Rautatyöntekijäin ammattiyhdistys oli pannut toimeen tanssi-iltaman
Palokunnan talolla. Väkeä oli sinne tullut iso sali ääriään myöten
täyteen. Ylipäätään onnistuivat aina tavallisesti yhdistyksen iltamat.
Kasvattavan ohjelman runsaus ei niissä ollut koskaan yleisöä
painostamassa. Siksipä kevyt tanssiyleisö sinne kilvan riensikin.
Mutta tällä kertaa erehtyivät tanssihaluiset suuresti, luullessaan
pääsevänsä ajoissa, kuten tavallista, hermoja hurmaavan tanssimusiikin
kiihoittamana lattialla leijailemaan. Ohjelmassa oli myöskin puhe
Aarniolta _työläisten velvollisuudesta_.
Alkusoiton tauottua astui hän heti puhujalavalle. Hän epäröi ensiksi
alkaissaan. Sanat tulivat katkonaisina ja soinnuttomina, mutta sitten
päästyään hyvään alkuun virtasivat ne luistaen huuliltaan. Hän oli kun
löytänyt esityksensä johtavan langan, yhä varmemmin ja selvemmin
yhdistyi lause lauseesen, ajatus ajatukseen, samalla kun ääni vakaantui
ennen pitkää, selvänä ja oikeissa painoissa helskähdellen. Kauvan ja
kauniisti hän puhui työläisten velvollisuuksista, miten meistä
jokaisen, niin naisen kuin miehen, pitäisi kääntää korvamme ajalle,
joka meitä tahtoi mukaansa taisteluun kaiken hyvän ja oikean
edistykseksi. Kun ikuisen meren korkeat laineet tahdissa, mutta
tasaisesti, tai toisinaan ryöpsähdellen vyöryvät rantahietikolle, hän
puheessaan vuoroin vakavia ja teräviä ajatuksia päästeli, toisinaan taas
innostuksen hehkun valtaamana tulistuen iski kun metsänkaataja ikihongan
satavuotis juurelle. Pois kaikki vanha ennakkoluuloinen mädännäisyys,
pois matelevaisuus, pois orjuuden tunne! Valoa ja vapautta on saatava
levenemään kaikkialla! Työläisten on katkeamattomalla taistelulla
kohottava ihmisarvoonsa sekä samalla aineellisesti hyvinvoivaan asemaan.
Yleisö ensiksi näytti kuin typertyneinä syventyneen esitykseen, niin
sydämiin menevä se oli, mutta sitten puheen pitemmälle jatkuessa
yhtäkkiä heräsi tajuntaansa siitä, mitä varten he olivat oikeastaan
tänne tulleet! Ja samallapa alkoi myöskin kuulua käsien hakkausta ja
jalkojen töminää, sekä huutoja: pois, pois! -- Aarnio odotteli
levollisena, siksi kunnes melu taukosi, uudelleen alottaen, kun ei
mitään olisi tapahtunut. Tyytyväisyyden hymy laskeutui nyt niiden
harvojen kasvoille, jotka olivat esitystä siihen todellisesti
syventyneinä seuranneet. Suuri joukkokin taas uudelleen hämmästyi,
oudoksuen että mikähän otus lieneekään kun ei osaa edes lopettaakaan.
Olivathan he ennen saaneet tottelemaan kenen hyvänsä. Tämä arvelu ei
kuitenkaan kestänyt kauvan. Uudella innolla ja voimakkaammin seurasi nyt
keskeytys, mutta myöskin yhtä huonolla tuloksella. Aarnio puhui
sittenkin loppuun, enempikin mitä oli aikonut, ja kun hän lavalta
poistui, seurasi voimakas suosion sohina ja käsien hakkaus kenties
kahdenlaisestakin syystä, että hän oli ollut tarpeeksi itsepintainen ja
että lopultakin poistui kiusaamasta. Heti alkoikin nyt lasisileällä
parkettilattialla valssi, »Kesäilta», jonka haavemaisten sävelmien
tuudittamina ja hurmaamina sadat nuoret parit kierivät kun keijukaiset,
ajatus kokonaan siinä elämässä, johon nyt saivat antautua.
