Hän hypähti alas penkiltä ja alkoi juosta edestakaisin huoneessa
lyhyillä, hyppivillä askelilla. Hän oli juuri rupeamaisillaan lähemmin
selittämään tuumaansa, kuin ovelle koputettiin.
Se oli Knut.
»Siinä hän on!» Stubb huudahti. »Kiitä häntä, konsuli. Hänettä sinä nyt
ehkä olisit pojatta.»
Muutamat Gilillekin tavattoman matalat kurkkuäänet ilmaisivat samalla
hänen hämmästystään ja kiitollisuuttaan.
»Jos minä joskus voin osoittaa teille jonkun vastapalveluksen --,» hän
lopetti.
Knut puuttui puheeseen:
»Minä pidän kiinni teidän sanoistanne. Minä juuri tulin tänne luoksenne
siksi, että minulla on jotain teiltä pyydettävää.»
Kurt löi näppiä. »Minä lyön vetoa, että te tulette tänne samoissa
asioissa kuin minäkin. Lapsen äiti -- niinhän?»
Knut nyökäytti päätään.
Konsuli kävi taas levottomaksi. »Kurt, mitä sinä tarkoitat? -- Käydään
peremmälle --»
Hän aukasi oven sisempään huoneeseen.
»Aivan oikein,» Kurt sanoi. »Siellä me kolme yhdessä pohdimme minun
tuumaani.»
Konsulin huoneessa veti huomiota puoleensa ensinnä toalettipöytä, joka
oli täpötäynnä pulloja, harjoja, saippuita y.m., ja sitten seinät,
jotka olivat peitetyt kaikenlaisilla metsästyskaluilla ja
kalastuskärpäsillä ja -neuvoilla.
Hän painoi kelloa ja konsulin »oma palvelija» tuli sisään. Kohta sen
jälkeen hän toi portviiniä ja sikaria. Kurt esitti sitten tuumansa,
joka hyväksyttiin. Kuin se asia oli selvitetty ja Knut alkoi kiitellä
pyssyjä ja kalakärpäsiä, innostui konsuli suuresti ja puhui omaa
äidinkieltään jotensakin ymmärrettävästi, vaikka ainakin hiukan
paksulla kielellä.
Seuraavana iltana tuli pikku laivuri Knutin luo käymään. Hän oli
erinomaisen hyvällä tuulella, pyysi piippua, mutta suurta, ja lasin
grogia, mutta väkevää, ja kuin kaikki oli järjestyksessä, alkoi hän
kertoa, miten hän oli tuumansa toteuttanut.
»Minä menin konsulin luota suoraan hänen kunnianarvoisuutensa luo.
Kuin minä seisoin hänen konttoriovensa edessä, jossa paksulla
posliinilevyllä on ainoastaan F. N. Strand ja sen alla tyhjä paikka
vastaisille arvonimille, silloin minä olin vähän levoton. Mutta minä en
antanut itselleni aikaa arvelemiseen -- jos maailmassa tahtoo saada
jotain aikaan, ei koskaan saa ruveta arvelemaan. Minä asettelin naamani
sennäköiseksi, kuin sen tulee olla hautajaisissa ja muissa sellaisissa
tilaisuuksissa, astuin sisään ja kerroin hänelle suoraan tarinan
laivuri viisaudestani. Alussa hän vaan nyökäytti päätään ja sanoi
'oikein' -- 'aivan niin' -- 'niinkuin minä olisin sen sanonut'
j.n.e. Se on, niin kauvan kuin minä puhuin konsulista ja hänen
velvollisuudestaan. Mutta sitten tuli vakinainen vedenalainen este,
nimittäin Hamre. Silloin enteet muuttuivat. Hän kävi ensin niin
huolestuttavan ankaraksi suupielistään -- mutta ei kuitenkaan enemmän
kuin aivan papillisesti --, ja hänen silmänsä alkoivat katsoa kauvaksi
minun ylitseni. Nyt se alkaa, minä sanoin itsekseni, mutta jatkoin. Hän
paisui, hänen rintansa leveni, hän sai ikäänkuin rautatangon selkäänsä,
ja leuka kohosi ilmaan. Hän katsoi kierosti alas minuun. Nyt on
asianlaita arveluttava, siinä on rovasti jo. Mutta mikäs minun auttoi,
minä jatkoin täyttä vauhtia. Kuin minä viimeinkin olin valmis, oli
hänenkin muuttumisensa täydellinen. Mahtavalla rinnalla oli kiiltävä,
kylmä, piispan kultaristi. Hän näytti siltä, kuin hän ei enää ensinkään
tuntisi minua. Nyt minä käyn karille, minä ajattelin, ja menen mäsäksi
samalla.
