»Käske heitä tulemaan tänne.»
Kohta sen jälkeen koputettiin. Holt meni ovelle.
»-- Iltaa», kuului ulkoa matala ääni. »Voisiko saada puhutella teitä,
Holt?»
Holt tirkisti, kumarsi, tirkisti ja kumarsi.
»Ky-yllä -- luonnollisesti -- olkaa niin hyvä -- Jumala paratkoon --»
Sisään astui se, joka ei koskaan puhunut äidinkieltään, »konsuli», ja
toinen, joka konsulin hääpäivästä oli tullut hänen ystäväkseen,
diplomaatti Stubb.
He antoivat molemmat Holtille kättä. Sitten sanoi Stubb, joka
kielellisten vaikeuksien vuoksi johti puhetta:
»Saammeko me puhua erittäin teidän kanssanne, Holt?»
Holt alkoi taas tirkistellä ja kumartaa, hapuili vähän hämillään ympäri
huonetta, ikäänkuin hän olisi etsinyt jotain, pääsi viimein selville,
että se oli tulta, ja se kädessä aukasi hän oven viereiseen huoneeseen:
»Olkaa hyvä, hyvät herrat.»
Knut kuuli, että Stubb johti puhetta. Tuon tuostakin kuului konsulin
basso, ja lopuksi Holtin korkea ääni.
Äkkiä avattiin ovi. Holt tuli sisään rientäen. Hänen kasvonsa loistivat
voitonriemusta. Kuin hän oli sulkenut oven jälkeensä, sanoi hän: »Knut
sinä kysyt: onko ketään, joka tahtoo auttaa minua? Tiedätkö, mitä nämä
herrat tahtovat? Lainata minulle tarvittavat rahat.»
»Se ei saa tapahtua, isä. Se on kaunista -- hyvin kaunista miehiltä,
jotka ovat sinun vastustajiasi -- mutta et sinä tekisi kauniisti, jos
käyttäisit hyväksesi heidän jalomielisyyttään.»
»He luonnollisesti otaksuvat, että asema on semmoinen, kuin miksi minä
olen sen ilmoittanut. Muuten olen minä ilmoittanut heille, että sinä
olet minun kumppalini. Kutsunko minä heidät tänne?»
Herrat kutsuttiin sisään. Knut toisti arveluitaan. Stubb vastusti niitä
kiivaasti. Hän vakuutti, että ajatus oli konsulin, jonka kauppakuntoa
ei kukaan uskaltane epäillä. Hän oli tullut Stubbin luo ja oli --
»niin, suokaa anteeksi, konsuli, mutta se oli hyvin kummallisella
kielellä» -- selittänyt hänelle, että se oli kaupungille korvaamaton
vahinko, jos Holtin täytyisi lopettaa liikkeensä. Hän ei tuntenut
ketään, joka voisi jatkaa sitä liikettä menestyksellä; hän luotti
järkähtämättömästi Holtin kunnollisuuteen ja varmuuteen.
Holt katsoi poikaansa. »Kuuletko sinä», näytti hän sanovan.
Knut taipui viimein. Hän suostui käyttämään molempien herrain
tarjousta, jos niin tarvittaisiin, ja he, tutkittuaan asianlaitaa,
huomasivat jatkamisen vaarattomaksi.
Kuin he olivat menneet, Holt hieroi käsiään: »Sinä voit olla varma,
etteivät he minun kauttani tule mitään kärsimään -- mutta näethän, on
niitä sentään niitäkin, jotka luottavat minuun.»
He alkoivat tuumia tehdä ja olivat niin innoissaaan, etteivät edes
huomanneet, että Katriina oli tullut sisään. Hän kysyi, mihin hän
kattaisi pöydän -- asuinhuoneessahan kaikki oli hävitetty.
»Mitä sinä arvelet Knut? Emmekö syö täällä ylhäällä?» Knut nyökäytti
päätään ja Katriina katosi.
»Isä», Kuut alkoi vähän hämillään, kuin hän oli mennyt; »älä pane
pahaksesi; mutta minun tekisi mieli jotain sanoa: Miksi sinä et mene
naimisiin Katriinan kanssa?»
Holt kävi tulipunaiseksi. »Ei, Knut, minä vakuutan sinulle kunniani
kautta -- hän on todellakin kunnon ihminen.»
»Juuri sen minäkin olen huomannut. En minä mitään pahaa tarkoittanut.»
Holt kalisutteli kynsillään hampaitaan:
»Minä luulin -- -- ettet sinä sitä tahtoisi -- ja Katriina ei tahdo
ilman sinun suostumustasi.»
Katriina tuli takaisin ja kattoi pöytää.
»Sinä valmistat vaan kahdelle sijaa, Katriina», Knut sanoi. »Etkö sinä
syö meidän kanssamme?»
Katriina jäi ensin seisomaan jäykkänä kuin kanki, lautanen kädessä ja
kävi ensin hyvin kalpeaksi, sitten niin punaiseksi, kuin ainoastaan
hyvin naivit ja hyvin verevät ihmiset saattavat tulla. Hän katsoi ensin
peljästyneenä Knutiin, sitten Holtiin. Knut oli sanonut »sinä» ja
pyytänyt häntä syömään heidän kanssaan, ja nyt nyykäytti Holt puoleksi
hämillään hänelle. Hän pani lautasen pois, vaipui tuolin reunalle ja
alkoi kuivata silmiään ja pureskella huuliaan, jotka värähtelivät
omituisella tavalla hänen taistellessaan itkua vastaan.
