Kamala, kauhea huhu hiiviskeli kaupungissa. Jotain hirmuista, ennen
kuulumatonta uhkasi sitä. Kaikkialla puhuttiin siitä, mutta aivan
hiljaan, vain kuiskaten -- oli kuin seikkaa kovasti mainitsemalla olisi
kapina herätetty. Hamren työmiehissä oli vaarallinen kiihtymys
vallalla, kerrottiin. Hän oli taas äskettäin eroittanut osan heistä ja
alentanut toisten palkkaa. Työmiehet uhkasivat tehdä työlakon.
Elettiin muutamia päiviä epävarmoina. Sitten se tuli; miina räjähti.
Eräänä aamuna nähtiin työmiesten parvittain kuljeksivan kaupungin
katuja ja kokoontuvan Hamren talon edustalle. Odotettiin melskeitä,
ehkä murhapolttoa; mutta eivät he kuitenkaan sitä tehneet. Työmiehet
viheltelivät käsiinsä, laskivat leikkiä muutamien ohikulkevain
tukkukauppiain kustannuksella, mutta erosivat sitten rauhassa. Illalla
he kuitenkin kokoontuivat rouva Olsenin tanssisaliin, ja siellä
päätettiin, ettei kukaan ryhtyisi työhön, ennenkuin palkkaa
koroitettaisiin.
Ei voitu ymmärtää, kuinka se oli niin käynyt. Päiväpalkkaahan oli niin
usein ennenkin alennettu ja työmiehiä eroitettu, eikä ollut mitään
levottomuuksia syntynyt. Kuka oli alkuunpanija -- se oli se suuri
kysymys, jota kaikkialla pohdittiin. Toivottiin selvitystä
»Maakunnanlehdeltä», mutta Björnholt kietoutui salaperäiseen
äänettömyyteen. Hän ei kuitenkaan ollut jouten. Hiljaisuudessa puuhasi
hän aivan tavattomasti. Hän näytti olevan kaikkialla läsnä. Hän nuuski
kautta kaupungin kuin metsäkoira, joka on kadottanut jäljet. Hänet
nähtiin laitureilla ja puodeissa, konttoreissa ja kellareissa, ja
etenkin kävi hän ahkeraan pienissä työväen asunnoissa kaupungin
ulkoreunoissa. Hänen tiedustelunsa eivät olleet vielä päättyneet, kuin
tapahtui jotain, joka kerrassaan saattoi hänet jäljille ja sai hänen
taistelemaan ratkaisevan taistelun.
Ennen vaalia oli pidettävä politillinen kokous. Päivä lähestyi, ja
sanomalehtien täytyi mainita ehdokkaansa. Höjsenin lehti kävi ensin
tuleen. Se ehdotti Aage Stormin ja -- Knut Holtin, jota lehti kutsui
»tulevaisuuden mieheksi». Björnholt hypähti ilmaan kuin kummipallo,
kuin hän luki sen. Hän löi otsaansa ja huudahti: »Minä sen aasi!
Luonnollisesti, hänhän se on! Mutta kuka hitto olisi voinut luulla --
niinhän hän oli tavattoman blaseerattu! Se oli siis teeskentelyä! Mutta
kyllä minä -- siitä hän saapi olla ihan varma!»
Hän teki vielä lyhyen retken uusia jälkiä myöten, ja sitten hän oli
valmis: hän istuutui kirjoittamaan viisipalstaisen johtajan.
»Maakunnanlehden» kirjapaino oli pimeän solan perällä, jossa siisteys
oli pienin ja rotat suurimmat. Toimitushuone oli pimeä solukka, jossa
haisi painomusteelta, masinaöljyltä ja huonolta tupakalta. Kalustoa oli
vanha, ruskeaksi maalattu pöytä, johon lehden eri toimittajat olivat
koettaneet kynäveitsiään niin ahkeraan, ettei pian enää ollut sijaa
uusille leikkauksille. Sitä paitse se oli peitetty kokonaisella
verkolla kuivuneita mustejokia ja järviä. Muutamat olivat nähtävästi
taiteellisesti valmistettuja -- saattoi nähdä, että avulias sormi oli
siellä täällä avannut väylän patoutuneelle järvelle pöydän reunan yli.
Tämän pöytävanhuksen edessä oli nojatuoli, jossa oli vaalistunut,
vihreä päällys, pitkin seiniä oli puutuolia ja niillä kasottain
keltaisenruskeita sanomalehtiä. Ikkunanpielet olivat täynnä hämähäkin
verkkoja, tyhjiä läkkipulloja, kelvottomia teräskyniä, huonoja
hammasluita ja tupakanporoa.
Iltapuolella, kuin Björnholt oli lopettanut valmistavat työnsä
vastaiseen taisteluun, tapaamme me siellä toimittajan, Fonnin ja
Vildhagenin. Björnholt istui pöydän ääressä, Fonn ja Vildhagen olivat
tyhjentäneet kaksi puutuolia keltaisista sanomalehdistä, jotka nyt
viruivat lattialla ja kadehtivat herroilta heidän paikkojaan.
Björnholtilla oli päällään päällystakki, päällyskengät ja hattu.
Toisessa kädessä hänellä oli suuri portinavain, jolla hän tuon
tuostakin keskustelun aikana jyskytteli pöytään antaakseen sanoilleen
suurempaa painoa. Hänen edessään oli huomispäivän vastikään painettu
lehti, puhtaana ja viattomana näöltään.
Björnholt luki viisipalstaista johtajaa toisille. Esipuheessa
kuvailtiin niitä idyllisiä oloja, jotka ennen olivat olleet kaupungille
omituisia. Se oli ollut niin sanomattoman siveellinen ja onnellinen.
Sillä oli kalansa, koulunsa ja virkamiehensä. Kalalla saatiin leipää,
koulusta oppia, ja virkamiehet sääsivät oikeutta -- mitä saattoi vaatia
sen enempää? Se oli ollut kultainen aika. Valitut hallitsivat, muut
tottelivat. Oli vallinnut varallisuus, kristillisyys ja järjestys.
Rikkaita pidettiin arvossa, köyhät lohduttivat itseään tulevalla
elämällä. Tässä siunatussa yhteiskunnassa oli vallinnut melkein
juhlallinen kirkkorauha. Huokausta ei kuulunut, epäilystä ei ollut.
Nyt oli toisin, ja syypää siihen oli, niinkuin tiedettiin, muuan
vallanhimoinen yllyttäjä ja hänen kapinallinen poikansa. Viimeksi
mainitun kotiintuloa oli seurannut vaalihurjuuksia, vieläpä työväen
kahakoita. Sehän olisi aivan itsemurhan tapaista, jos tahtoisi
peitellä, että nämä levottomuudet olivat alkaneet samaan aikaan, kuin
mainittu nuori mies oli alkanut antaa lääkärinapua työväelle kaupungin
ulkoreunoissa. »Me olimme hetkisen ajan toivoneet,» loppui kirjoitus,
»että herra Holt olisi tappiostaan viisastunut ja että hän, kuin hänet
taas suurella vieraanvaraisuudella otettiin vastaan meidän
yhteiskuntamme parempiin piireihin, että hän käsittäisi, että tämä
hänen epäilyttävän entisyytensä hyväntahtoinen unohtaminen tuottaisi
hänelle velvollisuuksia. Mutta kuin nyt tulee ilmi, että kaikki on
mennyt hukkaan, sekä rangaistus että anteeksi anto, kuin hän esiintyy
alhaison yllyttäjänä ja antaa alemman sanomalehdistön asettaa itsensä
ehdokkaaksi, niin silloin olemme me luulleet, että on pyhä velvollisuus
huomauttaa kaikkia kunniallisia kansalaisia, että se suunta, jota tämä
mies edustaa, koettaa hävittää uskontoa ja moraalia, tavoittelee
perhe-elämän hajoittamista ja varakkaitten luokkien johdonmukaista
ryöstämistä -- lyhyesti sanoen ahdistaa yhteiskunnan pyhimpiä
laitoksia.»
