»Eiväthän kaikki voi saada akordia.»
»Mitä vielä!»
»Minä tiedän ainakin yhden, joka --»
»Kenen?»
»Laivanisäntä Holtin.»
Björnholt pysähtyi ja tarttui toista takkiin.
»Mitä te sanotte, mies? Arne Holtko? Kummitteleeko hänelle?»
»Sanokaa, herra yliopettaja -- olemmehan me yhtä mieltä siitä, että
nämä vaaralliset ajat vaativat järjestyksen miehiä, kristillisiä
järjestyksen miehiä etunenään --»
»Niin, niin!»
»Oletteko te tarkemmin miettineet asiaa?»
Björnholt katseli kirkkoväärtiä tutkivin silmin.
»Hm. -- Mitä te ajattelette -- Fonnista?»
»Luuletteko te? Ehkä. Se on erinomainen pappi. Mutta onko hänellä
politillista kokemusta --?»
»Ei, se on totta. Mutta Strand --?»
»Hän on uusi tällä paikkakunnalla.»
»Totta sekin. Hm --» Björnholt pureskeli raivostuneena partaansa,
puristeli keppiään, niin että rystöt kävivät valkeiksi, ja löi
vihaisesti viattomia pikku kiviä, joita oli tiellä. Hän lausui sanat
tuimasti sanoessaan:
»Niin -- te itse, Vildhagen -- ei suinkaan teitä saisi -- --»
»Ei, ei, herra yliopettaja -- minä pyydän kauniisti puolestani.
Ymmärrättehän te itsekin -- -- minun ammattini -- -- ja sitä paitse --
enhän niinä maallisista --»
»Mutta _hätätilassa_, Vildhagen -- mieluummin kuin vallankumooja --»
»Se on toinen asia. Kaikki, meidän kalleimpien harrastustemme tähden!»
»Te olette kallio, Vildhagen, kallio. -- Te puhuitte laivanisäntä
Holtista?»
»Se on hyvin surullista: hän on konkurssitilassa.»
»Se ei ole mahdollista.»
»Onpa niinkin. Suuri työväen paljous -- -- jonka luottamuksen hän on
onnistunut saamaan -- -- se on hyvin surullista.»
Björnholt seisoi suu auki.
»Holtko? Holtko konkurssissa?» jupisi hän aivan hiljaa.
»Herran sormi --»
Björnholt tarttui hänen käteensä.
»Kiitoksia, Vildhagen. Te olette kallio. Minun täytyy mennä kotiin.
Käykää katsomassa. Me voitamme, Vildhagen, me voitamme, hitto vieköön,
sittenkin.»
Björnholt riensi kaupunkiin; Vildhagen astui miettiväisenä eteenpäin ja
huomasi jossain solassa seisovansa vastatusten toimittaja Höjsenin
kanssa. Vildhagen tervehti ystävällisesti.
»No, Höjsen, kutka te nyt asetatte ehdokkaiksenne lähestyviin
vaaleihin?»
»Tietysti Aage Stormin ja tohtori Holtin.»
»Te olette todellakin rohkea mies, Höjsen. Konkurssintekijän pojan --
jos te sen vaalin voitatte, niin minä sanon, että te olette voimakas.»
»Konkurssintekijänkö? Kuka tekee konkurssin?»
»Ettekö te ole sitä kuulleet? Ettekö ole kuulleet, että Holt tekee
konkurssin?»
»E-en.»
»Hm. Niin. Hyvin surullista. Moni jää leivättömäksi, joka on luottanut
häneen. Saattoihan sen jo arvata. Kuin ei näihin aikoihin supista
liikettään eikä vähennä työpalkkaa --!»
»Te olette varma, te, Vildhagen. -- Vain niin. Konkurssi. Sepä oli
hittoa. Teistä tulee valitsija, Vildhagen. Ketä te valitsette?»
»Ehdollisesti Aage Stormia.»
