Knut oli muuttunut. Viime kerran kotona ollessaan oli hän aina jotain
puuhannut, puhellut, laulanut, purjehtinut, kalastellut, veistellyt,
saanut muutamia uskollisia ystäviä ja koko joukon leppymättömiä
vihamiehiä; nyt hän virui päivät pitkät sohvallaan, poltti sikaria ja
tuijotti tyhjään. Ei hän tosin ketään loukannut, mutta ei hän myöskään
huolinut entisistä ystävistään -- paitse Pietarista --, ja kaikkeen,
mitä tämä tai isä ehdottelivat, oli hänellä vain yksi ainoa vastaus:
»En minä huoli.»
Holt oli huolissaan. Jos hän vaan olisi uskaltanut sanoa pojalleen:
»Knut, sano minulle, mikä sinua vaivaa. Minä en vaadi mitään muuta;
minä en sinua häiritse, mutta salli minun vain tietää se.» Mutta
siinäpä se pulma oli; heidän suhteensa oli niin kummallisen vieras --.
Holt ajatteli niinä aikoina alituisesti, miten se oli semmoiseksi
muodostunut, mikä siihen oli syynä ja kenen syy oli. Mutta ei hän sitä
saanut selville.
Kuin Holtin vaimo kuoli, oli hän ollut suuressa pulassa pikku herran
tähden, joka vielä makasi kätkyessä. Hän ei olisi tahtonut uskoa häntä
vieraalle, mutta itse ei hän ollenkaan tuntenut lastenkasvatuksen
salaisuuksia. Hän teki rohkean päätöksen: hän päätti oppia. Hän kääntyi
kokeneen naapurivaimon puoleen, joka auttoi häntä yli ensimmäisten
viikkojen vaikeuksien. Häneltä hän oppi taidon, ja niin pian kuin hän
oli perehtynyt kaikkiin temppuihin, toimitti hän itse kaikki: hän
valvoi lapsen kanssa yöllä, hän puki sen päälle ja pesi sen, syötti
sitä ja leikki sen kanssa joka joutohetkellä. Hän oli sanomattoman
kärsivällinen ja hellä hoidellessaan pikku olentoa. Eikä hän kuitenkaan
yleensä lapsista pitänyt; lapset olivat päinvastoin olleet hänestä
jotain käsittämätöntä ja ikävää.
Kuin lapsi kasvoi, tuli uusia vaikeuksia. Niinkauvan kuin Holt
saattoi yksistään miimillisillä keinoilla tulla toimeen pienokaisen
kanssa, kävi kaikki jotensakin hyvin. Mutta kuin lapsesta tuli puhuva
olento, kuin se tahtoi saada tiedonhalunsa tyydytetyksi, kuin se
vaihoksen vuoksi tahtoi, että sen kanssa puheltiin hauskalla,
leikkisällä tavalla, ja vieläpä vaati omille päähänpistoksilleen ja
sukkeluuksilleen huomiota, silloin Holt joutui suureen pulaan. Hänen
oli mahdotonta muuttaa käsitys- ja puhetapaansa lapsen mukaiseksi,
niinkuin pikku itsevaltias vaati. Hän teki todellakin parhaansa. Hän
osti kirjoja, erittäin perinpohjaisia saksalaisia teoksia ja
käytännöllisiä neuvoja englantilaista alkujuurta ja virui monta yötä
valveilla oppiakseen salaisuuden. Hän kävi useissa perheissä, joissa
oli pikkulapsia, ja kuunteli hartaasti äitien ja lastenlikkain
keskusteluja pienokaisten kanssa; mutta turhaan. Kuin hän koetti sitä
itse panna käytäntöön, ei siitä tullut mitään. Hän puhui pienokaiselle,
joka kieriskeli lattialla, ikäänkuin professori kuulijakunnalleen, ja
loppupäätös oli aina sama: molemmat tuskastuivat yhtä suuresti
toistensa huonoon käsityskykyyn. Pienokainen osoitti mielentilaansa
jaloillaan, ja Holt huusi: »Mutta etkö sinä ymmärrä!» Ja sitten hän
selitteli niin, että hiki otsasta tippui, mutta lopulta hänen kuitenkin
vaikka hyvin vastenmielisesti täytyi turvata lapsenpiian apuun.