»Mitä te siitä sanotte?» Björnholt kysyi ja löi avaimen pöytään.
»Se on voimakas,» Vildhagen sanoi ja katsoi kateellisin silmin
Björnholtiin. »Kaikkea tätä hän saattaa sanoa varmana siitä, että häntä
uskotaan,» hän ajatteli.
»Luulen minä, että se vähän laimentaa innostusta nuoreen yllyttäjään.»
Fonn äännähteli epäileväisesti. Hän heilutteli yläruumistaan ja hieroi
käsiään selän takana, niin että ne rutisivat.
»Hm -- voitteko te todellakin -- näyttää -- toteen --?»
»Näyttääkö toteen?» Björnholt huudahti. »Eikö siinä ole todistusta
kylläksi, että hän antaa asettaa itsensä alhaison lehden ehdokkaaksi?»
»Hm -- alhaison --»
»Eikö hän ole demokraatti ja Jumalan kieltäjä, ja jokaisesta
semmoisesta saattaa milloin tahansa tulla kapinoitsija.»
Hän iski taas avaimen pöytään.
Fonn äännähteli taas hyvin epäileväisesti.
»Eikö? -- No, se on sama. Pääasiassahan me olemme yhtä mieltä. Me emme
tahdo ketään uskonnollisesti epäiltävää.»
»Niin,» yhtyivät toisetkin.
»Ja _siinä_ seikassa hän on kiinni. Minä olen koonnut koko joukon hänen
lausumiaan vaarallisia sanoja; minä olen urkkinut häntä etukaupunkien
roskaväenkin keskeltä. Se on Jumalan onni, että melskeet puhkesivat
ilmoille ennen vaalia. Niitä seuraa pelko ja reaktsiooni. Rakas
pastori, tehkää työtä, kääntäkää sieluja hyvälle asialle! Strand
horjuu, ei tahdo vaikuttaa käsityöläisiin. Te olette luja luonne, Fonn.
Ja te, Vildhagen, teidän tavaton vaikutusvoimanne työväenluokkaan --»
Vildhagen pani kätensä ristiin.
»Kuinhan minä nyt saisin armossa --»
»Saattehan te, saattehan te, kuin vaan tahdotte,» keskeytti Björnholt
hänet levottomasti.
»Uskallanko minä kysyä,» alkoi kirkkoväärti ja antoi katseensa
harhailla joka nurkassa ja pitkin lattiaa, »ketä te -- jos Jumala niin
tahtoo -- aijotte asettaa ehdolle?»
»Hamren ja maaherran tietysti.»
Vildhagen ja Fonn katsoivat toisiinsa. Björnholt huomasi ja käsitti
heti sen katseen.
»Muuten -- kaikki yhteisen asian hyväksi. Jos haluttaisiin
kirkollismielistä --?»
»Sitä minä juuri tahdoin teroittaa,» Fonn sanoi ja nousi ylös.
»Se oli minunkin asiani tänne tänään,» yhtyi Vildhagen ja otti
hattunsa.
»Hyvä! Hyväksytty. Siis: järkähtämättömään liittoon --»
Hän ojensi Fonnille kätensä. Pappi viivytteli siihen tarttuessaan, ja
Vildhagen sanoi:
»Kutka --?»
»Tietysti joku virkamies,» Björnholt vastasi.
Toiset katsoivat taas tarkoittavaisesti toisiinsa.
»Pitäisikö sen ehkä olla kirkollis-kansallismielisen?» hän kysyi. Hän
pureskeli partaansa, ja ääni oli uhkaava. Vildhagen oli vaiti ja
tarkasteli taas lattiata silmillään; Fonn vastasi:
»Niin -- se oli meidän tarkoituksemme.»
Björnholt vastasi lyödä läimäyttämällä pöytään. Hän nousi seisomaan ja
puhisi kuin valaskala, ja sitten hän sanoi lyhyesti ja kieltävästi:
»Hyvät herrat, minulla on kiire. Hyvästi. Minä en suostu vääriin
liittoihin!»
Samalla hän tempasi lehden, työnsi sen taskuunsa ja lähti tiehensä.
Toiset katsoivat toisiinsa, pudistelivat päitään ja lähtivät hitaasti
perästä.
Seuraavana päivänä »Maakunnanlehti» hehkuvan kirjoituksensa kanssa
levisi yli kaupungin, ja sitä ahmittiin konttoreissa, kyökeissä ja
asuinhuoneissa. Se herätti ääretöntä huomiota. Naurettiin, iloittiin ja
ihmeteltiin. »Ei kukaan voi vetää vertoja Björnholtille,» sanottiin,
»se on etevä mies.» -- »Holt on sen ansainnut,» toiset sanoivat; »hän
on pöyhkeä.» -- »Hyvä Jumala, sitä röyhkeyttä,» sanoivat rouvat niissä
taloissa, joissa Knut oli käynyt vieraissa. »Tämä ihminen on istunut
meidän pöytämme ääressä, puhunut meidän tyttäriemme kanssa.» --
»Tapelkoot vaan,» tullivahtmestari Vitt sanoi ja pani puita vahvasti
pesään tullihuoneen vahtituvassa ja teki itselleen mukavaa ja hauskaa.
Strand pohti kirjoitusta naiskokouksissaan, Fonn hengellisillä
kävelymatkoillaan, Vildhagen ja matami Tvet käsittelivät sitä
käsityöläisten taloissa, joissa tilaisuuksissa juotiin paljon kahvia ja
puhuttiin paljon ylösrakentavaista.
Vikinkin taloon ulottuivat keskustelut Knut Holtista. Muutamilla
kaupungin hienoimmista naisista, se on niillä, jotka kuuluivat
lihavimpiin »taloihin», oli tapana käydä aamupäivävisiiteillä Vikissä.
Siellä he keskustelivat pappien viimeisistä saarnoista, viimeisistä
päivällispidoista, viimeisistä kihlauksista, vararikoista ja
kuolemantapauksista, syödessään neiti Vikin leivoksia. Vikin talolla
oli niin oivallinen asema -- kaikkien täytyi kulkea siitä sivu --,
neiti Vikin leivokset olivat niin mainioita ja Kornelia oli niin
miellyttävä -- hän tuskin sanoi sanaakaan eikä koskaan levitellyt
toisten puheita. He puhuivat nyt vain Knutista ja aina jotain uutta.
Muuan nuorenpuoleinen kauppias oli »siveellisesti vakuutettu», että hän
oli nähnyt häntä katukahakassa Parisissa. Kerrottiin myöskin, että hän
oli ollut kullankaivajana ja sitten päällysmiehenä plantasissa, jossa
pidettiin orjia. Muuan matkustavainen lähetyssaarnaaja kertoi
kuulleensa, että hänellä olisi ollut kaksi vaimoa yhtaikaa. Siihen kai
oli pätevät syyt, ettei vanha Holt koskaan kertonut, mitä hänen
poikansa toimitteli ulkona maailmassa. Mitä hänen toimiinsa
kotikaupungissa tuli, niin oli kyllä niitä, jotka tiesivät, miksi hän
niin lämpimästi oli ajanut Maria Hansenin asiaa. Ennen ei oltu tahdottu
turmella nuoren miehen tulevaisuutta kertomalla sitä kaikkea; mutta
nythän, kuin hän alkoi yllyttää roistoväkeä, olisi aivan väärin j.n.e.
