»Minua -- minua -- vaivaa joskus pyörtymys. -- Minä en enää siedä
yötyötä -- ja -- minä olen istunut pöytäni ääressä koko yön. -- Minä
luulen, että minä menen levolle,» sanoi hän hetken vaitioltuaan ja
lähti huoneesta.
Knut katsoi hänen jälkeensä. Hän ei ollut aavistanut, että hänen
lähtönsä niin koskisi isään. Tämä tuska, tämä äänetön hätähuuto, se ei
tullut pettyneestä kunnianhimosta, se oli todellakin isänsydän, joka
voihki ajatellessaan eroa. Se näky vaikutti syvästi Knutiin. Hän tunsi,
ettei hän oikeastaan koskaan ollut uskonut isänsä rakkautta ja sen
vuoksi itsekin oli ollut kylmä.
Saattoiko hän matkustaa pois? hän kysyi itseltään. Oliko hänen oikein
jättää se vanha mies säästääkseen itseään taistelusta, joka hänelle
tulisi siitä, että täytyisi elää lähellä Korneliaa tohtimatta lähestyä
häntä? Ei, hän tuli järkähtämättömästi siihen johtopäätökseen, että
hänen velvollisuutensa oli jäädä.
Hän meni isän luo ja löysi hänet pöydän äärestä poski käden nojassa.
Kuin hän näki Knutin, hypähti hän ylös ja sanoi: »Knut, jos sinä
matkustat, niin minäkin matkustan!»
»Sinäkö isä? Jättäisitkö liikkeesi? Möisitkö omaisuutesi?»
»Sortukoon, lahokoon kaikkityyni, talot, aitat, laivat -- helvettiin
kaikki!»
»Ei, isä, sitä ei tarvita. Minä juuri tulen sanomaan, että minä en
lähdekään.»
Holt tuijotti häneen; hän ei uskaltanut uskoa sitä heti; hänen täytyi
kuulla se uudestaan ja saada selitystä.
»Minä en voi sanoa sinulle, miksi minä päätin matkustaa. Mutta,
niinkuin minä sanoin, minä olen päättänyt toisin: minä jään.»
Holt näytti siltä, kuin hän olisi tahtonut lukea poikansa sisimmät
ajatukset. Hän tahtoi oppia tuntemaan sen voiman, joka taas oli uhannut
ryöstää häneltä hänen poikansa; hän tahtoi tuntea sen, voidakseen
taistella sen kanssa elämästä ja kuolemasta, jos se taas näyttäytyisi.
Hän sanoi kuitenkin vain: »Kiitoksia, kiitoksia, Knut,» ja otti pojan
käden omiinsa.
Knutin teki mieli sanoa jotain hellää isälle, mutta hän ei voinut.
He istuivat ääneti hetkisen. Sitten sanoi Knut: »Mutta jos minä jään
kotiin, niin minä tahdon hyödyttää.»
Holt katsoi häneen kysyväisesti.
»Kauppa ei minua, niinkuin tiedät, huvita. Mutta enkö minä voisi auttaa
sinua tehtaissasi?»
»Aivan varmaan, aivan varmaan,» Holt vastasi ja katsoi pitkään eteensä,
»Minähän voin myös antaa sinun työmiehillesi lääkärinapua.»
Holt katsoi melkein surumielisesti poikaansa. Jättäisikö hän sittenkin
taistelunsa ja eläisi rauhassa ja sovinnossa yhdessä poikansa kanssa.
Hänestä tuntui tällä hetkellä, että kaikki, mitä hän vuosien kuluessa
oli toimittanut, joutaisi jälkeä jättämättä hävitä, hänelle
huokaustakaan tuottamatta, jos hän vaan saisi pitää poikansa.
»Sitten minä olin aikonut tehdä itseni vaalikelpoiseksi», Knut jatkoi.
