Höjsen rehenteleikse. »Maakunnanlehti» oli jälleen »unohtanut
velvollisuutensa totuutta ja yleisöään kohtaan», ilmoitti hänen
lehtensä. Kaukana siitä, että laivanisäntä Holtin liike oli vaarassa,
hän oli päinvastoin näinä päivinä solminut uusia sopimuksia muutamien,
kaupungin luotettavimpien miesten kanssa. Toimitus itse oli aina
varmaan ollut vakuutettu j.n.e.
Björnholt hyökkäsi raivostuneena Vildhagenin luo ja haukkui häntä
kauheasti. Kirkkoväärti aivan nolostui. »Kuka on koskaan kuullut, että
ne miehet olisivat auttaneet vastustajaa?» hän sanoi.
Ei Björnholt myöskään saanut mitään työväen liikkeestä. Muutamia päiviä
mellakan jälkeen tulivat johtajat Holtin luo pyytämään anteeksi ja
tarjoutumaan korvaamaan hänelle tullutta vahinkoa. He kävivät sen
jälkeen Björnholtin luona ja olivat siinä tilaisuudessa niin
nenäkkäitä, ettei hän sen jälkeen uskaltanut käydä ulkona pimeän
tultua.
Knut teki ahkeraan työtä isänsä konttorissa. Vanha Holt huomasi
ylpeydekseen, kuinka ahkera hän oli, ja että hänen mielentilansa kävi
yhä paremmaksi, työn ja vaikeuksien karttuessa. Hän on minun poikani,
hän ajatteli.
Holt itse oli vähän hajamielinen. Häntä näytti suuresti huolestuttavan,
ettei yksi hänen laivoistaan päässyt lähtemään tyynen vuoksi. Eihän
sillä mitä kiirettä ollut, Knut lohdutti, mutta Holt näytti olevan
toista mieltä.
Knut ja Kornelia tapasivat toisiaan tiheään Pietarin ja Hannan luona.
Eräänä iltana kuin he olivat lähteneet ystäväinsä luota tavallista
vähän aikaisemmin, jäivät he vähäksi aikaa kadulle kävelemään. Ilma
oli kylmä ja kirkas, maa oli kovaksi jäätynyt, kuuvalo välkkyi
jääpeitteisissä rapakoissa, jotka edellinen sadeaika oli synnyttänyt
moniin vesisäiliöihin, jotka olivat kaupungin kaduille ja toreille
omituisia. Oli lukematoin joukko luistinratoja, joilla poikia ja
tyttöjä joukottain kiiteli nauraen ja huutaen. Pitkillä välkkyvillä
radoilla oli vastustamaton viehätysvoima. Tyttöjä kori kainalossa ja
poikia kääry kädessä pysähtyi matkallaan leipuriin tai kauppiaaseen, he
katselivat ensin niitä onnellisia, joilla ei ollut mitään asiaa, tai
niitä, jotka kiusaus jo oli voittanut, menivät, jäivät taas seisomaan,
koettelivat laskea yhden ainoa kerran liukua -- ja olivat hukassa.
Leipuri sulki puotinsa ja kauppias myös; mutta luistinradat täyttyivät
yhä täydemmiksi, ja kuu katseli hymyillen riemuitsevaa nuorisoa, jonka
se oli viekoitellut kiusaukseen valaistessaan lätäkköjen kiiltävät
pinnat oikein välkkyviksi.
Knut ja Kornelia kävelivät käsitysten edestakaisin mutkikkailla
kaduilla ja puhelivat omasta onnestaan ja rakentelivat tuulen tupia. He
hyyräsivät huoneita ja sisustivat niitä. He katselivat talouskauppojen
valaistuja ikkunoita ja valikoivat ehdolle.
Äkkiä purskahti Knut nauramaan.
»Mitä nyt?» Kornelia kysyi.
»Minun täytyy nipistää itseäni käsivarteen saadakseni tietää, että se
todellakin olen minä itse, joka tässä kuljeksin ja olen taloudellinen
ja olen niin kerrassaan kiintynyt siihen, mikä minusta rikkaana ollessa
oli niin selittämättömän ikävää. Minä alan horjua uskossani kostoon.
Minä olen yhtä aikaa saavuttanut kahdenlaisen onnen, minä olen
voittanut sinut ja minun on täytynyt ruveta työtä tekemään. Todellakin,
minä en ole sitä ansainnut.»
Kornelia veti häntä jäälle, joka oli jätetty tyhjilleen, ja samalla
lumous oli vallannut heidätkin. Puoleksi hilliten nauruaan ja
kaikenlaisia leikkipuheita puhuen he leikkivät lasten leikkiä. Hyväksi
onneksi oli paikka, jossa se tapahtui, aivan tyhjä. Mitähän pikku
kaupunki olisi saanut ihmetelläkseen, jos heidät olisi huomattu:
Kornelia Vik, Jaakko Vikin kunniallinen tytär oli laskenut liukua
henttunsa kanssa kirkkomäellä.
Nyt ainoastaan vanhat talot näkivät heidät. Mutta näiden
kunnianarvoisten rakennusten silmät säihkyivätkin oikein tulta sitä
nähdessään, eikä kuukaan ollut kokenut sen tapaista tässä arvokkaassa
kaupungissa.
