Oli Knutin tulopäivän jälkeinen päivä. Holt istui ja kertoi pojalleen
kaupungin »sisällistä historiaa» kuluneina vuosina.
»Siinä sinulla on tapahtumien luuranko», hän päätti, »sinun täytyy
ruveta puolueen johtajaksi, Knut.»
»Sinunko äänilläsi, isä?»
»Ääniä? Sinä saat ääniä yllinkyllin! Sinä, joka olet niin lahjakas!»
»Miksi ihmeeksi sinä et anna valita itseäsi isä?»
Holt pureskeli piipunluuta.
»Minulla ei ole tietoja tarpeeksi --»
»Onko sinun kilpailijoillasi enemmän?»
»Ei, vaan vähemmän. Mutta minä olen ylpeä. Minä tahtoisin olla
päällikkö, mutta sitä minä en voi. Sitäpaitse -- nyt -- uusia
voimia vastaan -- ei, siitä ei tulisi mitään. Mutta sinä, sinä olet
varustettu --.»
»Minä! En, isä, jäntevyys minussa on murtunut; minulla ei ole enää
innostuttavaa sanan voimaa.»
Syntyi pitkä äänettömyys. Holt istui kädet pöydällä ja tuijotti
eteensä.
»Se on paha se», hän sanoi, »hyvin paha. Minä olin todellakin odottanut
-- minä olin luottanut --»
Knut nousi seisomaan.
»Minä olen pahoillani, isä, että minä en voi täyttää sinun toiveitasi.
Mutta minä en siihen voi mitään. Mennyt on mennyttä.»
Pietari pisti päätään ovesta. Hän selitti, ettei hän mitenkään
saattanut tehdä työtä, kuin oli niin kaunis keväinen sää, ja hän tuli
Knutilta kysymään, eivätkö he lähtisi tervehtimään yhteisiä ystäviä.
»Olkoon menneeksi», Knut vastasi ja sytytti sikarin. »Mutta älä vie
minua heti semmoisten pariin, jotka haisevat pukinkarvalle. Sinun pitää
muistaa, että minä tulen merimatkalta.»
»Mitä sinä tarkoitat?» Pietari kysyi. »Minä arvelin, että me menisimme
Aage Stormin luo; siellä sinä varmaankin tapaat monta tuttua.»
»Niinkuin tahdot. Minä olen valmis.»
He menivät. Holt jäi istumaan pitkäksi aikaa samaan asentoon. Hän puhui
puoliääneen itsekseen: »Niin -- mitäpä siihen voi? Supistaa --eroittaa
-- -- ja sitten sallia heidän voittaa!»
Hän hypähti kiivaasti pystyyn ja löi nyrkin pöytään.
»Hitto vieköön! Olen minä ennenkin myrskyssä selvinnyt, ja minä tahdon
uskaltaa vieläkin kerran!»
Pietari ja Knut kuljeskelivat yhdessä mutkikkaita katuja pitkin,
latinakoulun ohi ja kaupungin portista ulos. He pysähtyivät yksinäisen,
punaiseksi maalatun talon kohdalle. Siinä asui Aage Storm.
He astuivat pitkään kapeaan huoneeseen, jonka keskellä oli raskas
tammipöytä. Molemmin puolin sitä oli penkkiä. Kova tupakanhaju leimahti
tulijoita vastaan. Pöydän ympärillä istui kuusi herraa, jotka joivat
kotona pantua olutta suurista haarikoista. Isäntä Aage Storm astui
edestakaisin pitkillä, täsmällisillä, tekisipä mieli sanoa
syvämielisillä askelilla ja puhui. Toinen käsi oli hänellä pistetty
sarkatakin taskuun, toisessa oli tavattoman pitkä piippu, jossa oli
hyvin vanha pesä. Tuon tuostakin hän pysähtyi ikkunan ääreen ja katsoi
kauvan sinitaivaaseen. Silloin saattoi huomata hänen syvät, ajattelevat
silmänsä, jotka suunnattoman parran ja tuuhean ruskean tukan jälkeen
lähinnä vetivät huomiota puoleensa.
