VII.

»Huh, tätä kuumuutta!» maakauppias Brandt sanoi, seistessään

paitahihasillaan ikkunassa katsellen yli järven ja ajatellen, kuinka

hyvältä uinti tuntuisi.

»Maa oikein haisee palaneelta,» yhtyi siihen hänen vaimonsa kulkiessaan

edestakaisin avonaisesta ovesta, käsissä silitettäviä vaatteita.

Nuoret alkoivat sittenkin krokettipelin auringon paahtamalla kentällä

talon edustalla. Hetken aikaa pelattua, kävi ilma heillekin liian

kuumaksi.

»Emmeköhän heitä tätä,» Hanna ehdotteli.

»Tuskinpa sitä kestää,» sanoi Pietari, joka hikoili kauheasti,

leppymättömällä vihalla ahdistellessaan jokaista palloa, joka uhkasi

Hannaa.

Molemmat neitoset menivät sisään; Pietari kuljeskeli aitoille päin;

Knut otti kirjan ja heittäytyi heinikkoon.

Ei hän kuitenkaan saanut lukeneeksi. Hän virui ja ihmetteli, että

hän oli elänyt tätä elämää, joka ei suinkaan ollut tapauksista

rikas, maakauppias Brandtin vieraana kokonaisen kuukauden, vielä

ajattelemattakaan kotiinlähtöä. Mitä kaikkia maaelämän huvia hän olikin

tällä ajalla sulattanut. Hän oli purjehtinut, kalastanut ja kiivennyt

vuorenhuipuille, pelannut krokettia ja juossut leskeä. Joka päivä oli

hän juonut suuret määrät viinamarjaviiniä, oli ollut läsnä

iltahartauksissa ja käynyt vieraissa aamupäivävisiiteillä, joissa

tavattoman pitkät ja kamalat paussit olivat keskustelua keskeyttäneet.

Merkillisin oli kuitenkin se, että hän oli kestänyt tavattoman suuren

lähetyskokouksen, jonka aikana seudun ja etenkin Brandtin talon olivat

täyttäneet suuret joukot herroja mustissa plyssihatuissa ja naisia

ruskeissa olkihatuissa, -- maalaisia, jotka kaikki olivat hyvin

samanlaisia, mutta lausuivat hyvin eri lailla zululaisia nimiä. Hän oli

sillä ajalla tutustunut pastori Gregerseniin Emzinjatissa ja pastori

Pederseniin Ekjowassa ja päällikkö Userojeen, eikä kuitenkaan ollut

paennut. Ja nyt oli hän päälle päätteeksi saanut kutsumuksen suurille

juhlapäivällisille Hamren maatalolle sen päivän iltapuoleksi k:lo

5:een, eikä se häntä edes huolestuttanut, vaikka hän tiesi, että hän

siellä joutuisi yhteen kauppias Vikin kanssa, joka Brandtin perheen

hämmästykseksi ei ollut tullut heille asumaan, vaan Hamreen.

Kaikki tämä oli todellakin hyvin kummallista. Ensinnä hän teki sen

arvelun, että ilma maalla tekee mukavaksi ja lähetysystävälliseksi,

mutta luopui taas siitä selityksestä. Mahtoi olla jotain muuta sen

takana. Hän tarkasteli itsekseen niitä ihmisiä, joitten parissa hän

eli. Talonväki oli kaikin puolin kunnioitettavaa. Hyväntahtoinen

maakauppias suurine kiikarineen, hänen pieni, vilkas vaimonsa, jonka

seurassa elämä tuntui tyyneltä ja hauskalta, ja heidän vaaleaverinen

tyttärensä, joka vihasi kaikkea surumielistä ja rakasti kaikkea

uhkarohkeata, niinkuin »ensimmäisen luokan» huipuille kiipeämistä,

myrskyssä purjehtimista ja hurjaa ajoa äkkijyrkkiä mäkiä alas, he

olivat kaikki kunnon ihmisiä. Pietari, joka toimitti talon tyttärelle

hiljaista ritaripalvelusta, ja joka kerran kuin tytöllä oli jokin

sukkela tuuma, katsoi toisiin, ikäänkuin hän olisi vaatinut heitä

mainitsemaan naista, jolla olisi semmoiset lahjat -- oli entinen perin

hyvä toveri. Ja kuitenkin tunsi Knut, etteivät nämä kunnon ihmiset ja

tämä hauska koti häntä yksin viehättäneet. Se oli -- niin omituiselta

kuin se tuntuikin hänestä -- kalpea kirkossakävijä, laiha, ujo neito,

joka oli niin varovainen, niin kylmä ja kuiva. Todellisuudessa oli

hyvin naurettavaa, kuinka paljon hän oli ollut hänen kanssaan. Ja

kuinka tavattoman vakavia keskusteluja he olivat pitäneet! Niinkuin

juuri tänä samaisena päivänpaisteisena päivänä, jolloin kaikki oikeat

ihmiset iloitsivat oivallista heinänkuivuusäätä ja kiittivät Jumalaa,

että maailmassa oli kylmää vettä! Eikö hän ollut tässä siunatussa

kuumuudessa, selvällä, pölyisellä maantiellä kuljeskellut Kornelian

kanssa ja täyttä totta kertonut hänelle yhtä »unelmaansa». Hän oli

»kaivanut ylös ruumiita» keskipäivällä ja vielä semmoisena päivänä

päällepäätteeksi, jolloin hikoili erikoisitta ponnistuksittakin.

Häneltä oikein selkää karmi, kuin nyt perästäpäin sitä ajatteli.

Se oli likainen köyhäinkylä rannalla, joka oli syynä kaikkeen. Pietari

oli saanut hänet käymään muutamien sairaitten luona. Hän oli käynyt

tuvissa ja tavannut ihmisiä kaikilla lankeemuksen ja lian asteilla ja

oli joka talossa saanut kuulla saman surullisen, yksitoikkoisen hädän

ja kurjuuden tarinan, jonka hän oli sitä ennen nähnyt tuhansissa

työväenkodissa. Tullessaan ulos eräästä tämmöisestä pesästä, oli hän

tavannut Kornelian. Hän odotteli Hannaa, joka oli mennyt sisään

erääseen tilaamaan kalaa huomiseksi. Ollen kokonaan näkemiensä ja

kuulemiensa ja entisten, vielä kurjempien olojen muistojen vaikutuksen

alaisena, ei hän ollut voinut puhua muuta kuin siitä ainoasta, kaikkien

näiden tietämättömien, juoppojen, petollisten, nälistyneitten kurjasta

elämästä. »Tässä ei ole toivoa», oli hän lopettanut.

»Tässä elämänsä», oli Kornelia hiljaa lisännyt.

Hän oli silloin kysynyt, tasoittuuko epäkohta toisessa, tulevatko

köyhät autuaammiksi kuin rikkaat. Kornelia oli hiukan loukkaantunut

hänen huomautuksestaan ja oli muistuttanut häntä, mitä Jumalan sanassa

sanotaan rikkaista. Köyhyys oli vitsaus Jumalan pelkoon, joka rikkaalta

puuttui. Tämä oli taas kiihoittanut häntä vastustamaan. Hän oli kysynyt

Kornelialta, uskoiko hän todellakin, että niin erikoisesti edisti

uskonnollista elämää koditta tai huonossa kodissa kasvaminen, tiedoitta

ja kasvatuksetta, ylenmääräinen ponnisteleminen ja sittenkin

nälännäkeminen, ahtaissa huoneissa, liassa ja kylmässä eläminen,

keskellä kaikkia saastaisuutta, muutta huvituksetta kuin: pullo, pullo,

pullo.

