X.

Oli sunnuntai iltakirkon jälkeen, raskas, painava päivä, semmoinen,

jolloin kaikki ihmiskunnan surulliset ajatukset juontuvat mieleen.

Myrsky on tulossa. Lähin osa merta on likaisenkaltainen, taempana on

meri mustaa. Siitä kiehuu lyijynharmaata savua, se muodostuu suuriksi

vaipoiksi, joitten reunat venyvät vähitellen riippuviksi langoiksi,

vihurien syöksyessä kaupungin yli ja kapeisiin vuonoihin, joissa pilvet

ahtautuvat mustiksi vuoriksi. Kaupungissa ei sada, mutta tuontuostakin

pilkistää näkyviin valkeahuippuisia tunturia.

Sataman ulkopuolella aaltoilee meri levottomana, mutta aallot eivät ole

korkeita. Lyheitä, tuimia vihuria kiitelee eteenpäin -- näyttää siltä

kuin mustaa savua ajeltasiin salaman nopeudella pitkin veden pintaa.

Muita purjehtijoita ei ole liikkeessä, kuin muutamia kirkkoveneitä,

jotka kulkevat salmen yli reivatuin purjein ja pian katoavat pimeään.

Satamassa on vain kaksi laivaa. Mustine mastoineen ne näyttävät

lehdettömiltä puilta. Kaksi pientä höyrylaivaa, jotka ovat rannassa

kiinni, samoin kuin savuttomat tehtaantorvet näyttävät olevan aivan

liikanaisia ja kärsivän siitä. Laitureilla ei näy ainoatakaan ihmistä;

ylös vedetyt astuinlaudat, lyhtypatsaat ja myrskytanko, jonka huippuun

punanen pallo on nostettu, törröttävät yksinään. Varastotontilla ulisee

surkeasti tuulessa rautapeltipalanen, jolla kielletään tontille rikkoja

vetämästä. Suuret meriaitat, jotka aina näyttävät liian kylläisiltä ja

kärsivän huonosta ruoan sulatuksesta, näyttävät tänään kahta

surkeammilta. Limaisten pylväitten ympärillä, jotka kannattavat niitä,

loiskaa vesi kylmänä ja surumielisenä.

Kaupungin kaduilla näkyi vaan muutamia kotiin palaavia kirkkomiehiä --

kaikki vaatteihin käärittyinä, tuulta vastaan taistellen. He hajosivat

pian ja kadutkin jäivät tyhjiksi tuulten temmeltää.

Yksinäisellä polulla, joka mutkitteli kaupungin takaisella tuulisella

mäellä, kävelivät Fonn ja Kornelia. Siellä ylhäällä oli tuuli kahta

kovempi.

Se repi känkyräpuita, jotka jäykkine, mustine oksineen ponnistelivat ja

vinkuivat, niinkuin olisivat kärsineet kauheita tuskia. Se riehui

vastustuksetta paljaitten vuorien yli ja tunkeutui ohuen maakerroksen

alle, ikäänkuin se olisi tahtonut kuorittaa sen pois, tupruutteli

irtonaista hiekkaa, kuin savua ja heittäytyi sitten vimmastuneena

kanervikkoon, joka tuli semmoiseen raivoisaan liikkeeseen, että luuli

sen mielettömässä raivossa tahtovan tempautua irti ja paeta suojaan.

Pappi ja Kornelia astuivat hitaasti eteenpäin kumarassa ja vinosti

tuulta vasten. He puhuivat hiljaan ja yhtä mittaa -- usein tukahutti

tuuli heidän sanansa. Molemmat, etenkin Fonn, puhuivat surullisella

kiihtyneellä äänellä. Sanomaton tuska tuntui ikäänkuin kuristavan

Fonnin kurkkua; hän näytti mieheltä, jota ääretön, auttamaton

onnettomuus oli kohdannut.

»-- -- Jollen minä olisi kuullut sitä teidän omalta isältänne -- -- en

minä olisi sitä koskaan uskonut! -- Ja nytkin -- nytkin -- kysyn minä

itseltäni: onko se todellakin tapahtunut!»

Sitten hän oli kauvan aikaa vaiti.

»Te tiedätte, kuinka vapaa hän on mielipiteiltään?» alkoi hän taas.

»Tiedän.»

»Te ehkä olette hänen kanssaan yhtä mieltä.»

Kornelia pudisti päätään.

»Ja kuitenkin? -- ja kuitenkin! -- Minä en sitä ymmärrä. Hänen

kaltaisensa kadotuksen lapsi.»

