Maata ja merta peittävään, harmaaseen pilvikerrokseen alkoi muodostua
aukkoja. Sinisiä silmiä katseli alas harson läpi, viistoja
auringonsäteitä oli kuin kultaisia kieliä taivaan ja maan välillä.
Vihdoinkin eräänä aamuna pienen kaupungin herätessä oli koko taivas
sininen ja kirkas, pilvettömät tunturinhuiput katselivat kauvaksi
aurinkoa. Valkea, aaltoileva usva peitti vielä suuren osan järvestä,
rannoista ja laaksoista ja riippui myös ylhäällä tunturin kupeilla.
Tuolla ne vyön tavoin jakoivat keilanmuotoisen huipun kahtia. Täällä ne
taas muodostivat riippuvan sillan salmen yli, jonka molemmilla puolilla
oli korkeita tunturia. Tasaisesti viettävällä harjulla näyttivät puut
laskeutuvan sumun läpi siltä, kuin olisivat marssineet ylös huippua
kohti.
Aurinko pääsi voitolle, ja sumu katosi. Meri aaltoili sinisempänä kuin
koskaan, vihannat laaksot näyttivät märiltä ja raittiilta, ja valkeat
pikkutalot pitkin rannikkoa katselivat tyytyväisinä toisiaan kaikilla
ikkunoillaan. Kaikkialla, merellä, tuntureilla, taloilla, näytti olevan
miljoonittain kipinöitä, jotka alituisesti sammuivat ja taas syttyivät.
Tuntui siltä, kuin kaikki olisi juhlinut, kuin sumuaika oli ohi.
Pietari, Knut ja Kornelia olivat pienellä laivalla, joka kulki vuonoa
eteläänpäin. He aikoivat kaikki kolme maakauppias Brandtin luo.
Oli aikalailla matkustavaisia välikannen purjekaton alla. Siinä oli
kaupunkilaisia, jotka matkustivat maatiloilleen, kauppiaita, jotka
olivat tehneet vuosittaisen kaupungin matkansa, ylioppilaita, jotka
palasivat lupa-ajaksi kotiinsa, ulkomaalaisia turistia kaikista
kansallisuuksista ja kotimaisia tunturinnousijoita polvihousuissa,
raudoitetuissa kengissä, hatuissa harsoa, kiikari olalla remmissä ja
käsissä pitkät sauvat.
Tyynesti liiti laiva harmaankiiltävää vettä, joka aaltoili pehmeästi
molemmin puolin keulaa. Toisella puolen oli rannikon tummat tunturit,
toisella puolen näki matalain saarien ja karien välitse aavan meren.
Pietari oli ihastuksissa. Jokainen kalastajavene, joka viilti sivu,
jokainen talonpoikaistalo, jonka vilaukselta näki ahtaasta laaksosta,
sai hänet yli reunojen uhkumaan isänmaallisia lauluja ja kotiseudun
ihastusta.
Knut oli nyreillään. Pietari ei voinut saada häntä näkemään sitä
kauneuden verhoa, johon kaikki hänen silmissään peittyi, ja hän
jättikin hänet sen vuoksi ja turvautui Korneliaan, joka istui savuhytin
seinämällä ja luki mustiin hartauskirjakansiin sidottua kirjaa. _Hän_
käsitti Pietaria. Hän oli äskettäin Knutista näyttänyt niin
poroporvarillisen kuivalta; mutta nyt hehkui hän, nyt hän hymyili ja
oli onnellisen näköinen niinkuin Pietari.
Knut kuuli katkelmia heidän keskustelustaan. He puhuivat kesämatkoista
maitse ja vesitse. Knutissa heräsi muistoja jalkamatkoista, joita hän
oli tehnyt ylioppilaana. Hän muisteli yksinäisiä tunturijärviä,
autioita kankaita, ahtaita, kivisiä laaksoja ja sitten siellä täällä
jossain sopukassa olevaa virkamiehen taloa, jonka puutarhasta ruusujen
ja neilikkojen tuoksu tunki aina maantielle asti. Hän ajatteli
yksinäistä elämää näissä syrjäisissä taloissa. Kornelia oli hänen
mielestään hieno, varjossa kasvanut taimi tällaisesta yksinäisestä
kodista. Ihmekös sitten, Knut ajatteli, että hän rakastaa kaikkea
vaaleata ja hiljaista.
Laiva kääntyi kulkuväylästä vuonoon. Siellä oli useampia
pysäyspaikkoja. Kaikkialla oli laivasiltoja lipputankoineen, kaikkialta
tuli veneitä, joissa oli kesäpukuihin puettuja ihmisiä. Kohdattiin
tuttuja ja erottiin tutuista. Pietari nyykäytti päätään, puristi käsiä
ja heilutti hattua ja nenäliinaa ja oli tulipunainen ponnistuksista ja
liikutuksesta.
Matkailijat kuljeskelivat edes takaisin kannella. Muutamat pikkulapset
olivat piilosilla ja karskuttivat karamellia; muutamat naiset, jotka
eräästä pysäyspaikasta olivat tulleet laivaan, kantaen toisessa kädessä
kukka-, toisessa kirsikkakoria, alkoivat syödä kirsikoitaan ja puhua
jumaluusopin ylioppilaista ja kihlauksista.
Knut istuutui Kornelian viereen. Hän teki hänelle muutamia kysymyksiä
sen perheen suhteen, jonka luo he kumpikin olivat matkalla. Pitkään
aikaan hän sai vain mitä niukimpia vastauksia kaikkein kuivimmassa
muodossa. Mutta kuin hän kysyi, oliko kauppiaan tytär Hanna yhtä
miellyttävä kuin hänen äitinsä, vilkastui Kornelia äkkiä.
