»No, miten vain tahdot. Minusta se on saman tekevä. Minä en kumminkaan
käy firmaan osalliseksi. Minä en rupea liikemieheksi -- minä huomasin
sen äskettäin, kuin minä aioin puhua työmiehille. Minä ehkä kykenisin
kuljettamaan uutisia laiturilta konttoriin, mutta mitään suurempaa --
jotain asioimista elävällä tavaralla; esimerkiksi työmiehillä -- -- --
ei, siihen minulta puuttuu jotain; minä vaivun velttona kokoon
ratkaisevana hetkenä, jolloin suuren kaunopuheisuuden liikkeen
suositukseksi pitäisi levitellä siipiään.»
»Knut, sano suoraan: sinä yhdyt äskeiseen huutoon», Holt sanoi
vapisevalla äänellä.
»Minä luulisin, että meidän pitäisi jo heittää paraadit pois. Johan me
kyllältämme olemme tervehtineet toisiamme hevosen selästä. Minä
todellakin haluaisin nousta hevosen selästä alas, ja heittää pois
uniformu, töyhtöhattu, hansikkaat, paraatimiekka ja koko romu. Sananen
siitä, mitä on tapahtunut: Minä en luule, että sinä petät näitä
ihmisiä, isä, siihen olet sinä liian viisas, mutta minä todellakin
luulen, että sinulla on ollut näköpiirissä suurempi liike. Julkisesti
tarkoitetaan työmiesten parasta, vapautta ja oikeutta, niinkuin
toisella puolen katua, vanhoissa taloissa tarkoitetaan 'yhteiskunnan
pyhimpiä oikeuksia'. Mutta jos tulee sisään pieneen, salaiseen
takahuoneeseen, jossa oikeat kirjat ovat ja jossa oikea tilipäätös
tehdään, niin huomaa, että tarkoitusperänä on ollut jotain aivan
toista, kuin mitä ilmoituksessa sanottiin: sieltä löytää kalan, isä,
kalan. -- On niin tavattoman harvoja, jotka _todellakin_ taistelevat
sen totuuden lipun alla, jonka he ovat omakseen omistaneet -- kaikkein,
kaikkein useimmat ovat ihmisiä, joilla on suuret taipumukset
kaupantekoon, ja sillä aikaa kuin he ovat suurten aatteiden
palveluksessa, menee kalaa, kalaa mainiosti kaupan. -- -- -- Katsopas,
kuin minä seisoin tuolla alhaalla ja valmistauduin -- minä vakuutan,
oikein kauniiseen -- lentoon, ja kuin minä silloin näin raa'an
työmiehen, -- hänellä olikin vielä niin pirullisen proosallinen,
kimakka ääni -- kuin hän ujostelemattoman hävyttömästi tunkeutui minun
kauniiseen ajatusverkkooni, silloin minä äkkiä näin vaihtokaupan
täydessä kukoistuksessaan suurten yritysten takaa, ja niin minä seisoin
päistikkaa sinun omassa, pienessä perähuoneessasi -- missä oikeat
kirjat ovat -- ja minun täytyi todellakin ihmetellä itseäni: Olinhan
minä aina tiennyt, että sinunkin liikkeessäsi oli tämmöinen salainen
huone, ja kuitenkin olin minä -- hitto ties, mistä se oikeastaan
tulikaan -- pyrkinyt puhujalavalle rehenteleimään, ikäänkuin minä en
olisi aavistanutkaan mainittua pientä solukkaa, ja ikäänkuin minä en
koskaan olisi kuullutkaan, että sinäkin kerran olet pyrkinyt vanhojen
talojen suosioon, yhtä hyvin kuin kuka muu tahansa. Minä kai olin
joutunut suunniltani -- luulen minä -- tästä narrimaisesta mellakasta,
tai oli tilaisuus liian viehättävä -- jossain syvällä minussa on kai
pieni, auttamaton puhuja.»
Knut ei nähnyt isänsä kasvoja, jotka olivat lamppuvarjostimen peitossa.
Hän ei nähnyt, että ne yhä kävivät kalpeammiksi, niihin tuli
jäänharmaan ja sinisen välinen väri, että silmät ensin tuijottivat,
ikäänkuin olisivat päästä olleet putoamaisillaan, mutta sitten kävivät
hämäriksi ja tyhjiksi -- hän katsoi ylös vasta, kuin käsi tavoitteli
ilmasta näkymätöntä esinettä, liikutti lamppua ja sitten katosi, jonka
jälkeen kuului raskas jysäys.