»Minä en luule -- -- että se -- joka rehellisesti etsii totuutta, on

kadotettu.»

Fonn heilutteli sääliväisesti päätään.

»Tyhjiä sanoja, tyhjiä sanoja. Totuus on vain yksi ja se on meille

ilmoitettu.»

Kuin Kornelia ei siihen mitään vastannut, jatkoi hän.

»Kuka sitten voipi vastustaa, kuin _teidänkin_ sielunne piti

pimitettämän?»

»-- -- Sitäkö te tahdoitte minulle sanoa?»

Fonn pysähtyi.

»En, en -- ei tätä -- vähäpätöistä. Minä -- minä luulin, että Jumala ei

tätä tahtonut, ei voinut sallia sen tapahtua. Minä toivoin, että Hän

antaisi minulle sanoja, niin voimakkaita, että te niissä näkisitte

Hänen voimansa. Minä toivoin saavani voimia herättää kuolleita. Ja nyt

-- nyt minulla on vain laimeita, voimattomia sanoja --»

He astuivat vähän aikaa ääneti eteenpäin. Värähtelevällä äänellä alkoi

Fonn taas:

»Kuinka usein me olemme astuneet tätä tietä -- yhteisen ikävöimisen,

yhteisen toivon yhdistäminä. -- -- Kornelia, ettekö te ole tallettaneet

ainoatakaan rakasta, kehoittavaista muistoa siltä ajalta? -- --»

»Minä olin usein kaukana, kuin te ehkä luulitte minun olevan hyvinkin

lähellä --»

»Ja sitä te ette koskaan sanoneet?»

»En, minä taistelin hiljaisuudessa itseni kanssa.»

»Ja miksi te ette puhuneet?»

»Miksikö? -- Enhän minä koskaan ole uskaltanut puhua. En minä koskaan

ole saanut. Minunhan vaan piti olla vaiti ja totella -- etenkin

naistenhan tulee olla vaiti ja totella. Itsekin minä luulin, että niin

piti olla. Ja minä olen ollut vaiti -- -- kaihonnut -- mutta ollut

vaiti. Toisethan ovat puhuneetkin, mutta minkälaisen vastauksen he ovat

saaneet? -- Että heidän piti olla vaiti ja totella. -- -- Muistojako?

Onhan minulla muistoja, kehoittavaisia, mutta ei rakkaita muistoja.

Minä tahdon sanoa teille sen nyt, kuin minä ymmärrän, mitä minä olen

tuntenut, ja kuin minä uskallan puhua: minä olen vihannut tätä tietä

teidän ja noiden toisten tähden. Minä olen vihannut teitä ja noita

toisia, jotka juoksevat meillä, pelännyt ja vihannut heitä, ja minä

olen vihannut sitä sanaa, joka on antanut teille semmoisen oikeuden.

Minä sanon tässä teille, että jollen minä olisi tuntenut köyhiä,

sairaita ja surullisia, joita tämä tyydytti ja lohdutti ja ennen muuta

teki lempeiksi ja ihmisystävällisiksi, niin olisin minä kauvan sitten

kadottanut rakkaimman toivoni.» -- --

Fonn pysähtyi kauhistuneena. Hän näytti siltä kuin salama äkkiä olisi

iskenyt hänen eteensä. Hän kääntyi selin tuuleen ja asettui Kornelian

eteen.

»Kornelia -- se ei voi olla mahdollista!» hän huusi.

Kornelia katsoi häntä ylpeästi silmiin.

»Olenko minä koskaan valehdellut teille?»

»Olette -- silloin kuin olitte vaiti.»

»Kuulittehan -- että minä luulin sitä velvollisuudekseni.»

»Vihanneet! -- Vihanneet minua! -- Ja vihanneet sitä sanaa, jota minä

julistin? -- -- Hyvä Jumala!»

Hän vaipui kokoon. Rinta painui sisään; hän astui käyrässä ja hengitti

lyhyeen ja tiheästi. Hän ei siis koskaan, koskaan ollut mitään hänelle.

Ei ainoakaan niistä sanoista, joitten hehkua hän itse oli tuntenut, ja

joitten hän luuli valloittaneen hänet ainaiseksi, ollut vaikuttanut

mitään. Vieläpä ne olivat herättäneet inhoa, vihaa! -- Hänestä tuntui

kuin koko hänen elämänsä olisi hukkaan mennyttä sen kuullessaan. Jotain

hänessä murtui, hän tunsi äkkiä olevansa vanhettunut. Kylmä tuska

valtasi hänet, kuin hän tunsi elämän katoavan, ja kuin kuolintuskassa

hän huusi: »Kornelia, te olitte minulle kaikki ja te minut jätitte!»

