Pieni vuonolaiva sai kokea jotain uutta, kuin se muutamia päiviä
myöhemmin tuli kaupungin rantaan. Ei ollut kantajia, ei joutilaita eikä
uteliaita vastassa. Laituri oli tyhjä ja lähimmät torit ja avonaiset
paikat samoin. Se oli arvoitus, joka vasta selvisi, kuin »satamamies»
tuli laivalle veneellään. Kaupungissa oli taas työmiesmeteliä. »Ne ovat
Holtin työmiehiä», hän sanoi; »he ovat vannoneet hävittävänsä linnan.»
Tämän kuulleessaan kaikki matkustavaiset katsoivat kahta nuorta miestä,
joita tämä tieto koski likemmin kuin ketään muuta laivassa olijaa,
nimittäin Knutia ja Pietaria, jotka palasivat kotiin yhteisen tuttavan
luota kaupungin läheisyydestä.
Kaikki riensivät niin pian kuin mahdollista maihin. Pääkatua pitkin
kulki ihmisvirta linnaa kohden. Joka taholta kuulivat Knut ja Pietari
kysymyksiä, selityksiä ja arveluita. -- »Hän kuuluu pettäneen heitä
aika lailla», sanoi joku. -- »Holtissa on aina ollut jotain epävarmaa»,
huomautti viinakauppias, joka suurella liikkeellään oli saavuttanut
yleisen kunnioituksen.
Saattoi kuulla melua linnan puistosta kauvaksi kadulle. Vihellettiin,
meluttiin ja huudettiin hurraata. Äänistä huomasi, että nuoriso oli
etukynnessä.
Knut ja Pietari olivat tulleet puistoon. Aituus oli pitkälti maahan
kaadettu; he saattoivat aukoista nähdä taistelukentän. Linnan edusta
oli täynnä ihmisiä, jotka kuitenkin näyttivät olevan jotensakin
rauhallisia. Vakinaiset meluajat, nuoriso, temmeltelivät puiston
etäisemmissä osissa. Taisipa niin olla, että nuorilla kapinoitsijoilla
oli hauska! Herranen aika sitä iloa, kuin kerrankin sai mielin määrin
tepastella suuressa, oivallisessa, mutta niin tavattoman vaarallisessa
puistossa, jonka ohi he tavallisesti olivat kulkeneet puoleksi
taikauskoisesti peläten, uteliaina tähystellen tarkkanäköistä omistajaa
ja hänen nerokkaita satimiaan, joista kerrottiin kummia. Enintään oli
joku heistä ennen uskaltanut pimeinä iltoina kiivetä laipiolle ja
kaapaista marjan tahi omenan, joka riippui heidän saatavissaan. Ja nyt
he eivät ainoastaan uskaltaneet katsella kaikkia puutarhan ihanuuksia
läheltä, kosketella niitä, tutkia niitä, keksiä penkkien ja veräjien
salaisuudet, -- he saattoivat rankaisematta tallatakin, kaataa, ryöstää
ja ahmia niin paljon kuin mieli teki. He olivat heti käsittäneet
työajan edun. Muutamat, -- tiedonhaluiset -- olivat heti käyneet
käsiksi valepenkkeihin ja kääntäneet ne nurin tutkiakseen niitten
rakennusta. Toiset, joilla oli suoranaisemmat halut, olivat alkaneet
tyhjentää omenapuita ja kaalimaita. Kuin he olivat tyydyttäneet
nälkänsä, alkoivat he pommitella toisiaan ja kadulla olijoita
jäännöksillä. Kolmansissa oli hävityshalu voimakkain: he poleksivat
kukkapenkkiä, joissa muutamat asterit ja muut syksykukat
aristokraattisella elämällään heitä loukkasivat, repivät pensaita ja
pirstoivat puutarhapöytiä. Muutamat kauppanerot olivat saaneet käsiinsä
olutta ja sikareja, joita he möivät niille onnellisille, joilla oli
rahaa. Kaikkein nuorin sukupolvi harjoitti vaihtokauppaa löydöillään:
napeilla, nauloilla, heloilla ja sen tapaisilla, ja polttivat huvikseen
ruutia. Kaikilla oli vaan yksi ainoa huoli, että poliisi tulisi ja
tekisi lopun tästä ihanasta huvista.