Kornelia oli sitten kysynyt: »Mitä meidän sitten pitää sanoa kaikille

näille sairaille, köyhille ja surullisille?» ja hän oli vastannut:

»Kysykää ennen: mitä meidän pitää tehdä heitä auttaaksemme. Se on se

suuri kysymys, jonka kaikki ajattelevat ja lämminsydämmiset ihmiset

tekevät. Toiset huutavat sitä hurjan epätoivoisesti ulos maailmaan,

toiset kuiskaavat sitä hiljaa itsekseen miettien; mutta se kysymys

huulilla vaipuu toinen ihminen toisensa perästä kuolemaan saakka

uupuneena käytettyään koko elämänsä sen arvoituksen selvittämiseen.»

Ja kuin he olivat tulleet niin pitkälle, oli hän alkanut kertoa

unelmiaan. Edestakaisin kuljeskellen tulikuumilla kivillä oli hän

uskonut hänelle, kuinka neitseellisen vienoilla käsitteillä suuresta

maailmantaistelusta hän kerran oli lähtenyt maailmalle. Oli vaan

saatettava etuoikeutetut, varakkaat tuntemaan miljoonain köyhyyden ja

tietämättömyyden kurjuuden niin katkerasti, niin kalvavasti, että elämä

niillä ehdoilla kävisi sietämättömäksi, ettei omatunto enää koskaan

antaisi heille rauhaa! Ja nämä kurjuuden lapset -- -- voi, heidänhän

vaan tarvitsisi tuntea ihmisrakkauden lämmintä henkäystä elämäänsä,

muuttuakseen hyviksi, kiitollisiksi työmiehiksi! -- -- Ja mitä hän

oli löytänyt? Jotain kamalaa, taipumatonta, säälimätöntä, jotain,

jota kutsutaan kapitaaliksi, ja jotain muuta, jota kutsutaan

proletariaatiksi, ja joka ei hituistakaan ollut niitten jalojen köyhien

kaltainen, joista hän oli uneksinut. Hän oli löytänyt epätoivoisen,

säälimättömän taistelun kylläisten ja nälkäisten välillä. Ylhäällä

hekumallista, kevytmielistä ylellisyyttä ja alhaalla petomaisten

nälkäisten riehuntaa, jotka eivät muuta tiedä eivätkä muuta huoli

tietää, kuin että on muita, jotka ovat kylläisiä, eivätkä mitään muuta

toivo kuin hävittää ne, tyydyttääkseen oma nälkänsä. Kurjuus oli

auttamatonta, viha kuluttavaa! Siinä hän seisoi, missä tuhannet ovat

seisseet: kauneimmat illusiooninsa kadottaneena, kuolemanjäätämän

epätoivoisena inhimillisten ponnistusten voimattomuuden tähden. Mitä

hyötyä oli ollut kaikesta siitä, mitä suuret, jalot henget olivat

ajatelleet ennakkoluuloja tuhoavia ajatuksia, kaikesta, mitä hehkuvat

runoilijat olivat maailmalle runoilleet jaloja tunteita! Mitä on

lähtenyt kaikesta siitä sankariudesta, jota ihmisrakkauden apostolit

ovat osoittaneet, missä on se paikka maailmaa, joka on käynyt

hedelmälliseksi kaikesta siitä verestä, joka on vuodatettu

masennettujen asian puolesta taistellessa? -- -- Voi, kaikki, mitä hän

oli lukenut näistä suurista miehistä, tuntui hänestä surumieliseltä

sadulta muutamista auttamattomista haaveksijoista, joitten kauniit

sanat soivat hetkisen, kadotakseen sen ikuisen taistelun räyhinään,

jota taistelevat ihmispedot, jotka maailman täyttävät. -- -- --

Niin hän oli astunut ja puhunut ja lämmennyt ja kiihtynyt, ja Kornelia?

Hän oli katsellut Knutia, niinkuin katsotaan rangaistuslaitoksesta

päästettyä. Knutista tuntui, kuin he olisivat astuneet ja puhelleet

kumpikin omalla puolellaan muuria, joka oli sinistä, kirkasta jäätä.

Se harmitti häntä suuresti, kuin hän nyt perästäpäin johdatti mieleensä

nämä keskustelut, mutta ei hän kuitenkaan aikonut tehdä siitä loppua

matkustamalla pois. -- --

Kello puoli viisi olivat Brandtin vaunut oven edessä molemmat lihavat

vuonohevoset valjaissa. Kaikki oli erinomaisessa kunnossa, vaunut

kirkkaan kiiltävät, hevoset hyvin harjatut, valjaat äsken voidellut,

joka tuotti vaunuissa olijoille yhtämittaisen nautinnon.

Oli vielä hyvin lämmin. Tiet pölysivät ja kietoivat ajajat harmaisiin

pilviin.

Höyrylaiva, josta lauastiin kunnialaukauksia, oli tuonut vieraita

kaupungista. Niitä kuljetettiin nyt perille Hamren vaunuilla ja

hevosilla. Sikäläiset perheet tulivat vaatimattomasti trilloilla,

kärryillä ja kiesseillä. Muutamat yksinäiset herrat tulivat jalan.

Hamren maatalo oli rakennettu sveitsiläiseen malliin verandain ja

altaanein kanssa: Se oli yhtä hyvin hoidettu kuin sen omistaja. Kaikki

kukkapenkit muodostivat niin säännöllisiä kuvioita, että ne oikein

vaivasivat. Heinikot ja pensasaidat olivat leikatut niin samallaisiksi,

että turhaan olisi etsinyt kortta tai oksaa, joka nenäkkäästi pisti

esiin muitten yli. Joka puu oli tuumalleen yhtä kaukana tiestä ja

toisistaan. Käytävät olivat niin oivallisesti hiekoitetut, että oikein

peloitti jalkaansa niille asettaa. Suihkulähde kiiltävine palloineen

lorisi suurella kentällä keskellä puistoa. Se oli kaunis ja peloittavan

hyvin hoidettu puisto. Kuin Brandtin vaunut ajaa karauttivat

pihamaahan, olivat useimmat vieraat jo tulleet. Ainoastaan muutamia

jalkamiehiä -- konttoristia, kauppapalvelijoita ja samanlaisia

vaatimattomia olentoja -- seisoi vielä ovella innokkaasti tomuutellen

kenkiään ja housujaan.

Vieraat oleskelivat puistossa. Tukkukauppiaan rouvia sähisevässä

silkissä käveli lähetyssisarten rinnalla, jotka olivat sysimustia

kaulaa myöten. Papillisia hattuja ja pitkäliepeisiä, väljiä takkia

nähtiin rinnakkain parisilaisten muotilehtien viimeisten ilmiöitten

kanssa.