Hän tahtoi itse olla poikansa opettaja. Pojan piti oppia aakkoset uuden
ja paljoa järjellisemmän metoodin mukaan, kuin vanha oli. Koko
opetustapa oli niin perinpohjin mietittyä, niin selvää, niin
loogillista -- lukemisen taidon salaisuuden piti Holtin mielestä tätä
metoodia käyttämällä selvitä pojalle muutamassa tunnissa. Mutta
siinäkin Holt pettyi toiveessaan. He eivät laisinkaan päässeet
yksimielisyyteen. Pienokainen väitti ankarasti vastaan, hän ei voinut
hyväksyä, että b--a oli ba; hänen mielestä se yhtä hyvin saattoi olla
mitä tahansa muuta.
Holt meni pientenlasten kouluun kuulemaan, miten siellä meneteltiin.
Suureksi mielihyväkseen hän huomasi, että siellä opetettiin juuri hänen
metoodinsa mukaan. Mutta tulokset olivat silmäänpistävästi erilaisia.
Ei kellään näistä lapsista ollut mitään sitä mielipidettä vastaan, että
b--a oli ba -- heidän mielestä asian laita oli aivan oikea.
»Kummallisen itsepäinen lapsi,» murahteli Holt kotiin mennessään.
»Perinnöllisiä taipumuksia!»
Hän hankki opettajan sillä seurauksella, että Knut kohta suostui
yleiseen käsitykseen siitä, mikä tulos oli b ja a kirjainten
yhtymisestä.
Sen jälkeen uskoi Holt pojan opetuksen muille, mutta hän seurusteli
kuitenkin yhtä paljon hänen kanssaan. Hän keskusteli pitkät ajat hänen
kanssaan tutkiakseen hänen edistymistään. Hän piti myös huolta
kasvatuksesta, mutta omituisella tavalla. Hän ei häntä nuhdellut, eikä
torunut eikä kurittanut, hän teki hänestä pilkkaa. Hän antoi hänen
tuntea, kuinka järjetöntä, kuinka naurettavaa hänen menettelynsä oli
ollut. Knutiin ei koskaan jäänyt sattumatta isän ivallinen ruoska,
silloin kuin hän oli käyttäytynyt lapsellisesti tai sopimattomasti, ja
hän pelkäsi pientä ruoskan läimäystä ilmassa enemmän kuin mitään muuta.
Tämä kasvatustapa vei tuloksiin, joita Holt ei ollenkaan ollut
odottanut: poika pelkäsi isäänsä. Ei se auttanut, että Holt kohteli
häntä niinkuin aikaihmistä ja myönsi hänelle kaikki aikaihmisen
oikeudet: Knut piti itsekseen ajatuksensa ja tunteensa mieluummin, kuin
hän ne paljasti isän pilkalle.
»Äidin hiljainen luonne,» Holt ajatteli eikä käsittänyt, kuinka hän
voisi voittaa poikansa luottamuksen. Se häntä vaivasi suuresti, mutta
ei tiennyt, kuinka hän saisi sen muutetuksi, ja tottui siihen
vähitellen.
Holtista alkoi tuntua, että hänen pojalleen olisi hyvä päästä
sivistyneeseen kotiin. Hän lähetti hänet maalle erään papin luo. Hänen
oli sanomattoman vaikea olla pojasta erillään. Ensi aikoina hän kulki
levottomana koko päivän ja istui illalla tuntikausia pojan huoneessa.
Joka seitsemäntenä päivänä hän kävi poikaa tervehtimässä. Tämä näytti
yhä enemmän vieraantuvan hänestä. Etenkin senjälkeen, kuin hänessä oli
herännyt uskonnollisia arveluja, arasti hän isää. Isä tahtoi saada
hänet taas kotiin, mutta ei uskaltanut ottaa sitä edesvastausta
päälleen. Silloin hän päätti muuttaa kaupunkiin, ja Knut pantiin
latinakouluun. Holt sai nyt pitää häntä luonaan, mutta heidän suhteensa
ei siitä parantunut; Knutilta itseltään ei isä koskaan saanut kuulla,
mitä hän koulussa koki; hän sai aina muilta tiedustella pojastaan,
etenkin Pietari Strömiltä, joka oli yksi Knutin harvoja ystäviä.