Suuret ovet johtivat salista kapakan puolelle, josta kuului äänekästä
puhetta, hillitöntä naurua, lasien kilinää ja toisinaan laulun
yrityksiä. Viinurit vilahtelevat väkijoukon keskellä, tarjottimet täynnä
jo juotuja ja juomattomia pulloja ja laseja.
Toiset parit kiirehtivät hikisinä salista kapakan puolelle, nuoret
kuusitoista vuotiaat tytöt käsikädessä esplanaadisankarien kanssa,
istuen riuskasti ja ujostelemattomina pöytään, nauttiakseen lasin
punssia kavaljeerinsa tarjouksesta. Se virkisti sekä lämmitti ja
tuuditti yhä enempi unhoittamaan ympäristöänsä, vaivuttaen hetken
huumaavaan iloon ja riemuun. Nuorena täytyi iloita ja nauttia, olihan
sitä aika vanhempana asettua hiljaiseen kotielämään, saaden silloin
nautinnolla muistella niitä aikoja, jolloin veret virtailivat
kuumempana, silmä säikkyi ja jalka nousi kevyesti, tanssin tahdissa.
Toisia pareja taas samalla kiirehti yhä tanssisalin puolelle. Näin
alussa olivat ne kaikki jo vanhempia naisia, jotka tavallisesti muun
ohjelman aikana istuivat kapakassa, siihen hyvin tottuneina.
Useimmat näistä naisista olivat hyvinkin kevyesti, ja mitä hienoimmasti
puettuja. Heidän käytöksensä, rohkeat katseensa ja kaikki liikkeensä oli
kuitenkin kylliksi selviä osoittamaan mihin luokkaan alkujaan kuuluivat.
He olivat jo täysin valmiita, samalla kuin nuoremmat kilvan kiiruhtivat
jälessä, elämän liukkaalla pinnalla, luisuakseen samaan asemaan ja
samoihin huikenteleviin elämän tapoihin. -- Heidän keskellään kaikkialla
liehuivat kumartelevat nuoret miehet, joista kaikki oli yhdentekevää
kunhan vaan saisi nauttia elämästä täysin siemauksin.
Aarnio muutamien seppäin ja huvitoimikuntalaisten kanssa vetäytyi
joksikin ajaksi erääseen sivuhuoneista. Siellä istuskellessaan johtui
puhe taas kaikkiin lähimpiin korjauksiin, joita ammattikunnassa olisi
aikaan saatava. Erittäin innostunut oli yhdistyksen kirjuri Edvard Berg
työajan lyhennys ja alimman tuntipalkan vaatimusten toteuttamiseksi.
Eikä hän voinut olla kylliksi Aarniota kehuskelematta siitä, että tämä
oli ensimäisenä miehenä ryhtynyt asiasta meluamaan. Berg oli jo
aikaisemmin, Aarnion opista päästyä, saanut tämän yhdistykseen
liittymään. Sitä suuremmalla syyllä hän nyt ylpeilikin Aarnion
edistyksestä.
Tähän yhtyivät innostuneina kaikki toisetkin, toivoen samalla että
kysymys mitä pikemmin herätettäisiin ensimäisessä kuukausikokouksessa ja
ensi kesän aikana vietäisi perille keinolla niillä hyvänsä. Aarnio,
vaatimattomana selvitteli, ettei se ollut hän, joka tuon kysymyksen
ilmoille loihti, vaan oli se olojen pakosta syntynyt, joten se ei mitään
merkinnyt ken sen ensiksi oli herättänyt. Taisteluun vaan nyt kaikki
innolla ja varmasti tulisivat uudistukset perille ajetuksi. Suurin osa
ammattilaisia olivat tosin vielä heräämättä yhteistoimintaan, mutta
niitä olisi samalla koetettava saada liittymään yhdistykseen. Ja kun
oikein vaan innolla sekä repäisevällä ryhdikkyydellä alkutoimiin
ryhdyttäisi, saataisi niistä suurin osa ensi iskulla järjestyneitten
riveihin. Vanhempia jäseniä oli kylläkin yhdistyksessä, jotka
epäröisivät alussa, asettaen vastustelevalle kannalle, mutta nehän
olivat nyt jo mitättömänä vähemmistönä. Ja kun tosi tulisi kysymykseen
mukaantuisivat niistäkin useammat enemmistön tahdon alaiseksi. Eikä
kysymys itse asiassa saanut kohdistua ainoastaan yhden ainoan
ammattikunnan edistykseen. Työväenasia, köyhälistön luokkatietoisuuteen
kohottaminen oli otettava esille koko laajuudessaan. Työväestö oli
saatava käsittämään puutteenalainen sorrettu asemansa. Köyhälistö oli
saatava ymmärtämään, että tieto on valtaa ja sen alituinen
luokkaetujensa puolesta taistelu voi yksin viedä lopulliseen voittoon.