Pysähtymättä kävelyssään tai puheessaan tervehti hän tulijoita päätä
nyökäyttämällä. Hän paraillaan selitti vanhaa, »voimakasta» entisen
ajan runoa. Hän pysähtyi taas viimein ikkunan eteen, katsoi taivaalle
ja sanoi: »Se on todellakin merkillistä! Kaikki on niin syvää näillä
vanhoilla, niin syvää ja niin voimakasta, niin voimakasta. Niissä on
vain voimakkaita ijankaikkisuuden ajatuksia.»
Sitten oli hän kauvan vaiti, kääntyi hitaasti vieraisiinsa ja tervehti
kädestä ensin Pietaria ja sitten Knutia. Hän piti kauvan kädessä
Pietarin ja Knutin kättä ja katsoi heitä silmiin lempeästi hymyillen.
»Vain on se Knut Holt», hän sanoi.
Hitaasti hän sitten meni kaapin luo ja tuli takaisin pullo kainalossa
ja kaksi haarikkaa kädessä.
Hän täytti haarikat ja joi tulijain terveydeksi. Sitten hän taas alkoi
kulkuaan edestakaisin huolimatta, siltä ainakin näytti, siitä, mitä
muut puhuivat.
Yksi läsnäolijoista lähestyi Knutia. Kuka ei ole jossain maaseudulla
tavannut tätä olentoa? Hän on vanhanpuoleinen lihavanläntä herra,
kasvot lihavat ja turpeat, silmät veristyneet ja siirallaan. Hänellä on
sarvihankaset, suuret, pyöreät silmälasit, sotilaan kaulahuivi ja
kaulaan saakka napitettu västi, joka on rasvainen taskujen kohdalta,
nukkavieru musta takki ja leveät sarkahousut. Ja ken on tämän kerran
tavannut, se on heti käsittänyt, että hänen elinkeinonaan on pienten
epävarmojen saatavien hakeminen ja pienten epäiltävien oikeusasiain
ajaminen, joihin ei kukaan muu tahdo puuttua?
Toimittaja Höjsen -- sillä hän se oli -- oli kerran ollut sellaisessa
alhaisessa asemassa kaukaisessa tienoossa ja olisi ehkä vieläkin
viettänyt hiljaista elämäänsä, jollei hänellä olisi ollut järkähtämätön
vakuutus. Tämä ominaisuus ei ollut aina ollut hänelle hyödyksi. Hän oli
ollut kadetti, mutta oli tullut siihen vakuutukseen, että vapaalle
ihmiselle oli alentavaista alistua sotilaskurin alle. Sen tähden hän
joutui riitaan esimiestensä kanssa, joilla oli aivan liialliset
mielipiteet tässä asiassa. Sitten hän suoritti oikeustutkinnon ja tuli
asianajajaksi maalle. Hän oli elänyt siinä toimessa monta vuotta, kuin
hän äkkiä syvästi tuli vakuutetuksi alempien luokkien suuremmista
oikeuksista. Koska hänen elinkeinonsa ei oikein soveltunut tämän uuden
katsantokannan kanssa yhteen, niin hän muutti kaupunkiin ja perusti
demokraattisen lehden, joka levisi laajalti, ja hän eli nyt surutonta
elämää vakuutuksensa mukaisesti.