Hamre esiintyi suorana, sileänä ja hymyilevänä ja tervehti Brandtin

perhettä ja sen seuruetta. Knut oli ensi kertaa Hamren talossa. Hamre

oli jo kauvan halunnut kutsua häntä luokseen. Nythän kuultiin vaan

hyvää nuoresta miehestä. Kuin hän oli herennyt olemasta vaarallinen,

oli hänestä tullut hauska. Kaikki häntä kiittivät niin miellyttäväksi,

niin viehättäväksi. Muuan erinomaisen hieno herra, jota ei vielä

ainoakaan sielu ollut nähnyt harjaamattomana tai päivän vanhassa

paidassa, mies, joka ei koskaan ollut kielelleen päästänyt sanaa, jota

ei Molbechin sanakirjassa tunnustettu kirjakieleen kuuluvaksi, tai

koskaan hyväksynyt mielipidettä, jota ei kannatettu kaikkein

hienoimmissa piireissä, kaiken halvan ja liioittelevan leppymätön

vastustaja, vakava mies, joka kuunteli aina kaikkein oikeauskoisimpia

pappia, ja joka ei koskaan lainannut rahaa alle 8:n prosentin,

semmoinen mies oli sanonut Knutista sen suuren sanan, että hän oli

comme il faut. Ei siis ollut mitenkään vaarallista tuoda Knutia

hienoon seuraan, etenkin kuin Björnholt oli taannut, että hän oli

»täydellisesti kuivunut». Tosin kerrottiin hänen joskus puhuneen

pilkallisesti meidän kotoisista oloistamme; mutta eihän se koskenut

näitä ihmisiä, jotka tiesivät »ottavansa kaikki tarpeensa suoraan

ulkomailta». Knut oli huudossa, ja Hamre, joka rakasti harvinaisuuksia,

oli halunnut nähdä häntä luonaan. Vasta nyt oli hänelle tarjoutunut

sopiva tilaisuus. Hän otti vastaan Knutia ylpeän kohteliaasti ja

esitti hänet vierailleen tavallaan kopeillen, melkein niinkuin hän

olisi näyttänyt heille harvinaista eläintä, jonka joku hänen

merikapteeneistaan oli tuonut vieraista maista.

Vieraat kävivät vähitellen sisään ja kokoontuivat suureen saliin,

joka oli ruokahuoneen vieressä, jonne kaksoisovet olivat auki.

Näki taistelukentän edessään. Suuret katetut pöydät loistivat

koskemattomassa viattomuudessaan. Kukat tuoksuivat suurissa vaasseissa;

lasia kimalteli lukematon joukko, valkeita ja vihreitä, leveitä ja

kapeita. Takimmaisesta nurkasta hohti hopeisia viininjäähdyttäjiä.

Ei koskaan keskustella joutavampia asioita kuin vähää ennen suurta

päivällistä. Kaikki halavoivat toimeen ryhtyä tai on heillä kuolettavan

ikävä, mutta ei kukaan sitä ilmaise. Kaikki koettavat näyttää siltä,

kuin heillä ei olisi aavistustakaan siitä, mikä on odotettavissa, tai

etteivät he laisinkaan välitä tämän maailman hyvyyksistä. Joutavimpia

seikkoja lausutaan ja niihin vastataan, äänellä ja katseella, joka

saattaa luulemaan maailman syvimmän viisauden siinä paljastuvan, ja

ihastutaan ja hämmästytään tiedonannoista, joita ei ole käsitetty ja

jotka eivät ansaitse käsittämistä. Se, joka ei kykene puristamaan

itsestään senkään vertaista, että sää luultavasti vielä hyvän aikaa

pysyy entisellään, se vaipuu katselemaan jotain albumia, piirustusta

tai maalausta, jota hän todellisuudessa ei katsele, tutkiskelee

tapettia, katon koristeita tai ihailee näköalaa.

Yksi vieraista ei ollenkaan yrittänyt peitellä. Se oli Björnholt. Hän

seisoi jäykkänä ja tylynä eräässä nurkassa ja loi silloin tällöin

nopean silmäyksen ruokasaliin. Jos joku puhutteli häntä, mörähteli hän

vaan ja kääntyi pois. Hän oli levoton niinkuin ennen taistelua, tuima

ja synkkä. Hänelle olivat suuret päivälliset jännittävä taistelu

halujen ja päätösten välillä. Häntä vaivasi nimittäin luuvalo.

Hän oli juuri huomannut, että pöydällä oli sampanjalasia ja niiden

vieressä toisia, hyvin epäiltäviä. Hän tuumi, voisivatko ne todellakin

olla --? Oliko se mahdollista, että Hamrella vielä oli sitä vanhaa

madeiraa, sitä oikeata rypäleenmehua, sitä keltaista jumalainjuomaa,

sitä ainoata, sanomatonta, jonka makua hän vielä tunsi kielellään -- --

»Nuo hiton sampanjatukkukauppiaat! Kaikki on kehumista, halpaa

kehumista mokomilla! Aina heillä on jotain aivan erityistä, jotain

suoraan itselleen hankittua kerskaillakseen!» hän sanoi itsekseen.

Mutta ei, tänään ei mikään saa häntä viekoitella, ei sampanja eikä

madeira -- hän tahtoi olla kohtuullinen kuin munkki!

Emäntä tuli näkyviin ja Hamre kuultiin sanovan: »Varustakaa itsenne

naisilla, hyvät herrat.» Itse hän tarjosi käsivartensa jollekin

rouvalle ja alkoi pitkän jonon.

Sijoituttiin. Isäntä pani huomattavalla tavalla kätensä ristiin ja

vieraat kumartuivat kuin käskystä. Sitten alkoi hiljaista ratinaa ja

kuiskaavaa keskustelua, josta kuului hillittyä tyytyväisyyttä.

Palvelijoita, jotka eivät olleet aivan vapaat tallin hajusta, tuli

sisään täysinäisiä vatia kantaen, ja taistelu alkoi.

Hummerilientä ja jääpunssia. -- Björnholt oli levollinen. Hän ei

pitänyt punssista. Keskustelu lakkasi. Syötiin. Isäntä joi vieraittensa

maljan. -- Kalaa -- piirakkaa -- Bordeaux -- Chateau d'Yquem --

Falernes. -- Hm. Björnholt teki lujan päätöksen. Pieni, aivan pieni

lasillinen tätä keveätä viiniä, myöhemmin lasi sampanjaa, mutta ei

ollenkaan tulisia viiniä. -- Kinkkua ja herneitä ja muita esiruokia --

yliopettaja kesti, kesti oivallisesti: hän antoi kaiken sen haihtua

sivutseen. -- Kanaa. -- Hän rakasti kanaa. Sehän olikin aivan viatonta

ruokaa. Hän tahtoi antautua sen syöntiin, mutta muuten olla

maistamatta. -- Reininviiniä. -- Yksi ainoa pikkunen lasillinen. --

Paistettuja liharuokia -- muutamat hyvin viekottelevia, mutta

vaarallisia. Hän ei niitä koskenut.

Keskustelu oli päässyt täyteen vauhtiin. Puhuttiin hyvin kovasti,

juotiin toistensa terveydeksi; miesten kasvot alkoivat hiukan

punoittaa. Pidettiin puheita. Oltiin tultu siihen suopeuden, syvän

ihmisrakkauden mielentilaan, jota jokainen suuriin päivällisiin

osaaottanut on tuntenut. Ei koskaan tunnusteta lähimmäisen hyviä puolia

niin mielellään kuin semmoisissa tilaisuuksissa. Suurten päivällisten

runous on todellista, katoamatonta, sovinnollista laatua. Kaikki on

suvaitsevaisuutta ja sopusointua. Elämän kätketty ihanteellisuus tulee

näkyviin. Mies on aina suuri kansalainen, uskollinen ystävä, verraton

perheenisä. Nainen -- voi, tarvitseeko meidän sanoakaan, mitä nainen on

suurilla päivällisillä? Kuka on koskaan sitä epäillyt, joka on kuullut,

mihin maljan esityksiin hän on innostuttanut? -- Vik esitti isännän

maljan. Hänen ansionsa kaupan, laivakulun, kaupunginkunnan, pitäjän

suhteen, hänen tosikristilliset j.n.e. -- onnea ja siunausta! -- Hamre

puhui lähetyksestä. Hän kuvaili hehkuvilla väreillä niitä vaaroja,

joihin nämä rohkeat uskon miehet antautuvat, kaikkia niitä puutteita,

joita he saivat nähdä, ja hän nosti korkealle lasinsa täynnä

helmeilevää sampanjaa heidän kunniakseen. Strand kiitti liikutettuna ja

puhui lähes puoli tuntia itsestään. Onnea ja menestystä!