Sitten, kuin Knut kasvoi, olivat he tavallaan kuin toveria; he
puhelivat siitä, mitä olivat lukeneet, laskivat leikkiä ja nauroivat
toisilleen; mutta muuten he kumpikin elivät omaa elämäänsä. Niinpä
nytkin: Knut oli vaiti eikä isä uskaltanut kysyä. -- -- --
Kesä oli tullut; viikko toisensa perästä oli sateista ja kylmää.
Kerran, kolakkaa ilmaa vielä kestäessä, kuljeskeli Knut aamulla aikasin
kaupungin syrjäkatuja, ollen matkalla Pietari Strömin luo. Kulkiessaan
talon sivu, joka oli kadun vähäpätöisimpiä, syöksyi sieltä ulos mies
paljain päin ja huusi: »se kuolee, se kuolee -- lapsi kuolee, Jumala
minua auttakoon!»
Hän töytäsi Knutia kohti. Se oli Kurt Stubb.
»Mikä on hätänä?» Knut kysyi.
Toinen tarttui häntä käteen. »Jumalan kiitos! Sehän on Knut Holt.
Herran nimessä juoskaa -- lapsi tuolla, nähkääs -- se on toden totta
aivan musta -- -- minä olin kipparin luona, joka asuu alakerrassa --
kuin se huusi -- ja -- kuulkaa, herra kulta, hakekaa -- -- ei, tehän
olette itse tohtori! Herra teitä siunatkoon, käykää sisään -- minä haen
nais-apua! Äiti raukka on yksin ja aivan suunniltaan. Joutukaa! se on
ylhäällä ullakossa.»
Ja sitten riensi lyhytjalkainen ja jotensakin suurivatsainen mies
kaupungille paljain päin, niinkuin hän oli.
Knut meni huoneeseen ja ylös jyrkkiä narisevia portaita, jotka jokainen
olivat ontoksi kuluneita ja joitten käsipuut kiilsivät likaisten käsien
monivuotisesta hieromisesta. Ylhäällä käytävässä oli yksi ainoa ovi,
jonka hän avasi, kuin ei kukaan vastannut hänen kolkutukseensa.
Pienessä vinokattoisessa huoneessa, jonka harmaa seinusta oli monesta
kohden paikattu ja jonka ainoasta ikkunasta näki vain naapurin katon,
oli vaimo polvillaan kätkyen ääressä. Hän nojasi kasvojaan kätkyen
reunaa vastaan ja katsoa tuijotti veristyneillä, itkettyneillä silmillä
kuoleman tuskissa kamppailevaa, kätkyessä makaavaa, puolen vuoden
vanhaa lasta.
Hän ei huomannut, että joku tuli huoneeseen. Knut jäi seisomaan oven
suuhun ja katseli ympärilleen. Huone oli sekä makuu- että asuinhuone.
Pienellä pöydällä oli ompelukone, ikkunassa oli kasvia, nuoralla uunin
edessä lapsen vaatteita. Luultavasti oli lapsi sairastunut aivan äkkiä.
Sänky kätkyen vieressä oli levällään, peite ja ryppyiset lakanat olivat
valuneet lattialle. Äiti, joka nähtävästi oli porvariluokkaa, oli
alushameessa ja yöröijyssä; paljaissa jaloissa oli matalat kengät;
tukka oli hajallaan harteilla.
Äkkiä hän hypähti ylös huutaen: »Nyt se tulee taas! Oi, hyvä Jumala,
nyt se kuolee!»
