»Hän nykyjään vaan toivoo pääsevänsä pois, mutta hänellä ei ole
matkarahoja. Eikä kukaan ole tahtonut lainata hänelle, kuin te
kiellätte, ja nyt hän tuli minun luokseni.»
»Ja te vastasitte?»
»Etten minä lankeemukseen kehoita.»
Fonn katsoi nöyrästi virkaveljeensä.
»Hän on kuitenkin päässyt matkaan,» Vik huomautti.
Fonn kumisti korviaan.
»Hän meni laivanisäntä Holtin luo.»
»Hm. Sitä miestä minä äsken tarkoitin,» selitti Fonn virkaveljelleen.
-- -- »Niin kauvan kuin minä muistan,» hän jatkoi Vikiin kääntyneenä,
»Berg oli taas minun luonani ja pyysi apua meidän köyhäinkassastamme.
Minä neuvoin häntä teidän luoksenne.»
»Niin, hän kävi täällä.»
»Uskallanko minä kysyä --?»
»Minä vastasin, että minä olen samaa mieltä kuin te. Se, joka ei usko
ijankaikkista kadotusta, ei ole mikään kristitty.»
»Aivan oikein,» Fonn vastasi ja ryki vaatimattomasti.
»Hän on paatunut,» Vik sanoi.
»Minä kuitenkin luulen, että Herran käsi nyt on kohdannut häntä niin
kovasti, että --»
»Hän on autettu.»
Fonn säpsähti.
»Laivanisäntä Holt on ottanut hänet työhönsä.»
Fonn kääntyi virkaveljeensä.
»Te näette, että tämä mies tukee kaikkia, jotka vastustavat
kutsumusta.»
»Niin, tässä on käytävä voimakkaasti käsiksi», puuttui Strand puheisiin
ja pääsi viimeinkin puhumaan. Saatiin perinpohjainen selvitys siitä,
mitä hän oli toimittanut entisellä »työalallaan». Viimein puhui hän
laveasti pakanalähetyksestä. Hänen edellisessä seurakunnassaan oli
ollut viisikymmentä lähetyslammasta, joitten hoidosta oli puhuttu hyvin
ylösrakentavaisesti viimeisessä piirikokouksessa.
Kornelia lähti tämän selvityksen aikana huoneesta ja meni puutarhaan.
Hän välistä kävi niin kuolettavan väsyneeksi, kuin päivä päivältä sai
nähdä samoja ihmisiä ja kuulla samoja ajatuksia samoilla sanoilla.
Papit, raamatunlauseet, saarnailevat naiset, isä, täti -- kaikki he
toistivat vain yhtä ja samaa ja yhtä samaa. Aamusta iltaan
hengellisistä kirjoista, hengellisistä kokouksista, yhdistysmatoista ja
lähetyssukista. Joskus ei tämä puhe häntä ainoastaan väsyttänyt, se sai
hänet kiihtymäänkin. Niinkuin nyt se, mitä Fonn oli sanonut. Oliko se
sitten niin suurta ja kaunista ryöstää köyhältä baptistilta ja
nälistyneeltä työmieheltä heidän toimeentulonsa? Hän taisteli itsensä
kanssa, hän tahtoi pakoittaa itsensä kuuliaisuuteen, mutta joskus --
voi, kuinka sanomattoman vaikeata hänen usein oli uskoa, että kaikki se
oli totuutta, mitä Fonn ja ne muut julistivat.
Talvielämä oli kaikkiaan niin hiljaista, niin yksitoikkoista. Ainoa
tapaus oli uudenvuoden aikaan. Silloin tuli kaupunkiin muutamia
kauppamatkustajia, jotka haisivat sikareille ja pomadalle. He toivat
vanhoja sukkeluuksia ja uusia kaulahuivia -- siinä kaikki. Joskus
sattui hän saamaan käsiinsä uuden kirjan, ja siitä saattoi outoja kuvia
ilmestyä hänen näköpiiriinsä. Mutta ei ollut ketään, jonka kanssa hän
olisi saattanut puhella siitä, mitä hän oli lukenut, ja pian oli hän
unohtanut, mitä hän vain puolittain oli käsittänyt.