Holtin silmät äkkiä suurenivat. Veltot piirteet jännittyivät, hän
oikasihe ja kumartui eteenpäin ikäänkuin valmiina hyökkäämään. Hänellä
oli hallussaan koko jäntevyytensä; hänen entinen taisteluhalunsa oli
taas täysissä vireissä. Tarkoittiko Knut todellakin täyttä totta? Hän
tuskin uskalsi kysyä.
»Onko se -- onko se todellakin totta?»
»On.»
Holt nauroi ääneensä. »Vihdoinkin!» huudahti hän ja hän tunsi, ettei
hän kuitenkaan olisi voinut niin helposti luopua siitä, jonka puolesta
hän monen vuoden kuluessa oli kaikki uskaltanut.
He jäivät istumaan hetkeksi ja puhelivat keskenään. Knutilla oli aina
kysymys kielellä, saamatta sitä lausutuksi. Isän taistelussa oli
hämäriä kohtia, jotka hän tahtoi valaistuksi; arvoituksia tämän
elämässä, jotka hän tahtoi saada selvitetyksi. Mutta hänen kävi
niinkuin isän, kuin tämä tahtoi saada tietää syyt poikansa suruun, --
hän tunsi äkkiä puhuvansa vieraan kanssa. --
Knut istui taas omassa huoneessaan. Nyt se siis oli päätetty: hän aikoi
jäädä, hän ehkä taas ottaisi osaa päivän taisteluun. Nyt, kuin se oli
päätetty, tunsi hän siitä hiljaista iloa. Hän oli omituisen viehkeällä
mielellä. Jotain lämmintä, hellää, liikkui syvällä hänessä; hän istui
ja uneksi avoimin silmin. -- Hän oli vielä maalla, jotkut sanat, jotka
Kornelia oli lausunut, soivat hänen korvissaan; kaksi lämmintä silmää
katseli häntä, kaksi hienoa huulta hymyili hänelle; hän tunsi
merenhajua ja kukkaintuoksua, näki veneitä täysissä purjeissa, valoisia
lehtimajoja ja auringonpaistetta korkeilla tuntureilla.
Hän irtautui väkisin unelmista. Hän oli päättänyt jäädä ja oli samalla
tehnyt itselleen lupauksen: Kornelian piti saada tietää kaikki, tuntea
hänen tunteensa, hänen entisyytensä pienimpiä yksityisseikkoja myöten,
ja jos hän silloin vaatisi, että hänen pitäisi häntä karttaa, niin hän
tottelisi sokeasti, eikä koskaan uskaltaisi sanaa, ei katsetta. -- --
-- Oli muutamia viikkoja myöhemmin, syyskuussa. Kaura oli jo
viisikoilla maalla. Oli kuutamoinen ilta. Viisikkojen välissä Brandtin
talon kohdalla kävelivät Kornelia ja Knut. Milloin he tulivat näkyviin
kuutamossa, milloin taas katosivat siimekseen. Maantiellä lähempänä
taloa seisoivat Hanna ja Pietari. He eivät puhuneet, he odottivat
jännitettyinä, että molemmat toiset palaisivat.
Viimeinkin tulivat he tielle. Kornelia riensi edellä seuralaistaan,
Pietarin ja Hannan sivu ja sisään, Hanna seurasi hitaasti; Pietari
odotti.
Kohta sen jälkeen menivät molemmat ystävykset yhdessä
höyrylaivalaiturille. Pietari katsoi tuon tuostakin Knutiin katseella,
joka osoitti, että hänen sydämmensä sykki kiihkeästä osanotosta. Kuin
he olivat lähellä laivasiltaa, sanoi Knut vastaukseksi sanattomaan
kysymykseen:
»Ei suinkaan se koskaan tapahdu.»
Pietari katsoi alas; hänellä ei ollut ainoatakaan lohdutuksen sanaa.
Ennenkuin he erosivat, kysyi hän Knutilta, tulisiko hän hänen häihinsä,
jotka vietettäisiin aivan kohta. Knut pudisti päätään. »Minä en voi
tavata häntä», hän sanoi.