Knut riensi kätkyen luo. Äiti ei näkynyt häntä huomaavan; hän seisoi
siinä vavisten kalpein huulin ja hengitti lyhyeen ja kovasti eikä
nähnyt muuta kuin lapsen kätkyessä. Se ei enää virunut kalpeana ja
liikkumatta niinkuin ensin Knutin huoneeseen tullessa. Sen silmäluomet
aukenivat hitaasti, silmät vääntyivät ensin ylöspäin ja sitten
alaspäin, se veti jalat alleen koukkuun, kädet puristuivat nyrkkiin,
suu vääristyi ilkeästi, koko naama kävi ensin punaiseksi ja sitten
siniseksi, ja raskaasti kohoilevasta rinnasta tuli puoleksi sihisevä,
puoleksi ähkyvä ääni.
Knut tempasi sen nopeasti kätkyestä, aukasi ikkunan ja piti sitä
raittiissa ilmanvedossa.
»Kylmää vettä ja riepu!»
Äiti riensi ja tuli takaisin vaaditun kanssa. Hän vapisi, niin että
vesi läikkyi lattialle.
»Pitäkää lasta, minä panen kääreet sen ympärille.»
Muutaman minuutin perästä oli kaikki hiljaa; ei kuulunut muuta kuin
äidin hengittäminen ja veden valuminen, joka kerran kuin Knut pisti
rievun veteen.
Vähitellen päättyi suonenveto. Ainoastaan silloin tällöin värähtelivät
huulet, ja toinen silmäluomi kohosi hiukan ja sulkeutui taas. Kasvot
olivat kalman kalpeat, huulilla ja silmillä oli sinertävä varjo.
»No, nyt se täksi kertaa on mennyt ohi,» Knut sanoi. »Pankaa se
kätkyeseen!»
Äiti heittäytyi jälleen polvilleen ja purskahti hurjasti itkemään;
kyynelten tulviessa hän puhui lapselle hellin sanoin, rukoili sitä,
ettei se vielä häntä jättäisi, lupasi sille leikkikaluja ja muistutti
sitä siitä, kuinka hauska heillä oli ollut yhdessä -- aivan kuin se
olisi voinut kuulla ja ymmärtää häntä. Tuon tuostakin hän keskeytti
itseään huudahtamalla: »Rakas, taivaallinen Isä, miksi tuon viattoman
raukan täytyy tätä kaikkea kärsiä!» tai: »Voi, Herra Jumala, varmaankin
se kuolee.» Sitten hän kuunteli sen hengitystä ja alkoi taas puhua
sille samalla hellällä, rukoilevalla, kehoittavalla äänellä. Hän oli
aivan unohtanut, että oli joku läsnä.
Vasta kuin Knut kysyi, miten se oli tullut, näytti hän huomaavan hänet.
Hän katsoi häneen puoleksi hämmästyneenä, ikäänkuin hän olisi
ajatellut, kuka hän oli ja miten hän oli tullut. Äiti kertoi
heränneensä siitä, että lapsi ähkyi niin kummallisesti. Kuin hän katsoi
sitä, virui se aivan jäykkänä kätkyessä ja tuijotti kattoon. Hän oli
hypähtänyt ylös lähteäkseen lääkäriä hakemaan, mutta ei ollut
uskaltanut jättää lasta. Sitten oli toinen kohtaus seurannut toista.
Epätoivoissaan hän oli huutanut alas kippariin, joka asui alakerrassa
ja paitse häntä oli ainoa talossa asuva; mutta hän makasi. Viimeinkin
oli Stubb tullut ja kuullut hänen huutonsa.
Portailta kuului askelia. Stubb astui sisään Kornelia Vikin seurassa.
Tehtyään tarpeelliset määräykset ja luvattuaan hankkia valvojanaisen,
joka saattaisi auttaa äitiä, sekä tulla itse illalla uudestaan, lähti
Knut pois Stubbin kanssa.
»Kuka hän on?» Knut kysyi, kuin he kulkivat yhdessä katua pitkin.
»Maria Hansen! Onneton raukka hän on. Hän on jostain etelästä päin ja
tuli tänne Hamren palvelustyttönä. Hän oli hiljaisin ja siivoin
ihminen, mitä ajatella voi. Pahaksi onneksi oli hän myöskin kaunis,
jonka muitten muassa myöskin Gil huomasi. Minä luulen, että hän oli
syypää siihen, että tyttö luopui paikastaan ja alkoi ommella ihmisille.