»Ehdollisestiko?»
»Niin -- jos teidän puolueenne suostuu _varmaan_ mieheen hänen
rinnalleen.»
»Aha. Mutta minä en suostu kehenkään virkamieheen, sen te tiedätte.»
»Ei, ei --- mutta onhan niitä _toisiakin_ --»
He olivat Höjsenin asunnon kohdalla. »Ettekö käy sisään, Vildhagen,
niin voisimme puhua tästä asiasta vähän tarkemmin?»
»Kiitoksia.» -- --
Myrsky yltyy. Aallot kohoavat yhä korkeammiksi ja tulevat yhä
pitemmiksi. Ne näyttävät rientävän kaukaista maalia kohden huimaisevaa
vauhtia. Ne ovat lakkapäitä ja näyttävät petoeläimiltä, jotka
paljastavat hampaitaan. Ne ulvovat käheästi ja näyttävät hurjilta,
peljästyneiltä ja samalla nälkäisiltä. He ajavat saalistaan takaa, he
ahdistavat purjehtivia veneitä ja laivoja, yllyttävät toisiaan ja
huutavat: Eteenpäin, eteenpäin, tarttukaa niihin kiinni, kaatakaa ne,
heittäkää ne alas syvyyten, nujertakaa ne, syökää ne. Me tahdomme
ruumiita, ruumiita. Kaikki ulvoo, kauheata, julmaa ulvontaa -- ne
näyttävät mielettömiltä hurjasta hävittämishalusta. Tulee ajatelleeksi
nälkäistä, hurjistunutta raiviojoukkoa.
Ja kiihtyneen meren yli liitelee satoja merilintuja ja pitävät oikeata
helvetinkonserttia. On kuin he äkkiä olisivat huomanneet, mikä kauhea
arvoitus elämä on ja kuin samalla olisi vallannut heidät mieletön pelko
omasta olemuksestaan. -- --
Satamassa käyvät laivat levottomiksi. Ne sukeltelevat ja kiskovat
ankkuriköyttään, ja mastot notkuvat tuulessa.
Hämärissä lähti hiilihuoneen kohdalta vene vesille ja pyrki kohden
satamassa olevaa laivaa. Perässä istui laivanisäntä Holt kyyryssä. Hän
näytti surkealta siinä istuessaan ja kahden käden hattua pidellessään.
Hän kiipesi laivan kannelle ja meni sisään kojuun, jossa kippari virui
vuoteellaan ja poltti piippuaan. Hän nousi hitaasti ylös, kuin Holt
tuli sisään, ja istuutui vuoteensa reunalle.
»Hyvää iltaa», Holt tervehti ottamatta hattua päästään pois.
»Hyvää iltaa. Huono sää.»
»Niin on. -- Noo -- kuinkas käy?»
»Hänenkö kanssaan?»
Hän viittasi kädellään laivan peräpuoleen.
»Niin, niin.»
»Oo -- entisellään. Ajoittain hän raivoaa ja repii vaatteensa, toisin
ajoin hän istua tuijottaa eteensä.»
»Eikö hän tahdo lähteä?»
»Ei.»
»Te olette ilmoittaneet hänelle minun viimeisen tarjoomukseni?»
»Olen.»
»Mitä hän sanoi?»
»Hän tavoitteli lyödä minua.»
»Lyödäkö?»
»Niin, ja purra. Hän ei kammoksu mitään. Hän ei suinkaan ole hauska
vahtia.»
»Mutta hän ei _saa_ tulla maihin, kuulettehan te sen. -- -- Koettakaa
vielä kerran. Tarjotkaa hänelle kaksin kerroin.»
»Saahan koettaa.»
»Hyvää yötä.»
»Hyvää yötä.»