Knut oli samassa toisella puolella pöytää. Siinä virui isä kädet
nyrkissä, suu auki, silmät kiinni. Knut tutki häntä nopeasti, otti
lampun ja riensi ulos. Kohta hän tuli takaisin ja toi vettä; Katriina
seurasi häntä. He saivat pyörtyneen sohvalle nostetuksi ja hautoivat
hänen ohimoitaan.
»Jumala meitä armahtakoon -- he ovat hänet tappaneet», Katriina huusi.
»Minä, Katriina, minä sen olen tehnyt.»
Katriina katsoi kauhistuneena häneen.
»Istukaa hänen luonaan; minä juoksen apteekkiin.»
Kuin Knut tuli takaisin, istui Holt nojatuolissa. Hän näytti väsyneeltä
ja hänen äänensä oli vähän käheä. Katriina oli lähtenyt huoneesta.
»Minä en enää siedä mitään», hän sanoi, »loppuun kulutettu, loppuun
kulutettu, Knut; minun päätäni huimasee pienimmästäkin ponnistuksesta.»
Knut heittäytyi isänsä tuolin eteen ja tarttui hänen käteensä. »Anna
anteeksi», hän kuiskasi.
Holt heilutti hiljaa päätään.
»Tiesinhän minä, että sen piti tulla», hän sanoi. »Minulla ei ole
mitään anteeksi annettavaa, mutta paljon paljon kaduttavaa. -- -- Mutta
sinun pitää tietää, että vaikket sinä koskaan olisi -- sanonut -- noita
sanoja, niin olisin minä kuitenkin nyt puhunut suoraan sinun kanssasi.»
»Älä vaivaa itseäsi, isä -- ainahan _me_ voimme --»
»Ei, juuri nyt. Minun pitää saada sanotuksi kaikki, kaikki. Ajattele,
ettemme me koskaan ole puhuneet peittelemättä toisillemme. -- --
Minusta tuntuu joskus, Knut, että me elämme niinkuin ei meillä olisi
mitään tekemistä toistemme kanssa -- --»
Knut, joka oli noussut seisomaan, nyykäytti päätään. »Niin on. Siinä se
juuri vika on, isä.»
Holt koetti nousta seisaalleen. »Minun täytyy aina kävellä puhuessani»,
hän sanoi. Hän astui ensin hitaasti ja kumarassa, kädet selän takana;
mutta sen mukaan kuin hän puheestaan lämpeni, tuli hänen käyntinsä
reippaammaksi, hänen ryhtinsä suoremmaksi. Hän puristi usein kätensä
nyrkkiin ja huitoi niillä ilmassa.
»Sinä sanoit äsken sanan -- minä olen kosinut mahtavia, sinä sanoit.
Niin, Knut, se on totta, minä olen kosinut heitä, Jumala paratkoon.