Knut ja Pietari riensivät ylös taloa kohti.
Pietari oli raivoissaan. »Ne roistot», »ne koirat», jupisi hän ja
tahtoi alituisesti käydä käsiksi. Knut pidätti häntä kauvan aikaa.
Mutta äkkiä hän huudahti: »Kas, tuollahan on, Jumala paratkoon,
minunkin renkipoikani!» Nyt olivat Knutin sanat turhia. Hän hyökkäsi
keskelle taajaa joukkoa, tempasi hurjaa, vallatonta poikaa kauluksesta,
veti hänet esille, pudisteli häntä, niin että hampaat kalisivat hänen
suussaan peloittavalla tavalla.
»Kas vaan, Jussi kultaseni, olethan sinäkin muassa! Minusta on
todellakin hauska tavata sinut näin terveenä ja raittiina -- sinä sen
hemmetin penikka.»
Poika ällistyi vähän, mutta miehistyi pian. Tilaisuus oli suuri ja
tavaton ja hän tunsi itsensä sen veroiseksi. Hän koetteli tempautua
irti ja huusi: »Minä huolin viisi, mitä te sanotte!»
Häntä höyhennettiin entistä enemmän. Semmoinen hyvänsuopa tukkapöllö
sai samassa kunnianhimon ja toiminnan halun haihtumaan, ja kuin
kumppanit eivät yrittäneetkään auttaa häntä, päätti hän uhrata
kunniansa ja pelastautua pakenemalla.
Ystävykset tulivat talon edustalle. Useimmat läsnäolijoista olivat
katsojia. Holtin työmiehet olivat kokoontuneet pieniin ryhmiin
lähimmäksi taloa. He näyttivät suorastaan olevan häpeissään; he
kätkeytyivät toistensa taakse, kaikki näyttivät odottavan, että joku
alkaisi puhua ja selittäisi, miksi he oikeastaan olivat tulleet koolle
ja mitä heidän nyt tuli tehdä. Jollei se olisi ollut kaikkien näitten
katsojien tähden, jotka seisoivat ja odottivat, että jotain tapahtuisi,
olisi ehkä lopulta kukin hiipinyt kotiinsa. Nyt oli se kuitenkin käynyt
mahdottomaksi -- nyt _täytyi_ jotain tehdä.
Hyväksi onneksi oli pienillä mellastajoilla, jotka harhailivat
puutarhassa, aivan toinen käsitys asiasta. He alkoivat kyllästyä
omenien syömiseen ja puutarhapenkkien hävittämiseen. Muutamat
toimeliaimmista neuvottelivat, ja kohta nähtiin joukko näitä
urhoollisia sotilaita tunkeutuvan ja sekautuvan talon edustalla olevaan
miesjoukkoon. Äkkiä kuului terävä, helähtävä, singahtava ääni --
yhdessä ensimäisen kerroksen ikkunassa näkyi joka ruudussa paitse
yhdessä tähtimäisiä reikiä. »Nyt olet sinä silmäpuoli», huusi joku
ampujista, ja sitten seurasi kaikuva hurraahuuto. Ensimäinen askel oli
otettu -- kohta sateli kiviä ikkunoita ja seiniä vastaan, helisi ja
paukkui, lasisirpaleita ja ruukkipalasia putoili kaikkialle. Nuorten
piirittäjien rohkeus karttui. He eivät enään pysytelleet piilossa. He
kiertelivät taloa ujostelematta, heittelivät kilpaan ja löivät vetoa
napeista, sikareista, kuparikolikoista ja oluesta. Urostyöt puistossa
eivät olleet mitään tämän rinnalla. Tämä helähtävä ääni joka kerran,
kuin ruutu meni rikki, ja ajatus, että he pommittivat itse linnaa, ja
että joka kivi lensi suoraan Holtin hienoihin huoneihin ja särki
peiliä, lamppuja ja vioitti pöytiä ja tuolia, se ajatus oli kerrassaan
hurmaava! He toivoivat vaan, että sitä kestäisi koko yön ja alkaisi
taas seuraavana iltana.
