Eräs nuori seppä Kaarlo Aarnio ilmestyi kaupunkiin. Hän oli ollut
vuosikausia ulkomailla ja nuorena poikana jo kuulunut myöskin
rautatyöntekijäin ammattiyhdistykseen. Heti työpaikan saatuaan ilmestyi
hän nytkin uudelleen yhdistykseen. Päästyään asioihin käsiksi tulivat
heti kaikki huomaamaan että nyt oli uutta tuulta purjeissa. Ivallisesti
tuo mokoma vaan naurahteli ammattiyhdistyksen toimimiesten hänelle
toiminnasta kertoillessa. Lapsen puuhiksi sanoi hän kaikkea vanhaa.
Kaikki oli hänen sanainsa mukaan saatava uudesti synnytetyksi, jos
jotain pysyväistä aijottaisiin saada aikaan. Sen vuoksi hän pitikin joka
kokouksessa esitelmiä ulkomailla näkemistään menettelytavoista.
Kymmentuntinen työpäivä ja alin tuntipalkka olisi etusijassa ensiksi
saatava käytäntöön. Mutta sitäkin ennen olisi ammattilaiset saatava
järjestymään. Tätä hän teroitti jok'ainoalle ammattilaiselle mieliin,
kaikkialla. Ja niin katkeamattoman innostunut oli hän myös näissä
uudistuspyrinnöissään että iltakaudet kulki yhden asunnosta toiseen
työväenasiasta puhumassa.
Kovanen ensiksi naurahteli koko miehen puuhille. Kunhan aikansa
lieksahtelee kylläpä asettuu. Niin se on käynyt minulle, toiselle ja
kolmannellekin hän ajatteli. Ei maailmaa kiirehtimällä korjailla! Se
vaatii hiljaista, maltillista, vakavata ja pysyväistä toimintaa. Eri
mielipidettä asioista ollen joutuivatkin he ennen pitkää kinasteluihin
keskenään.
Kovanen, yhdistyksensä tunnustetuimpana luottamusmiehenä tahtoi
edelleenkin pysytellä määräävässä asemassa. Näin Aarniossa ja Kovasessa
tarraantuivat uusi ja vanha suunta vastatusten. Yhteensattumat olivat
useasti hyvinkin kiivaita. Kovanen piti Aarniota paljaana suunpieksäjänä
ja räyhääjänä, koettaen hänestä uskotella samaa toisillekin. Aarnio taas
puolestaan näki Kovasessa vanhettuneihin kaavoihin pikiintyneen
tervaskannon, joka oli saatava pehmitetyksi keinolla millä hyvänsä.
Siksipä koetti hän saada uusia mielipiteitään tovereihinsa joka
käänteessä, jossa onnistuikin, sillä hän oli kaunopuhuja sekä
esiintymiseltään reipas, rohkea sekä säihkyvän tulinen. Näin ollen
kasvoi kannattajaansa luku etenkin nuoremmissa päivä päivältä. Kaksi eri
puoluetta syntyi näin ajan pitkään yhdistyksessä. -- Samalla voi tämän
puolueryhmityksen jakaa vanhempiin miehiin ja nuorempiin.
Kerrankin taas Kovasen ja Aarnion kinastellessa sanoi Kovanen leveästi:
-- Kuuleppas Aarnio! -- Kyllä se niin on että pötyä sinä mies puuhaat ja
tuulta ajat takaa! -- Mutta minullapa veikkonen on ollut jo kauvan
pelastuskeino valmiina. Ei muuta kuin panna vaan käytäntöön ja kaikki on
autettu!
-- No mikähän tuo sitten oikein on? kysyi Aarnio erityisellä painolla.
-- Mikäkö on! -- Se on veliseni semmoinen naula, joka vetää. Usko se
varmasti!
Aarnio halusi tätä nyt yhä tiukemmin tietää.
-- No jospa tuon sinulle sitten lopultakin sanoisin, kun sitä melkeinpä
halveksuen tiedustelet. Me asetamme yksinkertaisesti pystyyn suuren
rautateollisuustehtaan!
-- Kuinka ... kuinka, uteli Aarnio tuskinpa uskoen korviaan!
Kovanen toisti nyt hyvin mahtipontisena uudelleen sanansa.
-- Mutta mitä tuo puhe nyt sitten oikeastaan on, ihmetteli nyt Aarnio
yhä silmät suurena.
-- Se on, jos tahdot kuulla totuuden ilman sarvia ja hampaita, että
meillä on jo säännötkin valmiina semmoiselle yritykselle, eikä tarvitse
muuta kuin se suotuisan ajan tullessa toteuttaa.
-- Säännötkö jo valmiina? -- Entäs minkälaiset? kysyi nyt Aarnio
ajatuksissaan ja yhä enempi ihmeissään.
-- Semmoiset säännöt että pääomana on puolenmiljoonaa ja osakemaksu
kultakin sata markkaa. Yhtiössä tulee ääni jokaisesta osakkeesta,
sekä...
Aarnio ei voinut olla nyt jo keskeyttämättä: -- Mutta Herran nimessä,
millä työmiehet semmoisen liikkeen perustavat? -- Mistä ne rahat
tulevat?
-- Mutta sinäpä vasta olet kovapää, huudahti Kovanen, nyt jo
harmistuneena. Jokainenhan semmoisen summan voi säästää! Minullakin on
jo useimpia satoja siltä varalta ja kaikki työlläni ansaittuja.
-- Ei toveri, -- alkoi nyt Aarnio vakuuttavana. -- Ei nykyisillä
työmiehen palkoilla säästöjä tehdä, jos tahtoo kunnolleen maailmassa
elää. Tuskinpa ne ruokaan ja vaatteesen riittävät!
-- No kylläpä sen, ainakin jokainen yhden osakkeen säästää, jankkasi yhä
Kovanen.
-- Olkoonpa niinkin että yhden osakkeen jokainen saisikin, vastasi nyt
Aarnio. -- Mutta sittenkin, ota huomioon, tarvittaisi tuon puolen
miljoonan kokoon haalimiseen viisituhatta miestä. Ajattele,
viisituhatta! Kun tuon samaisen summan voi johonkin kapitalistiseen
tehtaasen kiinnittää yksikin mies, tai muutamat! Otetaan nyt kuitenkin
siltä kannalta, että tuo tehdas sittenkin saataisi pystyyn. Mutta voiko
työväestö pitää sitä kunnossa, on taas jo vallan toinen asia! -- Pääoman
omistajain ei tarvitse kuin ryhtyä alentelemaan yksimielisesti töiden
hintoja, ja yritys on kumossa ensi iskulla. Mistä saatte silloin
lisävaroja kestääksenne kilpailussa?
Ja millä korvaatte tappiot! Ei kyllä se hyvä toveri on niin, että
työlästä on potkia tutkainta vastaan. Työväen varoilla ei perusteta
liikkeitä kaikilla aloilla, eikä se yhden ammattikunnan puolelta liioin
mitään merkitse. Ja jospa vielä saataisikin, täytyy siihen jo alussa
uhrata kaikkensa, kun taas toisella puolella on varat ehtymättömät! --
Kyllä apu ja pelastus on etsittävä vallan toiselta taholta.
Kovanen hyppäsi nyt istuimeltaan, heitti lakin päähänsä ja sanoi ovesta
mennessään: -- Puhua sinun kanssasi on sama kun ryhtyä hullun vasikan
kanssa kilpaa juoksemaan! Mutta muista sittenkin tuo vanha sananlasku,
kyllä routa porsaan kotiin ajaa!