Ensi kerran minä sen tein pelastuakseni isäni kohtalosta. Minä en
tahtonut niinkuin hän elää ja kuolla puoleksi halveksittuna
seikkailijana rahvaan kesken, joka uskoo alttariviiniä, kummituksia ja
pahoja silmiä. Minä koetin ensin tulla toimeen toisten avutta; minä
tein työtä, jotta minä olin vähällä kaatua, ja vasta kuin siitä ei apua
lähtenyt, aloin minä kuluttaa mahtavien portaita. Minä en onnistunut;
minä en vielä ollut oppinut suurta, tuottavaa konstia, olemaan vaiti --
olemaan vaiti, silloin kuin sinua poljetaan, olemaan vaiti, silloin
kuin muita poljetaan, olemaan vaiti, silloin kuin tuhmuus vallitsee,
kuin mielittelyä palkitaan ja epärehellisyyttä kullataan. Mutta minä
opin paljon sillä ajalla. Minä opin, ettei kunnollisimpia auteta
maailmassa, vaan notkeimpia, kesyimpiä, niitä, jotka äänettömimmin
alistuvat hallitsevain tahdon alle, ja että satoja lahjakkaita,
itsenäisiä henkiä menee hukkaan siksi, että he eivät voi oppia tätä
vaitiolon konstia. Minä olen nähnyt toisen toisensa jälkeen itseäni
huonompien juonittelevan, ryömivän, mielittelevän suosioon ja valtaan,
myöden ja pettäen kaikki. Minä olen nähnyt näiden samojen ihmisten,
jotka niin mainiosti osaavat tekeytyä hoikiksi paksujen joukossa,
pääsevän valtaan, pääsevän muitten mahtavain pariin, jotka istuvat
hiljaa yhteenliittäytyneinä estääkseen ketään edistymästä, jonka voimia
ja rohkeutta he pelkäävät, -- minä olen nähnyt näiden hoikkien nöyrien
tulevan lihaviksi ja leveiksi ja vuorostaan auttavan toisia
tukehuttamaan jotain, joka kelpaa. Kas, sitä minä olen nähnyt, ja minun
mieleeni sameni suuttumusta, joka ei koskaan ole siitä lähtenyt; minä
lupasin itselleni auttaa kaikkia, joita painetaan alas, joita
masennetaan, ja minä vannoin kaikkia näitä mahtavia vastaan, jotka
olivat polkeneet minun isääni, minua ja monia muita jalkainsa alle,
sotaa, sotaa henkeen ja vereen. -- --»
»Ja kuitenkin, Knut, kuitenkin kosin minä vielä kerran mahtavia.
Silloin oli minulla itselläni mahtia, rahan mahti. Siihen olin minä
päässyt taistelemalla uskomattomia vaikeuksia vastaan, ja siinä minä
nyt seisoin, jossa minä tahdoin seista avatakseni täyttä totta ilmeisen
tulen vihollistani vastaan. Silloin minun rohkeuteni lamautui -- se on
ainoa kerta minun elämässäni, kuin se on minulle tapahtunut -- ja minä
aloin taas kuluttaa mahtavien portaita. Ne olivat minun elämäni
raskaimmat vuodet. Minun täytyi liikkua näiden ihmisten kesken,
ilkialastomana ja nöyränä ja makeita sanoja huulilla, -- minun, joka
kihisin vihaa ja katkeruutta. Minun täytyi ottaa vastaan oppia
ihmisiltä, joita etevämpi minä olin suuresti sekä ymmärrykseltäni että
tiedoiltani! Minun, joka olen luotu taistelemaan, minun täytyi muuttua
varovaiseksi, olla ilmaisematta epäkohtia, joita minä tulisesti halusin
paljastaa ja poistaa, ja auttaa vastustajiani vahvistamaan
ennakkoluuloja, joita minä halveksin. Minun pääni oli täynnä
parannustuumia, joita minä monien vuosien kuluessa tehdessä työtä niin,
että harvat sitä olisivat kestäneet, kaikenlaista puutetta ja
vaikeuksia nähden, usein epätoivossa, lakkaamatta olin miettinyt ja yhä
uudestaan punninnut, ja jotka olivat kalleinta, mitä minulla oli -- ja
sitten en minä uskaltanut antaa kenenkään aavistaa, että minun
aivoissani oli ainoata ajatusta. Minussa riehui hurja halu taisteluun,
taisteluun koko joukkiota vastaan -- ja minun piti tukea hallitsevien
arvoa. -- -- Tämä aika ei ollut minulle terveellinen, Knut, minä
hukkasin jotain, jota ei ole helppo voittaa takaisin, ja minussa syttyi
viha vastustajiani kohtaan, jota minä en koskaan ole saanut
voitetuksi.»
Knut kuunteli kalpein huulin ja puristetuin nyrkin.
»Isä, minä en voi käsittää, että sinä koskaan olet voinut jälleen
päästä pystyyn, niin häpeällisesti kiellettyäsi itsesi. Jotta sinä
_saatoit_. Jotta sinä _saatoit_ tehdä niin!»
»Niin -- -- jotta minä todellakin saatoin!» toisti Holt hiljaa ja
katsoi eteensä hajanaisella katseella.
»Luopua taistelusta -- nyt, sen minä voin ymmärtää -- nauraa kaikelle,
huolia siitä viisi! Mutta kerjätä, valehdella, olla heidän nöyränä
palvelijanaan -- -- Isä, _miksi_ sinä sen teit?»
»Niin -- miksi?» toisti Holt samalla hiljaisella rukoilevalla äänellä.