»Sitä te ette enää ole oikeutettu minulle sanomaan.»

Fonn katsoi häveten alas, pysähtyi, oli vaiti vähän aikaa ja sanoi

sitten:

»Minä olen ollut sokea. Jumala ohjatkoon teitä oikealle tielle.

Hyvästi.» --

Kornelia astui alas kaupunkiin; Fonn jäi vuorelle. Hän otti hatun

päästään jäähdyttääkseen kuumaa otsaansa ja kuljeskeli kauvan aikaa

edestakaisin autiolla polulla. Hän puhui itsekseen, tutki itseään. Yksi

ainoa sana oli ilmaissut koko hänen surunsa. »Kornelia, te olitte

minulle kaikki.» Häpeällinen tunnustus! -- Oliko se totta? -- Oli, oli,

oli. Syvä, hiljainen ilo työtä tehdessä, hieno kauneuden loiste, joka

joskus oli kirkastanut elämän, ja se kaiken kurjuuden takaa kuultavan,

salaisen onnen tunne, jota hän usein oli tuntenut ja otaksunut uskon

lahjaksi -- kaikki tämä, sen hän nyt tiesi, oli tullut hänen kauttaan

ja katosi nyt hänen kanssaan.

»Siis: Itsepetosta kaikki tyyni! Siis: Alusta taas!» Hän katseli kovaa,

alastonta, kauhean autiota polkua: »Kävellä tässä iloiten, kävellä

yksin ja kuitenkin iloiten!» Kuinka hän voisi sitä tehdä? -- -- Eihän

hänellä edes ollut voimia rukoilla. Hänestä tuntui siltä, kuin hänen

täytyisi langeta, jos hän hetkeksikin pysähtyisi kävelystään. --

Vähitellen hän alkoi löytää lohdutusta juuri yksinäisyytensä tunteesta.

Oli jotain vahvistavaa, rohkaisevaa tässä äänettömässä kävelyssä

autioilla poluilla ja ajatuksessa, että siten hän kävelisi koko

elämänsä, etsien voimaa ainoastaan korkeimman liitosta. Hän alkoi

ehdottomasti puhua ihmisille tämän yksinäisen aseman antamalla arvolla,

puhua uusia, kovia, säälimättömiä sanoja. Häntä lohdutti asettaa

tulikuuma rauta arimmalle kohdalle, antaa kylmän haudanilman virrata

kaikkialle, missä oli uhkuvaa, tuoksuvaa elämää, iloa ja onnea. --

Hän oli kävellyt tätä tietä niin usein yhdessä Kornelian kanssa, ja hän

tiesi sen nyt, yhdessä tuhansien huonojen unelmien kanssa. Hän tahtoi

kävellä sitä tietä vastakin, kävellä usein, mutta yksin ja ainoastaan

saadakseen voimia julistaa surun evangeliumia ihmisille. --

Samaan aikaan kuin Fonn käveli yksin vuorella aina etsien tuulisimpia

paikkoja, kuljeskeli toinen pettynyt mies alhaalla puistossa, mutta

tuulen suojassa. Se oli Björnholt. Knutin kihlaus Kornelia Vikin kanssa

oli ollut kauhea isku hänelle. Kaikki, mitä hän oli tehnyt

yllyttääkseen kaupunkilaisia Knutia vastaan, oli melkein turhaa. Häntä

ei enää uskottu. Sitä ei ollut koskaan ennen tapahtunut hänelle; mutta

se oli aivan selvää -- hänen sanojaan epäiltiin. Se mies, jonka kanssa

Kornelia Vik meni kihloihin, ei mitenkään saattanut olla niin

turmeltunut, kuin miksi Björnholt oli hänet kuvannut.

Björnholt oli alakuloinen. Hän ei nähnyt mitään neuvoa. Knut ehkä

valittaisiin. Hän oli epätoivossa. Sitä paitse oli ilkeän raskas ilma

ja päällepäätteeksi sunnuntai. Hänestä näytti kaikki liittäytyneen

häntä vastaan. Hän oli koettanut kaikenlaista saadakseen päivän

menemään. Ensin oli hän koettanut heittäytyä pitkäkseen, sytyttää

piippunsa ja vajoutua tutkimaan vanhaa maakuntakertomusta, jonka hän

äskettäin oli kaivanut esille. Siinä kerrottiin kummallisia asioita --

etenkin papeista -- ja siinä vallitsi keskiaikanen henki, joka häntä

miellytti. Mutta ei se ollut voinut hänen huomiotaan kiinnittää.