Björnholt oli taas poikkeuksena. Eivät mitkään päivälliset olleet

koskaan saaneet häntä osoittamaan hyväntahtoisuutta, jota hän ei

tuntenut. Kuin hän oli voittanut itsensä vaarallisten ruokien suhteen,

tuli hän hyvälle mielelle, mutta ei hän sen tautta ollut taipuvainen

säästämään lähimäistään. Hän kävi puheliaaksi, sukkelaksi, teki

häiritseviä syrjähuomautuksia puheisiin, kertoi juttuja, tuli viimein

mielituumiinsa ja puhui kovemmin kuin kukaan muu.

Hänestä ei enää tuntunut niin vaaralliselta, vaikka hän vielä joisikin

lasin sitä helmeilevää sampanjaa sen lisäksi, mitä hän alkujaan oli

aikonut. Mutta sen kautta koko hänen asemansa alkoi huomaamattomasti

horjua. Pahaksi onneksi hänen mielipuddinkiaan, joka oli hyvin

vaarallista ruokaa, tuotiin juuri vaarallisimmalla hetkellä, jolloin

muisto kaikesta siitä, mitä hän oli kärsinyt, yhdessä viimeisten

sampanjalasillisten kanssa pehmitti hänet. Hänestä tuntui siltä, että

hän ansaitsi palkinnon. Jälkiruokaan kuuluu tulisia viiniä -- ei kukaan

oikeauskoinen kansalainen luovu koskaan siitä ohjelmasta. Siis sherryä.

-- Voi hitto! Tuossa se todellakin tuli se madeira -- hän tunsi ne

pirulliset pullot! Hän kävi polttavan lämpimäksi, hänen sydämmensä

sykki! -- Palvelija, joka kulki ympäri kaataen laseihin, ei ollut vielä

ehtinyt hänen luokseen. -- -- Jos onnellinen sattuma antaisi hänen

mennä ohitse! -- -- Ei, siinä hän oli! Björnholtin käsi vapisi, kuin

hän asetti lasin paikalleen -- voi sitä keltaista väriä ja sitä

verratonta tuoksua! Ei, oli liiaksi, kävi yli inhimillisten voimien!

Hän taipui, hän heittäytyi suin päin avonaiseen mereen! Hän lyöttäytyi

valloilleen sydämmensä halusta, hän koetti palkita, mitä oli

laiminlyönyt, joi sen ja senkin kanssa, tuli taas oivalliselle tuulelle

ja kertoi toisen remahtelevan jutun toisensa perästä. Silloin tunsi hän

äkkiä keskellä konfektiä kuuman verivirran pyrkivän ylöspäin, sydän

hänestä tuntui nousevan kaulaan, ja se tykki ilkeän säännöttömästi.

Ohimoissa tuntui sietämätön paino -- --. Hän vaikeni aivan äkkiä, hänen

huuliltaan ei tullut hiiskaustakaan, hän ei liikuttanutkaan enää lasia,

hän istui nöyränä, odottavana, vavisten kiihtyvästä tuskasta. --

Vähitellen hän tunsi voivansa paremmin, kohtaus oli voitettu täksi

kertaa -- ja silloin heräsi hänessä äkillinen tulva kirouksia, hän

kirosi näitä pulloja, näitä ruokia, näitä päivällisiä ja pohattoja,

jotka niitä pitivät, ja itseään, joka saattoi olla niin sanomattoman

kevytmielinen! -- --

Iloisuus oli käynyt meluavaksi, kasvot tulipunaisiksi. Väiteltiin ja

pidettiin leikkisiä puheita. Makeiset kahisivat, palvelijat

juoksentelivat edestakaisin, pöytä oli kadottanut viattoman muotonsa.

Kukkien tuoksun oli voittanut ruoan ja viinin haju.

Vihdoinkin alkoi laimeus vallata mielet. Yhä useammat vieraista

alkoivat näyttää miettiväisiltä, ja kuin keskustelu oli aivan

sammumaisillaan, nousi Strand ylös ja kiitti vieraitten puolesta

isäntää ja emäntää runsaista Jumalan lahjoista, joita oli

nautittu. -- --

Joukko tupakoivia herroja valtasi huvihuoneen; toiset asettuivat

verandalle; muutamat nuorisosta alkoivat pelata krokettia suurella

ruohokentällä.

Knut oli tupakoivien joukossa. Huvihuoneessa hän tapasi Björnholtin

suunnattomaan nojatuoliin vaipuneena. Yliopettaja näytti siinä melkein

viattomalta; vieno, surullinen mielentila näytti hänet vallanneen.

»Holt,» hän kuiskasi laimeasti, »onko teillä luuvaloa?»

»Ei.»

»Te lienette onnellinen! Ettekö te koskaan syö liiaksi?»

»En.»

»Siis aivan viattomuuden tilassa. Minä en voi olla sitä tekemättä.

Minä lupaan joka kerran itselleni, että se on oleva viimeinen kerta;

mutta minä, niinkuin sanoin, en voi vastustaa. Minä elätän omaa

verivihollistani. -- Kuinka erilaiset lahjat sentään ovat tässä

maailmassa. Näittekö Strandia? Mitä se mies söi! Ja koko ajan hän

näytti niin kärsivältä, niinkuin hän uhraisi itsensä ihmiskunnan

hyväksi. Minä olisin kuollut siihen paikkaan. Mutta hän! Sitä

ruuansulatuskykyä!»

Kadehdittava pappi ei suinkaan näyttänyt rasittuneelta; hän oli

nähtävästi oivallisessa mielentilassa ja poltti tyytyväisenä sikaria.

Fonn seisoi hoikkana ja totisena nurkassa ja imeskeli neitsyellisesti

paperossia. Vildhagen tallusteli leveillä norsunjaloillaan silmät

siirallaan ja tyytyväisenä -- hän näytti siltä, kuin olisi hänellä

ollut kokonainen varasto kaksimielisiä tarinoita, joita hänen teki

mieli panna kiertelemään.

Fonn lähestyi Knutia ja alkoi puhua »uudenaikaisista aatteista». Häntä

kauhistutti se, miten ne käärmeen tavalla luikertelivat mieliin --

niitä oli kaikkialla, meidän kirjallisuudessamme, meidän taiteessamme,

meidän musiikissamme, meidän kouluissamme, meidän keskusteluissamme.

Näiden aatteiden läsnäolon voi kuulla kielen soinnustakin -- sillä ei

enää ollut sitä uskon ja vakuutuksen syvää malmisointua kuin muinaisina

aikoina.