Kuin Holt taas oli tullut maalle, seisoi hän vähän aikaa paikoillaan,
ikäänkuin miettien, mitä tietä menisi. Hän meni sitten hitaasti
muutamia askelia Vikin taloa kohden, mutta pysähtyi taas, köyristyi
viluisesti ja hieroi käsiään. Viimein oli hän tehnyt päätöksensä. Hän
meni suoraan talon portille ja soitti kelloa. Kello soi kumeasti. Kesti
kauvan, ennenkuin kukaan tuli. Viimein kuului sisäpuolelta askelia, ja
naisääni kysyi: »Kuka siellä?»
»Laivanisäntä Holt.»
Portti avattiin.
»Onko Vik kotona?»
»O-on», vastasi palvelija hitaasti. Häntä näytti vaivaavan yleinen
sunnuntaisurumielisyys. »Hän on konttorissaan.»
Holtin mieli hiukan keventyi. Hänen ei siis tarvinnut mennä
asuinhuoneeseen. -- Hän kolkutti konttorin ovea. Syvä, raskas:
»Sisään», kuului vastaukseksi.
Holt astui sisään. Se oli pieni, pihanpuoleinen huone. Mikä vaan
suinkin saattoi, oli tässä huoneessa rautaa. Siinä oli rautasohva
hevosen harjaksisella päälyställä, rautakaappi tärkeitä paperia varten,
rautatuoli ja rautainen sylkiastia. Vik istui ja luki paksua
terässankaista kirjaa. Huoneessa oli kylmä.
Vik otti lasit silmiltään ja katsoi hitaasti ylös, mutta ei heti
tuntenut sisääntulijaa, joka seisoi pimeässä. Vihdoinkin hänelle
selveni, kuka se kummituksen kaltainen laiha mies oli, joka seisoi oven
suussa hattu kädessä ja katsellen levottomasti ympärilleen.
He eivät olleet puhuneet keskenään sen päivän jälkeen, kuin Vik sanoi
entiselle kumppanilleen: »Jos sinä petät hänet, niin minä surmaan
sinut.» He olivat usein tavanneet toisensa vuosien kuluessa ja
taistelleet vastatusten, mutta he eivät olleet sanaakaan vaihtaneet.
Tuntiessaan Holtin Vikin toinen käsi putosi niin raskaasti kirjalle,
että pöytä jysähteli. Sitten hän jäi istumaan liikahtamatta ja katsoi
jäykästi vastustajaansa.
»Hyvää iltaa, Vik», tervehti toinen.
»-- Iltaa.»
Holt tuli vähän lähemmäksi. Vik ei pyytänyt häntä istuutumaan.
»Minä tahtoisin mielelläni puhua sanan sinun kanssasi.»
»Pojastasiko? Ei siitä ole apua, Arne Holt.»
»Se ei ollut Knutista.»
»Oo-hoh?»
»Minä tulin tänne liikeasioissa.»
»Minun konttorini ei ole auki sunnuntaina.»
»Sitä minäkin ajattelin. Mutta minä pyydän sinulta anteeksi, että minä
tulen tähän aikaan. Minulla oli kiire.»
»Noo. Mitä sitten?»
»Minä tarvitsen rahaa.»
»Mitä?»
»Minä haen lainaa. Tahdotko sinä auttaa minua?»
»Auttaa sinua? -- -- Lainaako? -- -- Sinä tarvitset rahaa?» --
Vik hymyili. Paksu, luja liha hänen poskissaan vetäytyi vähän syrjään,
ja sitten tuli syvältä pieni, kapea säde, joka jääti.
»Sinä saat nähdä minun kirjani», Holt sanoi.
»En minä niistä huoli.»
»Minä maksan jokaiselle saatavansa.»
»Niin, maksa, mies.»
»Sinä itse minun asemassani koettaisit keksiä keinoja --»
»En minä ainakaan sinun keinojasi koettaisi.»
»Se on, sinä et tulisi minun luokseni apua pyytämään.»
»Ennen minä kerjäisin, ennen kuolisin nälkään.»