Keväillä etenkin halu elämään jotain uutta hänet valtasi. Lauhkea ilma,
sininen vesi, raitis maan, puhkeavan lehden ja heinän tuoksu, monet
valkeat purjeet ja savuavat höyrylaivat täyttivät hänet toivovalla
levottomuudella -- nyt, tuntui hänestä, _täytyy_ jotain tapahtua; jos
ei muuta, niin kuinhan edes sai nähdä uusia kasvoja ja kuulla uusia
ääniä. Hän saattoi, istuessaan sisässä ja torkkuessaan rouva Tvetin
lukiessa tai Fonnin ja isän keskustellessa, tavata itsensä toivomasta,
että saisi kuulla jonkun purskahtavan oikein kaikuvaan, nuorekkaaseen,
vallattomaan nauruun. Hän oikein pelästyi niitä ajatuksia, jotka
hänessä saattoivat herätä ja hän rankaisi itseään katumuksen teolla,
mutta ei siitä ollut mitään apua.
Kuin hän oli hetkisen aikaa kuljeksinut puutarhassa ja haistellut
puiden keltaisia ja ruskeita nuppuja ja esille pilkistäviä lehtiä, tuli
koko seurue portaille. Strand oli sytyttänyt piipun, Fonn sikarin.
Strand, joka oli kasvientutkija -- hän oli muuten vaikka mitä --
lausui muutamia huomioita eri puulajien lehdenpuhkeamisajasta ja
tuli sen kautta ajatelleeksi Madagaskarin kasvillisuussuhteita.
»Madagaskarissa», hän alkoi äänellä, joka ennusti noin kahden tunnin
esitelmää, kuin Björnholt samassa tuli näkyviin puutarhan portilla. Hän
tuli niinkuin tavallisesti kuuden peninkulman vauhdilla tunnissa,
kiskasi puutarhan portin auki, löi kepillään puita ja pensaita ja
tallusteli multaisilla saappaillaan neiti Vikin puhtaaksi pestyjä
portaita ylös.
»Hyvää iltaa, hyvää iltaa!» hän tervehti ja nosti keppinsä hatun
reunaan. Kääntyen Strandiin hän jatkoi: »Jo valjaissa? Minä kuulin, te
olitte Afrikassa. Minä pyydän, että te ette ainoastaan pitäisi huolta
mustista pakanoista, vaan myöskin punaisista.»
Strand hymyili. Hän piti, niinkuin hän sitä nimitti, »hengellisestä
leikkipuheesta.» Hän lupasi tehdä työtä »punaisen rodun»
käännyttämiseksi ja kysyi Björnholtilta, oliko hänellä jotain »yksilöä»,
joka tarvitsisi erityistä »hoitoa».
»Niin, juuri sitä minä aioin kertoa. Minä olen tavannut tohtori
Holtia.»
Fonn muuttui kahdeksi teräväksi, kuuntelevaksi korvaksi; Kornelia
lähestyi portaita.
»Jo Gil kertoi,» Björnholt jatkoi, »että se nuori mies höyrylaivalla
oli osoittanut suosivansa järkeviä mielipiteitä. Mutta Gil, niinkuin te
tiedätte, ei ole mikään erikoisen terävä mies. Nyt olen minä tavannut
häntä itseään. Hän pilkkasi kaikkea ja näyttää kauhean veltolta. Hän
luultavasti on elänyt hurjaa elämää. Muuan, joka oli ollut yht'aikaa
kuin hänkin Aage Stormin luona, kertoi myöskin, että hän aivan
hirmuisesti oli ahdistellut syvämielistä alkuajan ihailijaa. Kaikki
raudat siis tuleen, herra Strand!»
»Luottakaa meihin,» Strand sanoi. »Valtion ja kirkon täytyy olla yhtä.»