Hän tervehti tuttavallisesti Knutia ja veti hänet nurkkaan, jossa hän
alkoi kertoa hänelle vaaliskandaalia ja kaupunginjuoruja. Hänellä oli
kerran ollut aivohalvaus; toinen suupieli oli vielä hieman veltto, ja
sanat soluivat sen vuoksi omituisen löperösti. Se teki koko hänen
puheensa vastenmielisen tuttavaksi; aina vaan odotti tarinoita, jotka
eivät olleet aiotut siivoille korville. Hän puhui »henkisestä
tyranniudesta» kaupungissa. Hän tiesi kertoa Knutille aivan mahdottomia
asioita -- -- tunsiko Knut pastori Gröniä, joka muuten nyt oli
muuttanut kaupungista pois? Knutilla ei ollut sitä iloa. »Sillä nähkääs
-- ja niin sitä alettiin. -- Vildhagen oli ensimmäisen alun antanut,
mutta ei ollut osannut antaa liikkeelle oikeata kaunista muotoa. Se
pääsi vasta muotiin kuin Grön tuli. Nähkääs, hän nyt oli oikeastaan
iloinen sielu, joka kaikkein mieluimmin liikkui seuroissa ja puheli
itsestään. Mutta hän oli niitä, joihin kaikki ympäröivät olot
tarttuivat; hänessä oli kaikkien seinien väriä. Niin häneen myöskin
pyhyys tarttui. Mutta hän ei voinut elää iltaseuroittaan, ja silloin
keksittiin hengelliset iltamat. Niitä toimeenpanemalla kunnostivat
itseään etenkin kauppias- ja käsityöläisperheet. Grön sai kutsumuksia
kilvan. Mies raukka juoksi hengästyneenä seurasta seuraan, usein
monessa samana iltana. Sen minä sanon, että oikein häntä täytyi
ihmetellä. Mutta ei hän sittenkään voinut tyydyttää kaikkia
vaatimuksia. Elämä juhlapuvussa olisi hänet varmaan lopulta tappanut,
mutta silloin tapahtui jotain ilkeätä. Niihin aikoihin tapahtui koko
joukko konkurssia ja useita petollisia. Ja konkurssin tekijät olivat
innokkaimpia pitämään hengellisiä seuroja. Se oli uusi tapa hankkia
luottoa. Mutta voittehan käsittää, että kuin asianhaara kerran oli
herättänyt huomiota, täytyi tulla käänne. Äkkiä olikin vaarallista
kutsua luokseen pappia. Ahaa, joko hän on niin pitkälle joutunut,
sanottiin, ja luotto oli mennyt. Siihen hengelliset iltamat
kerrassaan loppuivat. Se oli kauhea isku Grönille, jonka muut paitse
seurustelulahjat olivat pieniä. -- Sitten tuli Telnäs. Hän oli
leskimies. Hän ei käynyt iltaseuroissa, vaan kävi naisyhdistyksissä,
joita hän perusti koko joukon. Mitään sen tapaista en ole koskaan
elämässäni kokenut. Kaikki kaupungin naiset, nuoret ja vanhat, aivan
yhdistysraivossa. Kotona he aamusta iltaan ompelivat koruompeluksia,
jotka olivat hänelle aiotut. Hänellä oli pieni huone täynnä
hartaushyllyjä, hartaustyynyjä ja hartausmattoja. Se on aivan totta,
sen minä takaan! Hän piti suuria naiskokouksia luonaan. Niihin
pääseminen oli naisellisen kunnianhimon korkein maali. Ja ne, jotka
eivät päässeet mukaan -- voi, kuinka he vihasivat toisia! Se oli
kristillistä leipäintoa oikein suureen malliin. Naiset muodostivat
itselleen niihin aikoihin oman kielen. Hän oli heille kaikki kaikessa,
heidän sanakirjansakin ja kielioppinsa. Ja kuitenkin -- kuitenkin
hänkin lankesi. Hän oli rakastanut vaimovainajaansa liian suuresti,
voidakseen olla kaipaamatta uutta. Ylemmät asianomaiset olivat myöskin
asian puolesta. Mutta se oli ajattelematon askel. Yhdellä iskulla oli
kaikki ohi. Hän lankesi, hän musertui, hän oli hyljätty ja unohdettu
samassa hetkessä. Penkit tyhjät, eikä enää hartaushyllyjä. Hän haki
muualle ensi tilassa.