Holt oli vaiti hetkisen.
»Sinä olet leppymätön.»
»Minä en tahdo auttaa minkäänlaista hurjistelua.»
»Hm, minun liikettänikö sinä et suvaitse?»
»Ei. Minä en suvaitse sinua.»
»Sinä et siis tahdo.»
»En.»
Kuin Holt jonkun aikaa mietittyään taas alkoi puhua, oli hänen äänensä
epävarma.
»Minä en olisi koskaan voinut kääntyä kenenkään muun vastustajani
puoleen tämmöisellä rukouksella. _Sinulta_ minä saatan pyytää sitä,
sillä minä -- minä -- olen tehnyt sinulle väärin kerran. Minä en häpeä
nöyrtyä sinun edessäsi.»
Vik ei vastannut.
»Mutta en minä olisi tullut sinunkaan luoksesi ainoastaan liikettäni
pelastaakseni, itse pystyssä pysyäkseni.»
»Hm. Sinä uhraat itsesi tietysti niitten tähden, jotka sinä saatat
perikatoon.»
»Minä en saata ketään perikatoon.»
»No -- kenen tähden sinä sitten olet tullut?»
»Knutin.»
Holtin ääni värähteli sitä sanoessaan ja hän yski useampia kertoja.
»Ahaa, minä ymmärrän. Minunhan nyt tulee harrastaa sinun liikkeesi
menestymistä; mehän olemme nyt tavallamme kumppanuksia, kuin minun
tyttäreni on mennyt kihloihin sinun poikasi kanssa. Sinä olet hyvä
keinottelija ja olet aina ollutkin. Mutta tällä kertaa olet sinä
erehtynyt.»
»Ei, ei, en minä niin tarkoittanut», sanoi Holt innokkaasti.
»Tietysti et, sinä kai taas tarkoitit jotain ylevää.»
Holt katsoi surullisesti eteensä. Hän yritti useampia kertoja turhaan
puhua, ennenkuin se onnistui. Viimein hän alkoi:
»Kuule nyt, Vik. Jos sinulla olisi poika ja _semmoinen_ poika kuin
minulla, niin sinä käsittäisit minua. Minun poikani --» tässä hän
oikasihe ylpeästi ja katsoi rohkeasti Vikiä silmiin -- »on tavattoman
lahjakas. Hänellä on suuri tulevaisuus -- hänellä on elämän tehtävä,
Vik. Hän kyllä raivaa itselleen tien, käyköön minulle kuinka tahansa;
mutta etkö sinä voi käsittää, että se on minulle aivan sietämätöntä
ajatella, että minä itse panen raskaimmat kivet hänen tielleen, ja
että minä sen vuoksi olen valmis tekemään vaikka mitä, koettamaan
viimeistäkin keinoa, astumaan raskainta tietä, ettei se saisi tapahtua.
Sen vuoksi minä pyydän sinua --»
Vik nousi seisomaan.
»Kuinka on sinun laitasi, Holt? Olihan sinulla ennen hyvä pää. Onko
sinun järkesi tullut vialle? Minäkö auttaisin sinun poikaasi niille
järjettömille teille, joille sinä silmittömyydessäsi olet hänet
houkutellut? Minäkö auttaisin sinua ja sinun poikaasi ja niitä
roistoja, jotka teitä seuraavat, kumoamaan kaikkea, mikä on pyhää? Minä
kysyn sinulta vielä: onko sinun järkesi vialla?
»Sinä siis et tahdo?» kysyi Holt vielä kerran aivan matalaan.
»En.»
»Minä pyydän sinua, Vik, minä rukoilen sinua.»
»En.»