»Hm» -- Fonn arveli --, »minä en siihen voi täydellisesti yhtyä.»
»Mutta, rakas virkaveli,» toinen alkoi, ja kohta olivat molemmat
hengelliset herrat kiintyneet syvämieliseen keskusteluun valtion
suhteesta kirkkoon. Björnholt meni muitta mutkitta tiehensä -- hänen
piti vielä poiketa pariin kymmeneen paikkaan kertomaan Holtista ja
kokoamaan uutisia. Myös Kornelia lähti puutarhasta; Vik, hänen
sisarensa, Vildhagen ja rouva Tvet kuuntelivat sitä vastoin hartaasti
Strandin esitystä »pyhästä valtiokirkosta» ja »pyhästä virasta».
Kornelia seurasi polkua, joka vei merenpuoleisille kukkuloille. Aurinko
meni juuri mailleen. Alin punottava pilvivyöhyke muodosti tornia,
harjoja ja kattoja. Värien hehku kävi yhä voimakkaammaksi. Veripunainen
ja violetti, kullankeltainen ja kuparinruskea vaihtelivat.
Pilviröykkiöt joutuivat liikkeeseen. Tornit, harjat ja katot horjuivat,
sulivat yhteen ja muodostivat hetken ajaksi kaksi ääretöntä
tulikielekettä, joista huokui hehkua ylempänäkin oleviin pilviin,
mutta ensi hetkenä ne jo vaipuivat alas, paloivat suunnattomaan
tulikuiluun, josta alituisesti syttyi uusia pilviä palamaan ikäänkuin
tulikekäleitten sytyttäminä. Näytti siltä, kuin olisi verta tippunut
pilvien reunoista. Viimein muodostivat värit äärettömän viuhkan, joka
levisi salaman nopeudella yli taivaan. Vähitellen kaikki taas vaaleni.
Pilvet purjehtivat surumielisinä itäänpäin kuin suuret villaröykkiöt.
Kornelia oli tätä nähdessään aina ennen ajatellut samaa: hänen
mieleensä oli juohtunut Jehovan kuva sädekehyksessä, joka oli heidän
asuinhuoneessaan. Tänään oli toisin. Hänestä näytti siltä, kuin nämä
liekit olisivat kohonneet kaukaisista, suurista yhteiskunnista, joissa
kai aina oli kapinoita, murhaa, tulipaloa, ja hän ajatteli Knut Holtia,
jonka koti oikeastaan olikin siellä ulkona. Miten paljon pahaa hän oli
siitä miehestä kuullut! Nyt oli Björnholt kertonut, että hän oli
myöskin viettänyt hurjaa elämää -- --.
»Miten rumaa täällä on,» sanottiin hänen takanaan.
Hän säpsähti ja painalti rintaansa; hän oli ollut vähällä huudahtaa,
kuin hän huomasi, että se mies, jota hän juuri oli ajatellut, seisoi
hänen takanaan.
»Suokaa anteeksi, minä taisin säikyttää teitä,» hän sanoi hymyillen.
Kornelia liikutti huuliaan, mutta vastausta ei kuulunut.
Vähitellen hän toipui ja ajatteli vasta sitten, mitä Knut oli sanonut.
Rumaa! Hän katsoi hämmästyneenä häneen. Täälläkö rumaa? Kaikkihan
kerrassaan olivat yhtä mieltä vastakohdasta. Hän rohkasi itseään
huomauttamaan häntä siitä.
»Niin, minä kyllä tiedän sen -- mutta eihän sen senvuoksi tarvitse olla
totta. Täällä on rumaa; sillä täällä on hedelmätöntä, aivan kauhean
karua. Suvaitkaa katsoa nyt eteenne, kuin juhlavalaistus on poikessa.
Oletteko koskaan nähneet mitään niin surumielistä, kuin tämä
kivenharmaa taivas ja tämä erämaanautio meri! Ja sitten kaikki tämä
ylenpalttisuus paljasta vuorta! Siihen saattaa tottua, niinkuin aikaa
myöten saattaa taipua tähän sillin ja kalanrasvan ja merihauran ja
tervan hajuun. Mutta ihailla tätä kotoista köyhyyttä --!»