»Minulla oli poika --»
»Poikako? -- -- -- _Minunko_ tähden, _minun_ -- --!»
»Minä olin heikko, olin typerä, tein suuren vääryyden sinua kohtaan,
minä tiedän sen: mutta se -- se -- oli todellakin hyvässä
tarkoituksessa», änkytti Holt. »Ajattelehan vaan, mitä minä itse olin
kärsinyt. Isäni nimi oli ensimäinen vastus, joka minua kohtasi elämäni
tiellä, ja se pysyi sinä, niin kauvalti kuin häntä tunnettiin. Minä en
uskaltanut jättää sinulle perinnöksi sitä vihaa, jonka minä tiesin
itselleni lankeavan, minä en uskaltanut tahallani sulkea sinua kaikista
noista kodeista, joissa sinä löytäisit, mitä minä en koskaan voisi
sinulle antaa, ja erottaa sinut kumppaneistasi, jotka kyllä pian
oppisivat karttamaan vihatun miehen poikaa. Minä aloin peljätä, kuin
minä ajattelin, että kivesin koko sinun vastaisen elämäsi tien
vaikeuksilla, joita voittamaan oikealla ajallaan minä itse en kykenisi
sinua auttamaan. -- -- -- Sinä olet minun ainoa poikani, Knut, ja
minulle kalliimpiarvoinen kuin kaikki minun tulevaisuuden tuumani.»
Knutin pää oli kumartunut ja hänen katseensa laskeutunut alas. Hän
astui lähemmäksi ja pani kätensä isän hartioille.
»Minä en koskaan aavistanut, mitä sinä nyt olet kertonut.»
Holt näytti kutistuvan kokoon poikansa käden alla; ei ollut
hituistakaan jäljellä tarkkaa, taistelun haluista miestä. Nöyränä ja
arkana seisoi hän Knutin edessä kuin tuomarinsa.
»Ei ole helppo tunnustaa sitä, Knut. Mitä muuta minä eläissäni olen
rikkonut -- noo, enhän minä ole olevinani mikään pyhimys -- mutta tämä
ja -- ja vielä yksi -- se, että --»
»Olisit sanonut minulle kaikki, isä.»
»Minä pelkäsin sinua, Knut. Ja minä luulin, että sinä mieluimmin
tahdoitkin pysyä ulkopuolella.»
»Hävetä minun täytyy, että olen antanut sinulle syytä siihen luuloon»,
Knut sanoi ja syleili äkkiä isäänsä.
Holt pani ehdottomasti kätensä ristiin. Hänen ohuet huulensa vapisivat.
Hän ei uskaltanut liikkua. Sen jälkeen kuin Knut oli tullut aikuiseksi,
eivät he koskaan olleet hyväilleet toisiaan, tuskin kätelleet. Ja nyt
hyväili Knut häntä, nyt, kuin hän tunsi itsensä niin masentuneeksi. Hän
pudisti hiljaan päätään.
»Minä en ole vielä valmis. Istu alas ja kuule edelleen.»
Knut istuutui ja Holt jatkoi.