Kuin Knut ja Pietari tunkeutuivat joukon läpi takapihan portille
päästäkseen, huomasivat he herrasmiehen, joka aina oli läsnä, missä
poikalauma oli taajin ja pommitus kiihkein. Hän työkki milloin toista,
milloin toista kehoittavaisesti kylkeen kepillään, osoitti ikkunoita ja
mörähteli: »Hyvin tehty: sinä olet sukkela, sinä kiharapää! -- --
Tähtää ylemmäksi! -- Haa, haa! Hän ei uskalla! -- -- Sinä sitten
merilakki! -- Tahdotko sinä sikarin? -- -- Hei! Sinusta mies tulee!
Tässä on kaksi killinkiä -- -- Iske vaan!»
»Se on, Jumala paratkoon, Björnholt», Pietari kuiskasi. »Se roisto. Nyt
minä --»
Björnholt huomasi heidät. Hän jätti mellastelijat, kulki heilutellen
keppiään molempien ystävysten sivu ja huusi: »Minä toivotan onnea!
Itsevaltias kansa viimeinkin noudattaa oikeuksiaan.»
Pietarissa heräsivät taas sotaiset himot, mutta Knut veti hänet
mukanaan. Takaportti oli suljettu, samoin kuin pääovikin. Kaikki oli
hiljaa talossa; se näytti autiolta. Vihdoin huomasi Pietari kuitenkin
kasvot, jotka arasti kurkistelivat toisen kerroksen ikkunasta. Hän
viittasi ja kohta kuului askelia käytävästä. Ovi avattiin hyvin
varovaisesti, ja kuin he olivat päässeet sisään, taas suljettiin.
Katriinan kamarissa he tapasivat kaikki piiat kauhusta kokoon
hykertyneenä. Katriina itse istui vavisten ja luki virsikirjaa.
Kuin Knut ja Pietari tulivat sisään, hypähti hän ylös ilosta huutaen.
»No, Jumalan kiitos, että te tulitte!»
»Missä isä on?» Knut kysyi.
»Konttorissa.»
He tapasivat Holtin kävelemässä levottomasti edestakaisin. Hänen ohut,
harmaa tukkansa, joka muuten aina oli kammattu niin huolellisesti
päälaen yli toisesta korvanjuuresta toiseen, riippui vanukkeisena
hartioille. Lyhyt, harmaa parta peitti leuvan ja posket. Hän liikutteli
alituisesti huuliaan itsekseen jupisten. Kuin hän puhui, ei se enää
ollut tavallisella sointuvalla äänellään, vaan vapisevalla vanhan
miehen äänellä.
Jonkun aikaa vaiti oltuaan, jolla ajalla hän turhaan näytti etsivän
sanoja, hän puhkesi sanomaan:
»Matkusta, Knut, matkusta! Mieletöntä minun oli vaatia sinua jäämään.
Matkusta -- tänään -- huomenna -- ensi höyrylaivalla!»
»Mitä nyt on tekeillä, isä?»
»Tekeilläkö? Etkö sinä ole lukenut tiistailehteä?»
»En.»
Hän riensi pöydän luo, kaappasi sanomalehden, rutisteli sitä käsissään
ja antoi sen Knutille:
»Täss' on! Lue! Minä olen konkurssissa. Minä olen petturi, en mitään
muuta. Minä olen saattanut perikatoon, häpeällisimmällä tavalla
pettänyt kaikki nämä herkkäuskoiset ihmiset, joille minä tosiasiassa
olen vuosien kuluessa antanut työtä ja auttanut kaikella tavalla. Ha,
ha, ha! Niin, niin -- siitä sinä näet, minkälainen mies sinun isäsi
on.»