»Me saimme Fonnin. Hän ei ole ollenkaan seuramies ja vain vähän
yhdistysten harrastaja. Hän on keksinyt hengelliset kävelyretket. Hän
on valinnut itselleen polun ulkopuolella kaupunkia -- siellä kuljeksii
hän heidän kanssaan yksitellen. Hän ei saa useita hartaustyynyjä, mutta
hänellä on kuitenkin tavaton valta. Minä vakuutan teille --»
Hänet keskeytettiin. Aage Storm alkoi taas puhua, ja kaikki vaikenivat.
Hän selitteli alkuaikoja ja niitten jumalaista valoa. Kansan poveen
kätkettyinä oli meidänkin aikoihimme säilynyt muutamia sen
ijankaikkisuuden ajatuksia.
Knut väitti vastaan. Hän ei uskonut mennyttä kulta-aikaa, jolloin
viattomuus ja voimakkaat ijankaikkisuuden ajatukset kukoistivat,
eikä siis myöskään taantuvaa kehitystä. Sen sijaan hän tunsi
luola-asukkaiden ja jätetunkioitten aikakauden ja edistyksen siitä ja
sen ajatuksista -- --
Kaikki katsoivat häneen hämmästyneinä ja vihastuneina. Eikö hän ollut
samaa mieltä kuin Aage Storm? Eikö hän uskonut kansan poveen kätkettyä
jumalaista valoa? Oliko se mahdollista?
Aage Storm pysähtyi kävelystään. Hänkin katsoi kysyväisesti Knutiin.
Etkö sinä olekaan meidän miehiämme, näytti hän sanovan.
Syntyi kohta vilkas väittely. Höjsen puhui »lujasta vakuutuksesta»,
Aage Storm kansan vaistosta, muut säestivät näitä kahta. Knut oli
pisteliäs, Aage Storm syvä, muut, paitse Pietari, kovaäänisiä.
Lopulta, kuin kaikki huusivat kilvan, lähtivät Knut ja Pietari pois.
Aage Storm piti heitä taas kauvan kädestä. Hän katsoi lempeästi
Pietariin, oudosti Knutiin. --
Knut ja Pietari palasivat takaisin kaupunkiin. Pietari oli levoton ja
hänen kasvonsa hehkuivat.
»Miksi sinä olit niin tyly Aage Stormia kohtaan?» hän kysyi.
»Minä en todellakaan tiedä -- ehkä se oli siksi, että hänen kimppuunsa
oli niin helppo käydä.»
»Hyi, Knut, se ei ole oikein.»
»Minä myönnän sen, ystävä kulta. Mutta ne ovatkin kauheita ihmisiä nuo
sinun ystäväsi. Kaikki nuo puhetavat, minä luulin ne jo kauvan sitten
olleiksi ja menneiksi.»
»Mutta etkö sinä enää usko --»
»Pyhään kansaan. En, yhtä vähän kuin pyhiä ruhtinaita.»
»Mutta isänmaa, isänmaa, etkö sinä enää rakasta isänmaatasi?» --
»En. Minä en siinä näe mitään, jota kannattaisi rakastaa. Voimakkaita
ijankaikkisuuden ajatuksia ja suuria näkyjä! Herra siunatkoon!
Rihkama-ajatuksia ja sillinäkyjä [sillinäyt ennustavat sillin tuloa],
ystävä kulta, eikä mitään muuta.»
Pietarin pää painui alas. Itku oli hänellä kurkussa, Hän katseli
järvelle ja sinertävien tunturien välitse vihreisiin laaksoihin, ja hän
ajatteli kaikkia niitä rauhallisia kotia, jotka olivat niissä; ja hän
lämpeni ja heltyi ja tunsi, että näitten kotien puolesta hän saattoi
henkensä panna alttiiksi.