Lausuttuaan sen toivomuksen, että hänen sallittaisiin olla yhden niistä

pienemmistä kallioista, jotka ovat määrätyt ehkäisemään kapinoivaa

merta, alkoi hän varovaisesti urkkia Knutia, joka, kuten saattoi sanoa,

»oli elänyt suurten euroopalaisten mätäpesien partaalla». Knut oli

odottamattoman yksimielinen. Hän myönsi, että vaara oli uhkaava.

Mutta miksi oli kristillinen yhteiskunta koskaan suvainnut näitä

perustukseltaan pakanallisia kapinoitsijoita, tiedettä ja taidetta? Se

oli myönnytys, joka lopulta oli kukistava tai uudistava sen. Tiede oli

aina epäuskoinen, ja taide on kehittynyt nautinnontunteesta ja vieläkin

kehittää sitä, vaikka kristityn ensimmäinen velvollisuus olisi kukistaa

se.

Se oli jo liikaa Fonnista. Hän sanoi jotain kristillisestä tieteestä ja

kristillisestä taiteesta, mutta ei päässyt selittämään mielipiteitään

siitä. Sillä kohdalla nimittäin Strand puuttui puheeseen. Hän ei

virkaveljensä tavalla arastanut lausua suoraan mielipiteitään. Hän

tiesi kaikki, osasi kaikki ja lausui tuomionsa sujuvalla kielellä. Hän

muutti keskustelun sosialismiin, jota hän merimiespappina ollessaan oli

tutkinut. Hän kuoritti ilmiötä, niinkuin, omenaa kuoritaan, leikkeli

sen palasiksi, näytti, mitä siinä oli sisässä, poimi liikkeen

perusajatukset ja nakkasi ne halveksien pois.

»Hyvä, hyvä!» Björnholt mörähteli heikosti; »se on kaikki yhteiskuntaa

hävitä -- tä --.»

Myös Vik lausui hyväksymisensä. Hän istui jäykkänä ja tanakkana

suoraselkäisissä nojatuolissa käsi kummallakin tuolinsivulla ja näytti

jonkin julman kansallisjumalan kivikuvalta. Hänelläkin oli tuomio

valmiina, hän tahtoi vain hävittää, polttaa kaiken poikkeavan suurella

oikeauskoisuuden roviolla.

Tuotiin kahvia ja likööriä. Björnholt heräsi. Hän täytti piipun ja pani

jalat tuolille. Sitten hän joi äänettömänä ensimmäisen kuppinsa.

Alkaessaan toista tunsi hän itsensä melkein normaaliksi, ja hänen

metsästäjävaistonsa heräsivät horroksistaan. Hän ikävöi pientä,

rauhallista keskustelua, ja kuin useammat herroista olivat lähteneet

huvimajasta, viittasi hän Knutia luokseen.

»Istukaa, tohtori», hän sanoi. Kuin Knut oli totellut, alkoi hän:

»Kuulkaas kuin minä luulen, että Strand voittaa -- Fonnin, minä

tarkoitan. Minä tunnen hänet -- me olemme saman vuoden ylioppilaita.

Hänellä on mahtava työkyky. Aina maalia kohti uhkarohkeasti. Hän

rakastaa voimakkaita keinoja. Jo ylioppilaana hän piti kauhistavia

puheita eräässä uskonnollisessa seurassa. 'Nyt minä lähden heitä oikein

lämmittämään', hän sanoi. Hänellä oli aina joku 'työnalaisena',

niinkuin hän sanoi. Hän käänsi pikku tyttöjä tusinoittain. Kaikki siinä

miehessä on suurta. Hän on jo alkanut taistelun Fonnia vastaan

silminnähtävästi menestyksellä. Hän heti laski, kuinka monta 'taloa'

Fonnilla oli. Hän on jo valloittanut puolet ja kaikkein paraimmat -- se

on rikkaimmat, jotka enimmän tarvitsevat hengellistä kuritusta. Hän on

erinomaisen käytännöllinen mies.

»Tunnettehan te meidän kunnon Vildhagenin? No -- häntä vaivaa tämä

kilpailu molempien pappien välillä sanomattomasti. Hän näet henkilön

arvoon katsomatta etsii köyhiä ja rikkaita. Hän ei valitse, hän on

ihmisystävä. Hän on nyt pitkiin aikoihin tehnyt suurimpia töitä

kristillisyyden alalla tällä paikkakunnalla. Hänen erityinen taitonsa

on ollut palvella useita herroja ja menestyä sen kautta. Mutta Strand

on itsepäinen, hän tahtoo saada Vildhagenin alleen. Saadaanpa nähdä.

Vildhagen on vanha veitikka. Hän liittäytyy vielä Fonniin. Jos te

kuulisitte hänen puhuvan Strandista. Se on todellinen taidenautinto.

Sen minä sanon, ettei kukaan saata nylkeä lähimmäistään niin

aistikkaasti pelkillä lempeillä, kristillisillä puhetavoilla, kuin

meidän vanha kunnon Vildhagenimme. Hän liittäytyy Fonniin; sillä

nähkääs -- niin, se on minun viimeinen keksintöni -- hän pyrkii

politikoksi, johtavaksi mieheksi valtiopäiville, ja Fonn tekee työtä

hänen hyväkseen. Mutta siihen panen vastaan _minä_. Se on

juonittelemista! Se on vasten sopimusta. Koettakoonpas vain. Minä

tunnen sen vanhan veitikan enkä pelkää mitään. Minä kerron, hitto

vieköön, sanomalehdessä, kuinka hän käyttäytyi, kuin hän möi myllyn

yhdelle veljelle herrassa ja käytti sitä hyväkseen, ettei ostaja

muistanut vaatia itselleen vesioikeutta. Taikka kuin hän varasti

myllyveden toiselta veljeltä herrassa. Tai kuin hänen oppipoikansa oli

kuolla huonoon hoitoon! Minä voin siihen myöntyä, että se roisto

esiintyy hengellisissä kokouksissa ja puhuu hehkuvalla paatoksella,

että hän tahtoo taistella suuren asian vuoksi, niinkauvan kuin hänessä

on verentilkkaakaan, -- minä en sekaannu siihen, että hänen sallitaan

päästä parempiin seuroihin ja on hyvä tuttava kaikkien pappien kanssa.

Mutta jos he tahtovat saada sen heittiön politiikkiin, silloin minä,

Jumala paratkoon, näytän hampaita, niin totta kuin minä olen Kristoffer

Björnholt!»

Yliopettaja oli tyydytetty. Hän oli keventänyt sydäntään. Hän tyhjensi

kahvikuppinsa ja vaipui raskaasti takaisin tuoliinsa. Hänen piippunsa

sammui ja putoisi lattialle. Hänen silmänsä kävivät himmeiksi, hänen

päänsä painui hiukan kallelleen -- kohta hän kuorsasi hiljaan. --

Knut lähti huvihuoneesta ja meni verandalle, jonne useimmat vanhoista

herroista olivat asettuneet ja muodostivat pieniä ryhmiä. Yhdessä

niistä puhuttiin politiikista kuin mistäkin pahasta, joka oli riivannut

muutamat yhteiskunnan jäsenet; toisessa puhuttiin työnpuutteesta.

Strand sanoi, että se oli vitsaus; Fonn lausui rauhoittavana

asianhaarana sen, että kaikki tämä oli kestävä vain vähän aikaa, johon

muuan vastustukseen taipuvainen herra huomautti, että aika ehkä saattoi

käydä nälkää näkeville liian pitkäksi. Kolmas ryhmä oli muodostunut

Stubbin ympärille, joka kertoi merimiesjuttuja. Kuin lihava diplomaatti

huomasi Knutin, tuli hän hänen luokseen ja uskoi hänelle, että

hänen ponnistuksensa Maria Hansenin puolesta olivat onnistuneet

täydellisesti: Hamre oli suostunut; konsuli ja Maria vihittäisiin

kaikessa hiljaisuudessa ensi viikolla.