He astuivat edelleen ja jatkoivat keskusteluaan. Joka kerran kuin he
tulivat ajatelleeksi, miksi heidän täytyi kuljeksia kadulla tuumiaan
tuumimassa, eivätkä voineet yhtyä Kornelian kodissa, puhuivat he hiljaa
ja vakavasti. Mutta pian he taas häipyivät tulevaisuuteen ja olivat
iloisia ja toivoivat, ja kuin he erosivat Vikin talon kohdalla, oli
heillä mielet täynnä onnellisia unelmia.
Knut istuutui huoneeseensa tultuaan työpöydän ääreen. Hän ei koskaan
tehnyt joutuisammin ja paremmin työtä, kuin tultuaan kotiin Korneliaa
tapaamasta, Hän oli ehkä istunut tunnin ajan kuin portinkelloa
soitettiin. Sen jälkeen kuului askelia portaissa. Portti avattiin. Hän
luuli tuntevansa isänsä äänen, joka kysyi: »Kuka se on?» -- Sitten oli
hiljaa hetkisen. Sitten seurasi kimakka huuto -- se mahtoi tulla
naisesta --, ja sitten kuului taas miehen ääni, ensiksi hiljaa uhaten,
sitten kehoittaen, rukoillen. Naisen ääni kävi kuitenkin yhä
voimakkaammaksi ja kimakammaksi, sitten kuului temmellystä ja jysäys,
kuin olisi painiskeltu. Äkkiä yhtyi puheeseen toinen miehen ääni,
matala ja karkea, Samassa päästi nainen niin epätoivoisen hätähuudon,
että Knut, joka oli noussut ja seisoi ja kuunteli, otti lampun ja
riensi ulos.
Kuin hän oli tullut puolitiehen portaita alas, kuuli hän matalan miehen
äänen sanovan: »Minä en voinut siihen mitään, Holt; hän oli metsäkissaa
pahempi. Hitto tietköön, miten hän pääsi ulos ja sai haltuunsa ruuhen.»
Alhaalla porraskäytävässä oli puolipimeä. Alimmalla portaalla oli lyhty
ja valaisi puhujan vaskenkarvaisia kasvoja, hänen suurta nahkahattuaan,
joka ulottui alas korville, ja hänen karkeata islantilaista
villapaitaansa, Knut tunsi hänet isän kippariksi. Nostaen lamppua astui
hän muutamia portaita alemmaksi ja huomasi silloin myöskin isänsä, joka
seisoi -- paljain päin ja yönutussa -- kumartuneena naisen yli, joka
oli polvillaan portailla ja riippui kiinni käsipuissa.
Kuin vanha Holt kohotti päätään ja huomasi poikansa, pääsi häneltä
kumea, ähisevä huuto. Hän väistyi takaperin portaita alas kuin kauheata
näkyä. Samassa kohottautui myöskin nainen, tuijotti hetkisen suurilla
säihkyvillä silmillä Knutiin, huusi sitte hänen nimensä oudolla
lausumistavalla, lensi portaita ylös ja heittäytyi hurjasti hänen
kaulaansa, jolloin Knut pudotti lampun, joka sammui ja meni murskaksi.
Yläosassa portaita, jossa vieras nainen riippui Knutissa, nyyhki ja
lausui käsittämättömiä sanoja, oli aivan pimeä. Alapäässä loisti lyhty
himmeästi. Kippari seisoi kädet housuntaskuissa ja katsoa tuijotti
välinpitämättömänä eteensä. Holt oli istuutunut alimmalle portaalle.
Niinkuin hän siinä istui kyyryssä, ohkaiseen yönuttuunsa käärittynä,
pitkä selkä koukussa ja pää peitossa, näytti hän apinalta.
Vieras nainen yhä nyyhki ja huusi. Tuontuostakin pui hän nyrkkiä
alhaalla oleville ja vilkkui heihin kuin metsän peto.
»Valaise meitä, isä», Knut kuiskasi -- kuului siltä kuin hän olisi
ollut tukehtumaisillaan. Mutta Holt ei kuullut mitään. Hän istui kädet
ristissä, vavisten koko ruumiissaan ja jupisi: »Nyt se on mennyttä, nyt
se on mennyttä.» Vasta kuin Knut kolmannen kerran puhutteli häntä,
nousi hän ylös ja otti lyhdyn. Kuin hän meni kipparin sivu, sanoi tämä:
»Minulla kai ei ole enää mitään täällä tekemistä?» Holt ei vastannut;
hän katsoi häneen tylysti ja astua tallusti toisten edellä ylös
portaita ja sisään.
»Pyydä Katriinan tuomaan tänne lamppua», Knut sanoi. Holt pani lyhdyn
pöydälle ja lähti huoneesta sanaakaan sanomatta.
Knut seisoi nojautuen pöytään. Hänen silmissään oli tylsä katse, huulet
olivat valkeita ja vähän auki; hän näytti siltä, kuin hän kärsisi
huumaavan lyönnin vaikutuksista. Toisen kerran toisen perästä vavahteli
hän vilusta.