Kuin he olivat kukkuloilla sataman kohdalla, sanoi hän: »Muistatko sinä
sitä iltaa, kuin sinä ensi kerran puhuit työväen yhdistyksessä, kuin
kaikki lopulta nousivat seisomaan ja hurrasivat sinulle? Silloin me
myöskin astuimme tätä tietä ja katselimme laivoja ja merta. Muistatko,
mitä sinä silloin puhuit? Se oli meidän maastamme. Sen piti kerran
vielä tulla siksi, minä se oli muinoin ollut.»
»Herranen aika, kyllähän minä niin lienen sanonut. Minähän silloin elin
suloisimmassa tietämättömyydessä sekä siitä, mitä tämä armas maa oli
ollut, ja mitä se oli. Naurettavinta on, että minä mielelläni olisin
antanut vaikka tappaa itseni niitten puheparsien tähden.»
»Puheparsien? -- Tiedäpäs, Knut, että minä silloin ensi kerran tunsin,
että oli jotain suurta ja ihanaa, jonka puolesta kannatti elää.»
»Jumala sinua siunatkoon, Pietari, sinä olet sentään herttainen poika.»
»Mutta, Knut, miksi et sinä saattanut --»
»Jälleenkö ruveta runoilijaksi? En, minä en pyri niin korkealle. Jos
minä vaan voisin tulla tasaiseksi toivovaksi työmieheksi! Mutta
sitäkään -- Jääköön se tällä kertaa. Istutaan. Ja kerro minulle jotain.
Etkö sinä osaa jotain hauskaa kalastajan tarinaa? Sinähän ennen muinoin
osasit niitä niin paljon. Ne olivat niin hullunkurisia ja liikuttavia.»
Mutta Pietari ei ollut sillä päällä. Hän oli ja pysyi alakuloisena.
Pieni höyrylaiva käännälti satamaan. »Kas! Tuossa on vuonolaiva!»
Pietari huudahti. »Mennään laiturille.»
»Odotatko sinä ketä?»
»En -- se on -- minä en odota ketään -- erityisesti, -- mutta
saattaisihan siellä olla joku, -- sitä paitse -- ylimalkaan -- minä
olen aina siellä, kuin vuonolaiva tulee.»
»Sepä on omituinen huvitus.»
»Niin sinulle. Mutta minähän olen sieltä kotoisin.»
He menivät alas laiturille, johon höyrylaiva juuri oli laskenut.
Pietari meni laivaan ja tervehti laivan miehistöä, jonka hän näytti
tuntevan hyvin tarkkaan. Knut jäi laiturille seisomaan ja seurasi
ystävätään silmillään. Äkkiä näki hän hänen rientävän peräkannelle ja
lihavanlaisen miehen luo, jolla oli ahavoittuneet merimiehenkasvot, ja
jonka rinnalla seisoi ruskea-, kirkassilmäinen, pikkarainen, pullea
vaimo. Pietari puhui ja hymyili ja osoitteli milloin sinne ja milloin
tänne; pieni pullea vaimo teki samoin ja taputteli häntä olalle. Mies
seisoi piippunysä suussa ja mörähteli tuon tuostakin jonkun sanan
keskusteluun matalalla, hyväntahtoisella äänellä. Ryhmän ympärillä
hyörieli koko joukko pikkupoikia, jotka tahtoivat kantaa tavaroita ja
vuorotellen synnyttivät naurua ja harmistuneita huudahduksia. Äkkiä
Pietari heittäytyi hengenvaarallisella hypyllä laivan reunan yli
laiturille. »Tule ylös sinäkin, Knut! Ne ovat tuttavia kotipuolelta --
kauppias Brandt -- muistathan -- se, jonka luona minä olin ennen, kuin
minä tulin tänne. Ne ovat niin kunnon väkeä! Sinä et usko, kuinka
paljon vaimo lukee. Mieskin on oivallinen -- --» (hiukan epäröiden:)
»mutta hän on konservatiivi. Sinun täytyy tulla mukaan.» (Kuiskaten:)
»Vaimo on niin tavattomasti innostunut sinuun!»
Hän oli niin innoissaan, niin tavattoman sinisilmäinen ja viattoman
tyytyväinen.