»Minä en sitä kestänyt, enkä ollutkaan mitään saavuttanut. He eivät
uskoneet minua ja siinä he tekivät oikein. Minä rikoin välit ja
sitten --» tässä hän oikasihe ja näytti kynsiltä ja nokalta -- »sitten,
usko pois, minä purin puolestani. Sen minä sanon, että kun nämä
mahtavat taas kohtasivat minut taistelukentällä, silloin he katuivat,
että he olivat hyljänneet minut. He aavistivat, että minä kohta
komentaisin sotajoukkoa. He tiesivät, että oli kyllälti vihastuneita
pikkukauppiaita, käsityöläisiä, työmiehiä ja muita, jotka vaan
odottivat päällikköä hyökätäkseen. Oli vuosikausien hillitty
vastustuksen henki, joka oli ilmituleen hulmahtava minun ensi
sanoistani. Tyytymättömät olivat kauvan sitten kehoittaneet minua
rupeamaan heidän johtajakseen. Mutta minä olin kieltäytynyt --
minun aikani ei ollut vielä tullut, meillä ei ollut aina samat
tarkoitusperät, enkä minä uskonut kansaa Jumalan armosta ja muita
puhetapoja. Mutta nyt minä tein varman päätöksen: minä rupesin heidän
johtajakseen. Minä tiedän, mitä sinä ajattelet, Knut: kala, kala. Sinä
ajattelet, että minun olisi pitänyt seisoa yksin, ylpeänä ja
riippumattomana. Se kuuluu suurelta, se on totta; mutta mitä minä
olisin saanut aikaan? Ne, joitten puolesta minä taistelin, olisivat
pettäneet ja pilkanneet minua ja ne, joita minä vastustin, olisivat
arvelematta polkeneet minut jalkoihinsa, eikä kukaan olisi kaipauksen
huokaustakaan minulle uhrannut. -- Mutta jälkimaailma -- jälkimaailma
olisi suonut minulle oikeutta! Pulma on siinä, ettei jälkimaailma olisi
koskaan saanut mitään tietää Arne Holtista. Minulla ei ollut mitään
suuria ajatuksia kirjoihin pantavana, jotka voisivat kertoa minusta;
minä olin vain käytännöllinen mies, joka näin, että pieni kaupunki
huokaili ahtaimman perheherruuden alla, joka koskaan on sortanut pientä
yhteiskuntaa. Minä tunsin useita, jotka kärsivät sen kautta vääryyttä,
minä näin epäkohtia, jotka minua liikuttivat, ja minä olin varma, että
jos minä pääsisin valtaan, minä voisin tehdä jotain hyvää näille
pikkuihmisille, jotka olivat vaiti ja kumarsivat, mutta hiljaisuudessa
kirosivat itsevaltiutta. Minä ehkä olen käynyt liian kovakätiseksi --
minä en ehkä tarpeeksi huoli hienommista vaikuttimista, minä myönnän
sen. Sitten minä tartuin peräsimeen ja niin sitä aljettiin. Minä olen
aina rakastanut taistelua, avonaista, armotonta taistelua, niin, minä
myönnän sen, minä olen ehkä liiaksikin rakastanut sitä. Vasta kuumassa,
tulisessa taistelussa olen minä oikein tuntenut voimani, ja nyt minä
sain, mitä minä tahdoin.»
Ja sitten hän kuvasi kaikkia niitä tuimia otteluita, joissa hän oli
ollut pikkuporvarien väsymätön puheenjohtaja, vanhojen talojen
säälimätön ahdistaja. Hän eli kaikki uudestaan. Hänen silmiinsä tuli
sama terävä, läpitunkeva katse, jonka hänen vastustajansa tunsivat niin
hyvin, hän astui varmoilla, jäntevillä askelilla -- joka lihas oli
vireissä. Hän näytti amiraalilta komantosillalla kanuunain jyristessä.
Muisto niistä monista kerroista, jolloin hän oli taistellut ylivaltaa
vastaan, teki hänet melkein kauniiksi.
»Olkoon menneeksi», hän sanoi lopetettuaan kertomuksensa, »etten minä
saa sijaa paraimpien joukossa, jotka ovat taistelleet ennakkoluuloa ja
vääryyttä vastaan -- olkoon menneeksi, että minä saan viimeisen paikan,
hyvin halvan paikan, semmoisen, jota monet halveksivat. Se on minusta
saman tekevä. Suuria asioita en minä ole aikaan saanut, se on totta;
mutta joku, jota minä olen auttanut, on minua kuitenkin kiitollisena
muistava. Maailmanparantajan tehtävää en minä saanut; mutta tässä
pienessä yhteiskunnassa olen minä herättänyt uusia voimia vireille ja
pannut useampia kuin yhden hyvän asian alkuun. Monet sen muistavat
minusta. Ja niin minä sanon: jos minun taas olisi valittava, -- minä
valitsisin, niinkuin minä silloin valitsin, hetkeäkään arvelematta.»
»Ja työmiehet sitten, jotka minä muka olen ostanut. Minä olen tahtonut
heidän parastaan, Knut. Minä olen itse ollut työmiehenä ja tunnen
heidän tilansa. Minä en ole tahtonut auttaa heitä herruuteen, jota he
vain käyttäisivät väärin; minä en ole ladellut heille korupuheita.