Mutta Gil ei jättänyt häntä rauhaan. Sitten lähti tyttö kaupungista ja
matkusti pohjoiseen päin. Gil teki niihin aikoihin monta Nordlandin
matkaa, ja kuin hän palasi kaupunkiin, olivat he kihloissa.
»No, Hamrella ei ollut mitään sitä vastaan, että sisarenpojastakin
kerran tuli hiukan kavaljeeria, niinkuin hän sitä kutsui. Mutta,
nähkääs, Hamren talolla on aina ollut huolellisesti kalkilla sivelty
ulkopuoli -- te ette siinä löydä mitään vikaa, ette pienintäkään
halkeamaa, -- ja tämähän oli skandaali. Sitten tyttö sai pienen
poikasensa, jota hän nyt niin pelkää kadottavansa, ja taitava
sporttimies meni enonsa luo ja sanoi: 'Minä menen naimisiin.' Oli ollut
kiivaita kohtauksia vanhuksen ja Gilin välillä, mutta tämä ei luopunut
tuumastaan. Silloin keksi vanhus hyvän ajatuksen. Hän lähetti Fonnin
sisarenpojan luo. Minä en tahdo sanoa mitään pahaa papista, mutta --
noo, hän puheli ja käveli Gilin kanssa, ja sai sen hylkiön käymään
kokouksissa ja pää kallellaan. Niin no, Jumala paratkoon, enhän minä
tarkoita, että siinä mitään pahaa olisi -- päinvastoin. Mutta kuulkaas
vielä. Fonn selitti hänelle, että Hamre oli hänelle isän sijainen, ja
että Jumalan sana sanoo: sinun pitää kunnioittaman isääsi ja äitiäsi.
Hän selitti hänelle myös, että Maria Hansen, jos hän naisi hänet, ei
enää käsittäisi, minkä kauhean rikoksen hän oli tehnyt. Noo -- Gil teki
pitkän ulkomaanmatkan, ja Maria on siinä pienokaisineen. Hyi perhana!»
»Sehän on halpaa!»
»Sen minäkin sanoin Fonnille. Se on korkeampaa armeliaisuutta, jota
maailmanlapset eivät ymmärrä, hän sanoi. Hitto vieköön teidän
korkeamman armeliaisuutenne, minä sanoin. Tehän suorastaan yllytätte
viekoittelemaan naisia ja hylkäämään heidät. Mutta, voi sun perhana --
sitten hän alkoi ladella raamatunlauseita ja teki asian niin hiton
monimutkaiseksi, että minun täytyi myöntyä. En minä sitä ymmärrä --
hänhän on Jumalan mies ja oppinut mies.»
»Mistä Maria nyt elää?»
»Ompelemisesta, niinkuin ennenkin; hän ei tahdo mitään lapsen isältä.
Hän elää hyvin niukasti. Ensinnäkin on hänellä lapsi, ja sitten eivät
ihmiset uskalla julkisesti antaa hänelle ommeltavaa nyt, kuin Fonn on
julistanut hänet paatuneeksi. Jollei hän olisi niin taitava ja jollei
hän ompelisi niin huokeasta, ei hän saisi ollenkaan työtä. Nyt
kaupungin naiset syrjäteitä myöten hiipivät hänen luokseen
ompeluksineen.»
»Se minusta on kummallista, että Kornelia Vik --»
»Kornelia on hyvä tyttö ja viisas tyttö, ja huolimatta kaikesta siitä,
mitä nämä -- nämä --» hän katsoi varovaisesti ympärilleen -- »niin,
ymmärrättehän te?»
»Mitä te tarkoitatte?»
Stubb kohotti olkapäitään. »Nämä jumaliset, nähkääs -- niin, Jumala
varjelkoon, en minä sano heistä mitään pahaa! Mutta he hallitsevat
tässä kaupungissa -- niin!»
»Minä olen siitä kuullut.»
»Ja Kornelia -- niin, Jumala häntä siunatkoon, hän on kaiken ikänsä
elänyt kymmenkertaisen lukon takana. Ja kuitenkin -- minä olen pari
kertaa ollut läsnä, kuin hän tahtoo jotain muuta kuin isä ja kaikki
profeetat, ja silloin se hento olento on luja: eivät mitkään maailman
voimat saa häntä horjumaan.»