Kornelia, joka oltuaan Pietarin ja Hannan häissä oli palannut
kaupunkiin nuorikkojen kanssa, kuunteli äänettömänä, hämmästyneenä
katsellen näitä »vakavia», jotka kaikki puhuivat hänestä, joka nyt oli
»paljastettu». Nämä makeisia pureskelevat naiset näyttivät oikein
iloitsevan, kuin he olivat kuulleet uuden huhun, ja hänestä näytti,
että miehet olivat vähän mielissään, kuin he olivat keksineet uuden
»kristillisen keinon» kiihoittaakseen mielialaa Knutia vastaan. Ja kuin
nämä veljet ja sisaret Herrassa olivat kylläkseen juoruilleet ja
iloinneet siitä yleisestä paheksumisesta, jonka esineenä Knut oli,
huokailivat he ja puhuivat vainosta, jota »Jumalan lasten täytyy
kestää». Kornelia ei kuullut koskaan kenenkään kysyvän, mikä oli
totta, mikä oli oikein -- hän ei koskaan kuullut kenenkään sanovan
jalomielistä sanaa »näyttelijästä». Olivatko nämä todellakin ne samat
ihmiset, joita hän oli tottunut pitämään pienenä valittuna joukkona,
jota maailma vainosi heidän rakkautensa ja hurskautensa tähden?
Kornelia oli kotiintultuaan elänyt hyvin hiljaa. Enimmäkseen hän istui
omassa pienessä huoneessaan, jonka sisustuksena oli siniseksi maalattu
sänky, valkeat uutimet, pöytä vesipulloineen ja hartauskirjoineen ja
pieni kirjahylly, jolla vaan oli sisällöltään rauhallisia ja
ylösrakentavaisia kirjoja. Ja hänen siinä istuessaan tulivat vanhat
ajatukset ja tunteet takaisin. Hän taas rukoili ja teki katumusta
kaukaisten aikojen hurskaitten miesten ja naisten kanssa, joitten
kanssa hän oli elänyt paljon läheisempää elämää kuin aikaistensa.
Suuret maailmalle vievät kaksoisovet sulkeutuivat hitaasti taas.
Hänestä tuntui, niinkuin hän olisi pelastuneena tullut satamaan
rohkealta löytöretkeltä kaukaisiin maihin, ja hän kiitti Jumalaa, että
hän jälleen istui pienellä aidatulla paikallaan, jolla hän ennenkin oli
istunut ja katsonut siniseen taivaaseen, jota hän pyrki aina näkemään
kaikkien maallisten pilvien takaa.
Mutta sitten alkoivat vierailut ja väittelyt Knut Holtista, ja Kornelia
temmattiin taivasta tavoittelevasta ajatusmaailmastaan. Hän tunsi
olevansa matalassa hartaushuoneessa, joka oli täynnä häkää, savua ja
ummehtunutta ilmaa. Kaikki nämä vanhat käsitteet, jotka olivat
kodikkaasti häneen vaikuttaneet, alkoivat näyttää ummehtuneilta ja
kuivuneilta, niinkuin esineet hänen makuuhuoneessaan olivat näyttäneet,
kuin hän ensi kerran näki ne maalta tultuaan. Ne kaukaiset, ihanat
olennot, joitten kanssa hän äskettäin oli elänyt, katosivat; niitten
sijaan tuli toisia, matalaotsaisia, karkeatekoisia ja hirmuisia,
ahdasmielisiä ja rumapuheisia.
Hän oli koettanut karkoittaa Knutin ajatuksistaan -- nyt nämä
herättivät jokaisen sanan, minkä hän oli sanonut, uudestaan elämään.
Hän alkoi itsekseen puolustaa häntä. Hän tunsi itsensä osaltaan
syylliseksi siihen, mikä häntä oli kohdannut. Siksihän häntä vihattiin,
että hän ei enää kätkenyt vakuutustaan; silloin, kuin hän oli
salaperäinen, olivat kaikki pitäneet häntä niin miellyttävänä, niin
luotettavana. Ja hänhän juuri oli saanut tämän käänteen aikaan hänen
esiintymisessään. -- --
Se ei voinut olla totta, mitä hänestä kerrottiin. Joka sanalla,
jonka hän oli hänelle sanonut, oli ollut totuuden ja suoruuden leima.
Ja miksi hän oli uskonut hänelle sen yhden ainoan tapauksen
entisyydestään, jos hänellä oli niin paljon peitettävää, mitä Kornelia
yhtä helposti saattoi saada tietää. Ei hän kuitenkaan aina voinut
itseään täydellisesti rauhoittaa. Ehkä kaikessa, mitä sanottiin,
kuitenkin oli jonkin verran totta. Semmoisina epäilyksen hetkinä halusi
hän niin sanomattoman mielellään tavata Hannaa saadakseen kuulla jotain
Knutista, ja hän oli useampia kertoja jo menossa sinne, mutta kääntyi
aina takaisin. -- --
Suuri politillinen kokous oli aivan käsissä. Björnholt oli levitellyt,
että Knutin lopullinen rangaistus tapahtuisi siellä. Hän oli siellä
»vakavasti interpelleerattava», hän oli sanonut. Nämä sanat kulkivat
ympäri kaupungin. Rehtorin rouva toisti niitä joka suuressa talossa
juhlallisen kärsivällä tavalla, joka sai muutamia, jotka eivät
tunteneet parlamentaarista kieltä, odottamaan vavistuksella, mitä
tuleman piti. Oli aivan kuin hän olisi sanonut: hän mestataan ja ehkä
ensin silvotaan. -- Matami Tvet levitti uutista käsityöläisperheisiin.
Suutarimestari Hansen, joka teki työtä kaikkiin kaupungin hienoihin
taloihin, ja joka sen vuoksi luonnollisesti oli oikeiston miehiä,
vihelteli hiljalleen sen kuullessaan ja toisti: »Voi hemmetti sentään,
kuinka häntä interpelleerataankin!» -- »On sentään sääli nuorta, kunnon
miestä», sanoi hänen vaimonsa. -- »Vielähän», mies vastasi; »hänhän on
hurjastelija.»
Päivä tuli. Samaan aikaan, kuin työväenyhdistyksen taloon tulvaili
väkeä, jotka kaikki yhtä kiihkeästi odottivat siellä taisteltavaa
taistelua, kuin mikäkin eläintaistelun yleisö, kuljeskeli Hanna Ström
edestakaisin asuinhuoneessaan ja odotti Korneliaa, joka kirjeessä oli
ilmoittanut aikovansa viettää illan hänen luonaan.
Soitettiin. Hän se oli. »Viimeinkin sinä tulet!» Hanna huudahti ja
syleili häntä. »Etkö sinä häpeä? Nyt vasta!»
Kornelia vältteli häntä. »Minä tuskin olen ollut kotoa poissa
ollenkaan», hän sanoi.
Katseltuaan kaikkia talon huoneita ylisiltä kyökkiin saakka ja kaikkea
kalustoa patoja myöten, ja Kornelian tiedusteltua ystävältään heidän
jokapäiväistä elämäänsä, mitä taloudenpito maksoi, mistä hän osti
ostettavansa, palasivat he asuinhuoneeseen. Kornelia otti käsityönsä ja
istuutui pöydän ääreen; Hanna koetti tehdä samoin. Mutta hän oli
polttavan levoton: nythän taisteltiin se suuri taistelu. Hän ei voinut
käsittää, että Kornelia saattoi istua niin levollisena, niin kylmänä,
ikäänkuin ei mitään olisi ollut tekeillä. Ei suinkaan hän mitenkään
saattanut olla niin välinpitämätön, kuin miltä hän näytti.
Huoneessa vallitsi kuolonhiljaisuus; kuultiin vaan, kuinka rihma meni
vaatteen läpi. Hanna istui ja kuunteli, tietämättä mitä, sillä eihän se
vielä pitkään aikaan saattanut päättyä. Tuon tuostakin oli hän
ikkunassa ja katsoi pitkin katua, joka oli pimeä ja tyhjä. Kornelia ei
ollut tähän saakka katsonut ylös työstään. Mutta kuin Hanna kymmenettä
kertaa oltuaan ikkunan ääressä palasi alistuvaisesti takaisin
paikalleen, näki hän Kornelian äkkiä heittävän ompeluksen käsistään.
