»Niin todellakin. Minä olin unohtanut, että minä olin käynyt
mieleiseksi.»
»Niin, miten te olette siksi tulleet?» hän kysyi.
»Mieleiseksikö? Niin -- kuin minä en enää ole etuluuloinen.»
»Etuluuloinen?»
»Tai kauniimmin sanoen: siksi, että minä olen jo elänyt haaveiluaikani.
Kullakin on semmoinen. Minun oli suurenmoisen yleishistoriallinen ja
sangen kummallinen.»
»Minä en luullakseni käsitä teitä oikein.»
»Niin minä luulenkin. Pahaksi onneksi en minä voi sitä teille
selittääkään, uskomatta teille nuoruudenunelmiani, ja sitä --»
»Te ette tahdo?»
»Ei mielellään kaiva ylös ruumiita.»
Tällä hetkellä syöksähti Pietari heidän luokseen.
»Nyt me olemme kohta perillä, Knut. Nyt sinun täytyy katsella!»
»Hyvä, veli kulta, minä olen valmis hämmästymään», Knut sanoi ja nousi
seisomaan.
Käsky annettiin komantosillalta alas koneistoon. Laiva kulki
kalliokielekkeen ohi, ja nähtiin -- ensin niinkuin kaikkialla laituri
lipputankoineen, laiturin takana joukko hökkeliä, jotka muodostivat
kadun, ja taampana tasainen laakso, jossa oli lehtimetsää ja valkeaksi
maalattuja taloja.
»Noo?» Pietari sanoi ja katsoi kiihkeästi Knutiin.
»Myönnetään», tämä vastasi; »tämä on suloinen paikka.»
Laiturilla oli runsaasti ihmisiä ja hevosia. Talonpoikia keltaisissa
nahkahousuissa ja ruoska kädessä seisoi, jo ennenkuin laiva oli
pysähtynyt, keskellä matkustavaisia kyytiä tarjoillen.
»Tuossa he ovat! Tuossa he ovat!» Pietari huusi ja heilutti hattuaan.
Niin olikin: maakauppias piipunnysä hampaissa, hänen vaimonsa ruskeassa
olkihatussa, leukanauhat auki lämmön vuoksi, ja nuori, valkoverinen
tyttö vaaleassa kesäpuvussa ja sinistä harsoa hatussa. Nuori nainen
antoi Kornelialle kättä käsipuiden yli, nyykäytteli päätään ja sanoi
yhä uudestaan: »Tervetulleeksi» ja »Kuinka hauskaa, että te tulitte!»
Hän tervehti ystävällisesti myös Pietaria ja hiukan oudonuteliaasti
Knutia.
Jalkasilta pantiin ulos, kaikki laiturilla olijat syöksyivät laivaan.
Toisiaan työkittiin, tingittiin kyydistä ja etsittiin tavaroitaan.
Pietari hyökkäsi tavarakasan kimppuun ja levitteli välinpitämättömästi
kaiken vieraan tavaran pitkin kantta, etsiessään Kornelian kapineita.
Hän työkki ja häntä työkittiin, ja samassa hän jo oli maalla auttamassa
renkiä kuorman teossa, ja sitten taas laivassa uudestaan pahoin
pitelemässä toisten matkustavaisten tavaroita.
Viimein pääsi pieni seurue liikkeelle. Toinen kärri saksaa tai
englanninkieltä puhuvan herran kanssa kiiti heidän sivutseen toisensa
perästä. Sen jälkeen tuli vuoren nousijoita jalkaisin pitkillä
askelilla.
Laakson yli vievä tie ei ollut uudenaikainen. Se oli aivan kapea ja
siinä oli syvät pyöränjäljet, jotka sadesäällä olivat täynnä vettä.
Heinä kasvoi ujostelematta kaikkialla, missä hevosenkaviot ja
kärrinpyörät sen sallivat. Sillä tiellä oli kaikkein joutavimpia mutkia
ja mäkiä. Milloin se poikkesi suorasta suunnasta kätkeytyäkseen sakeaan
lepikköön tai juomaan joesta, jonka tähden se joka kevät oli melkein
mahdoton ajaa. Milloin se taas kiipesi jollekin etäiselle kukkulalle,
ainoastaan saadakseen luoda katseen yli kaukaisten vuonojen ja laakson
ja sitten täyttä vauhtia syöksyäkseen toiselle puolelle. Se oli hauska,
idyllinen tie, joka otaksui, että kaikilla oli aikaa runsaasti ja hyvät
jalat, ja että kaikki rakastivat odottamattomia päähänpistoksia.
Pietari pysyttelihe koko ajan jälkimmäisenä eikä ottanut osaa
keskusteluun. »Mikä häntä vaivannee?» Knut ajatteli. »Onhan hän
toivojensa perillä. Onko hänestäkin saavutettu onni vähempiarvoinen
kuin odotettu?»
Brandtin talo oli joen varrella -- tavara-aitat ja puoti vähän
asuinrakennuksesta syrjässä, jota ympäröi suuri puisto. Täälläkin
liehuivat liput.
Asuinhuone, johon vieraat vietiin, oli kulmahuone, josta oli näköala
järvelle. Toisella seinällä oli sohva, johon mahtui kokonainen
rykmentti; sen edessä ulosvedettävä ruokapöytä, Vanhanaikainen
nojatuoli, jossa oli kultanahkainen päällys, oli ikkunan ääressä; siinä
oli talon isännällä tapa istua iltapiippuaan poltellen. Seinällä aivan
hänen paikkansa vieressä riippui pitkä kiikari, jolla hän tähysteli
purjehtijoita. Uunin luona oli pöytä täynnä kömpelöjä piippuja.