»Ajattelepa, miltä se isästä tuntuu -- sinä auttaisit ketä tahansa
muuta minun sijassani. Minä tahdon tunnustaa kaikki sinulle -- sinä
saat katsoa minun sydämmeni salaisimpiin sopukoihin. Sinä saat tietää
vieläkin: Paitse että minä mieluummin tahdon nöyrtyä, kuin vahingoittaa
poikaani hänen toimessaan, niin tulee vielä jotain muuta lisäks -- --
niin, se voipi sinusta näyttää vähäpätöiseltä -- ja eihän se paljoa
olekaan -- -- mutta sinä saat sittenkin tietää sen: minä häpeän poikani
edessä; on niin raskasta tunnustaa hänelle, etten minä ole voinut
paikkaani täyttää.»
»Turhamielinen narri.»
»Niin, niin, sano vaan -- ehkä sinulla on oikein. Mutta -- käsitäthän
sinä minua? Minä rakastan, minä kunnioitan, minä ihailen häntä niin
suuresti. Onhan sinulla itselläsi lapsi -- auta minua Jaakko,
autathan?»
Hän vapisi, hänen äänensä oli itkunsekainen, hän oli käynyt yhä enemmän
kumaraan, yhä nöyremmäksi.
»En.»
»Onko se sinun viimeinen sanasi, peruuttamattomasti viimeinen sanasi --
sinä et tahdo?»
»En.»
Jokainen kielto tuli kuin isku. Joka kerralta hänen ruumiinsa ikäänkuin
vavahti, joka kerran hän polki jalkaa kovemmin lattiaan ja painoi
huuliaan kovemmin kiinni. Hän kävi yhä enemmän raudaksi, hän muuttui
siksi samaksi metalliksi, joka ympäröi häntä.
Kuin hänen viimeinen kieltonsa oli lausuttu, oikasihe Holt kuin
teräsjousi, joka oikenee. Hänen silmissään oli entinen haukankatse.
»Minä olen luullut sinua suuremmaksi mieheksi. Sinä oletkin pieni,
ahdasmielinen mies, Jaakko Vik.»
Vik hymyili pilkallisesti. Hän kääntyi suoraan vastustajaansa. Hänen
kasvonsa olivat tuhanharmaat, huulet muodostivat kaksi valkeata juovaa.
»Auttaako sinua?» hän huusi. »Tiedätkös, Holt, että kuin minä näinä
vuosina olen kulkenut sinun ohitsesi kadulla, minä vain töin tuskin
olen voinut hillitä itseäni käymästä sinun kimppuusi, lyömästä sinua
alas kadun lokaan, johon sinä kuulut, ja polkemasta sinua palasiksi.
Sinuako minä auttaisin, joka olet juonitellut minulta kaikki, mitä minä
enimmin olen maailmassa rakastanut! Ei, kerjäläiseksi ja katupelätiksi
minä tahdon nähdä sinun joutuvan. Täältä minun talostani minä tahdon
nähdä sinun viluisena ja nälistyneenä hiiviskelevän laitureilla, minä
tahdon nähdä sinun kerjäävän eikä mitään saavan, minä tahdon nähdä
katupoikien osoittavan sormellaan konkurssin tehnyttä, minä tahdon
nähdä sinun tulevan hulluksi, sitä minä tahdon. Sillä hulluksi sinä
tulet ylpeydestä, ja sinä päivänä, jolloin sinut nostetaan
katukivitykseltä hulluinhuoneeseen vietäväksi, -- silloin sinä saat
almun minulta, mutta et ennen, usko se.»
Hän meni ovelle, kiskasi sen auki ja osoitti ulos.
»Minä voisin vastata sinulle, mutta minä olen vaiti», Holt sanoi. »Minä
olen tehnyt sinulle väärin.»
»Ulos, seikkailija!»
»Hyvästi, sinä kristitty totuuden mies.»
Vik paiskasi oven lukkoon hänen jälkeensä. Hän hengitti syvään ja istui
sitten taas tuolille pöydän ääreen. Hän oli asunut konttoriinsa
suljettuna tyttären kihlaantumisen jälkeen. Unettomina, huolekkaina
öinä oli hän tuntikausia istunut tällä tuolilla ja lukenut
terässankaista kirjaa. Hän alkoi taas lukea siitä, mihin oli jäänyt
Holtin tullessa, ja luki edelleen Israelin kostavasta Jumalasta.