»Minä en voi», hän sanoi ja kumartui kädet kasvojen edessä pöytää
vasten.
Hanna heittäytyi huudahtaen hänen viereensä ja syleili häntä.
»Vihdoinkin!» hän sanoi. »Rakas Kornelia, miksi, Herran tähden, me
istumme tässä ja kiusaamme itsiämme emmekä sano sanaakaan!»
Ja sitten he puhuivat. Käsi toisen vyötäisillä he kulkivat edestakaisin
lattialla. Hanna purki kerrassaan kaikki, mitä hänellä oli
sydämmellään. Se ei ollut totta, ei sanaakaan ollut totta kaikesta
siitä, mitä oli Knutista sanottu. Hän oli melkein itkeä, kuin hän
kertoi, kuinka ihmiset tuhansilla eri tavoilla olivat koettaneet
loukata Knutia ja hänen isäänsä. Raakoja, nimettömiä kirjeitä oli
sadellut heille. Klubi ja athenaeumi oli suljettu heiltä. Ei kukaan,
joka oli isoisten leivässä, saanut vastaanottaa lääkärinapua Knutilta.
Useat vanhemmat olivat ottaneet lapsensa eräästä koulusta, jossa Knut
opetti. Ja milloin he eivät voineet loukata häntä itseään, kävivät he
hänen ystäväinsä kimppuun. Kaksi niistä oli saanut esimiehiltään eron,
toisia oli uhattu erottaa, jos heitä nähtäisiin hänen seurassaan.
Etenkin oli Pietari saanut tuntea, että hän oli Knutin ystävä. Monet
kaupungin mahtavista, jotka ennen olivat olleet ystävällisiä häntä
kohtaan ja auttaneet häntä, olivat äkkiä vetäytyneet takaisin, muutamat
olivat oikein koettaneet vahingoittaa häntä. Nuoret kauppiaat, jotka
mielellään olisivat liittyneet häneen, eivät uskaltaneet vanhojen
talojen vuoksi. Pietari oli kassanhoitaja pienessä pankissa. Johtaja
kutsui hänet luokseen ja varoitti häntä. »Täytyykös minun menetellä
vasten vakuutustani?» Pietari oli kysynyt. -- »Ei suinkaan! Teidänhän
vaan tarvitsee pitää ne itseksenne ja luopua Holtista», oli vastaus. --
Kaiken takana oli Björnholt, Hanna vakuutti. Hän ja hänen lehtensä
hallitsivat kaikkia. Hän oli käynyt toisesta työmiehen asunnosta
toiseen ja vuorotellen uhannut ja mielitellyt, maksanut ja kestittänyt
sekä miehiä, vaimoja että lapsia saadakseen tietää jotain Knutista.
Kello löi kahdeksan. Molemmat naiset riensivät ikkunaan. Nythän sen jo
kohta täytyi päättyä. Kadut olivat yhä vielä tyhjiä. Yksinäinen
jalkamies näkyi hämärässä valossa, jota uniset lyhdyt levittivät
katukiville ja märille seinille, se katosi taas pimeään toiselle
puolelle. Ystävykset olivat juuri lähtemäisillään ikkunasta, kuin he
kuulivat kaukaa heikkoja hurraahuutoja ja sitten laulua, joka vuoroin
yltyi, vuoroin katosi kuulumattomiin. Vähitellen vaikenivat huudot ja
sen sijaan kuului yhtämittaista puheen pauhinaa ja raskasta astuntaa.
Miesjoukkoja näkyi yläpäässä katua, ja he kulkivat kovaan puhellen
talon sivu.
»Nyt he tulevat!» Hanna huusi ja aukasi ikkunan paremmin nähdäkseen.
Soitettiin kiivaasti kelloa. »Pietari!» hän sanoi ja lensi ulos. Kohta
sen jälkeen tulivat he molemmat rientäen sisään. Pietari ei voinut
puhua, niin hengästynyt hän oli. Hän tarttui Korneliaa käsiin ja
puristi niitä, jotta hän oli vähällä huutaa, ja syleili vaimoaan yhä
uudestaan. Sitten hän alkoi astua kiihkeästi edestakaisin nakaten
hattunsa tuolille, takkinsa toiselle ja riisui kalossit jalastaan
keskellä huonetta.
»Hyvä Jumala, sitä mellakkaa!»
»Oi, kerro, kerro», pyysi Hanna, joka seurasi häntä hänen
vaelluksellaan ja ahdisteli häntä kysymyksillä. »Joudu, minä menehdyn
kärsimättömyydestä!»
»Heti. Hyh -- -- istutaan. -- Ei, minun täytyy astua! -- Mutta anna
minulle ensin lasi vettä -- tai kuule: lasi viiniä. -- Oih, minä
luulen, etten minä koskaan saa ääntäni takaisin!»
»Oletko sinä puhunut?»
»En, vaan huutanut.»
Viini tuotiin, ja Pietari alkoi:
»Oli aivan täpösen täynnä. Tullinhoitaja Olsen johti puhetta. Ensin
puhuttiin sitä ja tätä, jota ei kukaan kuunnellut. Ihmiset alkoivat
käydä uneliaiksi. Mutta sitten tuli vaali puheeksi, ja Björnholt sai
puheenvuoron. Se vaikutti kuin piiskan-isku ihmisiin. Saat uskoa, että
ne heräsivät.»
»No, mitä hän sanoi?»
»Hän on viekas. Joka sana, minkä hän sanoi, mielitteli jotain tuhmaa
tai ennakkoluuloista kuulijoissa. Ensinnä yleensä yhteiskunnan
vihollisista. Siinä sitten oli väriä. Oikein huikaiseva kymmenen pennin
kuva. Sitten alkoi hän polkea alleen työmiehiä, Knutia ja kaikkia muita
vaarallisia. Oikein ratisi hänen askeleittensa alla. Minä luulin
näkeväni hänen saappaansa koko ajan. -- Voiko Knut kieltää, että hän
vastusti isiltä perittyä, kallisarvoista uskontoa. Ja mitä hän ajatteli
työmiesten hävittömästä liittymisestä kaitselmusta ja varakkaita
luokkia vastaan? -- Lopuksi hän kosi järkeviä perheenisiä. Tahtoivatko
he uskoa lastensa ajallisen ja ijankaikkisen onnen näitten kumoajain
käsiin j.n.e.»
»No? Mitä Knut vastasi?»
»Hän ei vielä saanut puheenvuoroa. Kuulijat olivat aivan äärettömiin
ihastuneet Björnholtin puheeseen. Hänen ystävänsä huusivat, kuin
riivatut. Björnholtin jälkeen puhui Vildhagen, ettei hän niinkuin
tunnettu, huolinut maallisista, ja sitten nousi Fonn ja hieroi käsiään
selkänsä takana ja antoi Knutille sivulta pistoksen hienolla rakkauden
tikarilla. Sitten vihdoinkin tuli Knut. Ensiksi oltiin salissa
levottomia, mutta sitten vallitsi kuolonhiljaisuus, ja kaikki ne
tuhannet silmät tuijottivat häneen ja sanoivat: 'Vastaa, jos voit'.»
»Puhuiko hän hyvin?»
Pietari nielasi lasin viiniä.
»Hyvinkö? Oi, sinä et voi käsittää, miten hän puhui. Minä en tiedä,
miten minä osaisin kertoa -- -- Näetkös, ei ainoastaan sanat -- -- Minä
en milloinkaan luullut, että hän voisi puhua _sillä tavalla_.»
»No --?»
»Kuin hän viime kerran oli kotona, oli hän kaunopuhelias aivan toisella
tavalla. Hänen puheensa oli sotajoukko, joka torvien raikuessa ja
lippujen liehuessa ryntäsi vihollisten vallituksille. Se oli kaunista,
niin lämmintä, niin innostunutta.»