Tuskastuttava levottomuus vaivasi häntä. Hänen täytyy mistä hinnasta

tahansa toimittaa jotain, tuntea omia voimiaan, omaa valtaansa,

salamana käydä jonkun kimppuun. Jos olisi ollut arkipäivä, olisi

hänellä ollut koulu -- mutta mitä hän nyt tekisi? Hänellä oli hyvin

kapinallisia ajatuksia lepopäivästä. Ei suinkaan tarvinnut epäilläkään,

ettei siitä tullut syyttää pappien ahneutta ja vallanhimoa!

Björnholt oli mies, joka eli aatteen puolesta. Julkisesti ei hän, paha

kyllä, tällä hetkellä voinut mitään sanottavaa tehdä asiansa vuoksi.

Mutta äkkiä selvisi hänelle, että hän saattoi toimia yksityisesti --

sunnuntainakin. Hänen mielentilansa parani useita asteita, kuin hän oli

saanut sen asian selville; hän puki joutuisasti päälleen takin, kaapasi

hatun ja kepin ja lähti työväen kaupunginosaan.

Björnholt oli hyväätekeväinen mies. Hän auttoi useaa köyhää perhettä;

hän olisi voinut antaa viimeisen paitansa tarvitsevalle. Siitä hyvästä

vaati hän ainoastaan, että ne, joita hän auttoi, käyttäytyivät siivosti

eivätkä sekaantuneet, niinkuin hän sanoi, juoniin.

Hän meni ensiksi pesijänsä luo. Hän oli kuullut, että tämän luona asui

yksi työlakon tehneitä työmiehiä. -- Asia oli pian selvitetty. Vaimo

tunnusti heti, mutta puolusti itseään sillä, että asianomainen oli

sukua perheelle. »Sukua tai ei, se on sama», Björnholt sanoi. »Ei

mitään salakähmää, matami Hansen, muuten meidän välistämme loppu

tulee.»

Hänen seuraava käyntinsä oli sukkelan, mutta hyvin köyhän

tuntiopettajan luo, jolle Björnholt oli hankkinut työtä koulussa. Se

oli hoikka mies, rinta sisään painunut ja kasvojen väri harmaa.

Björnholt istuutui sisääntultuaan, toinen jäi seisomaan.

»Niin -- vain! Teistähän on nyt tullut hurjastelija?»

Toinen koetti hymyillä; mutta hänen silmänsä ja hänen ryhtinsä

osoittivat pelkoa.

»Älkää kieltäkö. Minä tiedän, että te seurustelette Aage Stormin ja

Pietari Strömin kanssa -- ehkä itse Knut Holtinkin kanssa. Te olitte

äskettäin seurassa ja olitte siellä lausuneet vapaamielisiä sanoja --

hyi! Minkä verran teillä on älyä! Mies teidän asemassanne, ja teillä on

vaimo ja lapsia! Mutta tietäkää se, että jos se tapahtuu toisen kerran,

niin minä puhun rehtorille ja te saatte eron.»

Hän nousi ylös. Toinen oli masennettu. »Se ei ole tapahtuva toisen

kerran, herra yliopettaja, oltiin vähä iloisia --»

»Hyvä, Pedersen, hyvä. Sattuuhan se meille kaikille. Noudattakaa minun

neuvoani. Älkää olko olevinanne. Älkää viisastelko, Pedersen, älkää

viisastelko, se on viisauden ydin. Te olette kunnon mies, ahkera mies,

Pedersen. Käykää minun luonani jonain päivänä -- minulla olisi teille

vähän työtä.»

»Tuhannet kiitokset, herra yliopettaja.»

Björnholt nyykäytti päätään ystävällisesti ja lähti. Hän tunsi erittäin

virkistyneensä.

Nyt oli hän, niinkuin mainittiin, puistossa. Kesällä kuljeksi hän

siellä joka sunnuntai muutamia tuntia siihen aikaan, kuin kaupungin

lapsenhoitajat olivat siellä pienokaistensa kanssa. Björnholt ei ollut

sivistyneitten naisten ihailija. Hän luuli heidän aina hänessä

riippuvan. Mutta ei hän kuitenkaan ollut tunteeton naiselliselle

sulolle, kuin se kohtasi häntä esimerkiksi pienen sievän palvelustytön

muodossa, joka herrasteli puistossa sunnuntai-iltapuolella. Hän inhosi

lapsia, mutta kuin hän oli puistossa, eivät ne häntä peloittaneet. Hän

oli milloin minkin lapsenvaunun luona ja mörähteli lapsille jotain,

jonka piti heitä mielittää, mutta aina sai heidät huutamaan. Sitten hän

alkoi puhella piikojen kanssa. Puistossa hän oli demokraatti. Hän

ilvehti heidän sulhasistaan, lykki heitä ystävällisesti kepillään

kylkeen, hymyili ja iski silmää ja lahjoitti heille appelsiinia ja

leivoksia. Se oli aivan viatonta huvia, jolle hän pani paljon arvoa.

