Rautatyöntekijäin ammattiyhdistys oli toiminut, järkevään tapaansa,
kymmenkunta vuotta, vaikkakin jäsenluku oli verrattain pieni koko
kaupungin rautatyöntekijöihin verraten. Yhdistyksen toiminta oli
sittenkin kaikkiin yksityiskohtiinsa tunnolleen järjestetty. Kerran
kuukaudessa, aina määrättynä päivänä, pidettiin kuukausikokous.
Johtokunta kokoontui myöskin määrälleen aina asianhaarojen mukaan. Ja
niin hyvin ja kiinteästi olivat virkailijat syventyneet tehtäviinsä,
että monena vuotena peräkkäin voitiin samat johtokunnan jäsenet valita
yhä uudelleen ja uudelleen. Puheenjohtaja Kovanen oli esim. näin ollen
pysynyt arvoisassa toimessaan aina yhdistyksen perustamisesta. Eikä
ajatustakaan olisi voinut kenessäkään syntyä uuden tilalle
valitsemisesta. Hän oli mies paikallaan, sanottiin, vaikka maailman
loppuun saakka.
Aina kun yhdistys kokoontui kokouksiinsa, astui Kovanen oman arvonsa
tuntevana kunnia asemalleen. Vasara kalahti ja toimitus oli alkanut.
Puheenvuoroja käyttivät tavallisesti aina samat henkilöt. Joka oli
tottunut taas olemaan mykkänä, se mykkänä pysyikin. Mutta tämän kaiken
korvasi hyvin puheenjohtajan puheliaisuus. Hän merkitsi aina jo ensiksi
puheenvuoron. Se kesti puolen tuntia, siksi kunnes väsyi -- sillä hän
oli lihava mies. Tämän jälkeen merkitsi hän jokaisen puheenvuoron
loppuun itselleen puheenvuoron. Mutta lopussa se vasta kiitos seisoi.
Silloin esitelmänsä kesti tavallisesti kolmeneljännestä, jos ei tunnin.
Lopetettuaan istui hän huohottaen tuolilleen kysyen: -- vieläkö on
asioita? Kun ei ollut puhui hän vieläväliin, kysyen uudelleen: -- onko
kenelläkään vielä mitään uutta esille tuotavaa? Kun ei tavallisesti
enään ollut -- uni tuppasi jo jokaisen silmiin -- jyrähti vasara lopulta
pöytään ja toimitus voitiin sillä kertaa katsoa päättyneeksi. Moinen
menettely kokouksien johdossa oli mennyt jokaisen henkiin ja vereen.
Eikä siinä kenelläkään ollut mitään ihmettelemistä. Pääasiassa oli
yhtenä, joka vuotisena ja yhä uudistuvana kysymyksenä tilaston hankinta
kaupungissa olevista ammattilaisista. Se koetettiin suorittaa mitä
suurimmalla tarkkuudella, joka olkoon kunniaksi mainittuna.
Syntymävuodet, ijät, opissaoloajat y. m. otettiin mitä huolellisimmin
muistoon, ja kun näin ollen aina tultiin huomaamaan, miten suurin osa ei
kuulunut yhdistykseen, langetettiin tepsivä tuomio: Ne eivät seuraa
aikaansa! Samoin oli yhtenä tärkeimmistä asioista oppikurssien
aikaansaaminen. Niihin tavallisesti puuhattiin aina luennoitsijaksi
oppineita tohtoreita ja professoreja. Aineena olivat tähtitiede y. m.
jalot yliilmoissa leijailevat aineet. Ammattikirjallisuuden
kartuttamiseksi pidettiin joka vuosi arpajaisia, jotka jotakuinkin aina
onnistuivat. Kirjallisuutta sitten hankittiin. Jopa Saksasta saakka
tuotiin isot pakat piirustuksia, joita jäsenille lainailtiin
ihailtavaksi takuita vastaan. Luettavaa kirjallisuutta ei kuitenkaan
hankittu nidostakaan. Kuten näkyy, eivät harrastukset yhteiseksi hyväksi
olleet pienimpiä. Ihmeteltiinkin sitä enempi, kun eivät ammattilaiset
kuuluneet yhdistykseen. Kun eivät tulleet 11 1/2 ja 12 tuntisen
työpäivän jälkeen, illoin enään maille halmeille. Kapakoissa räyhäsivät
juoden siellä kahdenkymmenenviidenpennin alinta tuntipalkkaansa.
Yksi suuri ajatus, oikeinpa repäsevimpiä, oli ollut vuosikausia myöskin
yhdistyksen käsiteltävänä. Se oli suuri kysymys, joka, jos olisi saatu
toteutumaan, varmaankin olisi mullistanut nykyiset yhteiskuntaolot
ylösalaisin. Ja sen suuren kysymyksen oli itse puheenjohtaja Kovanen
ilmoille loihtinut. Miten tuo suuri ajatus oli hänen aivoihinsa
takertunut, siellä kypsynyt ja lopulta päätökseksi kehittynyt, siitä hän
oli aina valmis nautinnolla kerskaten kertomaan, jos vaan huomasi
kyselijän sitä mielenkiinnolla ja suurella uteliaisuudella haluavan.