Knut katseli häntä hämmästyneenä, hänen puhuessaan. Hän vertaili
mielessään niitä säteitä, jotka välkkyivät hänen silmissään, niihin,
jotka auringosta säteilevät, ja joita saa nähdä ainoastaan erityisissä
tapauksissa.
He olivat hetkisen ääneti. Katkonaisia sanoja muitten matkustavaisten
puheesta kuului heidän paikalleen. Ylioppilas, joka haisi grogille ja
huonolle tupakalle, näytteli ruotsalaiselle papille historiallisesti
tunnettuja seutuja. Järkähtämättömällä varmuudella hän tarjoili hurjia
taruja matkakumppanilleen, joka otti kaikki vastaan somalla
kohteliaalla hymyllä. Kirsikkamarjanaiset söivät marjojaan, nakkelivat
luut järveen ja alkoivat puhua uudesta kihlauksesta.
Knut oli ottanut Kornelian kirjan ja selaili sitä. Se oli nimeltä
»Lähetyskuvia». Hän katsoi Korneliaan.
»Jaksatteko te todellakin lukea tätä?»
Kaksi sanomattomasti säikähtänyttä silmää katseli häntä. Hän pakeni
samassa metsän syvyyteen. Puitten takaa hän pilkisti arasti ja kysyi:
»Jaksanko?»
»Minä tarkoitan, huvittaako se teitä.»
Hän tuli esille piilostaan, ja kasvojen piirteet olivat ankaran kylmät.
»Eikö meille kaikille tee hyvää semmoinen lukeminen?» hän kysyi.
Knut hymyili. Hän ei voinut olla sitä tekemättä. Nuorekas olento,
nuhteleva ääni ja tuhatvuotinen suunpito -- siinä oli semmoinen
vastakohta, että se tuntui hänestä vastustamattoman naurettavalta.
Kornelia kävi tulipunaiseksi. Lähetysinto valtasi hänet. Hän alkoi
puhua kaukaisista neekerimaista, ikäänkuin ne olisivat olleet maailman
keskusta, ja tapahtumisista siellä, kuin historian suurimmista.
Outoja, kummallisia nimiä sateli, oli päälliköitä, joitten kanssa
keskusteltiin, tai käännetyitä tai »paatuneita», jotka hehkuvalla
uskolla riippuivat kiinni vanhoista jumalistaan ja olivat valmiit
uhraamaan kaikki heidän tähtensä. Näitä oli Herra aina rangaissut.
»Siksikö, että he tekevät, mitä heidän jumalansa heiltä vaativat?»
»Nehän ovat vääriä jumalia.»
»Aivan niin. Mitä sitten uskollisuus ja itsensäkieltämys merkitsevät?»
Hän katsoi kysyväisesti Knutiin: »Teillä -- teillähän -- ei ole mitään
uskontoa?» hän tavotteli.
»Tiedättekö, mitä kiinalaiset sanovat? Uskontoja on monta, ja ne ovat
kaikki erilaisia; mutta järki on yksi ja ainoa. Me olemme kaikki
veljiä.» -- --
Tällä hetkellä kulki laiva muutamien siniharmaitten lumitunturien ohi.
Matkustavaiset katselivat ja ihmettelivät. Siinä oli saksalaista,
englantilaista, ruotsalaista ja norjalaista innostusta. Vuorenkiipeäjät
alkoivat kovaäänisesti väitellä, oliko mikään näistä huipuista
»ensimmäisen luokan», jota vastaan muuan hyvin kiivaasti väitti,
lopettaen sillä, ettei mitään näistä mainittaisi historiassa.
Pietari liittyi niihin, jotka ihailivat. Nämä vuoret olivat _hänen_
kotiseutuaan; hän ainakin oli järkähtämättömästi vakuutettu siitä, että
ne olivat kaikkein ensimmäistä luokkaa joka tapauksessa.
Kornelia pani kätensä ristiin.
»Te ihmettelette, kuinka mahtava kaikkivaltias on?» Knut kysyi.
»Teidän mielestähän ei mikään tämmöinen ole kaunista?» hän vastasi
harmistuneena.
Knut koetteli selittää hänelle, mitä hän näki noissa vanhuksissa,
jotka olivat eläneet tuntemattomia aurinkokausia ja jääkausia,
ja jotka miljoonain vuosien kokemuksellaan katselevat jääkylmän
välinpitämättömästi alas laaksoon, jossa ihmiset ovat häärineet muutamia
lyheitä vuosituhansia.
Kornelia katseli epäillen Knutia -- hän ei toistaiseksi uskonut mitään.
»Tuossa on jotain kaunista», Knut sanoi ja osoitti innostunutta
ystäväänsä. »Se on kunnon mies -- eikös ole?»
»Oo -- on -- on niin», hän sanoi varovaisesti.
»Te epäilette?»
»En -- minä en tiedä -- minä vaan ajattelin -- Björnholt sanoo, että
hänellä on vaarallisia periaatteita», hän tavotteli.
Knut hymyili. Kornelia naurahti hämillään, mutta ei näyttänyt
suuttuvan.
»Politiikka näyttää huvittavan teitä?» Knut alkoi jälleen.
Kornelia pudisti päätään.
»Isä ja Björnholt puhuvat niin paljon --»
»Meidän vaarallisista ihmisistämme. Sitten minäkin voin mielitellä
itseäni, että te olette kuulleet puhuttavan kansanvillitsijästä,
nuoresta Holtista.»