»Mutta nyt?»
»Aivan hiljaista, rauhallista, niukkaa, melkein kylmää. Mutta
kuitenkin: joka sana sattui kuin isku; oikein se huokaili, johon se
sattui. Ainoastaan lopulla oli räjähdys -- kuin hän tuli Björnholtiin.»
»Kerro, Kerro!»
»Hän ei tahtonut vastustaa mitään uskontoa, joka kasvattaa
rehellisyyttä ja lähimmäisen rakkautta, mutta viimeiseen hengenvetoonsa
niitä tylyjä itsevaltioita, jotka tahtovat tukehuttaa ihmisen
totuudentarvetta, ja niitä pettureita, jotka käyttävät hyväkseen
tietämättömyyttä ja taikauskoa. -- -- Hän käytti aivan toisia sanoja,
mutta se oli ajatus. -- -- 'Korupuheita, korupuheita!' Björnholt huusi.
'Esimerkkiä, tosiasioita', Strand säesti. Mutta sepä olikin vaarallinen
vaatimus. Mahdollisesti oli Knut varustautunut. Malliahan ei puutu, ja
hän oli ne huomannut. Sitten he tulivat nimeä mainitsematta, mutta ilki
elävinä ja joka miehen tuntemina, kaikki teeskennellyn oikeauskoisuuden
ilveilijät, Björnholt ja Vildhagen etunenässä. Minä vaan ihmettelen,
etteivät he murhanneet häntä paikalla.
»Häntä keskeytettiin, tahdottiin puheenjohtajaa, kieltämään
puheenvuoroa. Mutta keskellä melua nousi muuan mies hitaasti ja
rauhallisesti ja pyysi matalalla äänellä 'saada lupaa' -- -- mihin hän
tahtoi saada lupaa, ei kukaan kuullut, melu esti kuulemasta. Mutta hän
jäi seisomaan ja odotti kärsivällisesti, koetti monta kertaa turhaan
puhua, mutta odotti ja sai viimein sanotuksi, että hän tahtoi saada
luvan huomauttaa luulevansa, että mitä Knut oli sanonut, oli totta.
Hän saattaisi, jos niin tarvittaisiin, mainita vielä useita
esimerkkiä -- --
»Ei katsottu tarvittavan. Puhuja tunnettiin, se oli Aage Storm. Knut ei
ole hänen miehiään, mutta hän on lahjomaton.
»Knut sai taas puheenvuoron. Hän puhui työlakon tehneistä työmiehistä.
Mitä he olivat tehneet, ei koskaan veisi heitä perille, mutta oliko se
sen vuoksi rikos? -- Tässä kääntyi hän Hamren puoleen -- ajatteleppas
-- Hamren itsensä puoleen ja kysyi häneltä, oliko hän koskaan arvellut
käyttäessään työmiehiä omaksi hyödykseen niin paljon, kuin hän omatta
vaaratta saattoi? Eikö hän ollut käyttänyt omistusoikeuttaan
kalastuspaikkoihin pitääkseen kalanhintaa alhaisena? Mutta oliko kukaan
siitä syystä kutsunut häntä hävyttömäksi ihmiseksi, kapinoitsijaksi
inhimillisiä ja jumalallisia lakia vastaan? -- -- Ja sitten tuli
Björnholtin vuoro, joka oli käyttänyt näitä sanoja työmiehistä. Oliko
hänellä oikeus puhua sillä tavalla? Oliko hän koskaan vähääkään
arvellut käyttäessään mitä mahdollista keinoa tahansa kukistaessaan
vastustajaansa? -- Ja sitten tulivat hänen omat johtajansa, kaikki
hänen raa'at, panettelevat, likaiset, liehakoivat sikiönsä ja syyttivät
häntä! -- -- Se oli ihanimpia hetkiä minun elämässäni.
»Minä en voi kuvata sitä, mikä seurasi näitä sanoja! Koko se raivo, jota
kaikkien näiden ihmisten jonkun aikaa oli täytynyt hillitä, puhkesi
ilmoille korvia särkevällä pauhulla. Björnholt syöksyi nyrkissä käsin
puheenjohtajan eteen, jokainen tahtoi sananvuoroa, mutta ei ketään
kuultu paitse suutari Hansenia, joka huusi jyrisevällä bassollaan:
'Hitto vieköön, jos me tahdomme ketään, joka vastustaa Björnholtia ja
uskontoa!' Vihellettiin, tömisteltiin, sähistiin, huudettiin --
muutamat hyvähuudot tuskin kuuluivat melun läpi. Mutta sillä välin oli
ovi auennut; työmiehet, jotka olivat kokoontuneet ulkopuolelle, olivat
saaneet vihiä, että Knut oli puolustanut heitä, ja äkkiä tuli kaduilta
ja käytäviltä niin jymisevä hurraahuuto, että se tukahutti kaikki muut
äänet.
»Viimeinkin syntyi hetken äänettömyys, ja Aage Storm, joka taas oli
kärsivällisenä seissut ja odottanut, pyysi taas lupaa saada sanoa, että
hän luuli, että se, mikä koski työmiehiä, oli oikein, ja mitä tuli
toimittaja Björnholtiin, saattaisi hän, jos se katsottaisiin
tarpeelliseksi, mainita esimerkkiä -- --»
Pitemmälle hän ei päässyt. Entinen helvetin melu puhkesi taas
valloille. Sitten läksivät ihmiset salista ja jatkoivat taistelua
kadulla.»
»Miten häntä nyt ruvetaan vihaamaan!» Hanna huudahti.
»Niin, hänet vedetään oikeuteen ja häntä ahdistetaan kaikilla
mahdollisilla keinoilla. Mutta mitä se tekee! Hänen sanojaan
muistetaan! Vastustajienkin joukossa oli muutamia, jotka myönsivät
hänellä olevan oikein; niitä oli Stubb. Hän otti Knutin kiinni kadulla
ja sanoi: 'Se oli, Jumal' avita, totta, mitä te sanoitte; mutta minä
olen sittenkin teitä vastaan. Alemmille ihmisille ei saa sanoa
semmoista. Se haittaa komentoa laivalla. Minä tunnen heidät -- he
tulevat eläimiksi ja repivät, hitto vieköön, meidät palaisiksi'.»
»Mutta nyt sinun pitää pitää huolta ruoasta», Pietari lopetti. »Knut on
heti paikalla täällä, ja minä olen kauheasti nälissäni.»
Kornelia nousi ylös.
»Tottahan sinä jäät?» Hanna sanoi.
»En, kiitoksia, minun täytyy mennä kotiin.»
»No mutta», Pietari pyysi, »ettekö te tahdo viettää tätä iltaa meidän
kanssamme?»
»En -- kiitoksia -- minun täytyy mennä kotiin -- kiitoksia.»
Hän otti joutuisasti kapineensa ja kiiruhti tiehensä.
»Hän ei tahdo tavata häntä», Hanna sanoi, kuin hän oli mennyt.
Pietari pudisti surullisena päätään.
Kornelia riensi pimeää, lokaista katua pitkin, niinkuin häntä olisi
ajettu takaa. Vasta kuin hän oli puutarhan aidan sisäpuolella ja oli
pannut portin kiinni, pysähtyi hän hengästyneenä ja nojautui aitaa
vastaan vavisten kuin ajettu eläin.
Kuinka hän oli peljännyt. Vähällä hän oli ollut taipua! Kuinka hänen
oli täytynyt ponnistella päästäkseen pois.
Mutta miksi hän olikin uskaltanut tehdä sen? Miksi hän oli mennyt
sinne? -- -- Hän painoi päänsä alas häpeissään -- -- hän oli
sydämessään toivonut, että se vaarallinen tapahtuisi.