»Knut tarkoittaa --» alkoi Holt ja katsoi levottomasti poikaan, joka
samassa puuttui iloisesti puheeseen:
»-- että meidän tänä iltana pitää juoda lasi viiniä yhdessä, meidän
kolmen.»
»Aivan niin. Sitä, oikealla, jossa on keltaista lakkaa, Katriina -- --
ha, ha. Tuo silten ruoka sisään.»
Katriina koetteli hymyillä, mutta kyyneleet saivat ylivallan ja hän
riensi pois.
Pöytä oli katettu, ja he istuivat kolmen kesken -- Katriina tuolinsa
äärimmäisellä reunalla ja palaistakaan koskematta. Hän leikitteli vaan
veitsellä ja keksi aina jotain noudettavaa. Vihdoin tarttui Knut
lasiinsa ja sanoi:
»Niin, nyt me, isä ja minä, tahdomme kiittää sinua, Katriina, kaikista
näistä vuosista, joina sinä olet meille molemmille hoitanut vierasta
taloa niin hyvin. Nythän se kohta tulee sinun omaksesi --»
Mutta silloin oli Katriinan vastustusvoima lopussa. Hän nyyhki,
niinkuin olisi puhuttu hänen omista hautajaisistaan, ja sai töin tuskin
sanotuksi kuulumattoman kiitoksen. Sitten hyökkäsi hän ulos. Kuin hän
taas tuli takaisin, loistivat hänen punakat, pulleat kasvonsa
kiiltävien poskien äärimmäisiä reunoja myöten.
Syötyä istuutui Katriina vaatimattomasti nurkkaan neule käsissä. Pian
hän kuitenkin toivotti hyvää yötä ja meni huoneeseensa, jossa hän
jatkoi itkuaan ja hiljaisuudessa kiitti Herraa siitä, mitä oli
tapahtunut, ja tutki syntistä sieluaan vieläkin ankarammin kuin
tavallisesti.
Kuin isä ja poika jälleen olivat yksin, sanoi Knut: »Sinä et koskaan
ole kertonut minulle mitään äidistä.»
Holt pani piippunsa pois ja oli vaiti vähän aikaa.
»En, mutta minä ajattelin häntä tänään. Sinä ehkä tiedät, että hän oli
Vikin morsian, kuin minä --?»
»Niin, minä tiedän -- kaikki.»
Holt hengitti syvään.
»Hän ei ollut onnellinen», hän sanoi. »Hän oli kaikkea, mitä minä en
ollut: hieno, arkaluontoinen, pelkäsi taistelua, rakasti satuja ja
runoja ja semmoista, josta minä en välitä. Minä en ymmärtänyt häntä,
enkä koettanut ymmärtää. Mitä hänessä kaikkein vähimmin voin käsittää,
oli se, ettei hän koskaan suuttunut, ei koskaan vastustanut, ei koskaan
moittinut minua mistään. Tätä hurskautta, hiljaisuutta minä pidin
halveksimisena, joka minua ärsytti. Ja sitten oli hänellä tapana katsoa
minua silmiin -- -- aivan tyynesti ja lempeästi, mutta se katse tunki
minuun, se pakoitti minun omaa tuntoani puhumaan ja ajamaan hänen
asiaansa niin, että se minua suututti kaksin kerroin, etten minä voinut
puolustaa itseäni. Näetkös, Knut, minä uskon rangaistusta jo tässä
elämässä. Minun rangaistukseni on ollut, että minä, sinun varttuessasi,
olen kaivannut ja ikävöinyt juuri sitä, mitä hänellä oli ja jota
sinulta ei saanut puuttua. Hän oli Kornelian kaltainen, Knut -- --»
Oli myöhäistä, kuin isä ja poika erosivat. Kuin Knut oli mennyt, alkoi
Holt riisuutua. Hän oli riisunut päältään nutun ja saappaat ja
pukeutunut yönuttuun ja tohveleihin ja täyttänyt piippunsa istuakseen
lukemaan, niinkuin hänen tapansa oli, kappaleen Darwinista ennen maata
menemistään, kuin soitettiin portilla. Vähän ajan perästä tuli
palvelija ja ilmoitti, että ulkona oli mies, joka tahtoi puhua hänen
kanssaan.
»Tähän aikaan! -- No, tulkoon sisään.»
Kuului raskaita askelia portailta, joku hapuili kädensijaa, ovea
lyötiin kaksi kertaa koko nyrkillä, ja sitten tuli sisään kippari
semmoisena kuin hän oli ollut laivassaan sinä myrskyisenä sunnuntaina,
jolloin Holt oli käynyt Vikin luona.
Holt löi kätensä yhteen ja jupisi: »Hitto senkin vieköön! Hänet minä
olin aivan unhottanut.»
Hän ei päästänyt toista puhumaan. »Oletko sinä valmis?» hän kysyi.
»Olen; me vain odotamme tuulta. -- Täytyykö hänen olla muassa?»
Holt pureksi vimmatusti alahuultaan.
»Mistä hinnasta hyvänsä.»
»Mutta jos hän nyt koettaisi --? Hän on aivan raivoissaan.»
»Hänen täytyy mukaan.»
»Hyvä.»
Mies meni. Holt vaipui nojatuoliinsa. Se nuoruuden ja ilon hohde, joka
äskettäin oli näkynyt hänen kasvoillaan, oli taas kadonnut. Häntä oli
äkkiä muistutettu kesken eräisestä tehtävästä.