Kornelia tunsi mielensä kiihtyvän, mutta oli samalla epävarma, ja oli
senvuoksi vaiti. Äkkiä hän muisti, mikä mies hän oli, ja alkoi peljätä
sitä, että hän seisoi ja kuunteli hänen puhettaan. Hän alkoi sentähden
hiljalleen astua kotiinpäin. Knut seurasi ja jatkoi puhettaan
kotimaisista oloista. Kornelia käsitti häntä vain puoliksi, ja se,
minkä hän käsitti, oli hänestä uhkarohkeata eikä laisinkaan oikein.
Yhden ainoan kerran hän uskalsi sanoa pari sanaa. Hän kysyi, oliko
suurissa yhteiskunnissa niin paljoa parempi, -- hän ajatteli kapinoita,
murhia ja murhapolttoja, joista Björnholt puhui. Knut hämmästytti häntä
vastaamalla: »Parempi -- ei suinkaan.» Sitten hän kuitenkin sanoi:
»Yhdessä suhteessa on siellä ehkä kuitenkin parempi. Ihmisen elämä ei
siellä niin helposti muutu hiljaisiksi hautajaisiksi kaikelle
rohkealle, todelle ja suurelle, mitä hän on ajatellut ja tuntenut.»
Kornelia oli iloinen, kuin he tulivat pienelle puutarhan portille. Knut
tervehti ja jatkoi matkaansa, Kornelia kiiruhti puutarhan läpi ja
rauhottui vasta täydelleen, kuin hän oli sisässä.
Vieraat olivat poissa; isä ja täti istuivat yksin huoneessa.
»Sinä menit?» Vik sanoi, kuin tytär tuli sisään. »Sinä kadotit paljon.
Se oli hyvin opettavainen keskustelu.»
»Se on varmaa, se», täti yhtyi. »Herra Jumala, miten se Strand
ylösrakentaa!»
Kornelia tuskin kuuli, mitä he sanoivat. Hän vain ajatteli, mitä
hänelle oli tapahtunut. Koko illan hän istui ja sitä mietti, kuin
vaarallista salaisuutta, ja kuin hän meni maata, virui hän kauvan
valveilla. Hän oli todellakin puhellut, astunut rinnakkain Knut Holtin
kanssa, jonka nimeä hän ei koskaan ollut kuullut mainittavan
kauhistumatta. Knut oli katsellut häntä ja, kummallista kyllä, ei
ollenkaan niinkuin hän oli odottanut, ei ollenkaan röyhkeästi ja
häjysti, vaan vaatimattomasti ja lempeästi. Hän oli itsekseen
tarkastellut häntä. Hän oli esimerkiksi heti huomannut, että Knut oli
uudenaikaisessa puvussa, olematta kuitenkaan vaatteukseltaan niiden
kauppamatkustavaisten kaltainen, joita kävi heidän kotonaan. Hän oli
huomannut, että hänellä oli suurenlaiset kädet, että hän puristi ne
nyrkkiin, kuin hän puhui jostain, joka ei häntä miellyttänyt, että
hänen äänensä kävi jyrkäksi ja hänen isänsä äänen kaltaiseksi, kuin hän
pilkkasi, mutta oli lempeä ja sointuva, kuin hän innostui ja lämpeni,
ja paljon, paljon muuta -- --
Hän kätki kasvonsa tyynyihin. Hyvä Jumala, mitä hän teki! Siinä hän
virui ja ajatteli vierasta miestä, jota hänen ei ensinkään olisi
pitänyt huomata eikä kuunnella. Hän alkoi rukoilla iltarukoustaan hyvin
innokkaasti. Hän rukoili useita muitakin rukouksia -- hän tunsi
tarvitsevansa puhdistua tämän yhtymisen jälkeen.