Hän meni sisään. Siellä oli puolihämärä -- oli sytytetty vain yksi
ainoa kynttilä. Olutpullo ja kaksi lasia oli pöydällä -- korkkiruuvi
korkkineen oli vieressä. Vik istui nojatuolissaan toisessa päässä
pöytää, toisessa päässä istui täti hattu ja päällystakki päällä -- hän
oli juuri tullut kotiin vieraista eikä ollut ehtinyt panna lamppuun
tulta ja puita pesään. Björnholt, joka oli seurannut Vikiä kotiin
kokouksesta, astui päällystakki päällä edestakaisin lattialla -- hänen
varjonsa kiipesi suurena seinälle ja kutistui taas kokoon lattialle,
sen mukaan kuin hän liikkui.
Hän kertoi neiti Vikille kokouksesta. Hän pysähtyi vähän, kuin Kornelia
tuli sisään, tervehti ja jatkoi sitten: »Kommunisti, vakuutan teille,
selvä kommunisti.»
Neiti Vikin pienet tuhmat silmät tuijottivat selällään hänen päässään.
»Mutta minkälaisia ihmisiä ne sitten oikeastaan ovat?»
»No -- ne tietysti eivät usko Jumalaa.»
Neiti Vik pani kädet ristiin.
»Kaikki kuninkaat ovat murhattavat.»
»Herra siunatkoon!»
»Lapset eivät saa periä vanhempiaan.»
»Eivätkö periä --?»
»Kaikki, joilla on jotain, ovat ryöstettävät.»
»Ryöstettävät!»
»Täydellisesti. Otaksutaanpa, että he saisivat vallan tässä
kaupungissa, niin saisi esimerkiksi uittomies Pedersen ja pesijä
Aunetta luultavasti Vikin talon ja kaikki, mikä teidän on.»
»Mutta, armelias Jumala, mitä sitten meistä tulisi?»
»Noo», vastasi Björnholt tyynesti, »Vik luonnollisesti mestattaisiin
ja teidät ja neiti Kornelia ajettaisiin alasti, ruoskimalla läpi
kaupungin.»
»Laupias Jumala!»
Björnholt vilkasi häneen syrjästä ja jupisi itsekseen:
»Rehellinen sielu, uskovainen sielu!»
»Ja kaiken tämän etunenässäkö on Knut Holt? Onko se mahdollista, että
hän on niin turmeltunut?» neiti Vik kysyi.
»_Hänkö_? -- -- Tiedättekö te, minkälainen ihminen tämä Holt oikeastaan
on? -- Ja isä? Tunnetteko te hänet, neiti Vik? -- Noo! _Minä_ kerron
teille, minkälaista väkeä he ovat -- --»
Se kuvaus isästä ja pojasta, joka nyt seurasi, oli mestariteos. Tämän
»uskovaisen sielun» edessä saattoi Björnholt käyttää koko taitoaan
näkemään salaisia vikoja niissä, joita vastaan hän taisteli, ja
keksimään ne sameat lähteet, joista he ammensivat. Neiti Vik kuunteli
ihmetellen -- hänestä niinkuin koko kaupungista, hän oli »etevä henki.»
Vik nyökäytti päätään ja tunsi hartautta mielessään. -- Hän näki kaiken
takana sen opetuksen, että kaikki tässä maailmassa on lokaa, ja se
ajatus teki häneen syvän kristillisen vaikutuksen.
Myös Kornelia kuunteli. Hänkin tunsi, että se oli mestarillista. Joka
sanalla oli kärki, äänikin solvasi. Hänessä oli halu huutaa, huutaa
koko maailmalle: sinä valehtelet, valehtelet, valehtelet! Jotta hän
todellakin oli saattanut istua kuuntelemassa kaikkea, mitä viime
viikkoina oli Knutista sanottu, ja etenkin nyt istua ja kuunnella
Björnholtia liikahtamatta, sanaakaan sanomatta! Että hän saattoi olla
niin kurja pelkuri! Jokainen uusi ivailu sai hänet vapisemaan, kylmä
hiki peitti hänen kätensä. Välistä hän ei enää ajatellut, hän ei
kuullut joka sanaa, hän ei oikein tietänyt, missä, oli -- isä ja täti
kävivät epäselviksi, he katosivat yhä kauvemmaksi pimeään -- hän kuuli
Björnholtin raskaat askeleet yksitoikkoisessa tahdissa ja näki hänen
varjonsa kiipeävän ylös seinää myöten ja sitten taas alas lattialle.
Sitten hän taas hetkisen seurasi hänen puhettaan, mutta se kuului
kaukaa, kunnes yksityinen raaka ja häjy sana välähti ikäänkuin kipinä
sammuvasta kekäleestä, ja samassa hänessä tapahtui muutos. Hän ei
arvellut, hän ei punninnut, kaikki pelko oli kadonnut, yksi ainoa halu
hänessä eli, valtaava halu toimimaan, vastustamaan, hillitsemään häntä,
tai heittäytymään maahan hänen eteensä likaan poljettavaksi, jakaakseen
kaikki ahdistetun kanssa ja antaakseen koko maailman tietää, että hän
tahtoi tehdä sen nyt ja aina!
Hän oli noussut ylös ja seisoi äkkiä aivan Björnholtin edessä kalpeana,
kankeana kuin unissa kävijä, silmät suurina tuijottavina ja huulet
puoleksi auki ja melkein valkeina. Lujalla, mutta kummallisen kuivalla,
oudolla äänellä hän sanoi:
»Te puhutte minun kihlatustani.» -- -- --
Björnholt pysähtyi samassa. Hänen varjonsa näytti äkkiä tarttuneen
kiinni seinään. Hänen paksut, pörröisen parran peittämät huulensa
jäivät auki ja paljastivat epätasaiset hampaat ja punaiset ikenet.
Hänen tuijottavat silmänsä näyttivät himmeiltä.
Vik lennähti kuullessaan tyttärensä sanat niin päistikkaa tuolistaan,
kuin olisi näkymätöin jättiläiskäsi tarttunut häntä niskaan ja muitta
mutkitta heittänyt hänet keskelle lattiaa. Siinä hän sitten seisoi ja
juurtui kiinni siihen paikkaan.
Neiti Vik katsoi tylsästi muihin. Hänellä oli aivan oikea käsitys,
ettei hänen päässään ollut ainoatakaan ajatusta.
Kuin Björnholt vihdoinkin alkoi toipua lamauttavasta hämmästyksestään,
katsoi hän ensiksi puoleksi kysyväisesti, puoleksi uhkaavaisesti
Vikiin. Mutta kuin tämä ei sanonut sanaakaan, vaan jäi seisomaan
läpitunkemattoman näköisenä, silmät kokonaan tuuheitten kulmakarvojen
peitossa, pani hän kiireesti hapuillen nuttunsa napit kiinni, kaappasi
hattunsa, kääntyi suoraan kivettyneeseen kauppiaaseen, katsoi häntä
äreästi silmiin ja mörähteli: »Kiitoksia, herra Vik. Sen minä sanon,
että oikein te olette, hitto vieköön, oikein jalosti menetelleet.
Kihlaatte tyttärenne Knut Holtin kanssa ja juuri nyt ja meidän selkämme
takana. Se on -- se on -- minä sulkeudun suosioonne, herra Vik!»
Vik ei edes katsonut hänen jälkeensä. Hän seisoi liikahtamatta. Kuin ei
Kornelia liikahtanut eikä puhunut, teki hän sisarelleen merkin. Tämä
lähti huoneesta. Sitten hän puoleksi kääntyi tyttärensä puoleen;
uhkaava myrsky välähteli mustien kulmien alla. Hän oli kuitenkin vielä
vaiti. Tyttären asia oli selittäitä. Mutta hän ei virkkanut mitään.
Sitten Vik astui pari kertaa edestakaisin ja asettautui selin lamppuun,
katsoi sivulta tyttäreensä ja kysyi matalaan:
»Onko se totta?» Ääni, koko mies vapisi.
»On.»
»Sinä olet kihloissa Arne Holtin pojan kanssa?»