Vähän aikaa Holtin talosta lähdettyä, soitettiin taas portilla. Kaksi
sadetakkeihin puettua olentoa -- ulkona oli alkanut sataa -- kysyi
neiti Korneliaa. Ne olivat Vildhagen ja matami Tvet. Palvelija käski
heitä asuinhuoneeseen, jossa Kornelia ja neiti Vik istuivat kukin
kirjansa ääressä.
Tulijat tervehtivät hitaalla tavalla ja makealla hymyilyllä, joka oli
käytännössä »ystävien» kesken. Vildhagen pyyhki ahkeraan kasvojaan
ruutuisella nenäliinalla. Huone täyttyi hänen siinä ollessa vähitellen
hien ja liiman hajulla.
Sekä neiti Vik että Kornelia olivat vähän ihmeissään tämän käynnin
johdosta. Vildhagen ei käynyt säännöllisesti Vikissä, eikä matami Tvet
koskaan, sen jälkeen kuin hänellä, niinkuin hän sanoi, oli ollut onni
päästä Strandin torstaihartaushetkiin osalliseksi.
Neiti Vik ei voinut antaa matami Tvetille anteeksi, että hän oli
eronnut heidän naisyhdistyksestään ja liittynyt Strandiin. Sen jälkeen
hän piti häntä puoleksi langenneena. Hän otti nyt sen vuoksi hyvin
kylmästi vastaan ja kääntyi etupäässä Vildhagenin puoleen ja sanoi,
että Vik oli konttorissaan, mutta että hän menisi sanomaan, että
kirkkoväärti oli täällä.
Vildhagen katsoi lattiaan ja yski.
»Kiitoksia -- mutta emme me oikeastaan Vikiä itseään, me --
tahdomme --»
»Ei, ei ollut Vikiä», vakuutti matami Tvet ja katsoi karsaasti
Korneliaan.
Syntyi äänettömyys. Matami Tvet, joka oli istuutunut, näytti
haavurilta, joka valmistautuu jännittävää leikkausta tekemään,
mielissään levittelee kiiltäviä, leikkaavia, sahaavia ja pistäviä
aseitaan ja antaa niiden välkkyä päivänpaisteessa. Hän katseli
seuralaistaan ja apulaistaan, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: »Minä
olen valmis, laita potilas kuntoon.»
Nopea käsityskyky ei ollut neiti Vikin vahvimpia ominaisuuksia,
mutta katseltuaan vähän aikaa matami Tvetiä ja seurattuaan hänen
katseitaan, alkoi hän aavistaa, mitä vieraat tahtoivat: he olivat
käännytysmatkalla, ja käännettävä oli Kornelia.
Neiti Vik oli hyvin jumalinen nainen. Hän harrasti lähetystä ja
yhdistyksiä, hän oli hyvin innostunut hommaamaan hartaustyynyjä ja
suuresti mieltynyt kristilliseen iltapuolisuklaatiin. Hän muisteli sitä
aikaa elämästään, jolloin ei ollut torstaihartauksia ja kristillisiä
teeiltamia »salissa» eikä makeisia pureskelevia naisia vierailemassa,
kauhean tyhjäksi ja kolkoksi. Hän siunasi kaikkia niitä pappia, jotka
olivat vireille herättäneet kokoukset ja hartausompelukset, ja etenkin
rakasti hän Fonnia, jota hän usein seurasi hänen käännytysmatkoillaan.