Huoneen lävitse, jossa sepät innokkaasti keskustelivat
tulevaisuussuunnitelmiaan kulki tuontuostakin tanssiyleisöä.
Vilahdukselta huomasi Aarnio erään tummaverisen ja tummasilmäisen
ketterästi liikkuvan neitosen, joka ovesta ravintolan puolelle
pyörähtaessään heitti häneen hyvin merkitsevän ja samalla leimuilevan
katseensa. Samassa sävähti Aarnion mieleen että hän olisi nuo kasvot ja
silmät ennenkin nähnyt, mutta missä? Kenties kauvan, kauvan aikaa
sitten. Ja lieneepä tuokin tuntenut hänet, kun niin merkitsevästi
katsoi, ihan kun olisi tahtonut sydämeen tunkeutua?
Näin jäi tuon naisen kuva mieleensä, eikä se sieltä karkkounut, vaikka
kuinka olisikin tahtonut keskusteluun syventyä. Lopulta ajatuksensa
näkemäänsä niin kiintyivät ettei hän voinut olla menemättä saliin
vieläkin hänet nähdäksensä.
Hän seisattui oven suuhun antaen katseensa leijailla yli salin, joka
suunnalle. Mutta vaikeaksipa kävi satojen joukosta yhtä etsiä, etenkin
kun oli paras tanssin aika, enimmät lattialla kiivaassa intohimoisessa
vauhdissa pyörähtelemässä. Hän oli jo lopettamassa koko
tähystelemisensä, kun katseensa yhtäkkiä tarkistui ja lopulta kuin
imeytyi kiinni vastakkaisella puolella olevan oven kohdalle. Siellähän
se nyt taaskin seisoi, tuo hänen huomioonsa niin äkkiä ja sähköisästi
kiintynyt esine, nainen, niin kukoistavan kaunis, tummat suortuvat
vapaina olkapäille riippuvina. Sen hento solakka vartalo lisäsi vaan
ryhtinsä joustavaa sulavuutta ja tummat silmät ne paloivat kun kynttilät
jouluyön kirkkaassa talvisessa yössä. Lumivalkea kaula, kasvojen tumman
punertava nuorteus lisäsivät vaan hänen miellyttävää personallisuuttaan.
Ja Aarnio näki vaan enään kuin ilmestyksen, samalla kun yhä suuremmalla
innolla koetteli muistutella missä oli ennemmin tuon naisen nähnyt.
Yhtäkkiä nainenkin huomasi hänet, ja niitä silmiä miten ne nyt
hehkuivat! Näin heidän katseensa sulautui yhteen, tunkeutuen lopulta
syvälle sieluun, jonka merkitys myöskin heille molemmille samalla
selveni. Ja tuo tietoisuus molemmissa toistensa ymmärtämisestä täytti
heidän sydämensä ennen tuntemattomalla aavistamattomalla riemulla.
Mihin Aarnio nyt liikkuikin aina tuo lumoava katse häntä seurasi.
Lopulta ei hän voinut olla menemättä tanssiin pyytämään tuota naista.
Kevyesti kuin keijukaiset he nyt pyörivät ympäri salin laidasta laitaan,
siksi kunnes väsyneinä istahtivat.
-- Eikö herra enään tunne minua, oli neitosen ensimäinen kysymys. Ja kun
Aarnio yhä viivytteli vastauksessaan, kiirehti hän jatkamaan: -- Ettekö
muista miten lapsena ennen niin usein näimme toisiamme?
Aarnio oli vieläkin kuin puusta pudonnut, osaamatta ihmetyksestä
vastata.