Tänään ei hän kuitenkaan voinut toivoa tapaavansa siellä ketään

ystävistään. Olikin aivan autiota. Björnholt kuljeskeli käytäviä ylös

ja alas ja sunnuntain hiljaisuus ja raskas sää alkoivat taas ahdistaa

häntä, kuin hän äkkiä huomasi kaksi piikaa, jotka kävelivät ja söivät

omenia ja raksuttelivat pähkinöitä ja nakkelivat kuoria toistensa

päälle ja virnailivat yhtä mittaa. Björnholt lähestyi leikkiä laskien

ja pääsi heti heidän armoihinsa. Hänellä oli vastustamattoman hauska

tapa kohdella heitä -- he nauroivat täyttä kurkkua ja nakkelivatpa

pähkinänkuoria hänenkin päälleen. Hän pysyttelihe koko ajan muutamia

askelia heidän edellään, niinkuin hän olisi ollut ohi menemäisillään,

kunnes he tulivat syrjäisemmille käytäville. Sitten hän käveli

hitaammin, ja tultuaan varmaksi, ettei ketään ollut lähitienoilla,

luuli hän, että hänen täytyi esiintyä kavaljeerina ja hän tarjosi

toiselle tytöistä käsivartensa. Keskustelu kävi yhä vilkkaammaksi,

Björnholt oli melkein päässyt surumielisestä mielentilastaan ja oli

tarttunut toisenkin tytön kainalokynkkään, kuin he tienkäänteessä

seisoivat aivan vastatusten miehen kanssa, jolla oli sarvisankaiset

silmälasit ja sotilaan kaulahuivi. Björnholt irtautui naisista, mutta

oli jo huomattu. Kävelijä, toimittaja Höjsen, nosti syvään hattua ja

sanoi mennessään sivu liehuvin liepein: »Kuten ainakin ulkona ja

suojaamassa yhteiskunnan pyhimpiä oikeuksia, herra yliopettaja!»

»Senkin vietävä!» Björnholt huusi ja hosui kepillään pensaita. Kuin

toinen naisista taas tahtoi lähestyä, lykkäsi hän hänet muitta mutkitta

syrjään sanoen: »Äh, menkää --!» ja meni möristen ja pärskyen

puistosta.

Hänen hyvä tuulensa oli taas mennyt. Hän päätti mennä kotiin ja koettaa

pitäjän kertomusta.

Aluksi hän ei kuitenkaan päässyt kotiin. Hän nimittäin tapasi kadulla

Vildhagenin, jolle hän heti valitteli politillisten asiain huonoa

käännöstä. »Kuulkaas, ettekö te ja muutamat muut voisi muuttaa tytön

mieltä. Minun mielestäni sen pilaisi olla helpon asian; onhan hän

teikäläisiä.»

»Me koetamme tehdä parastamme -- mutta me emme voi olla varmat

onnistumisesta.»

»Surullista, surullista!» Björnholt jupisi. »Hänet vielä valitaan, niin

mahdottomalta kuin se kuuluukin.»

»Niin, kukapa sitä uskoisi? Eikö luulisi, että Jumalan sormi --?»

Björnholt heräsi.

»Hitto vieköön -- tiedättekö te mitään? Ovatko mielet ehkä

kääntyneet --?»

»Ne ovat hänen puolellaan.»

Björnholt taas laimistui. »Minä luulin teidän urkkineen jonkun vehkeen»,

hän sanoi.

»Minä sanoin Herran sormi --»

»Niin, niin -- tietysti -- luonnollisesti --» jupisi Björnholt ja

haukotteli.

He astuivat vähän aikaa ääneti.

»Nämät ovat vaikeita aikoja kauppiaille», Vildhagen huomautti.

»Noo, hyvätkin kauppiaat valittavat aina. Tehkööt vararikon, he saavat

akordin ja ansaitsevat viisikymmentä tai kahdeksankymmentä prosenttia.»