Ei hän siis vastustanut niitäkään -- päinvastoin; hän kävi itse
ominpäin parissa kolmessa köyhässä perheessä muistuttamassa heitä
velvollisuuksiaan täyttämään: kärsimään nöyrästi. Mutta ei hänelle
koskaan ollut juontunut mieleen, että joku hänen veljistään tai
sisaristaan Herrassa uskaltaisi tulla hänen veljensä taloon, hänen ja
Kornelian kotiin semmoisessa käännytystarkoituksessa. Kaikki ne
perheet, joissa hän itse ja Fonn kävivät, olivat hänen mielestään
halvempiarvoisia ihmisiä kuin hän ja hänen omaisensa; ne olivat oikeita
turmeltuneita, joille raamattu sanoi kovimmat sanansa ja joitten vuoksi
koko lähetys- ja käännytystoimi oli pantu voimaan. Kyllähän hän tiesi,
että hän ja hänen omaisensa olivat noin ylimalkaan syntisiä -- Jumala
paratkoon -- mutta kuin uskonnollista ja varakasta perhettä, niinkuin
Vikin, kohdeltiin samalla tavalla, kuin noita köyhiä perheitä, kuin
sitä solvaistiin ihmisten silmissä käännytysyrityksillä, -- niin oli se
loukkausta, ivaa ja niin hävytöntä, että se hetkeksi teki hänet
täydelleen sanattomaksi.
Vildhagen oli pannut kätensä ristiin. Hän yski useampia kertoja ja
sanoi viimein:
»Me tulimme tänne siinä tarkoituksessa -- rakkaudessa puhuaksemme
kristillisen sanan teidän kanssanne, neiti Kornelia.»
»Liian suoraan», sanoivat matami Tvetin haukansilmät, ja molemmat
suuret torahampaat toistivat: »Me olemme valmiit.»
Kornelia nousi tulipunaisena ylös, mutta istuutui taas ja odotti
ääneti, mitä tuleman piti.
Vildhagen kääntelihe levottomana tuolillaan, hikoili, kävi punakammaksi
ja imelämmäksi ja jatkoi viimein:
»Ettekö te enää ole meidän, neiti Kornelia?»
»Se on oikein», sanoivat matami Tvetin pyövelinkasvot. »Nyt sinä saat
kuulla, hän ei voi vastata puolestaan ja silloin minä isken hänet.»
Kornelia nousi taas ylös ja jäi seisomaan lattialle.
»Mitä te tarkoitatte?» hän kysyi.
Vildhagenin katse alkoi tapansa mukaan etsiä lattialta jotain, jota se
ei koskaan löytänyt, ja matami Tvet katseli ympärilleen suurella,
kristillisellä katseella, joka sanoi: »Hän kysyy, mitä te tarkoitatte.»
»Hm, hm», Vildhagen taas alkoi, »usko on kallis lahja --»
Silmillään matami Tvet sanoi levottomasti: »Ei niin paljon mutkia;
olenhan minä valmis», mutta kielellä:
»Vildhagen, pitihän meidän puhua langenneista?»
»Niin -- taisi olla», Vildhagen vastasi ja katsoi nyt kattoon. Hänen
piti juuri taas tarttua puheeseen, kuin neiti Vik keskeytti hänet. Hän
oli nyt tullut täyteen tajuunsa ja oli tehnyt päätöksensä: se ei saisi
tapahtua.
»Miten on teidän miehenne laita nyt, matami Tvet?» hän kysyi, ikäänkuin
se olisi ollut viattomin kysymys maailmassa.