Knut luki. Lehti vapisi hänen käsissään. »Onko se totta -- oletko
sinä --?»
»Konkurssissako? Tuossa ovat minun kirjani. Minä voin maksaa viimeiseen
ropoon saakka.»
Ulkona melu yhä yltyi. Huuto kävi kovemmaksi ja kivisade kiihkeämmäksi.
Koetettiin ryntäämällä särkeä myöskin portti.
»Oletko sinä puhunut työmiehille, isä?»
»Puhunutko heidän kanssaan? Näiden juopuneitten riiviöidenkö kanssa?
En, siihen minä todellakin pidän itseäni liian hyvänä. Ja mitä se
hyödyttäisikään? He ovat luonnollisesti saaneet paloviinaa riehuakseen
ja tahtovat lisää lopettaakseen. Mutta ehkä meidän sinun mielestäsi
pitäisi avata heille kellari? Olkoon menneeksi! Minä jätän heille
talon, laiturit, koko liikkeen! Meillä -- sinulla ja minulla --
meillähän on katu, voimmehan me kerjätä, sillä aikaa kuin ne roistot,
joiden puolesta minä olen uhrannut enemmän kuin kenenkään muun, juovat
meidän viinimme.»
»Isä, aivanhan sinä olet järjiltäsi.»
»Matkusta, Knut! Matkusta! Nämä heittiöt eivät saa sinua soaista! Minä
en sitä salli. Minun suhteeni on saman tekevä. Minä olen tottunut
siihen -- mutta minä en suvaitse, että mikään likainen käsi koskettaa
sinua. Matkusta! Surmatkoot minut, jos tahtovat, minä olen saanut
kyllältäni.»
»Rauhoitu, isä. Pietari, tule; meidän pitää tehdä tästä loppu. Ja
sitten puhutaan likemmin, isä.»
Holt pysähtyi käynnistään, kuin toiset olivat poissa. Hän oli hetkeksi
leimahtanut, nyt hän taas näytti veltolta ja tylsältä.
Ulkona melu vaikeni. Holt kuunteli ja kuin hiljaisuutta kesti, meni hän
viereiseen huoneeseen, josta saattoi nähdä talon edustalle. Hän meni
ikkunaan. Knut lähti juuri pois muutamien työmiesten kanssa; Pietari
kuljeskeli toisten keskellä ja puhui vilkkaasti heille. Holt aukasi
ikkunan paremmin kuullakseen. Hän kuuli yksityisiä lauseita: »Hävetkää!
-- -- Senkö annatte kiitokseksi, että hän on maksanut paremmat palkat,
kuin kukaan muu työnantaja? -- -- Kuin onnettomuus uhkaa häntä,
särjette te hänen ikkunansa?»
»Hän on pettänyt meidät!» huusivat muutamat rohkeimmista. »Niin seisoo
lehdessä! Hän tahtoo saattaa meidät perikatoon, siinä seisoo.»
Holt kuuli taas Pietarin äänen. »Oohoh! Kelle hän sitten on tehnyt
väärin? Kuka hänen kauttaan on jotain kadottanut? Oletko sinä, Jensen?
Tule tänne, ukkoseni, ja tee selkoa puolestasi. -- Sinä tulit
lääninvankilasta, muistatko. Ei kukaan tahtonut antautua tekemisiin
sinun kanssasi. Sinulla ei ollut työtä ja sinä näit nälkää, kuin Holt
otti sinut huostaansa. Nyt sinulla on oma talo. Tai sinäkö, Berg?
Sinä pyysit turhaan muilta apua; sinä et ollut oikeauskoinen. Kuka
antoi sinulle työtä? -- -- Tai sinäkö, Hansen? Missä sinä olit,
kuin Holt otti sinut? Köyhäintalossa, ukkoseni. -- Ei, kas vaan,
Hövig kulta, olethan sinäkin täällä! Mitä sinä olet kadottanut?