Vieras nainen astui edestakaisin ja huitoi kiivaasti käsillään
puhuessaan. Se oli lyhyenläntä, täyteliäs ja miehekkääntarmokas olento.
Hänellä oli rusettava iho, karkea, pikimusta tukka ja tumma haiven
ylähuulella. Hän oli puettu lyhyeen, englantilaiseen matkapukuun, vaate
karkeata, värit koreita. Nutussa oli runsaasti taskuja. Skotlantilainen
plaidi, jonka toinen kulma oli olkapäähän kiinnitetty, viilsi toisesta
kulmastaan maata. Kaapu, jota hän oli pitänyt päänsä päällä, oli
valunut alas selkään. Hänen pukunsa oli hyvin risainen ja likainen,
toinen käsi oli verinen. Astuessaan edestakaisin nopeilla, lujilla
askelilla ja kiihkeästi hengittäen ja täyttäen huoneen kovalla myskin
hajulla, repi hän ensin plaidin päältään ja lennätti sen lattialle,
sitten kaapun ja nutun. Vihdoin repäsi hän yhdellä tempauksella hameen
röijyn auki, niin että napit vierivät lattialle. Hän puhui yhtä mittaa,
kieltä, joka oli norjaa sanavarastoltaan, mutta ääntämistavallaan
muistutti puolta tusinaa muuta kieltä. Tuontuostakin hän pysähtyi,
syöksähti Knutin luo, heittäytyi hänen kaulaansa ja hänen jalkainsa
juureen ja hypähti taas ylös vahtien ovea.
»Minä olen etsinyt sinua kaikista maista, Ranskan kautta Englantiin,
Espanjasta Portugaliin. Minä olen laulanut, tanssinut, ratsastanut,
kerjännyt, valehdellut, varastanut -- oh, minä en tiedä, mitä kaikkea
minä olen tehnyt löytääkseni sinut. Lissabonissa minä menin talosta
taloon etsien sinua tai sitä toista, kauppiasta -- minä en muistanut
hänen nimeään. Viimein minä löysin hänet. Hänen luotaan laivalle ja
tänne. Sinä olit poissa, et koskaan tullut kotiin, sanoi se vanha
mies --» hän pui taas nyrkkiään ovelle päin ja sylki -- »Minä näin,
että hän valehteli. Hän tahtoi antaa minulle rahaa, paljon rahaa, jos
minä vaan matkustaisin pois. Mutta mieluummin minä tahdoin kuolla.
Sitten panivat minut lukon taa laivassa. Minä olen koettanut karata --
kerran minä hyppäsin järveen, -- mutta minut saatiin aina kiinni.
Vihdoin tänä iltana, kuin hän makasi -- -- minä löysin ruuhen, minä
olen kiivennyt ylös kallioita pitkin -- -- katsos, käteni olen minä
repinyt verille! Minä hiiviskelin kauvan talon ympärillä -- minä luulin
pääseväni pujahtamaan sisään. Ei. Minun täytyi soittaa -- -- sitten
tuli hän -- -- me painiskelimme -- se roisto! Voi, jos sinä et olisi
tullut!» Hän riippuutui taas Knutiin ja valitteli: »Ethän sinä hylkää
minua, petä minua -- -- tai --» Yhdellä hypyllä oli hän keskellä
lattiaa ja näytti säihkyvine silmineen pelästyneeltä metsän pedolta --
»Varo itseäsi, minä kostan, jos sinä sen teet!» -- Sitten hän taas
lähestyi lauhkeana kuin kyyhkynen, mielitellen: »Mutta ethän sinä,
kultanen, herttanen, kaunonen --»
Knut ei saanut sanaakaan huuliltaan. Hän seisoi liikahtamatta. Se oli
tullut hänelle niin odottamatta ja oli niin kauheata! Hänestä tuntui
kuin hän olisi syössyt päistikkaa pohjattomaan kuiluun. Viimein hän sai
sanotuksi: »Minä en ole tiennyt tästä mitään. -- Minä olen tiedustellut
kaikkialta -- -- minunhan täytyi luulla -- --»
»Niin, niin. Kaikki menivät pohjaan, isä, kaikki, paitse minä ja kaksi
merimiestä. -- -- Minä näin isän, ainoastaan pään, ei, ainoastaan
silmät, sammuvat silmät -- -- voi, hyvä Jumala, minä näin ne sitten
joka yö, kuin minä olin yksin -- -- mutta nyt on siitä jo niin kauvan,
nyt minä en näe niitä melkein koskaan enää.»
Katriina toi lampun sisään. Vieras nainen katsoi häneen arasti ja
taisteluun valmiina ja meni lähemmäksi Knutia.
»Järjestänkö minä huoneen?» Katriina kysyi Knutilta hiljaa, mutta
toinen oli kuullut sen.
»Ei, ei, ei», hän huusi, »minä en tahdo olla yksin -- vanha mies väjyy
minua. Minä tahdon olla sinun luonasi, minä tahdon maata täällä,
lattialla tai missä tahansa, mutta yksinäni minä en tahdo olla.»