-- Nähkääs, sanoi Kovanen: Vuosikausia katsellessani miten työmies
ammatissamme ja kaikkiallakin yhä ahertaa ja ahertaa varhaisesta
aamusta myöhäiseen iltaan, vuosikausia, kymmeniä, eikä kuitenkaan saa
asemaansa korjaantumaan, aloin tositeolla ajatella apua ja keinoja
tuohon. Ei suinkaan meidän Herramme ollut alkujaan tuota tahtonut,
arvelin. Mies voi ansaita korkeintaan kolme markkaa päivässä, miten
sillä tulla toimeen etenkin suuressa perheessä! Lapset ulvovat joka
hetki leipää, yhä leipää, eikä tuota tule tarpeeksi koskaan. Mitä sitten
vielä puhettakaan vaatteista ja koulussa käyttämisestä. Tätä kaikkea yhä
enempi ajatellessani singahti yhtäkkiä mieleeni rohkea tuuma. Ja kaikki
rohkeat sekä samalla nerokkaat meiningit nehän yhtäkkiä sieluumme
valkenevat. Pitkästä ajattelemisesta, on harvoin apua. Mutta kun ei edes
toivokaan enään mitään, silloinpa juuri ja useimmin sen saa. Tuo nerokas
ajatus joka näin ollen salamana ajatuksiini singahti, arvatkaas mikä se
oli? _Olisi perustettava suuri rautateollisuustehdas, jossa itse työväki
olisi isäntänä._ -- Niin, niin! Se se oli! Miksi ei työmiehet itse voisi
ryhtyä kaikkiin sensuuntaisiin yrityksiin! Tehtaita, joissa työväestö
itse tekisi työtä ja jotka se olisi omilla rahoillaan nostanut pystyyn,
niitä vaan joka nurkkaan ja sillä olisi koko ammattikunta kohotettu
aineelliseen hyvinvointiin. Hiisi tässä enään herroille rahojansa
työntämään.
-- Ja tuliko tästä tuumasta tosi? kysyi nyt toveri.
-- Kuinkas sitten, jatkoi Kovanen innostuneena. Käskin asian johdosta
ylimääräisen kuukausikokouksen. Nyt jos milloinkaan, ajattelin, tulee ne
hämmästyttää tällä nerokkaalla ajatuksellani. Kolme yötä ja kolme päivää
nukahtamatta valmistin esitystäni tästä tärkeästä kysymyksestä.
Mielihyvikseni sain nähdä kun kaikki jäsenet saapuivatkin paikalle.
Alotin seuraavasti: Arvoisat aateveljet! Olemme niin useasti koettaneet
vedota mestarien ja »prinssipaalien» hyvään tahtoon, että korjaisivat
palkkoja ja lyhentäisivät työpäivää. Mutta esityksemme on langennut
kuuroille korville. Emme ole saaneet mitään sanottavaa aikaan. Hm! --
Tällä hetkellä seisoivat kuulijat kuin kynttilät, vakavina melkeinpä
henkeä vetämättä juhlallisen tunnelman vaikutuksesta. -- Jatkoin: Mutta
nyt olen minä keksinyt keinon, keinon semmoisen, joka muuttaa olomme
yhdellä iskulla onnekkaampiin oloihin, jos vaan sen toteutamme. Meidän
on perustettava suuri osakeyhtiö, jossa työmiehet ovat osakkaina. Tämä
se tulee olemaan pelastuksena meille ja sitä mukaa kaikissa ammateissa.
Ehdotan asian keskusteltavaksi ja tässä jo komitean sääntöjä laatimaan.
Kaikkialla kuului nyt hyväksymishuudahduksia. Syntyi mitä vilkkain
keskustelu, jollaista ei oltu vielä ennen koskaan nähty. Asia saavutti
yksimielisen tunnustuksen. Tässäkö enään rupeaisimme toisten armoilla
elämään, oli yhteisenä huutona. Ja kaikki ihmettelivät samalla kun ei
tuo ollut ennemmin heidän aivoissaan syntynyt. Toden totta eihän tässä
tarvinnutkaan muuta kuin yksi ainoa ympärikeikaus, ja kaikki oli
pelastettu. Tietystikin saavutin minä tällä rohkealla ajatuksella
kaikkien kiitollisuuden ja ihmettelyn osakseni. Komitea valittiin ja
säännöt laadittiin. Jo aikoja sitten ne ovat saaneet myöskin
asianomaisen vahvistuksen. Pääoma on puolenmiljoonan ja osake markan
suuruinen! -- Eikös siinä ole valttia! Mitäh?!
-- Mutta onko se jo käytännössä ehtinyt pitkällekin, kysyi nyt
tavallisesti aina puhuttelija, Kovaselta.
-- Ei vielä, mutta aikojen kuluessa tulee se kylläkin toteutumaan.
-- No mikä on vielä tehnyt sille haittoja?
Tähän tavallisesti Kovanen aina vastasi: -- Raha, hyvä ystävä, raha! Ei
tahdo saada vielä osakkeita kaupaksi. Mutta annahan ajan kulua, kun
työväestö tulee täysin oivaltamaan tässä oman pelastuksensa on jokainen
innolla uhraava vaikkapa viimeisen penninsä ja silloin päivässä saadaan
aikaan, mitä ei vuosisatojen kuluessa olisi voitu edes uneksiakaan.
-- Säännöt ovat siis aina siltä varalta valmiina. No onhan se hyvä alku,
on totta vieköön!
-- On se, totisesti on! vastasi Kovanen aina tähän. Säännöt talletetaan
siltä varalta aina ammattiyhdistyksen arkistossa ja kun kerran aika on
täytetty lyömme tehtaan pystyyn yhdellä iskulla.