Knut katseli Korneliaa -- hän tiesi, että se sanoma ilahuttaisi häntä.

Hän löysi hänet penkillä istumassa suuren ruohokentän luona ja meni

hänen tykönsä.

»Stubb teki siinä kauniisti», hän sanoi, kuin Knut oli kertonut hänelle

laivurin puuhasta. »Siitä minun pitää kiittää häntä.» Hän riensi ylös

verandalle. Kuin hän tuli takaisin, hän sanoi: »Minä kiitän teitäkin;

Stubb sanoo, että te olette olleet osallisena, niinkuin hän sanoo,

vehkeessä.»

He istuutuivat penkille. Kentällä alettiin leikkiä. Hanna ja Pietari

olivat leikin keskustana. Knut seurasi heitä silmillään. Tänä iltana

oli Hannassa jotain omituista; lämpöä, elämänintoa ja onnea sateli koko

hänen olennostaan. Helliä lemmen sanoja näytti värähtelevän hänen

raittiilla huulillaan; ylpeät iloiset silmät, hiljainen nauru, hilpeät

huudahdukset, joita hän ei voinut hillitä, kuin hän leikissä jostain

vaikeudesta selvesi -- kaikki, mitä hän sanoi tahi teki, koko hänen

terve notkea olentonsa riemuitsi hänen salaisuuttaan: »Minä tiedän,

että on yksi, jolle minä olen kaikki, kukkain tuoksu, soitto, lämpö

ja väri, koko elämän ihanuus. Ilta on vieno, sulotuoksuinen,

ruskotaivainen, se henkii vain rakkautta, rakkautta, ja minua

rakastetaan, rakastetaan, minä tunnen sen ja minusta tuntuu se

sanomattoman ihanalta ja suloiselta.»

»Kuinka kaunis teidän ystävänne on tänään», Knut sanoi.

»Niin Hanna? On.»

»Itsekin tulee iloiseksi, kuin näkee kaksi semmoista kuin hän ja

Pietari», Knut jatkoi. »He saavat ihmisen uskomaan onnea. Jollei se ole

siinä, missä kaksi tuommoista ihmistä yhtyvät, niin ei sitä ollenkaan

ole olemassa, suurta, syvää onnea, joka sovittaa ihmisen syntymisensä

kanssa.»

»Onko meillä lupa olla tyytymättömiä syntymiseemme?»

»Olemmeko me sitten syypäät olemassa oloomme?»

»Emme, mutta mehän opetamme, että --»

»Täytyykö sen sen vuoksi olla totta?»

»Ehkä ei. Niin minä kuitenkin joskus olen luullut.»

Kornelialle tuli kiire kiertää kahta kortta, joilla hän leikitteli.

Hänen näytti tekevän mieli sanoa jotain, mutta jätti aina sanat

lausumatta oikealla hetkellä. Viimein hän teki lujan päätöksen: »Minä

luulen, että teillä oli oikein siinä, mitä te sanoitte minulle sinä

iltana, kuin me menimme Maria Hansenin luota.»

»Todellakin? Ei taida olla usein, kuin minulla teidän mielestänne on

oikein?» --

»On niin --», hän sanoi ja katsoi Knutia suoraan silmiin.

Knut katsoi häneen hämmästyneenä. Sitten hän yltyi puhumaan.

»Mutta miksi Herran tähden te sitten vainootte minua tuolla masentavan

halveksivalla katseellanne? Mitä te tiedätte minusta, joka oikeuttaa

teidät siihen?»

Kornelia kävi tulipunaiseksi ja puri huultaan, hänen rintansa aaltoili

kiihkeästi. Hän katsoi kuitenkin Knutia yhä vielä ylpeästi suoraan

silmiin ja voitettuaan ensimmäisen mielenliikutuksensa hän vastasi:

»Miksi te olette toinen puhuessanne minun kanssa kuin muiden kanssa?

Niinkuin nyt, kuin Strand ja muut tuolla huvihuoneessa pilkkasivat

kaikkea, mitä te pidätte oikeana ja totena? Miksi te kumarratte ja

hymyilette niille, joita te sydämmessänne halveksitte? Minulle te

olette sanoneet -- monet monituiset kerrat olette te sen sanoneet --,

että me kuihdumme kaikkien niiden ennakkoluulojen kautta, joihin meitä

kasvatetaan, ja kuitenkaan te ette vastusta ainoatakaan. Te luulette,

että tuhannet kärsivät vääryyttä, ja sittenkään te ette uskalla

taistella yhdenkään puolesta näistä tuhansista!»

Knut hämmästyi niin tästä äkillisestä purkauksesta, ettei hän heti

löytänyt sanoja.

»Kuulenko minä oikein», hän viimein sanoi. »Tehän suorastaan yllytätte

minua kapinaan?»

»Niin, tuhat kertaa ennen kapinoitsija kuin semmoinen, joka vain osaa

-- kumartaa ja hymyillä.»

»Mutta eikö ole velvollisuus uskoa, että kaikki, mitä tapahtuu, on

parasta, ja nöyrästi alistua sen alle?»

»Minä en pane arvoa sen kaltaiselle nöyryydelle.»

»En minäkään, siitä voitte olla vakuutettu. Mutta te teette minulle

todellakin väärin, kuin te syytätte minua pelkurimaisuudesta. Minä vain

olen pettynyt, masennettu. Minä olen sanonut teille miksi. Ja te voitte

uskoa minua, jos te olisitte olleet minun sijassani, olisitte tekin

joutuneet epätoivoon. Ainakin te voisitte ymmärtää, että kaiken

tämän joutavan kinailemisen täällä kotona, joka ei vie suuria

yhteiskunnallisia kysymyksiä hiuskarvaakaan lähemmäksi ratkaisuaan,

täytyy olla minulle aivan välinpitämätöntä. Hyvä Jumala, mistä sitä

saapi kärsivällisyyttä kylläksi, kuin maailman myrsky siellä ulkona

mustenemistaan mustenee, väittelemään meidän vakavain miestemme kanssa

seikoista, jotka jo vuosikymmeniä sitten ovat muualla ratkaistut?

Saattaako olla hymyilemättä sille naurettavalle vakavuudelle, sille

verrattomalle raivolle, jolla täällä kotona taistellaan kaikenlaisista

kauvan sitten kuolleista kysymyksistä? -- Mitä hyötyä siitä lähtisi,

jos täällä rupeaisi väittelemään? Meidän kohtalomme on järkähtämätön:

meidän maamme on niitä hiljaisia paikkoja, joissa elähtäneet aatteet

kuolevat hidasta kuolemaa.»

»Tätä kaikkea minä en ymmärrä», hän vastasi yhä kiihtyen. »Mutta sen

minä tiedän, että minä teidän sijassanne en kumartaisi enkä hymyileisi,

en istuisi jouten ainoatakaan hetkeä. Kuinka te vakuutuksinenne

saatatte sitä sietää? Vaikka minä tietäisinkin, että minun tämän päivän

työni ja sanani huomenna olisi unohdettu, niin minun sittenkin pitäisi

huutaa kaikin voimin, tehdä työtä, niin kauvan kuin jaksaisin kättäni

liikuttaa. Vaikka minä epäilisin koko maailmaa voitavan parantaa ja

miljoonia auttaa, niin minun kuitenkin täytyisi taistella kuolemaan

saakka, saadakseni edes yhden ainoan ennakkoluulon hävitetyksi, yhden

ainoan epäkohdan korjatuksi, yhden ainoan puutteellisen pelastetuksi.