Kesti kauvan, ennenkuin Knut sai hänet rauhoittumaan. Vihdoinkin näytti
hän tyyntyvän ja meni antamaan Katriinalle kättä. --
-- -- Ulkopuolella hiiviskeli koukkuselkäinen olento melkein
kuulumattomin askelin kaikissa käytävissä, portaita ylös ja alas,
lakkaamatta edes ja takasin. Kuin Katriina oli lähtenyt huoneesta,
pysähtyi hän usein oven eteen kuuntelemaan. Hän ei voinut eroittaa,
mitä he sanoivat; hän kuuli vaan vieraan huokailevan ja itkevän,
huutavan, rukoilevan ja uhkaavan. Kerran hän taputteli käsiään ja
nauroi.
Katriina tuli takaisin ja Holt hiipi porraskäytävään. Ovi oli selki
selällään; kylmä viima puhalsi sisään. Hän odotti alhaalla, kunnes
kaikki oli hiljaa ylhäällä. Hän aikoi juuri mennä takaisin ylös, kuin
joku astui alas portaita. Se oli Knut; hänellä oli päällystakki ja
hattu yllä. Holt kätkeytyi nurkkaan siksi, kunnes poika oli mennyt
ulos.
Knut kuljeksi maalitta katuja, samoja katuja, joita hän muutamia tuntia
sitten oli kävellyt Kornelian kanssa ja rakennellut tulevaisuuden
tuulentupia. Kuu paistoi niinkuin ennen kaikille kadun jäätiköille,
jotka nyt olivat tyhjiä; taloista katseli siellä täällä joku himmeän
keltainen ikkuna hiljaa ja rauhallisesti yöhön.
Hän käveli taas Kornelian kanssa, tunsi hänen kätensä omassaan, kuuli
hänen heleän, kirkkaan äänensä, näki hänen vakavat silmänsä ja
hiljaisen, tyytyväisen hymyilynsä. -- Ja sitten äkkiä toisen, Pampaan
lapsen, kiitävän puolialasti hevosen selässä, syöksyen äärettömiä
aavikkoja pitkin ruskeat, eläimelliset silmät hurjasti kiiltäen ja suu
auki. Hän tunsi hänen kätensä kaulallaan ja paksut huulet poskellaan ja
paksun, villaisen tukan ja myskin hajun -- -- -- Knut puri hampaat
yhteen, puristi kädet nyrkkiin ja polki maata! Hän oli vähällä huutaa
tuskasta ja vihasta. Hänen onnensa oli pirstattu, koko hänen
tulevaisuutensa tehty tyhjäksi yhdellä ainoalla iskulla! Että sai
kärsiä niin kauheasti yhden ainoan kevytmielisen hetken tähden! Oliko
se kohtuullista? -- Hän tunsi vihaa vierasta naista kohtaan, hän kirosi
kohtaloansa! -- -- Hän oli ollut niin nöyrä onnessaan; se oli tuntunut
hänestä niin ansaitsemattomalta. Mutta nyt, kuin kaikki, mitä hän oli
saanut, niin väkivaltaisesti ryöstettiin häneltä pois, niin hän ei
voinut taipua sanomaan: »Sinä korjaat, mitä olet kylvänyt»; hän kapinoi
tätä kohtaloa vastaan; hetkisen ajan tuntui hänestä, kuin takana olisi
persoonallinen olento, kauhea valtias, ja hän tunsi raivoisaa halua
taistelemaan sitä vastaan, sysäämään se valtaistuimelta, hävittämään
se.
Mutta se oli vain hetken ajan. Ja hän nauroi taas itselleen. Mitä hän
vaati? Oikeutta! Eikö hän ollut sitten jalallaan sysännyt tätä
lumivyöryä, joka nyt kulki hänen elämänsä yli, repien mukaansa kaikki,
jokaisen kukan, jonka onnen päivänpaiste oli esille loihtinut, jokaisen
kultaisen, kaukaisen toiveen, ja sitten hän vaati, ettei lumi
vyöryisikään tai että se kulkisi ulkopuolelta sitä paikkaa, johon hän
tahtoi rakentaa uuden kotinsa! Hän pyysi sääliä järkähtämättömiltä
laeilta! --
Hän hymyili katkerasti. Hätääntyneinä me hyväksymme julmimmankin
itsevaltiaan maailman hallitsijaksi. Hurjintakin tyrannia saattaa
lepyttää, tai saattaa häntä vastaan ainakin taistella ja häntä kirota;
on ainakin se lohdutus, että saattaa sanoa: sinä olet kohtuuton, sinä
olet julma! Ihmiset eivät voi luopua jumalistaan, vaikka ne olisivat
kivikuvia, joita he voivat ruoskia, kuin kaikki rukoukset ovat olleet
turhia!
Hänen vihansa vaipui voimattomana alas tämän hämärän, taipumattoman
voiman edessä, jota ei kukaan vallitse. Hän vaipui tuskan
pilkkopimeään, hiljaa, hervottomana. Ajattelematta, jäsenet velttoina
ja tuntien itsensä vain mustaksi pisteeksi, jota alituisesti
kosketeltiin neulankärjellä, kuljeksi hän öisiä katuja, joita pitkin
tuulen viima lennätteli päivän kuluessa irtaantunutta hiekkaa. Kaikki
nämä pimeät talot makasivat, ne huolivat viisi yökulkijoista, jotka
maleksivat katuja pitkin ja kadottavat kaikki unelmansa ja toivonsa. He
ovat lujia ja arvokkaita eivätkä siis sekaannu mihinkään säännöttömään.
