Seuraavana päivänä -- sunnuntaina -- iltasaarnan aikaan istui Knut
huoneessaan linnassa ja katseli rakennusten kattoja. Näköala ei ollut
sama, valoisa, yli vesien ja metsien kuin Brandtin talosta. Hän näki
ahtaita, pahanhajuisia pihamaita ja solia, jossa likainen siipikarja
räpytteli metallinkiiltävässä nesteessä, joka täytti kaikki katuojat.
Muutamissa pölyisissä pikkupuutarhoissa talojen välissä istui ihmisiä
kahvia juomassa. Hänestä tuntui, kuin olisi hän kuullut heidän joutavaa
pakinaansa. Porstuanikkunassa vastapäätä linnaa seisoi muuan
puotipalvelija ikkunan pielessä riippuvan peilin edessä ja solmisi
kaulahuiviaan. Hän koristautui surulliselle iltapäiväkävelylleen pitkin
katuja, mikä oli hänen sunnuntaihuvinsa. Kadut olivat tyhjiä, siellä
täällä vaan joku kirkkomies katukäytävillä. Kaupunki näytti hänestä
vielä surullisemmalta kuin koskaan ennen.
Hän meni ulos. Hän tapasi Strandin ja Björnholtin, jotka olivat tulleet
samalla laivalla. Strand oli virkapuvussa ja näytti tavallista
piispallisemmalta; Björnholt astui, niinkuin hänellä oli tapana,
keppiään heilutellen ja laihoja näppiään lyöden.
Knut kulki Vikin talon ohi, sen pienen porstuahuoneen ohi, jonka
ikkunassa hän niin usein oli nähnyt Kornelian lukevan käsi posken alla,
ja pitkin puistoa, josta ruusut ja neilikat tuoksuivat. Tässä hän tiesi
Kornelian tavallisesti illoilla kävelevän. Hän seurasi häntä
ajatuksissaan. Hän luuli tietävänsä, mitä hän ajatteli näillä
kävelyillään. Hän ajatteli kaikkea sitä, mitä me emme saa tehdä,
kiusauksia, jotka viekoittelevat ijankaikkisesta elämästä, jonne vain
usko ja kuuliaisuus saattavat. Tälle hiljaiselle immelle ei ollut
olemassa suuren ajattelemisen ja tutkistelemisen maailmantyötä, kaikkea
sitä epäilystä, etsimistä, taistelua, joka on meidän yhteiskuntamme
muodostanut. Hän tiesi vain yhden suuren totuudesta lankeamisen ja
yhden pitkän kirouksen tien, jolle tuhannet eksyvät ja sitä myöten
syöksyvät perikatoon. Kerran oli hänkin siten kuljeksinut ahtaalla
maaseudulla ja oli luullut itseään ja muutamia harvoja valituiksi,
joita Jumala katseli ja lukemattomat muut eksyneiksi, jotka hapuilevat
yhä syvemmälle pimeyteen. Kuinka yksinkertaista ja turvallista elämä
oli ollut! Ei epäilystä siitä, mikä oli totuus! Ei mitään kauheata
tunnetta järkähtämättömistä luonnonlaista! Ei mitään tuskaa tämän
maailman salaperäisyyden tähden, joka niin säälimättömästi katselee
meidän kurjuuttamme! Ei epätoivoa ihmiselämän hirmuisten epäkohtien
tähden! Hiljainen itseensä vaipuminen, hiljainen keskustelu Jumalan
kanssa, joka on katuvain syntisten armelias ystävä, lempeät,
rauhoittavat hartaushetket toisten uskovaisten kanssa kirkossa ja
rauhallisessa kodissa! Semmoinen oli elämä, jota Kornelia muistutti.
Hän tuli takaisin kaupunkiin ja kulki kirkon ohi. Soitettiin kirkkoon.
Hän seurasi ihmistulvaa sisään. Strand saarnasi. Hän puhui Jumalan
hyvyydestä. Mistä kaikesta meidän tuli häntä kiittää, häntä, joka antaa
meille elämän, ravinnon, vaatteet, kaiken hyvän -- --!