Minä menehtyisin häpeästä, surusta ja tuskasta, jollen niin tekisi. Se,

joka kysyy: mitä hyötyä siitä olisi, se ei _tahdo_ auttaa.»

Hänen sanansa tulivat yhtenä tulvana, hän lennätti suuttumuksesta

hehkuvat sanansa hänelle suoraan vasten silmiä, hänen äänensä oli

katketa, hänen katseensa poltti ja syytti vielä ankarammin kuin hänen

sanansa. Mitään niin salamoivaa totuutta ei Knut ollut koskaan kuullut.

Hän oli aavistanut, että Kornelia oli hieno ja vakava luonne, mutta

tätä tulta, tätä rohkeutta ei hän ollut uskonut hänessä olevan.

Hän oli niin hurmautunut, ettei hän ajatellutkaan vastata. Nuoret

olivat herenneet leikkimästä ja hajaantuivat puistoon. Hanna oli

huomannut Kornelian ja tuli juosten aika vauhtia hänen luokseen,

tarttui häntä vyötäisiin ja vei hänet muassaan poispäin käytävää

myöten.

Alkoi hämärtää. Sisässä sytytettiin tulia. Muutamat ikkunat olivat

auki. Kuului lasien ja kuppien helinää. Palvelijat tarjoilivat punssia,

limonaadia ja teetä. Muutamassa huoneessa pelattiin korttia, toisesta

kuului kovaäänistä puhetta -- yli kaikkien muitten kuului Björnholtin

ääni. Verandalla näkyi muutamia kiiltäviä pilkkuja; joukko tupakoivia

herroja oli asettautunut sinne. Knut jäi pitkäksi aikaa istumaan samaan

paikkaan. Hän ei niin paljon ajatellut sitä, mitä Kornelia oli sanonut,

kuin häntä itseään. Hän oli hänestä aina liikkunut hämärässä; hän oli

vain epäselvästi nähnyt hänen piirteensä; se oli hänen mielenkiintoaan

vetänyt luokseen, se oli häntä viehättänyt, ja hän oli koettanut

kuvitella sitä itselleen. -- Nyt hän äkkiä oli selvässä päivän valossa

hänen edessään, ei säteilevänä ja hurmaavana, vaan selvänä, lujana ja

lämpimänä. -- --

Poltettiin ilotulitusta. Sähisi ja säihkyi jossain heinikossa, kaikki

ihmiset, jotka olivat kokoontuneet ympäristölle, tulivat tulipunaisina

näkyviin. Sitten singahti tulipatsas ilmaan, muutamat oksat ja talon

kulmaus välähtivät muutamaksi silmänräpäykseksi esille pimeästä ja

katosivat jälleen; raketti teki ylimmillään kaaren ja hajosi. Sinisiä

ja punaisia tulia tuikahteli sulavasti perästä ja sammuivat hiljaa

huoaten. Muuan aurinko pauhasi, ja puiston pensaat loistivat sinisinä,

punaisina ja vihreinä. Sitten katosi kaikki syvään pimeyteen. Juhla oli

päättynyt. Vieraat alkoivat sanoa jäähyväisiä; vaunut ajoivat portin

eteen.

Brandtin ajopelit vierivät kotiinpäin. Pietari ajoi. Hän tunsi molemmat

pienet hevoset ja antoi niiden ravata. Ne olivat odottaneet kauvan ja

olivat kärsimättömiä. Ne olivat aivan suorina, kuin menivät mäistä

ylös, ja iskivät kavionsa maahan kuin kynnet. Ne eivät puhaltaneet

ylöstultuaan, mutta lähtivät heti juoksemaan täyttä vauhtia ohjat

höllinä, pyörien kuin kerät tietä myöten.

Ei kukaan puhunut, ei kuulunut muuta ääntä, kuin hevosten kavioin

kopsetta ja hengitystä ja pyörien rätinää hiekassa.

Kuin vaunut pyörähtivät Brandtin talon edustalle, alkoi päivä jo

sarastaa. Vanhukset menivät makaamaan, nuoret tahtoivat nähdä auringon

nousevan ja asettuivat lautatapulille, joka oli lähellä tavara-aittaa

ja levitti ympärilleen raitista tuoreen puun hajua.

Nähtyään ensimmäisten auringonsäteitten hiipivän itäisten vuorien yli,

kuljeksivat he vielä vähän aikaa edestakaisin tiellä. Kuin Hanna ja

Pietari hetkeksi sattuivat etemmäksi, sanoi Knut Kornelialle:

»Kunnia totuudelle, neiti. Te olette oikeassa. Minä olen tässä

lohdutellut itseäni sillä, että minä olen tahtonut. Minä en olisi

luullut, että minä vielä kaunistelein omissa ja muitten silmissä.

Minä olen ollut sokea sillä silmällä, jolla näkee itsensä. Te olette

tehneet sen pienen leikkauksen, jota minä tarvitsin nähdäkseni.

Kiitoksia. -- --»

Kornelia punastui vähän, mutta ei sanonut mitään. Toiset tulivat

siihen, ja sanottiin hyvää yötä.

Kuin Knut ja Pietari tulivat makuuhuoneeseensa, aukasi jälkimmäinen

ikkunan ja nojautui ulos. Aamurusko valaisi hänen kasvojaan. Hänen

silmänsä olivat puoleksi ummessa, hän hymyili omituisen hiljaisella

sisäänpäin kääntyneellä tavalla. Hän eli taas mielessään ensimmäisen

yhtymisen onnen, tunsi ensimmäisen suutelon huulillaan, pehmeän

käsivarren kaulallaan ja kuuli ensimmäisen epävarman sinuttelemisen.

Äkkiä hypähti hän ylös ja syleili Knutia. »No, no!» tämä sanoi. »Minä

toivotan onnea sinulle, sinä onnen suosikki.»

Pietari päästi hänet irti ja hymyili. Sitten alkoi hän kuljeksia

edestakaisin ja huuhtoa käsillään, tuli taas ja tarttui Knutia

harteista ja pudisteli häntä. Viimein istuutui hän alas ja sanoi aivan

tyynesti: »Se on aivan käsittämätöntä.»

Hän meni taas ikkunaan. »Minä en saata maata», hän sanoi; »minä luulen,

että minä lähden ulos kävelemään -- tai kuule: lähdetään purjehtimaan!»

»Lähdetään!» Knut huudahti ja otti hattunsa.

He menivät venevajaan kasteista heinikkoa myöten, johon heidän

askelistaan jäi tummempi juova. Hieno merituuli toi meren ja merihauran

tuoksua.

He soutivat leveää välkkyvää virtaa alas, joka milloin virtasi tehden

pieniä loiskivia aaltoja, milloin pysyi sijoillaan ja vaipui syviin

ajatuksiin jossain polvekkeessa, jossa se hyväili janoisia leppiä,

kohta taas valuen pitkissä harmaanhohtavissa juovissa eteenpäin,

ikävöiden mereen, kertoakseen sille kokemuksiaan pitkällä matkallaan

tunturijärvestä lämpimään, kesäiseen laaksoon.