He erosivat linnan edustalla. Knut meni ylös puhumaan isän kanssa
valvoja-naisesta. Sen jälkeen hän meni Pietari Strömin luo, joka,
niinkuin hän sanoi, oli säteilevän iloinen, kuin Knut oli ottanut
turviinsa Maria Hansenin. Kuin Knut päivällisaikaan tuli kotiin,
ilmoitti isä, että Katriina itse tahtoi valvoa sairaan lapsen luona.
Illalla Knut meni taas pikku holhottinsa luo. Sekä Kornelia että
Katriina olivat siellä. Kohtauksia oli ollut tiheään ja pitkällisiä;
pienokainen ei ollut toipunut niitten väliajaksi.
Kornelia otti hattunsa ja sadenuttunsa mennäkseen kotiin kertomaan
isälleen ja tädilleen, että hän oli päättänyt valvoa vuorotellen
molempien toisten naisten kanssa.
Knut ja Kornelia lähtivät yht'aikaa talosta ja kulkivat yhdessä märkää,
melkein tyhjää katua.
»Luuletteko te, että hän kadottaa pienokaisensa?» Kornelia kysyi.
»Minä pelkään niin käyvän.»
»Siitä tulee kova vitsaus äidille», Kornelia sanoi tavalla, jossa
kuvautui sitä säännönmukaista jumalisuutta, mikä on omituinen nuorille
tytöille, jotka ovat eläneet moninkertaisen varuksen takana elämän
puutteista ja kiusauksista. Hän muuten näin sanoessaan ajatteli
vähemmän onnetonta äitiä kuin seuralaistaan, joka myös oli tämän
maailman kevytmielisiä. Hän tahtoi saada Knutin ymmärtämään, että hän
tiesi sen, ja hän oli odottanut, että se Knutia huolestuttaisi. Hänen
hämmästyksensä oli senvuoksi aivan ääretön, kuin Knut jyrkästi ja
suuttuneena puhkesi sanomaan: »Kuinka mieltä liikuttava se ajatus on,
jonka te nyt lausuitte! Mitä te ensinnäkin tiedätte sen onnettoman
naisen rikoksesta? Ehkä on hän ainoastaan rakastanut lämpimämmin ja
ollut uskollisempi, kuin useammat ollenkaan saattavat olla. Mutta
olkoonpa niin, että hän on rikkonut. Ettekö te häpeä tunnustaa
palvelevanne semmoista julmaa Jumalaa, joka rangaistessaan äitiä,
kiduttaa hänen viatonta lastaan?»
Kornelia vetäytyi arasti ja kauhistuneena toiselle puolelle katua.
Sieltä tuli tuskin kuuluvasti hänen seuralaiselleen:
»Mutta mehän opetamme --»
»Minä tiedän sen», keskeytti Knut hänet terävästi ja jatkoi
suuttuneella ja nuhtelevalla äänellä puhettaan siitä, mitä me opetamme
tästä Jumalasta, jota meidän täytyy rakastaa ja palvella, muun muassa,
että hän luopi miljoonittain onnettomia olentoja, joista hän edeltäpäin
tietää, että he saavat kärsiä kaikkea mahdollista puutetta tässä
maailmassa ja joutua ijankaikkiseen kadotukseen tulevassa.
Kornelia tunsi itsensä aivan kauhistuksen ja pelon valtaamaksi. Hän
vapisi eikä tuntenut, että hänen jalkansa koskettivat maata. Hän ei
ollut koskaan kuullut mitään niin jumalatonta. Hän käsitti samassa
tämän miehen vaarallisuuden.
Niin oli Knut kiintynyt puhumaan ja Kornelia kuuntelemaan, ettei
kumpikaan huomannut, että he olivat kulkeneet Vikin talon sivu,
ennenkuin he olivat kaupungin ulkoreunassa.
He pysähtyivät kumpikin, kuin he sen huomasivat, ja palasivat takaisin
äänettöminä.