-- -- Kornelia riensi suoraan huoneeseensa. Hän lukitsi oven ja
vetäytyi nurkkaan, ikäänkuin hän olisi pelännyt kenen näkevän häntä.
Hän toivoi vain yhtä seikkaa: löytävänsä etäisen, haudanhiljaisen
piilopaikan, johon hän saattaisi kätkeä itsensä ja kaiken sen
hämmennyksen, joka täytti hänet. Häntä kylmi, hän vapisi ja kävi taas
polttavan kuumaksi; hurjia ajatuksia syöksyi kuin myrskynä hänen päänsä
läpi. Hän kuuli yhä vaan Knutin puhuvan; sanat olivat kuin eläviä
olentoja, jotka ahdistivat häntä; niitä seurasi omituinen valittava
soitto; ne polttivat häntä.
Kuin he olivat jääneet yksin, oli hän aavistanut, mitä tuleman piti, ja
kuitenkin, kuin se oli sanottu, hän hämmästyi ja kauhistui, kuin olisi
räjähdys tapahtunut, joka uhkasi hänen henkeään. Hän ei tiennyt, oliko
hän kuullut kaikkea, eikä hän tiennyt, mitä oli vastannut. Hänen
ensimmäinen tunteensa oli, että katoamaton häpeä oli kohdannut häntä.
Mutta sen karkoitti pian toinen. Että _hän, hän_, Knut Holt, joka oli
hänelle aivan outo, jonka puhetta hän oli kuunnellut toiselta puolen
ylipääsemätöntä kuilua, että hän, joka edusti suurta, kaukaista,
kirjavaa maailmanelämää, että tämä rakasti häntä, jolle hän nauroi,
joka hänestä oli niin sanomattoman mitätön ja pikkukaupunkimainen --
aivanhan se oli, kuin joku olisi sanonut hänelle: sinä itse kuulut
tähän suureen kaukaiseen, vaikket sinä sitä tiedä! Johan sekin oli niin
omituista, että hän, Kornelia, tulisi niin lähelle häntä, näkisi ja
puhuisi hänen kanssaan joka päivä ja saisi tietää sen, mitä hän
kaikilta muilta salasi. Mutta _tämä_! Että Knut häntä rakasti! Jos se
ensiksi oli rasittanut häntä, niin se nyt häntä taas ylensi; hän tunsi
samalla ihmetellen ja arasti iloiten omistavansa jotain omituista,
voiman, jonka omistamista hän ei koskaan ollut aavistanut. Ja kaiken
sen keskellä, pelon ja ylpeyden taistellessa hänen sydämmessään,
tunkeutuivat naisenkasvot näkyviin, kasvot, joita hän ei koskaan ollut
nähnyt ja jotka alituisesti muuttivat muotoa, milloin olivat varustetut
kaikella hurmaavalla, naisellisella kauneudella, mitä hän tiesi ja
hänen mielikuvituksensa saattoi loihtia, milloin taas olivat raa'at ja
röyhkeät ja kaikkien himojen väärentämät. Ja lakkaamatta hän kysyi:
minkälainen oli se nainen ollut, jolle hän oli puhunut rakkauden helliä
sanoja, ja jonka kanssa hän oli vaihtanut hyväilyjä? Oliko se
todellakin mahdollista, ettei hän kumminkaan ollut rakastanut häntä? --
Hän taisteli kaikin voimin saadakseen sen olennon silmistään, mutta
aina se palasi takaisin, ja joka kerran hän tunsi syvää, polttavaa
tuskaa, kuin hän ajatteli sitä.
Siten hän istui nurkassaan puolustaen itseään uutta vastaan, joka oli
tullut rauhanrikkojaksi hänen elämäänsä, ja sillä välin kulki kuuvalo
etsien eteenpäin pitkin seinää ja yli lattian, löysi hänet piilostaan,
kulki eteenpäin ja katosi nähtyään, mitä tahtoi.