»Aivan oikein. 'Suokaa anteeksi, herra Stubb; mutta kuin mies, joka on
niin rehellinen ja kristillinen, joksi Hamre yleisesti tunnustetaan,
vastustaa tätä avioliittoa, niin minä elävästi tunnen olevani
vakuutettu, että siinä on jotain kieroa, ja että ainoastaan
todellisesti siveelliset syyt --'
»Herran tähden, siitä olin minäkin elävästi vakuutettu. Minä tunsin
kyllä syyt, minä, sekä Hamren että papin, pitääkseni niitä syvästi
siveellisinä. Sitten aloin risteillä. Annoin Hamren pienetä sopivalla
tavalla ja viimein kadota pastori Fonnin ohuen olennon taa, joka
itseäni kehumatta oli erinomaisen kunnioitettava temppu. Ei se ollut
niin paljon tukkukauppias, joka vastusti avioliittoa, kuin Fonn.
»Hän kohotti kulmakarvojaan hiukkasen, mutta minulla on nopea silmä,
näettekös, ja minä ajattelin: tänne pitää sinun pujahtaa sisään.
»Hänen rakkaalla virkaveljellään oli tietysti mitä riittävimmät syyt --
»Herran tähden, Herran tähden! Minä suostuin kaikkeen. Eihän se ollut
oikein, että Gil rupesi vastustamaan Fonnia -- niin arvokasta
pappismiestä. Konsulin olisi pitänyt vastustaa vastenmielisyyttään
Fonnin uudistusintoa ja koko hänen kirkollista suuntaansa vastaan,
eikä hänen mitenkään pitäisi vaikuttaa Maria Hanseniin niin ettei
Fonnin puhe häneen pysty. Minä puhuin kauvan konsulin kirkollisesta
suhteesta, jota, näin meidän kesken sanoen, ei ollenkaan ole olemassa,
ja Fonnin ponnistuksista kääntää häntä oikeaan käsitykseen kirkon
suhteesta valtioon. Minä en tarkoittanut tietysti, että Fonnilla oli
personallisesti jotain konsulia vastaan -- Jumala paratkoon! Niin
arvokas pappismies! ymmärrettäväähän se oli, että hänestä ei tällä
liitolla ollut oikeata perustusta. Minä olin, hitto vieköön, oikein
kaunopuhelias, siihen nähden, että se oli pelkkää sepittelyä. Kuitenkin
tuntui minusta koko juttu äitelältä; Hamressa hän ehkä saisi
vastenmielisiä tietoja. Sen vuoksi tarvittiin jotain lisää. Minä aloin
taas puhua molemmista asianomaisista. Sehän oli surkeata! Heidän täytyi
elää kirkon siunauksetta -- ei koskaan saattanut olla kyllin varovainen
-- me elämme vaarallisena aikana -- saattaisihan herätä ajatus, että
voi tulla toimeen ilmankin sitä -- (tässä kohdassa minä käytin hänen
omia sanojaan; hänen viimeinen saarnansa juohtui minulle erinomaisen
sopivasti mieleen) -- ja viimein: seikkaa oli yleisesti paheksittu
kaupungissa; minä tunsin ihmisiä, vaikuttavia ihmisiä, jotka eivät enää
huolineet Fonnista; sehän oli aivan pahennuksen synnyttämistä, ja voi
niitä j.n.e. Minä vakuutan, se oli taitavin purjehdus, jonka minä
eläissäni olen suorittanut.
»Viimeinen, opinioonista, ratkaisi. Minä näin, että minä olin
selvittänyt vaikeudet, jo ennenkuin minä olin sanonut viimeisen sanan.
Ensiksi kuivui piispa kokoon aivan hiljalleen; kiiltävä, kylmä risti
katosi nutun alle taas. Rovastia kesti kauvemmin, minä tunsin vielä
jonkun aikaa virallisen arvon hajua, tarkkaa punnitsemista ja muita
hautajaiskeinoja, mutta minun ilokseni katosi sekin konttori kummitus,
ja kuin minä olin lopettanut, istuin minä vastapäätä F. N. Strandia
vaan, oli ainoastaan tyhjä sija vastaisille arvonimille.
»Hän sanoi aikovansa puhua Hamren kanssa; olihan se asia, joka koski
koko seurakuntaa, kirkkoa j.n.e.
»Minä tartuin hänen käteensä. Minä kiitin häntä sydämmellisesti ja
vakuutin vielä kerran, että tässä asiassa hän saisi koko kaupungin
puolelleen.
»Ja sitten minä riensin kuin salama konsulin luo ilmoittamaan hänelle,
että hänellä on kirkollinen asema.
»Katsokaas, tätä kutsutaan diplomatiaksi, veikkoseni,» lopetti
pikkuinen mies ja otti aimo siemauksen lasistaan.