Sinä olit vararikkoinen puuseppä, kuin sinä sait työtä Holtin
tynnyritehtaalla -- --»
Knut ja ne työmiehet, jotka olivat seuranneet häntä, tulivat takaisin.
Holt näki Knutin nousevan penkille. Hän siis tahtoi puhua heille. Holt
oikasihe. Knut osoitti liian suurta kunniaa noille ihmisille, mutta se
ilahutti isää kuitenkin, eitä hänen poikansa tahtoi ajaa hänen
asiataan, kukistaa vastustajat järkähtämättömällä logiikallaan,
nöyryyttää nuo kiittämättömät ja antaa hänelle se kunnia, mikä hänelle
oli tuleva.
Hän kurottautui kauvaksi ulos ikkunasta -- ei tavukaan saanut mennä
hukkaan.
Useimmat työmiehistä olivat vielä koolla Pietarin ympärillä; he eivät
olleet huomanneet Knutia. Pietari yhä puhutteli heitä yksitellen, joka
vaikutti tavattoman laimentavasti heidän rohkeuteensa, jotta todellakin
näytti siltä, että nuoret sotilaat, jotka olivat toistaiseksi herenneet
pommittamasta, pettyisivät paraimman toivonsa suhteen. Silloin tuli
apu. Terävä, ohut ääni huusi: »Me emme, hitto vieköön, ole hänelle
minkään velassa. Me kyllä tiedämme, miksi hän on auttanut meitä -- että
me äänestäisimme hänen mukaansa. Hän on maksanut meille!»
»Se on oikein!» yhtyivät toiset. Päät nousivat taas pystyyn. Nekin,
jotka äskettäin olivat olleet niin nöyrtyneitä, että he olivat ottaneet
sikarit suustaan ja tuskin uskaltaneet sylkeä, rohkaistuivat ja
alkoivat räyhätä. Kuin he nyt huomasivat Knutin, kokoontuivat he hänen
ympärilleen jotenkin uhkaavalla tavalla.
Holt seisoi henkeä vetämättä ikkunassaan. Nyt oli oikea hetki tullut.
Knut saisi nämä ihmiset ymmärtämään ja tuomitsemaan oikein. Nyt hän
saisi palkinnon kaikesta, mitä hän eläissään oli kokenut.
Äkkiä vetäytyi hän pois ikkunasta. Mitä se merkitsi? Knut oli sanaakaan
sanomatta astunut alas penkiltä. Luopuiko hän siitä? Oliko hän ruvennut
pelkäämään? Eikö hän uskaltanut puolustaa häntä? Tai -- eikö hän
_voinut_? --
Holtista tuntui siltä kuin hänen jalkansa olisivat kuihtuneet hänen
allaan, kuin hän olisi hiljaa vaipunut alas syvään, pohjattomaan
kuiluun. -- --
Ulos ilmaantui sillä välin uusi mahti. Kaupungin poliisi oli tehnyt
uhkarohkean päätöksen näyttäytyä. Uniformuihin puetut lähestyivät
hitaasti ja varovaisesti. Mies, jolla oli hatussa leveä kultareuna ja
joka oli erittäin hyväntahtoisen näköinen, luki hiljaisella äänellä
kirjasta jotain, jota ei kukaan ymmärtänyt, ja kehoitti sitten kaikkia
menemään kotiinsa. Työmiehet tuumivat, Vihdoinkin ehdotteli joku:
»Poliisimestari eläköön!» ja tähän huutoon yhtyivät kohta kaikki
muutkin. Kaikesta päättäen näytti tulevan oikein hauska loppu. Mutta
tilit oli tehty sotajoukkojen suostumuksetta. Se ei suostunut siihen,
että tie saaliiseen ja kunniaan siltä suljettiin niin silmittömällä
tavalla, ja se vastasi eläköönhuutoon läpitunkevalla vihellyksellä.