Vuonossa he nostivat purjeet ja risteilivät ulospäin. Kohta he olivat

kulkuväylällä, lelluivat meren mainingilla. Lännessä oli matala muuri

harmaita pilviä. Siellä täällä oli pieni aukko, joka hohti kuin himmeän

keltainen ikkuna.

Etelästäpäin tuli laiva ja lellui aivan lähellä venettä sen ohi,

nousten ja laskien kiiltävässä mainingissa. Kannella näkyi vaan luotsi,

perämies ja vartija. Ilma oli harmaa, tuskin tuulenhenkäystäkään

liikkui, meri aaltoili äänettömästi; kaikkialla oli tyhjää ja

hiljaista. Laiva kulki unisesti pitkin autiota rannikkoa. Äkkiä

kuulivat he laulua; se mahtoi tulla jostakusta, joka istui kajuutan

kojun takana. Se oli outo laulu, ja sitä laulettiin pitkäveteisellä

tavalla, joka on omituinen kuljeksiville katulaulajille.

Knut oli noussut seisomaan. Hän kuunteli jännitettynä ja katseli

puoleksi huolestunein katsein laivan jälkeen. Se kellui eteenpäin ja

oli jo kohta kaukana.

»Käännytään takaisin, Pietari», hän sanoi.

Pietari käänsi. Knut värisi.

»On aamukylmä», Pietari sanoi ja pani nutun napit kiinni.

Se ei ollut aamukylmä, joka sai Knutin värisemään. Se oli laulu

laivasta. Hän tunsi sen hyvin; se herätti hänessä muiston, joka sai

jokaisen iloisen tunteen, joka hänessä äskettäin oli herännyt,

putoamaan kokoon, kuin märät purjeet tyynellä.

Epätoivoissaan paettuaan Euroopan sivistyneitä yhteiskuntia oli hän

jonkun aikaa harhaillut Eteläamerikan Pampaalla gauchojen ja indiaanien

seurassa. Hän koetti huumata itseään hurjilla metsästysretkille näissä

suurissa, hiljaisissa erämaissa. Tämmöisellä retkellä hän kerran tuli

estanciaan, jossa asui syntyperäinen norjalainen, joka ensin oli

koettanut onneaan Pohjoisamerikassa ja, oltuaan hirrenhakkuussa,

kullankaivajana ja jokilaivurina, viimein oli häipynyt La Platan

rantamille kaksikymmenvuotisen tyttärensä kanssa. Knut otettiin

ystävällisesti vastaan ja hän viipyi siellä useita viikkoja. Samahan

hänestä oli, missä hän oli; hän etsi vaan unhotusta ja antoi

tahdottomasti kuljetella itseään olemuksen merta pitkin minne tahansa.

Hän ratsasti puolivilleillä hevosilla yhdessä tyttären kanssa ja

metsästi isän kanssa. Hurjassa, hillittömässä elämässä oli jotain, joka

hetkeksi juovutti hänen tuskansa. Nuori, levoton, sekaverinen,

rohkeasilmäinen tyttö sai jonkinlaisen vallan hänen ylitseen; hän oli

hänelle jotain uutta, tuo ruskea, kesyttämätön puolimetsäläinen

Pampaalta. Hän ei tehnyt vastarintaa, hän vaan solui, ja kuin he kerran

istuivat estancian edustalla, auringon laskiessa äärettömien

heinäaavikkojen taa, polttivat äkkiä tytön ruskeat posket hänen

poskiaan, ja liitto solmittiin, joka oli tuottava hänelle katkerinta

katumusta, mitä hän koskaan oli tuntenut. Seuraavana päivänä hän oli

peninkulmien päässä -- äkillinen inho sitä naista kohtaan, joka oli

hänelle antautunut, oli vallannut hänet ja ajoi hänet pakosalle. Hän

palasi kuitenkin takaisin, ja hänestä, naisesta, jota hän ei koskaan

ollut rakastanut, piti tulla hänen vaimonsa. Sen laivan haaksirikko,

jolla tyttö kulki, lopetti hänen Pampasseikkailunsa. Mutta se oli hänen

mielensä painanut raskaaksi, josta hän ei voinut vapautua. Ei koskaan,

ei koskaan ollut sen muisto niin masentanut häntä häpeään ja suruun

kuin tällä hetkellä, jolloin uusia elämän toiveita oli alkanut hänessä

herätä. Hän tunsi itsensä saastutetuksi, tahratuksi -- riemuiten hän

olisi pilkkaa kärsien kulkenut pyhissävaeltajana halki maailman, jos

hän sillä olisi saanut sen taakan elämästään, jos hän olisi voinut

pestä itsestään jokaisen hyväilyn jäljet, jota he olivat vaihtaneet.

»Voi, miksi meitä ei kasvateta ainoaksi, miksi me kelpaamme,

resigneeratuiksi työntekijöiksi, jotka eivät saa toivoa mitään

palkkaa,» Sanoi hän itsekseen. »Miksi meissä elätetään toivoja, joiden

täytyy murtua, miksi meitä viihdytetään kaikkiin näihin illusiooneihin,

jotka vaikuttavat, että me, ensi kerran selvään nähdessämme ja

rehellisesti ajatellessamme, olemme tulla hulluksi, joutua epätoivoon

tai moraaliseen rappiotilaan?»

Kesken heidän äänetöntä kulkuaan sanoi Pietari äkkiä: »Knut -- sinun

pitäisi mennä kihloihin.»

Knut säpsähti kuullessaan nämä odottamattomat sanat, mutta malttoi

mielensä heti ja sanoi leikkiä laskien:

»Sinä olet rakastunut ja ihmisystävällinen, Pietari.»

»Sinun pitäisi mennä kihloihin Kornelia Vikin kanssa.»

Knut tunsi ikäänkuin lämpimän virtauksen rinnassaan. Sana oli lausuttu.

Tiesihän hän itsekin, että hän rakasti häntä; vaikka se sitten vasta

tuntui tulevan todelliseksi, kuin Pietari sen sanoi.

Knut ei vastannut. He purjehtivat edelleen aivan ääneti.

Kuin he jälleen olivat makuuhuoneessaan, alkoi Knut täyttää

matkalaukkuaan.

»Mitä kummia tämä merkitsee?» Pietari kysyi.

»Minä matkustan,» Knut vastasi.

»Mutta Knut --! Matkustat --! Tänä yönä! Jäähyväisiä sanomatta!»

»Niin; minun täytyy. Sano minulta terveisiä talonväelle ja kiitä heitä.

Minulla on ollut hyvä olla täällä, sanomattoman hyvä.»

Pietari väitti vieläkin vastaan, mutta Knut ei kuunnellutkaan. Kuin hän

sai laukkunsa valmiiksi, otti hän hattunsa ja antoi Pietarille kättä:

»Hyvästi Pietari.» Hän jäi hetkeksi seisomaan, ikäänkuin olisi

miettinyt jotain. »Sano terveisiä -- sano terveisiä -- morsiamellesi.»

Hän meni alas höyrylaivalaiturille. Oli jo kirkas aamu, mutta kaikki

vielä makasivat --. Päivä yksin valvoi. Knut astui nopeasti eteenpäin

eikä katsonut ympärilleen; hän pelkäsi rupeavansa horjumaan

päätöksessään. Vasta laiturille tultuaan katsoi hän taakseen nukkuvaan

seutuun jossa hän oli viihtynyt niin hyvin, ja josta hänen entisyytensä

muisto nyt oli karkoittanut hänet.