-- Ettekö te muista, jatkoi neitonen hymyillen ja kuten näytti myöskin
Aarnion muistamattomuudesta huvitettuna: -- ettekö te muista miten monen
monta vuotta sitten kaksitoista vuotiaana tyttöriepuna joskus kävin
kotonannekin! -- Olin silloin semmoinen pahasisuinen ja vallaton tytön
tyllerö, lisäsi hän nyt ääneensä nauraen.
-- Minunkin kotonani!...
-- Niin, teidänkin kotonanne, joskin näimme toisiamme myöskin paljon
muualla, ainakin vuoden ajan!
-- Sepä ihmeellistä!...
-- Sitä se nyt ei pitäisi ainakaan olla, vaan jokapäiväistä ja
luonnollista! Ettekö muista nimismiehenne kasvattitytärtä, joka hänen
kanssaan oli muuttanut kaukaa kylmästä pohjoisesta sinne Etelä-Suomeen?
-- Jo muistan, nyt se tuli jo mieleeni! huudahti nyt Aarnio innoissaan.
-- Te olette sitten se pieni Julia! Eikö niin?!
-- Niin, silloin pieni, Julia myönsi nauraen. -- Ja ettekö te ole Kaarlo
Aarnio?
-- Sehän tuo on nimeni, vastasi Aarnio sydämellisesti.
Tämän jälkeen tanssivat he vielä yhä uudelleen ja uudelleen, eikä se
tuntunut rasittavalta, kun olisi päinvastoin tehnyt entistään yhä
virkeämmäksi.
Käsikädessä he sitten iltaman loputtua lähtivät ja Julia astui Aarnion
rinnalla ylpeänä ja suloudessaan hurmaavana. Aarnio taas käyden kuin
unissa, suloisen tunteen täyttäessä hehkuisan mielensä.
Kadulla Aarnio ikäänkuin ajattelematta kysyi: -- Missä minut ensiksi
huomasitte?
-- Noustessanne puhumaan tunsin teidät heti, vastasi Julia reippaasti,
avomielisesti lisäten. -- Samalla myöskin ajatuksenikin kiintyi teihin
yhä enempi!
-- Ehkäpä lienette pitäneet hätiköivästä puheestani?
-- Niin -- niin ... kyllä, mutta...
-- Sen pidin enempi valmistumattomana, taisi olla enempi epäselvää..?
-- Niin enhän minä voi sitä tässä nyt arvostella, kun olen niin vähän
semmoisia asioita seurannut, lisäsi Julia epäröivän vaatimattomuudella.
-- Niinhän se on, toisti Aarnio, vähänhän sitä meillä vielä seurataan
kaikkea uutta ja uudistavaa. Mutta eihän se ole meidän syymme!
Heillä oli nyt vielä paljon puhumista kaikista, entisistä muistoista
lapsuuden ajoilta ja siitä mitä huomioita olivat tehneet ijäkkäämpinä
elämän tuoksinassa. Julia palveli nykyään eräällä maisterilla, joka oli
opettajana lyseossa. Paljon ei hän loma-aikaa saanut, kun ei ollut kuin
kaksi palvelijaa suuressa perheessä. Joka toisena sunnuntaina pääsi hän
vaan muutamiksi tunniksi ulos vapauteensa, nyt käyden kolmatta kertaa
tansseissa Palokunnan talolla.
-- Huvittaako siellä käydä? kysyi nyt Aarnio.
-- No en tiedä! -- Se on nyt ollut semmoista, mitä lieneekään. Kun ei
ole ollut muuallekaan mentävää! Kunhan saa jossain kulumaan senkin vähän
ajan mitä voi palvelustytöllä olla!
-- Niinhän se on! -- vastasi Aarnio ajatuksiinsa vaipuneena. Äänettöminä
he nyt loppumatkan astuivat, lopulta seisattuen Julian kotiportille.
Siinä hyvästellessään yhtyivät taas katseensa syvällisenä. Ja kun
tuntemattoman voiman pakoittamana, jota ei itsekään lopulta käsittänyt,
painaltui Julia yhtäkkiä huudahtaen Aarnion rinnoille, jolloin heidän
huulensa yhtyivät hurmaavan sielukkaaseen suudelmaan. Ne olivat pitkiä
ja tunteikkaan tulisia suudelmia, jotka yhdistävät heidät toisiansa
tapaamaan vastaisuudessakin.