Hän kulki kirkon sivu. Siellä kummittelevat kuolleet tähän aikaan,
jotka eivät myöskään sääli. Risti välkkyi kylmästi ylhäällä kalpeassa
kuuvalossa.
Hän tuli viimein kaupungin ulkopuolelle, tyhjälle rannikolle.
Mastometsän takaa, sataman niemekkeen, meren takaa, joka kätki mustan
syvyytensä sen hopeanhohteen alle, jota se tuuditteli, näki hän kaukaa
kuultavan niitten tunturien varjot, joitten välissä hän oli nauttinut
elämänsä suurinta onnea. Laakso, harmaa, mutkikas tie, välkkyvä virta,
laituri lippuineen ja valkea talo, puutarha, josta tuoksui ruusu ja
reseda, kaikki oli äkkiä niin selvästi, niin lämpimästi ja elävästi
hänen silmäinsä edessä kuin sinä päivänä, kuin hän ensi kerran näki sen
laivan kannelta. Ja sen lämmön jälkeen, mitä hän oli tuntenut
sydämmessään sen näyn jälkeen, seurasi tuhansia neulanpistoja toisessa
kohdassa.
Allaan hän kuuli meren vyöryvän kumeasti kalliota vastaan. Yksi ainoa
askel -- ja kaikki olisi lopussa.
Ei, mitä hän olisi voinut eilen tehdä, sitä hän ei voinut tehdä tänään.
Hän seisoi hänen vieressään, katsoi häneen ja sanoi: »Sitten sinä et
olekaan se, jota minä olen rakastanut.» Se, että hän rakasti häntä,
antoi hänelle velvollisuuksia. Hänestä tuntui, kuin hänen piti vastata
hänelle kaikesta nyt ja aina, vaikka heidän pitäisikin erota.
Hän istuutui alas maahan; hänen teki mieli kaivautua syvälle siihen.
Hän oikasihe kovalle, kylmälle tantereelle. Se helpotti vähäksi aikaa,
ettei hänen tarvinnut pysytellä pystyssä, tuntui hyvältä koskettaa
poskillaan kylmää maata, puristautua teräviä kiviä vastaan, värähdellä
vilusta. Hän halusi ruumiillista tuskaa, ettei hän tuntisi henkistä
tuskaa niin kauheasti.
Hän nousi ylös ja meni taas kaupunkiin päin. Mihin hän menisi?
Kotiinko? Hän ei sietänyt nähdä sitä taloa, jossa se nainen oli, astua
siihen huoneeseen, jossa hänen äänensä oli kaikunut. Hän tunsi taas
inhottavaa myskin hajua. -- -- Hän kulki ensimmäistä katua pitkin,
jolle hän tuli. Hän luuli kuulevansa askelia takanaan. Hän kääntyi.
Samassa kätkeytyi joku portaitten taa. Hän meni lähemmäksi. Aivan
oikein, siinä istui mies kumarassa aivan seinvieressä. Se oli isä.
»Isä, oletko sinä ulkona näin myöhään?»
Vanhus kumartui vielä enemmän kokoon ja purskahti itkemään.
»Knut, Knut», valitteli hän ja itki niin katkerasti, niin
epätoivoisesti, että Knut hetkeksi unohti oman surunsa hänen tähtensä.
»Nyt on kaikki mennyttä, kaikki mennyttä.»
»Niin, niin, isä, me olemme molemmat menneitä. -- -- Mutta mene nyt
kotiin -- sinä tulet sairaaksi, jos sinä istut tässä kauvemmin.»
Hän otti isän käsivarren; vanhus antoi kuljettaa itseään tahdottomasti.
Kuin he olivat linnan portilla, sanoi Knut:
»Hyvää yötä, isä.»
»Etkö sinäkin tule sisään?»
»En -- minä tahdon kuljeksia vielä vähän.»
Vanhus jäi vielä seisomaan, mutta Knut työnsi hänet hiljaa portista
sisään.
»Mene sisään, isä, äläkä pelkää minun tähteni.»
Holt laahasi itsensä sisään; Knut kulki Pietari Strömin taloa kohti.
Hän kiipesi yli laipion ja kolkutti sen huoneen ikkunaa, jossa
palvelija makasi. Kuin hän oli koputtanut useampia kertoja, kysyi
uninen ääni sisältä: »Kuka se on?»
»Minä, Knut Holt. Avaa, mutta älä herätä ketään.»
Sisällä sytytettiin kynttilä ja vähän ajan perästä avasi palvelija
katuoven. Hän katsoi hämmästyneenä Knutiin.
»Minä tahtoisin jäädä tänne yöksi. Minä menen asuinhuoneeseen ja
heittäydyn sohvalle makaamaan. Älä sano mitään Pietarille.»