Samaan aikaan tuli likimmistä pensaista satamalla omenia ja monenlaisia
juurikasvia järjestyksen ylläpitäjien päälle. Erääseen vihattuun
poliisiin sattui omituisesti kehittynyt lanttu, joka komeetin
kaltaiselta pyrstöllä varustettuna lentää suhisi ilman läpi.
Järjestysmiehet heti alkoivat ajaa takaa kapinoitsijoita, jotka huutaen
ja nauraen vähän aikaa pitkittivät taistelua menestyksellä, pensaitten
suojasta. Läimähtelevät sivallukset todistivat kuitenkin, että
säännölliset joukot alkoivat käydä mieskohtaisiksi, ja joka kerralta
pujahti yhä useampia kapinoitsijoita kadulle ja katosi. Viimein olivat
virkapukuiset yksin taistelukentällä, saaliina muutamia hyvintunnettuja
veitikoita.
Työmiehet olivat sillä välin poistuneet ja kultanauhaiset ajoivat
katsojatkin ulos kadulle. Sen jälkeen asetettiin muutamia vahtia.
Surulliselta näytti linna ja sen puisto, kuin kaikki olivat poissa! Oli
alkanut hämärtää; kylässä vilkkui tulia useista ikkunoista; satamassa
loisti majakka. Kuu nousi taivaalle valkoisten pilvien takaa.
Kummitteli puistossa sen valossa. Nämä raastetut puut, jotka äskettäin
olivat notkuneet punaisten ja keltaisten hedelmiensä painosta, seista
törröttivät nyt alastomat oksat ilmassa, kauhistuneina siitä, mitä oli
tapahtunut. Valepenkit, jotka olivat olleet niin ylpeitä salaisesta
voimastaan, ne viruivat jalat ilmassa pensastoihin kaadettuina.
Kukkapenkit, joissa asterit äskettäin olivat loistaneet, näyttivät nyt
hyvin tavalliselta perunamaalta, josta perunat oli korjattu. Linna itse
oli pimeä ja kolkko ja näytti katselevan kaikkea kiukkuisen vihaisesti.
Holt oli selvinnyt huumauksestaan. Hän ei tahtonut antaa perää. Nyt oli
kysymyksessä enemmän, kuin minkä puolesta hän koskaan oli taistellut --
oli kysymyksessä pojan kunnioitus ja rakkaus.
Kuljeksien nopeasti edestakaisin pitkässä huoneessa, jonne kuuvalo
pilkisti sisään hiljaisella huolestuneella tavallaan, alkoi hän tutkia
omaa elämäänsä. Siten ei hän ollut koskaan ennen sitä tarkastanut.
Jokaisessa ratkaisevassa kohdassa hän pysähtyi ja kysyi: Mitä Knut on
tästä sanova? -- -- Hän meni kauvaksi takasinpäin ja oli vuoroin
syyttäjänä, vuoroin puoltajana. Se tili, jonka hän äskettäin oli tehnyt
asemastaan liikemiehenä, ei ollut mitään tämän rinnalla. Hän löysi
valoisia kohtia, tekoja ja tunteita, joista hänellä oli kunniaa, ja
hengitti keveämmin, kohotti päätään ja astui varmemmin. Mutta oli
synkkiäkin muistoja. Oli tekoja, joiden _täytyi_ tulla velkapuolelle,
ja toisia epävarmoja, joista hän ei ollenkaan päässyt selville. -- --
Ilmestyi todistajia. Tuo musta mies, hänen entinen kumppaninsa --
Vik --, oli ankarin. Hän uhkasi ja sanoi: »Menettelitkö sinä rehellisen
miehen tavoin minua kohtaan?» -- -- Holt väistyi -- se oli raskas,
kieltämätön velkakuorma. -- -- Kas, tuossa on kalpea, hento nainen,
jonka silmissä on katse ja suunpielessä piirre, jotka kertovat, mikä
hänet saattoi onnettomuuteen: omituinen tunne valtasi aina hänen
mielikuvituksensa. -- Mitä hän sanoi: »Sinä valitsit minut
turhamaisuudesta ja kostonhimosta. Sinä et minua rakastanut. Sinä
pilkkasit minun 'hienoja tapojani', minun naisellista pelkoani, minun
omantuntoni arkuutta ja kaikkea, joka oli minulle rakasta.» -- Hän
riensi eteenpäin, julkiseen elämäänsä. Siinä oli valoisampaa, hän
saattoi näyttää työtä yhteiseksi hyväksi, taistelua oikeuden puolesta,
mikä oli hänen kunniansa. Ja kuitenkin: juuri tätä kunniaahan häneltä
tahdottiin ryöstää! -- -- Niinhän se oli, löysihän hän paljon, joka ei
sietäisi Knutin tuomiota, ja joka kerran kuin hän kohtasi näitä
epäilyttäviä seikkoja, hän niin masentui. Laskut eivät näyttäneet
pääsevän tasapainoon. Tuskissaan koetti hän muutamia pieniä kepposia.