Matami Tvet ehdottomasti hypähti tuolilla. Matami Tvetin miehen laita
oli nimittäin vähän omituinen. Hän vietti kurjaa elämää syrjäisessä
vinnikamarissa, jossa hän teki vähän kirjansitojan työtä. Kerrottiin
että matami Tvet käytti häntä sekä renkinään että piikanaan ja
muutenkin piti kovalla ja niukalla. Hän ei koskaan saanut lähteä
talosta -- heillä oli pieni mökki ulkopuolella kaupungin rajaa -- ja
kun heille tuli vieraita, sulki hän hänet huoneeseensa. Pitkiin
aikoihin vaan huhuiltiin. Mutta viimein onnistui laihan, aran miehen
pettää vaimonsa valppaus. Hän hiipi kaupunkiin ja silloisen papin luo,
jolle hän valitti hätäänsä. »Minä puhun hänen kanssaan», oli pappi
sanonut; mutta silloin mies aivan hätääntyi; hän pyysi ja rukoili
pappia, ettei tämä ilmaisisi hänen siellä käyneen. »Mutta miksi ei?»
tämä kysyi. -- »Hän lyöpi minua», vastasi mies suoraan, »ja sitten en
minä saa panna puita pesään.» -- Mutta kuin pappi sitten kysyi häneltä,
mitä hän tahtoi, tuli ilmi, ettei mies ollenkaan ollut ajatellut, että
ylimalkaan jotain tehtäisiin -- hän oli vaan yhden ainoan kerran
tahtonut keventää sydäntään, ja kuin hän nyt oli tehnyt sen, hiipi hän
kotiin takaisin, tyytyväisenä, kuin oli päässyt hengissä vaaralliselta
retkeltään.
Matami Tvet ei vastannut neiti Vikin kysymykseen. Hän katsoi häneen
vihaisesti ja kääntyy taas Vildhageniin. »Me puhuimme --», hän alkoi
saadakseen Vildhagenin taas tolalle; mutta neiti Vik taas keskeytti.
»Tehän aiotte mennä naimisiin Vildhagen?»
Vildhagen joutui hämilleen. Oli vain puoli vuotta siitä, kuin hänen
vaimonsa oli kuollut, eikä senvuoksi ollut vielä julkista, että hän oli
huomannut Jumalan tahdon uusien naimisten suhteen. Kuin hän vaan ryki
nöyrästi, jatkoi neiti Vik: »Kerrotaan teidän kosivan matami
Johanssenia, ja onhan hän hyvissä varoissa.»
Vildhagenin oli todellakin tukala olla. Hän pyyhki lakkaamatta
kasvojaan ruutuisella nenäliinallaan, eikä hänen katseensa enää
ollenkaan kohonnut lattiasta.
»Ei ihmisen ole hyvä olla yksin», hän huomautti.
»On hyvä, kuin on rahoja pankissa», sanoi neiti Vik kuivasti.
Vildhagen koetteli hymyillä, mutta se ei onnistunut. Syntyi pitempi
äänettömyys, jolla ajalla neiti Vikillä näytti olevan erinomaisen hyvä
olla: Molemmat käännättäjät tekivät vielä muutamia heikkoja yrityksiä
asiaan kiinni päästäkseen; mutta neiti Vik puuttui joka kerran niin
itsepäisesti puheeseen mieskohtaisilla huomautuksilla heidän
yksityisistä asioistaan, jotta matami Tvet viimein kesken puheen nousi
ylös säihkyvin silmin ja kalistellen suuria hampaitaan.
»Ei, Vildhagen, aivanhan me unohdamme hartaushetken meillä», hän sanoi.
Myös Vildhagen nousi. Matami Tvet sanoi jäähyväiset kuin haukka,
kirkkoväärti kuin lammas, ja molemmat tallustivat tiehensä toinen
sähisten, toinen nöyränä, molemmat suuttuneina ja samalla noloina.
Kuin he olivat poissa, syleili Kornelia tätiä, suuteli häntä ja sanoi:
»Kiitoksia.»
Neiti Vik päästi vihansa oikein valloilleen. Se »halpa, narrimainen
nainen», joka neiti Vikin mielestä olisi »toimitettava pois», ei
suinkaan saanut sisarellista kohtelua. Mutta kuin hän oli tyhjentänyt
vihansa, sanoi hän: »Mutta, hyvä Jumala, että sinä kuitenkin saatoit
niin tehdä, Kornelia!»