Palvelija valaisi hänelle tietä sisään yhä katsellen häntä samalla
unisen hämmästyneellä katseella.
»Kas niin -- kiitoksia. Mene nyt hiljaa maata. Hyvää yötä.»
Palvelija pani kynttilän pois ja meni.
Knut heittäytyi sohvalle. Hän ei ollut virunut kauvan, kuin hän kuuli
ovea avattavan, askelia käytävästä ja kohta sen jälkeen Pietarin äänen.
Ovi avattiin sen jälkeen nopeasti, ja Pietari tuli sisään yönutussa,
alushousuissa ja sukkasillaan. Uni ei ollut vielä oikein hänestä
lähtenyt; hänen kasvoissaan oli omituinen sekaannus unisuutta ja
kauhistusta, että Knut ei voinut olla hymyilemättä.
»Mitä kummia on tapahtunut, Knut?»
»Hän sittenkin herätti sinut?»
»Ei, mutta me heräsimme, kuin katuovea avattiin. Mitä tämä merkitsee?»
Knut syleili häntä kiivaasti. »Että minä olen onneton ihminen,
Pietari.»
»Rakas ystävä, mitä on tapahtunut?»
Knut kertoi. Toinen istui äänettömänä ja kauhistuneena, kuin hän oli
lopettanut. Sitten hän alkoi astua edestakaisin huoneessa; hänen
_täytyi_ keksiä joku keino, pelastus; tämä suuri, altis auttamisen
tarve, jota hän tunsi, ei saattanut olla voimaton. »Minun täytyy puhua
Hannan kanssa», sanoi hän äkkiä ja lähti huoneesta. Kohta sen jälkeen
hän tuli takaisin Hannan kanssa, joka kiireisesti oli heittänyt
aamupuvun päälleen.
»Voi, hyvä Jumala, mitä nyt tulee Korneliasta», hän sanoi.
»Minä pyydän teiltä jotain», Knut alkoi. »Menettehän te huomenna hänen
luokseen ja pyydätte häntä tulemaan tänne tapaamaan minua? Minun täytyy
puhua hänen kanssaan.»
Hanna nyökäytti päätään.
He istuivat yhdessä, kunnes päivä koitti. He eivät vaihtaneet monta
sanaa; mutta he kaikki tunsivat kuitenkin jonkunlaista lohdutusta
yhdessä olosta. Oli kuin viimeiset tunnit kuolemaan tuomitun tai
toivottomasti sairaan luona.
Kuin savu alkoi kohota savupiipuista ja ensimmäiset askeleet kuuluivat
kadulta, meni Knut kotiin. Hän hiipi huoneeseensa, istui vähän aikaa
tylsänä pää pöytään nojattuna, mutta ei voinut kauvemmin istua
paikoillaan; hän meni taas kadulle, harhaili vähän aikaa ja meni
lopulta taas Pietarin luo.
Hanna oli mennyt Vikiin. Knut istuutui asuinhuoneeseen. Pietari
käsitti, että hän mieluummin tahtoi olla yksin ja meni konttoriinsa.
Hän istuutui pöytänsä ääreen ja katsoa tuijotti kirjaansa, kastoi
kynäänsä lakkaamatta musteeseen -- ja piirusteli kuvioita imupaperille.
Kuin joku palvelusväestä tuli sisään jotain kysymään, vastasi hän päin
seiniä; muuan kauppamatkustaja, joka sattui tulemaan, sai sen
käsityksen, että »P. Ström» oli lähellä konkurssia ja vetäytyi
joutuisasti pois. Vähä väliä Pietari kävi alhaalla meriaitassa ja
puuhaili laatikkojen ja tynnyrien välissä ja nuuski kaikki yliset
näkemättä ainoatakaan esinettä ja oikein tietämättä, missä hän oli.
Sitten hän taas meni sisään, puristi äänettömänä Knutin kättä, katsoi
häneen, niinkuin hän olisi pyytänyt häneltä anteeksi, ettei hän voinut
auttaa häntä hänen hädässään, ja meni sitten taas pois, joka kerran
ajattelematta kysyen: »Lasi viiniä, Knut?»