Kornelia tapasi isän ja tädin illallista syömässä. Hänkin istui
pöytään. Vik sanoi, että hän tahtoi palkata naisen valvomaan lapsen
luona. »Ei tarvita; meitä on jo kaksi, Holtin Katriina ja minä»,
Kornelia vastasi.
Vik kohotti kulmakarvojaan hiukan.
»Aiotko sinä --?»
»Aion, minä menen sinne, kuin olen syönyt.»
Vik ei sanonut mitään, ennenkuin ateria oli päättynyt. Sitten hän
sanoi: »Ei minusta ole mieleen, että sinä menet sinne.»
Kornelia ei vastannut.
Vik kulki muutamia kertoja edestakasin lattialla. Sitten hän meni
käytävään, lukitsi ulko-oven ja pisti avaimen taskuunsa. Kuin hän tuli
sisään, seisoi Kornelia keskellä lattiata; hänellä oli taas hattu ja
sadetakki yllä.
»Saanko minä avaimen?» hän kysyi.
»Sinä siis todellakin aiot mennä sinne?»
»Niin.»
Sanat eivät kummaltakaan puolelta olleet kovia eivätkä kiukkuisia.
Mutta joka lauseen välillä oli paussi, joka koko keskustelun teki
hillityn riitaisaksi. Vik katseli häntä hetkisen synkällä, tutkivalla
katseella; sitten hän sanaakaan sanomatta antoi hänelle avaimen ja
lähti huoneesta.
Kuin Kornelia tuli takaisin pieneen taloon, löysi hän tilan tehtynä
uusilla lakanoilla. Molemmat toiset tahtoivat valvoa ensi osan yötä.
Hän heittäytyi vaatteet päällä sänkyyn, mutta ei voinut maata.
Hiljaisuudessa tulivat Knutin sanat takaisin yksitellen ja ahdistivat
häntä. Mikä häntä liikutti enemmän kuin sanat, oli ääni, jolla ne
lausuttiin. Tämä paathos oli Kornelialle outo. Se ei ollut papin
kirkossa, ei Björnholtin, kuin hän riehui kansanyllyttäjiä vastaan, ei
isän, kuin hän nuhteli talonväkeään. Hänen puheessaan oli samalla
jotain intohimoisenärtynyttä ja syvänsurullista, joka pakoitti häntä
uudestaan ja uudestaan tutkimaan, mitä Knut oli sanonut.
Molemmat toiset naiset istuivat ääneti kummallakin puolella kehtoa,
joka oli nurkassa, ja jota valaisi himmeä yölamppu. Hehän tiesivät,
miten Vikin ankara tytär heitä tuomitsi, ja se tieto heitä painoi.
Mutta kuin he luulivat hänen nukkuneen, alkoivat he kuiskaillen
puhella, aluksi niin hiljaan, että he itse vain kuulivat, mutta sitten
niin, että Korneliakin kuuli.
Maria Hansen puhui.
»-- -- Hän kävi täällä joka päivä ja selitti, kuinka kauhea synti se
oli. Tiedänhän minäkin, ettei se ole oikein, mutta -- -- ja mehän
aioimme mennä naimisiin. Minä olen sitä ajatellut niin, että minä
luulin tulevani hulluksi -- -- -- Gil sanoo myös, että muissa maissa ei
ole niinkuin meillä. Heitä ei vihitä -- kuin he ovat pantu kirjoihin
virastossa, ovat he oikeita aviopuolisoja.»
»Mutta nehän lienevät pakanoita, Maria?»
»Ei, hän sanoo, että ne ovat kristittyjä niinkuin mekin.»
»Saattaako se olla mahdollista?»
»Tottahan hän sen tiennee.»
Syntyi äänettömyys. Sitten sanoi Maria, ikäänkuin uskoen jotain
salaisuutta:
»Katriina, raamatussa ei seiso mitään vihkimisestä.»
»Jumala sinua varjelkoon, Maria, kuka on sinulle semmoisia uskotellut?»
»Gil on minulle senkin sanonut.»
»Voi, kuinka sinä saatoitkin antaa uskotella itseäsi!»
»Minä kysyin papilta.»
»No? Mitä hän sanoi?»