Hän kirjoitti kaikki velat hienoilla, melkein näkymättömillä
kirjaimilla, jottei niitä ehkä huomattaisi; hän jätti muutamia pois,
joita hän tahtoi luulotella itselleen arvottomiksi, vieläpä hän muutti
muutamia velkapuolelta omaisuuspuolelle. Mutta hän alkoi taas epäillä,
koko seikka kävi niin sekavaksi, hän ei lopulta enää saanut siitä
selvää. Äkkiä harmistuen, että hän tahtoi väärentää tilikirjoja, käänsi
hän taas kaikki nurin: hän kirjoitti kaikki velat, vähäpätöisimmätkin,
suunnattomilla kirjaimilla ja vähensi kaiken vastaavan niin vähään kuin
mahdollista. Pääasiahan oli tilien rehellisyys: Knutin piti nähdä
kaikki semmoisena, kuin se oli.
Kuului askelia portailta. Vielä kerran silmäili hän tilikirjat; hän
epäröi taas vähän aikaa epävarmoja kohtia, muutteli ja korjaili -- hän
ei ollut vielä valmis, kuin Knut tuli viereiseen huoneeseen.
Holt laahasi itsensä sinne. Taas tuntuivat hänestä kaikki jäsenet
kuihtuvan; hänen silmissään hämärti.
Knut paraillaan sytytti lamppua. Se mahtoi olla epäkunnossa, tai oli
hänen kätensä epävarma, sillä kesti hyvin kauvan, ennenkuin hän oli
valmis.
Holt seisoi keskellä lattiaa ja katseli häntä pois kääntymättä.
Vihdoinkin oli lamppu sytytetty. Knut istuutui sohvaan ja pani kädet
ristissä pöydälle.
»Nyt se on ohi, isä, he ovat poissa.»
Holt ei vastannut; eihän siitä puhe ollut.
Kesti hetkisen, ennenkuin Knut taas alkoi puhua. Viimein hän sanoi
maltillisesti, mutta liikutettuna: »Sinun pitää myödä, isä, ja maksaa
kullekin omansa.»
Holt katsoi hämmästyneenä häneen. Liikeasioistako hän tahtoi puhua. Hän
unohti hetkeksi sisällisen tilintekonsa; kauppias heräsi.
»Ja alkaako alusta? Tiedätkö, mitä se merkitsee, Knut?»
Hän riensi pöydän luo ja otti kirjat, jotka olivat siinä.
»Kas tässä, Knut! Lue -- sinä käsität kohta, ettei mikään järkevä
kauppias --»
Knut keskeytti hänet. »Olkoon menneeksi. Minä uskon sinua mielelläni.
Mutta onko ketään tässä kaupungissa, joka tahtoo auttaa sinua?»
»Minun asemani ei peloittaisi ketään.»
»Sinun _asemasi_. Mutta sinä itse. He eivät luota sinuun.»
»Ne, jotka _voisivat_ auttaa, ovat minun verivihollisiani.»
»Isä -- myö ja maksa.»