Knut seisoi ikkunan edessä ja odotti. Hän näki ihmisten virtailevan
edestakaisin jokapäiväisissä, kiireellisissä hommissaan. Muutamat
astuivat kopeillen ja katsoivat vilkkaasti ympärilleen, hymyilivät ja
nyökäyttivät ohikulkijoille tai tervehtivät johonkin ikkunaan. Toiset
riensivät eteenpäin katsomatta oikeaan tai vasempaan, vain etsien
suorinta tietä määräpaikkaansa. He olivat niin toimissaan, jotta
näyttivät maailman hallitsijan asioita ajavan ja kuin ainoa hukkaan
mennyt minutti saattaisi koko pallon radaltaan. Toiset taas kuljeksivat
hitaasti sikari hampaissa ja lasi silmän nurkassa ja näytteleivät,
samalla kuin itse olivat näkevinään. Koukkuselkäisiä, raskaita taakkoja
kantavia työmiehiä polki eteenpäin ja polvet notkahtelivat heiltä joka
askeleella. Talonpoikia istui kuormillaan, merimiehiä heilui katuja
pitkin laahaten itsiään ja suuria saappaitaan, pikkulapsia meni kouluun
ja leikitteli tiellä. Hän näki kaiken sen, näki sen läheltä ja
kuitenkin kaukaa. Hänestä näytti se keinotekoiselta päivän elämältä,
joka kummitteli öiseen aikaan; koko heidän hommansa näytti hänestä niin
kokonaan turhalta. Tai eivätkö nämä ihmiset huomanneet, että
jättiläisvampyyri oli pannut inhoittavan imusuunsa elämän juurille ja
joka hetki ryösti siltä jonkun verran sen lämmöstä, sen valosta, sen
väristä? Eivätkö he tunteneet, että kuolettava, hituva tauti oli
tarttunut olemukseen, ja että ihana maa kaiken kanssa, mitä sillä
kaunista ja suurta oli, oli kylmästä kuolemaisillaan, tulemaisillaan
harmaaksi, autioksi raunioksi? -- -- Hänestä oli aivan käsittämätöntä,
että jokapäiväinen elämä saattoi kulkea entistä menoaan, ja että hänen
itsensä pitäisi elää koko joukko päiviä tätä yöelämää, piti kuulla
jokapäiväisen koneiston käyvän, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut,
että hänen itsensä pitäisi maata, riisuutua ja pukeutua, syödä, juoda,
tehdä työtä! Hän ihmetteli, että puut puistossa saattoivat pysyä
pystyssä; hänestä näytti, että niitten pitäisi kaatua väsyneinä.
Hänestä tuntui kuin lyijypainoja olisi ripustettu hänen joka jäseneensä
ja ne olisivat vetäneet häntä alaspäin! -- --
Tuolla ne tulivat katua pitkin. Hän tunsi kovaa, painavaa kouristusta
rinnassaan; hän ei voinut niellä, polvet notkuivat -- -- -- Mitä oli
kaikki se, minkä hän oli kokenut tänä yönä, siihen verrattuna, mikä
häntä odotti. -- --
Kornelia tuli hiljaa sisään ja jäi oven suuhun seisomaan. Knut käsitti
samassa, kuin hän näki hänet, että tämä oli Kornelia kirkkopenkissä,
kalpea katuvainen, huulet kuivat ja silmät kauvaksi katsovia. Vaalean
harmaan ilman valossa, joka oli täynnä lumipilviä, hän näytti
kummallisesti aaveen tapaiselta.
Knut meni epävarmasti häntä vastaan, mutta pysähtyi taas. Hän ojensi
kätensä, mutta antoi sen taas vaipua velttona alas. Hän kutsui häntä
nimeltä ja tavoitteli sanoja, tietämättä, mitä hän aikoi sanoa, -- oli
kuin tuska olisi hervauttanut hänen tahtonsa ja sammuttanut hänen
muistinsakin.
Mutta äkkiä se oli ohi. Raskas, veltto ruumis, hervottoman kylmä
liharnöhkäle, joksi hän oli muuttunut, heräsi, kuin hän katseli häntä
tarkemmin ja huomasi äänettömän, avuttoman tuskan hänen kyynelettömissä
silmissään. Hänelle juontui äkkiä mieleen koko heidän onnettomuutensa,
kaikki, mitä heidän oli kärsittävä sisällöttömän tulevaisuuden
äärettömässä yksitoikkoisuudessa, se ajatus sattui häneen kuin hehkuva
nuoli, ja hän melkein huusi:
»Kornelia, minä en kestä tätä! Tämmöisen sietäminen on yli
inhimillisten voimien! Ei mikään laki, inhimillinen tai jumalallinen
voi tuomita meitä kärsimään näin kauheasti, yhden ainoan erehdyksen
tähden -- mieletöntä on uhrata itsensä näin.»
Hän pudisti päätään. Knut ei uskaltanut katsoa häntä silmiin -- ensi
katseella oli hän huomannut, että Kornelia oli tehnyt peruuttamattoman,
järkähtämättömän päätöksen, että heidän täytyi erota. Hän oli jo
alkanut elää yksin.
Mutta hän ei voinut olla puhumatta, niinkuin häntä olisi vielä voinut
saada päätöksessään horjumaan. Hän tunsi sanainsa voimattomuuden, hän
kuuli niitten helähtävän tenhottomina lujan päätöksen rautapaitaa
vastaan, mutta sittenkin koetteli hän turhaa vaivaa.
»Kuule, Kornelia, ajattele toki, mitä sinä vaadit minulta. Minun täytyy
uhrata meidän rakkautemme, meidän nuori onnemme, ja minun täytyy paitse
kaipuuta jokapäiväiseksi tuskakseni olla kahlittu ihmiseen, jota -- --»
Nyt Kornelia tuli lähemmäksi ja ojensi hänelle kylmän, kuolleen kätensä
ja veti hänet sohvaan päin.