Knut väkisinkin muisti papin ruoasta ja viinistä lämpimänä notkuvan
pöydän ääressä Hamren maatilalla kiittämässä isäntää juuri samalla
äänellä »kaikista näistä Herran lahjoista, joita me niin runsaasti
olemme nauttineet».
Hän katsoi pitkin kirkkoa. Etummaisina istuivat suljetuissa penkeissään
varakkaat kaupunkilaiset, joista monet olivat syntyneet kunniaan ja
rikkauteen. Heidän takanaan oli muu joukko ja siinä monta, monta, jotka
olivat työstä kuluneita, nälästä ja taudista laihtuneita ja harmaita.
Ja se oli vain pieni murtoluku niistä miljooneista, jotka tekevät
työtä, siksi kuin kaatuvat, ylläpitääkseen elämää, jota he eivät ole
pyytäneet, vaan jota he kiroavat. Mitähän kaikki nämä ajattelivat
kuullessaan kaikesta siitä hyvyydestä, josta meidän tulee kiittää?
-- -- »Ja kuitenkin,» Strand jatkoi, »kuitenkin on semmoisia, jotka
napisevat ja kapinoivat Jumalaa ja niitä vastaan, joille hän on
siunannut runsaammin tämän maailman hyvyyttä. -- -- Se on ajan
epäusko.»
Knut ajatteli Kornelian sanoja: »Mitä meidän pitää sanoa köyhille,
sairaille ja surullisille?» Hän ei sitä tiennyt, hän vaan tunsi, ettei
se ainakaan ollut sitä, mitä Strand nyt saarnasi. Mutta hän tunsi myös,
että oli häpeä, rikos elää sitä velttoa katsojan elämää, jota hän oli
niin kauvan elänyt, vähintäkään koettamatta edes pienessä piirissä
tehdä taistelua olemisesta niin vähän kauheaksi kuin mahdollista.
Kirkosta hän meni satamaan. Meri aaltoili kiiltävänä ja
kullanhohteisena vasten rantaa. Kummallista! Maa ei näyttänyt hänestä
enää niin toivottomalta ja kolkolta. Hänestä ei enää näyttänyt niin
mahdottomalta, että vapaamman henkisen elämän päivänpaistetta ulottuisi
näitten rannikkojen koruttomiin koteihin ja uskolliseen perhe-elämään.
Se ajatus, että täältäkin saatettaisiin ottaa osaa suureen
maailmantyöhön totuuden ja vapauden edestä, ei hänestä enää näyttänyt
niin haaveksitun tuhmalta kuin ennen. Mutta samassa hän myöskin muisti,
että nythän ei hänen työalansa enää ollut täällä; se koski häneen
syvästi, että hänen täytyisi lähteä pois. Hän ei voisi elää hänen
läheisyydessään, kuin hänen täytyisi kulkea hänen sivutseen, ikäänkuin
häntä ei olisi olemassa; hän tunsi, että siihen hänellä ei olisi
voimia.
Hän meni kotiin. Hän tapasi isänsä kotona. Holt näytti alakuloiselta ja
puhui vähän. Kuin he olivat juoneet kahvia ja istuivat yhdessä, Knut
sikari, isä piippu hampaissa, sanoi edellinen:
»Isä -- minun täytyy matkustaa pois.»
Holt laski piipun alas ja katsoi poikaansa, niinkuin hän ei oikein
ymmärtäisi häntä.
»Matkustaako?» toisti hän hitaasti ja epävarmasti. »Matkustaako? Mihin?
Mitä sinä tarkoitat?»
»Minä tarkoitan, että minun taas täytyy lähteä maasta pois.»
Holtilta putosi piippu. Hän astui muutamia epävarmoja askelia, sitten
hän taas seisahtui, ja hänen kuiva, kurttuinen kätensä hapuili
tuolinselkää.