»Olen.»
»Seikkailijan, Jumalan kieltäjän, viettelijän pojan kanssa --»
Kornelia katsoi ylös.
»Niin, kaikkea sitä on Holt. Ja semmoisen miehen pojalle sinä tahdot
antautua?»
»Niin.»
Jokainen vastaus lausuttiin hiljaa, mutta järkähtämättömän päättävästi.
Hän katsoi isää tyynesti silmiin; hienot, melkein verettömät huulet
kokoon puristettuina; hänessä oli jonkinlaista kylmää varmuutta, jota
isä salaa pelkäsi. Hän oli kuin petoeläin, jota pidetään häkissä
hienoilla, taipuvaisilla, mutta kulumattomilla rihmoilla. Hän alkoi
taas kävellä. Lattia narahteli hänen allaan, Hänen kasvonsa kävivät yhä
uhkaavammiksi.
»Onko se siis sinun aikomuksesi, aivan täyttä totta? -- Kornelia,
minusta olisi tuntunut vähemmin kauhealta, jos sinä olisit antanut
minun puotilaiseni viekoitella itsesi, kuin että sinä olet mennyt
kihloihin Knut Holtin kanssa.»
»Siksikö, että hän on isänsä poika?»
»Niin, etupäässä sen vuoksi. Vaikka minä en olisi mitään tiennyt
hänestä, olisi siinä minulle kylläksi, että hänellä on Arne Holtin
verta suonissaan. Holtin pojasta saattaa tulla ainoastaan, mitä isä on:
röyhkeä Jumalan kieltäjä. -- Minä en sitä ymmärrä, en minä sitä
ymmärrä. Jospa hän hetkeksi saattoikin huumata sinut, niin pitäisihän
sinun toki uskoa, mitä kaikki kunnon ihmiset sanovat -- Björnholt,
Vildhagen --»
»He eivät ole kunnon ihmisiä.»
»Mitä? Eivätkö ole? Kornelia, mitä tämä on? Eivät ole kunnon ihmisiä?
Jumala rangaiskoon sitä miestä, joka on varastanut sinut minulta! Minä
tiedän, että minä olen tehnyt tehtäväni. Minä olen kasvattanut sinua
Herran kurissa, minä olen pitänyt sinua eroitettuna tämän maailman
pahuudesta. Minä en koskaan antanut sinun jäädä kirkosta pois, minä
hankin sinulle kristillistä seuraa, minä en koskaan suvainnut maallista
kirjaa talossani. Ja sitten -- kaikki turhaan!»
Hänen äänensä oli kuiva ja käheä; sanat viimein olivat tukehtua, hänen
täytyi vaieta. Vähään aikaan taas ei kuulunut muuta kuin hänen raskaat
askeleensa. -- -- Kaiken tämän piti sitten tapahtua _hänelle_, hänen
_talolleen_, jossa ei kukaan ennen ollut voinut löytää ainoatakaan
tahraa. Ja että se vielä oli Arne Holtin poika, joka hänet masentaisi!
-- -- Äkkiä murtuivat kaikki siteet, hän ei enää voinut hillitä
itseään:
»Kornelia, minä en sitä salli!» hän huusi kasvot kuolonkalpeina, kovina
ja tylyinä ja silmät suurina, melkein hurjistuneen näköisinä, ikäänkuin
hän olisi julistanut vihaisen, järkähtämättömän Jumalan tuomiota.
»Minä olen kihloissa hänen kanssaan, isä», hän vastasi -- tällä kertaa
hänen äänensä värähteli tuskin huomattavasti.
Vai niin! Todellakin! Tyttö oli uskaltanut! Arne Holtin siis onnistui
masentaa hänet toisen kerran. Taikka uskaltaisiko hän viimeistä keinoa
käyttää? Kertoisiko hän tyttärelleen, mikä oli perimmäinen syy, ettei
hän koskaan saattaisi suostua hänen valintaansa? Kertoisiko hän
hänelle, että hän oli rakastanut Knutin äitiä?
Ei, sitä hän ei voinut. Hänen oli kuitenkin mahdotonta puhua
tyttärelleen siitä suuresta pettymyksestä, joka oli hänestä tehnyt
semmoisen totisen miehen, mikä hän nyt oli -- hän ei voinut kertoa
hänelle, että se nainen, josta sitten oli tullut hänen vaimonsa ja
Kornelian äiti, oli ollut ainoastaan hänen kuuliainen apulaisensa, jota
hän ei koskaan ollut rakastanut.
Hän tunsi, ettei hän tällä hetkellä mitään voinut toimittaa. Hän ei
voinut luopua vastustuksestaan, mutta hänen täytyi odottaa.
»Hyvä, vastaa itse puolestasi! Yhden seikan minä sanon sinulle: Minun
talooni hän ei saa jalkaansa panna.»
Sen sanottuaan hän lähti huoneesta. Kuin hän oli poikessa, vaipui
Kornelia alas, -- hän oli vain sanomattoman tahdonlujuuden avulla
pysynyt pystyssä loppupuolella keskustelua isän kanssa. Hän jäi
virumaan samaan paikkaan, missä hän oli seissut. Hän ei mennyt
tainnoksiin, hän käsitti selvästi kaikki, mitä tapahtui -- hän ei vaan
jaksanut pysyä pystyssä; hän oli niin painavan, niin kuolettavan
väsynyt. Hän virui hiljaan vähän aikaa ja katsoa tuijotti kynttilää,
pöytää ja kahta pulloa, ja huone hänestä tuntui niin inhottavan
kapakkamaiselta.
Niin hän virui, kuin täti tuli sisään ja huutaen riensi hänen luokseen.
Silloin hän hypähti ylös: »Hiljaa täti, älkää huutako -- ei minua
mikään vaivaa -- minä olin vain niin väsynyt.»
Hän purskahti itkuun ja pani kädet tädin kaulan ympärille. Niin
he seisoivat hetkisen. Täti valitteli. »Kornelia, jotta sinä
saatoit -- --»
Kornelia päästi hänet irti. Että hän todellakin saattoi. Nyt hän ei
sitä itsekään enää ymmärtänyt. Se oli niin käsittämätöntä, että se oli
sanottu, että se oli järkähtämättömästi ratkaistu, että hän tässä
huoneessa muutamia silmänräpäyksiä sitten, Björnholtin ja isän läsnä
ollessa, oli sitoutunut, sitoutunut mieheen, joka ei siitä tiennyt
mitään.
Sitten hän taas kuuli Björnholtin sanat, ja hän tunsi, että hän
arvelematta tekisi samoin uudestaan. Mutta niin pian kuin näiden
sanojen kaiku katosi ja hän vain ajatteli, mikä oli tehtävä, silloin
kaikki tuntui hänestä niin kauhealta, ettei hän sitä voisi kestää.
Mutta hän ei saanut aikaa miettimiseen. Vielä samana iltana Björnholt
levittäisi uutista ympäri kaupunkia; sitä jo ehkä nyt ahmittiin
hillitsemättömällä kiihkolla kaikissa taloissa, joissa uutisia
ikävöitiin. Hänen täytyi lähteä, hänen täytyi tavata Knutia vielä tänä
iltana.
Hän puki päällysvaatteet päälleen, syleili tätiään, joka näytti
liikuttavan hämmästyneeltä ja avuttomalta, ja sanoi: »Hyvää yötä, täti
-- minä jään Hanna Strömin luo yöksi.»
»Mutta, Kornelia, rakas lapsi kulta -- ajattelehan -- laupias Jumala,
et suinkaan sinä aio -- --»
Hän puhui itsekseen. Kornelia oli jo ulkona ja riensi eteenpäin pitkin
katua.
Matkalla hän taas ehti ajattelemaan. Hän kuvitteli mielessään, mitä
oli tapahtuva. Hän kuvitteli tulevansa sisään. Siinä seisoi Knut
aavistamatta mitään, ollenkaan mitään, ja katsoi kysyväisesti häneen.