»Siten sinä et saa puhua. Sinun täytyy koetella tehdä kaikki --»
»Kornelia, sinä et tiedä, mitä se on, ei, sinä et sitä tiedä. Se
on, niinkuin minä heittäisin paraimmat tunteeni roistojoukon
raiskattavaksi, -- antaisin itseni petoeläimelle pala palalta
syötäväksi! Minä en sitä tahdo, se saattaa minut järjiltäni. Kaikki,
kaikki minä tahdon olla hänelle, hänen työjuhtansa koko elämän iän; hän
saakoon kaikki, mitä minulla on ja mitä minä ansaitsen; minä hillitsen
itseäni, hänen ei koskaan pidä kuulla kovaa sanaa minulta, koskaan
nähdä minua haluttomana, mutta minä en tahdo tulla hänen omakseen. Minä
tahdon olla oikeutettu säilyttämään sydämmessäni sinua ja rakkauttani
sinuun, ja minä tahdon olla oikeutettu inhoamaan häntä ja pyrkimään yhä
kauvemmaksi ja kauvemmaksi hänestä, niinkuin minä vihaan ja pyrin pois
siitä muinaisuudesta, joka minun onnettomuudekseni toi hänet minun
elämääni.»
»Knut -- -- sinäkö yksin uhraat, kuin sinä koetat hävittää sitä, mikä
on sinun ja hänen välillä? Luuletko sinä, että minä olen onnellinen
tietäissäni, etten minä edes sinun ajatuksissasi saa olla ensimmäinen,
ainoa?»
»Ei, ei, mutta kuinka sinä saatat uhrata noin keveästi -- --?»
Kornelia katsoi häneen. Hänen poskilleen tuli heikko puna; silmät
täyttyivät äkkiä kyyneliin; huulilla värähteli sanomattoman surullinen
hymyily. »Niinkö keveästi?» hän toisti.
Knut tarttui hänen käsiinsä ja suuteli niitä.
»Minä en tiedä, mitä minä itse sanon. Tunnenhan minä sinun kykysi
kärsimään ilmaisematta sitä huokauksellakaan. Minä en ole semmoinen
kuin sinä, ja -- ei, sinä et tiedä, kuinka kauheata on joutua likaan
tallatuksi oman rikoksensa tähden, tulla siihen kahlituksi, laahatuksi
kaikkialle sen kanssa ja tahraantua uudelleen siitä -- -- niin, siltä
se minusta tuntuu! Minä en voi sitä auttaa, mutta se on, kuin minua
pakoitettaisiin tekemään se uudestaan, elämään siinä ijankaikkisesti,
olemaan tuomittu uhraamaan tälle nälkäiselle, ahneelle muinaisuudelle
puhtain, paras, mitä minulla on, ja viimein menehtyä siihen.»
»Ja kuitenkin sinun täytyy.»
»Minä en sitä käsitä, en, minä en sitä käsitä.»
»Kuulehan vain tämä seikka: Pitääkö hän sinusta?»
»Tavallaan -- kyllä», sanoi hän hitaasti.
»Tietääkö hän -- että sinä --»
»Rakastan toista -- tietää.»
»Ja mitä hän sanoi?»
»Hän on kuin lapsi tai raakalainen. Se oli saman tekevä, kuinhan minä
vaan en häntä hylkäisi. Hän itki, rukoili, uhkasi. Hän tahtoi seurata
minua maailman ääriin, hän tahtoi surmata minut, sinut, itsensä. -- --
Sinä et voi käsittää, millainen hän on.»
»Ja sittenkin sinä voit arvella? Olethan sinä antanut hänelle oikeuden
rakastaa sinua. Ja sitten sinä tahtoisit hyljätä hänet, joka on uskonut
sinua. Siitä tulisi surullinen onni meillekin.»
Knut oli vaiti. Hänellä ei ollut sanoja vastaukseksi sille viisaudelle,
joka uhkasi häntä yhä lähempää, tarttui häneen kuin rautakourilla,
kaivautui syvälle häneen ja repi ja raastoi häntä tappamatta.
Kornelia silitteli hänen otsaansa ja pani poskensa hänen poskeaan
vasten. »Viimeisen kerran», hän sanoi ikäänkuin puolustukseksi itsensä
edessä.
Knut sulki hänet syliinsä, niinkuin hän ei koskaan enää aikoisi päästää
häntä irti. Hän suuteli häntä yhä uudestaan ja pani hänen kyynelien
kostuttaman posken omalleen. »Sinä olet kaikki, kaikki, kaikki», hän
kuiskasi.
Kornelia otti hänen kätensä pois. Knut tahtoi vielä pitää häntä
käsissään, mutta hän nousi ylös ja sanoi:
»Ei -- -- se ei ole oikein. Hyvästi Knut -- -- -- Minä olen ollut
onnellinen.»
Vielä kerran Knut syleili häntä, sitten hän tempautui irti, pyyhki
silmiään ja riensi ulos.
Hän tahtoi mennä portaita alas, mutta käytävän nurkassa seisoi Hanna
otsa seinää vasten ja nyyhki.
»Kornelia», hän kuiskasi, »jää minun luokseni.» Sitten hän pani kätensä
ystävänsä vyötäisille ja vei hänet muassaan makuuhuoneeseen. Hän
istuutui, Kornelia polvistui hänen eteensä ja pani päänsä hänen
syliinsä. He olivat vielä sisällä, kuin Knut lähti talosta.