Pöytä oli katettu valkealla liinalla. Vehnäleipää maalaisissa,
tanakoissa paloissa hohti kahdessa leipäkorissa. Messinkikannu, joka
oli niin kirkas, että se häikäisi silmiä, kiehua porisi hiiliastian
päällä.
Perheen nuoremmat jäsenet, kaksi poikaa ja kaksi tyttöä, päivettyneitä,
valkopäisiä olentoja, tulivat sisään ja katselivat nurkastaan
uteliaasti vieraita.
Juotiin kahvia ja syötiin tanakkaa vehnäleipää. Sitten katosivat
molemmat ystävykset; Knut näki heidän sitten kävelevän käsitysten
milloin puistossa, milloin joen rannalla, milloin maantiellä, jossa he
pysähtyivät ja puhelivat ohikulkijain kanssa.
Maakauppias tarjosi vieraalleen sikarin. Mutta Knut, joka ei muuten
koskaan polttanut piippua, oli salaisesti rakastunut uunin kulmassa
oleviin kömpelöihin möhkäleihin -- sikari muistutti häntä
ravintolaelämästä ja rautatiematkoista eikä soveltunut hänen
mielentilaansa.
»Pietari», sanoi maakauppias äkkiä, »minä luulen, että sinä voitat!
Hannan puusta tulee sittenkin paras.»
Pietari hypähti ylös.
»Tiesinhän minä sen. Ha, ha, ha! -- Mutta emmekö me lähde ulos?»
»Lähdetään -- jos passaa --?» Hän katsoi Knutiin.
»Erittäin mielellään.»
Mentiin puistoon ja katseltiin Hannan puuta ja monta muuta puuta.
Sitten käytiin tavara-aitoissa. Pietari juoksi kaikkia portaita ylös ja
alas ja tarkasteli joka paikkaa.
Hän arvaili varastoja ja koetteli hinauskoneita. Viimeksi näytti hän
Knutille sitä pientä huonetta, jossa hän itse oli asunut, kuin hän
palveli Brandtia.
Laitureilta läksivät he vainioille kävelemään, jossa rukoihin ja
haasioille pantu heinä levitti raitista, kesäistä tuoksua. Vaalea
vuonohevonen söi nuorassa, etempänä raudikko, jota Pietari ei ollut
nähnyt. Sen hyviä ja pahoja puolia pohdittiin.
Knut oli vaiti ja poltti rohkeasti mustaa piippua. Hän voi sanomattoman
hyvin. Hän tunsi haluavansa tehdä työtä, hyödyttää. Pitkiin aikoihin
hän ei ollut tuntenut tätä terveyden tunnetta ja halua voimiaan
käyttämään.
Pikkutytöt tulivat juosten nurmea pitkin, ikäänkuin henkensä kaupalla.
He nauroivat ja läähättivät niin, että he töin tuskin saivat
toimitetuksi sen tärkeän sanoman, että herrain oli tultava sisään.
Pietari alkoi taloon palatessa juosta heidän kanssaan kilpaa yli
rukojen ja leikkiä hippasilla.
Sisällä rouva tarjosi herroille grogia, viinamarjaviiniä naisille.
Illalla istuutui Hanna pianon ääreen. Hän lauloi pieniä, sieviä
lauluja, jotka olivat täynnä veitikkamaista rakkautta, hän lauloi niitä
raittiisti ja hauskasti. Nämä lämpöisät, vienot laulut ikäänkuin
huokuivat illan mielentilaa. Ne tuntuivat syntyneen semmoisena
kesäisenä hetkenä heinän tuoksutessa kiiltävän vuonon reunalla.
Pietari lauloi isänmaallisia lauluja. Laulun jälkeen hän jäi seisomaan
pianon ääreen ja puheli hiljaa Hannan kanssa. Joka kerran kuin hän
uskalsi lausua jonkun arvelun, punastui hän korvia myöten -- teki mieli
sanoa kaulustakin myöten, ja herttaisin tuhmuus kuvastui hänen
kasvoihinsa.
»Aha,» Knut ajatteli, »tästähän selviää hänen käsittämätön rakkautensa
vuonohöyryyn.»
Kuin ystävykset illalla olivat tulleet makuuhuoneeseensa, pudisteli
Knut Pietaria hartioista. »Sinä sen veitikka, sinä sen viekoittelija.»
Pietari sekä kalpeni että punastui.
»Knut, et suinkaan sinä luule --- et suinkaan sinä tarkoita, että --,»
hän änkytti.
»Että sinä olet sukkela viekoittelija. Veitikka! Älä turhia toivo! Etkö
sinä ole koskaan katsonut peiliin? Luuletko sinä, että ihminen, jolla
on sinun kasvot, voisi pettää yksinkertaisintakaan lasta?»
»Jumala paratkoon, Knut, et suinkaan sinä luule, että hän koskaan,
sanallakaan, silmäykselläkään -- -- taikka että minä uskaltaisin toivon
-- että --»
Knut nauroi, mutta Pietari oli synkän totinen.
»Sinä et _saa_ laskea leikkiä tästä asiasta, minä en sitä siedä.»
»Anna anteeksi, veli kulta. Minä mieluummin antaisin elävältä haudata
itseni, kuin tahdon loukata sinua tai häntä.»
Pietari leppyi, ja kuin Knut alkoi ylistää paikkaa ja ihmisiä ja Hannan
laulua -- kaikkea; pientä makuuhuonetta myöten, jossa oli valkea uudin
pesupöydän edessä ja vasta silitettyjä liinoja kaikilla pöydillä,
hieroi hän käsiään kuin raivoissaan ja sanoi lakkaamatta: »Katsopas,
katsopas!»