Mutta minä luulen, että meidän työmiehemme saattaisivat olla sata
kertaa kunnollisempia, kuin he ovat; minä luotan parempiin kouluihin ja
parempiin työtapoihin, ja minä luulen, että minä kaikessa
puutteellisuudessani olen tehnyt kokeita, jotka ansaitsevat
huomaamista. Mutta minä olen hankkinut heille talon ja antanut heidän
äänestää tahtoni mukaan. Se on minun syntini. Mutta kelle minä sillä
olen tehnyt väärin? Minä en ole yllyttänyt heitä, enkä uhannut heitä.
Heistä tuli minun liittolaisiani, se on totta, mutta olihan heidän oma
asiansa kysymyksessä. Minä olen käyttänyt omaa valtaani kukistaakseni
vanhojen talojen itsevaltiutta. Mutta kuka siitä hyötyi? Kysy keltä
tahansa, olenko minä hankkinut itselleni etuja. Mutta mitä minä olen
tehnyt, jota minä en koetakaan puolustaa ja joka nyt on saattanut koko
minun liikeasemani vaaraan: minä olen vihannut vanhoja taloja ja heidän
liittolaisiaan enemmän, kuin minä olen rakastanut niitä, joitten
puolesta minä olen taistellut. Minä olen satoja kertoja saattanut oman
asemani kauppamiehenä vaaraan siksi, etten minä voinut sietää sitä
ajatusta, että nämä ihmiset jälleen pääsisivät valtaan, vaikkapa vaan
yhdeksikin hetkeksi. Ja nyt oli vaara suurempi kuin koskaan. Minun
olisi pitänyt tällä vaikealla ajalla pienentää liikettäni. Mutta minä
tiesin, että työmiehet, jos minä vähensin heidän palkkaansa vaikka
yhdellä killingilläkin, olisivat unohtaneet kaikki, mitä minä olin
tehnyt heidän hyväkseen, ja että he uhatakseen tai kostaakseen
antaisivat minun vastustajani palkata itsensä ja auttaisivat heitä
voittoon. Ja sitä minä en saattanut sietää. Minä sanoin itsekseni:
menköön myttyyn kaikki tyyni sitten perästä päin, mutta vaalien ajan
minä tahdon pitää käymässä täydellä höyryllä. Siinä on kala: se ei
ollut työmiesten tähden, kuin minä koetin pitää kaikkea pystyssä, vaan
siksi, että minä mieluummin tahdoin sortua, kuin väistyä noitten
ylpeitten heittiöiden tieltä!»
»Siinä on totuus, Knut. Minä en tähän asti ole luullut, että minun
tarvitsisi hävetä, mitä minä olen tehnyt. Mutta kuin minä kuulin huudot
tuolta ulkoa, silloin minä sen ymmärsin: sinun ja minun pitää erota.
Sinun ei pidä tarvita laahata minun entisyyttäni. Se voi olla hyvä
kyllä minulle, mutta ala sinä uuden lipun alla. Siksi, -- niin
raskaalta kuin se minusta tuntuukin, sanon minä vieläkin: matkusta,
etsi suurempia vaikutusaloja, sinun täytyy ja sinä voitkin saavuttaa
korkeimman. Anna, minä sitten koetan pitää pystyssä viimeisiä jätteitä
haaksirikon jälkeen. Jos sinun käy hyvin, olen minä tyytyväinen.»
Knut istui pöydän ääressä, käsi posken alla.
»Jos minä olisin matkustanut vähemmän, isä, niin olisin mahdollisesti
toimittanut vähän enemmän. Olisin joka tapauksessa jättänyt nuo
onnettomat, ylpeät sanat sanomatta. Niinkuin minulla olisi oikeutta
nuhdella sinua jostain, minä joka --»
Hän nousi äkkiä ylös.
»Ei, isä, nyt en matkusta. Minä rupean sittekin firmaan osakkaaksi.
Minä en ole koskaan tehnyt työtä, isä, tai tehnyt työtä ajottain, se on
minun onnettomuuteni. Mutta siinä pitää tapahtua muutos. Mitä minä
tarvitsin, on nyt tapahtunut: me olemme tulleet köyhiksi. Jos me voimme
pitää liikettä pystyssä, niin se on hyvä -- jollemme, niin me muutta
melutta suljemme kaupan ja alamme alusta.»
»Niinkuin sinä tahdot, Knut. Minä astun iloisena uppoavaankin laivaan,
kuin sinä komennat.»
»Isä, tarkemmin ajatellen oli tämä mellakka sentään onneksi --»