Sitten pitäisi hänen kertoa, selittää, -- kylmillä sanoilla pitäisi
hänen kertoa kaikki voimatta loihtia esiin mitään siitä, joka oli hänet
hurmannut. -- Jos hän olisi ollut läsnä. Helppoa silloin olisi ollut
mennä hänen luokseen ja sanoa: minä olen kanssasi, tänään, huomenna,
aina. Sinun taistelusi, sinun kohtalosi ovat minun nyt ja aina. Mutta
nyt -- nyt se tuntui hänestä niin voittamattoman vaikealta, että hän
mieluummin tahtoisi kestää mitä tahansa!
Nyt hän näki Strömin valaistut ikkunat. Siellä sisällä he istuivat.
Hänestä tuntui jo, niinkuin kaikki olisivat alkaneet katsella häntä ja
kysyä hämmästyneinä -- -- Hän viivytteli, meni sivu, mutta ei
kauvemmaksi, kuin että hän näki talon. Täytyihän hänen mennä sisään,
ennenkuin Knut meni pois.
Kadulla oli vielä paljon ihmisiä. Juopuneita työmiehiä ja merimiehiä
vetelehti kapakasta kapakkaan. Muuan heistä huomasi hänet ja lähestyi
häntä. Toisia seurasi. Hän vetäytyi aivan seinään kiinni, mutta he
huomasivat hänet taas. Uusi pelko karkoitti vanhan -- hän kiiruhti
Pietarin talon portista sisään, portaita ylös ja sisään kyökkiin.
Hanna parhaallaan valmisteli illallista. Kuin hän näki Kornelian, löi
hän kätensä yhteen ja huusi: »Kornelia! Tulithan sinä kuitenkin!»
Sitten hän äkkiä vaikeni ja meni lähemmäksi -- hän oli huomannut,
kuinka tavattoman kalpea Kornelia oli.
»Hyvä Jumala -- eihän teillä vaan lie tapahtunut mitään onnettomuutta?»
»Ei, ei, mutta minun täytyy puhua sinun kanssasi --», Kornelia sanoi
päättävästi, matalaan ja väkinäisesti.
Hanna heitti kyökkiesiliinan edestään, otti kynttilän ja vei Kornelian
pieneen huoneeseen makuuhuoneen viereen. Kuin hän oli lukinnut oven ja
pannut kynttilän kädestään, kysyi hän: »Mitä se on, Kornelia?»
Mutta hän ei saanut vastausta. Kornelia heittäytyi hänen kaulaansa ja
purskahti itkemään.
»Mikä sinua vaivaa, Kornelia? Sinä olet niin kalpea --»
Kornelia ei voinut pitkään aikaan vastata. Joka kerran kuin hän koetti,
alkoi hän uudestaan itkeä.
»Kerro, kultanen, kerro», pyysi Hanna, joka alkoi aavistaa, mitä se
koski.
Ja vähitellen sai Korneliakin sen verran valtaa ylitseen, että hän
saattoi kertoa ystävälleen, mitä oli tapahtunut.
Hanna tuskin saattoi kuulla häntä loppuun saakka. Hän syleili häntä,
suuteli häntä ja huudahti: »Voi sinua kultaista, herttaista, armasta,
-- -- tämä on ihmeellisintä, mitä minä koskaan olen kuullut! Voi,
kuinka sanomattoman iloinen minä olen! Ja Pietari! Pietari! Hyvä
Jumala, hän varmaankin menee sekasin ilosta! Minun täytyy juuri nyt
mennä sisään --!»
Kornelia tarttui hänen käteensä. »Hanna -- oletko sinä -- et suinkaan
sinä --»
»En, sehän on totta, eihän hän tiedä, että hän on kihloissa, mies
parka! -- -- Ei, mutta tämähän on todellakin ihmeellistä! Mitään
tämmöistä en minä koskaan ole kuullut!»
Ja sitten hän purskahti hilpeään, tarttuvaan nauruun, jotta Korneliakin
vähällä oli siihen yhtyä, ja hetkisen kuluessa hänestä tuntui vähemmän
kauhealta kuin ennen.
»Mutta etkö sinä tahdo tulla sisään?»
»En, anna, minä istun täällä.»
»Istu. Minun täytyy taas mennä kyökkiin.»
Hän alkoi taas puuhata illallista. Ruokalista kerrassaan muutettiin.
Nyt täytyi olla paljon juhlallisempaa. Jollain tavalla hänen piti saada
osoittaa syvää, syvää iloaan. Hän meni sisään ja kattoi pöydän
uudestaan. Miehet puhelivat illan tapahtumista. Tuon tuostakin Hanna
jollain leikkipuheella sekaantui heidän keskusteluunsa. Hänen täytyi
päästää iloaan ilmoille; hän oli liian iloinen.
Pietari huomasi, että oli neljälle tilaa tehty.
»Odotatko sinä ketään?»
»Odotan, vierasta -- vierasta, joka -- joka -- ei, sinä et arvaa sitä
koskaan maailmassa, Pietari», huudahti hän, ja sitten hän nauroi täyttä
kurkkua ja riensi kyökkiin.
Pietari juoksi perästä. Siitä hänen piti saada selko.
»Kuka se on?»
»Jos sinä vaan sen tietäsit, niin --!» Ja sitten hän taas nauroi, mutta
tuli samassa katsoneeksi huoneen ovea, jossa Kornelia oli.
»Tuolla on joku sisässä», Pietari sanoi ja yritti mennä sinne. Hanna
hänet pysäytti.
»Ei, Pietari, herranen aika --»
»Mutta minä tahdon --»
Hanna asettui hänen eteensä.
»Ei siellä ole ketään.»
»Onpaan.»
»No niin -- on, siellä on joku -- mutta sinä et saa mennä sinne.»
»Noo, ei suinkaan se niin vaarallista ole --» Hän lähestyi ovea.
»Pietari, kuuletko sinä!»
»Minä olen niin hemmetin utelias.»
»Mutta älä mene kuitenkaan! Ja voinhan minä sanoakin, kuka siellä on.
Se on Kornelia», hän kuiskasi.
»Kor --? Mutta mitä se merkitsee?»
»Jotta kaikki on hyvin. He ovat kihloissa, mutta älä sano mitään!»
Pietari pyörähteli ympäri kuin väkkärä. Ja sitten hänkin nauroi ja
syöksähti sisään kasvot pyöreinä ja punakoina kuin nouseva aurinko.
Hän asettautui keskelle huonetta ja katseli Knutia sukkelan näköisenä.
Sitten hän lähestyi juhlallisesti, ikäänkuin hän olisi ollut
aamupuoli-vieraisilla jonkun tukkukauppiaan perheessä. »Saanko minä
juoda sinun onneksesi?» hän sanoi.
Knut katseli häntä hämmästyneenä. »Mikä sinua vaivaa? Sinähän näytät
siltä, kuin sinusta olisi tullut ministeri.»
Pietari nauroi, täytti lasit ja kilisti. Sitten puhkesi ilmoille: »Sinä
se olet -- -- senkin mokoma! -- -- Semmoinen salaperäinen! Ja minunkin
suhteeni! -- -- Ja sittenkään ei sinun kasvoistasi pilkistä esille
pientäkään auringon sädettä!»
»Mutta -- -- mitä --?»
»Jaha! sepä tiedetään.»
»Mitä tiedetään?»
»Vain niin? -- -- Todellakin? -- Ha, ha! Sinua! Minä voisin murhata
sinut!» Ja sitten hän otti Knutia hartioista ja pudisti häntä. Sitten
hän otti lasinsa, sanoi »terve!» ja tyhjensi sen niin hyvänsuovan
hurjasti, että melkein pelkäsi hänen nielevän sen.
Hanna tuli puuhaten sisään ja toi viiniä punakkana ja tyytyväisenä.