»Hm,» Knut vastasi, »eiköhön minun pitäisi pysyä loitompana, jottei hän
pettyisi luulossaan.»
»Ei, ei, tule nyt vaan --»
»Oli menneeksi sitten.»
He tulivat laivaan, ja Knut esitettiin. Maakauppias mörähteli jotain,
josta ei voinut saada selvää, ja katsoi Knutia epäillen; hänen vaimonsa
sen sijaan otti Knutin käden molempiin käsiinsä ja vakuutti, että hän
kauvan oli halunnut tavata Pietarin parasta ystävää.
Maakauppias kutsui molemmat ystävykset heidän kanssaan päivällisille
ravintolaan. Päivällispöydässä maakauppiaan vaimo johti puhetta.
Hänellä oli niin loppumattoman paljon kerrottavaa Pietarille. Hän
kertoi kalastuksesta, ihmisistä, jotka olivat hukkuneet merelle,
toisista, jotka olivat menneet naimisiin, uudesta kirjasta, jonka hän
oli lukenut, että he olivat rakentaneet ja tuhansista muista seikoista.
Olisi voinut luulla, ettei mitään unohtunut, mutta kuin hän oli valmis,
kävi Pietari vasta oikein hänen kimppuunsa kysymyksillä. Hän tahtoi
saada paljon tarkempia tietoja ensinnäkin talon ihmisistä, sitten sen
eläimistä, jotka luonnollisesti kaikki olivat hänen hyviä ystäviään, ja
lopuksi kaikista huoneista, suurista ja pienistä, ja joka pöydästä,
joka sohvasta ja tuolista. Hän tahtoi tietää, oliko kaikki entisellä
paikallaan, oliko jotain uutta hankittu tai jotain vanhaa hävitetty ja
niin edespäin. Hän lopetti puutarhalla, ja silloin maakauppias hitaasti
kävi keskusteluun osalliseksi. He puhuivat jok'ikisestä puusta, minkä
näköinen se oli ollut silloin, kuin se istutettiin, sen käytöksestä eri
kesinä -- oliko se kukkinut ja kantanut hedelmiä vai jörötellyt -- ja
päättyivät arvailemaan sen tulevaisuutta.
»Sinä saat nähdä, että suuri vuodelta 18-- tallin takana jonkun ajan
perästä tulee numero ensimmäiseksi koko puistossa,» sanoi maakauppias
ja vilkutti toista silmää.
Pietari epäili.
»Minä luotan pieneen puiston portilla,» hän sanoi varmasti kuin mikäkin
tuntija.
»Hannanko?» puuttui rouva puheisiin.
»Se raukka,» maakauppias sanoi halveksivasti.
Sitten tuli rouvan vuoro kysellä. Knut sai silloin tietää, että hänen
ystävänsä aikoi syksyksi perustaa oman kaupan, ja että hän jo oli
vuokrannut pienen talon.
»Sinä saat huoneita tarpeeksi asti,» rouva sanoi.
»Niin,» Pietari sanoi ja kävi aivan syyttä tulipunaiseksi.
Kuin kahvi oli juotu, nousi Knut ylös pois lähteäkseen. Pietari otti
myöskin jäähyväiset, mutta lupasi tulla takaisin myöhemmällä seuraamaan
rouvaa hänen ostoksilleen.
Kuin Knut sanoi jäähyväiset rouvalle, tämä sanoi: »Muistakaa nyt, että
tulette meille käymään tänä kesänä Pietarin kanssa.»
»Niin todella!» Pietari huudahti ihastuneena ja katsoi kiitollisesti
pieneen, pulleaan vaimoon.
Kuin molemmat ystävykset olivat tulleet ulos, niin Knut kysyi:
»Onko täällä kahvilaa tai muuta sen tapaista? Minua kuitenkin
haluttaisi vielä kerran nähdä norjalaista sanomalehteä.»
Oli, oli semmoinen eräässä pimeässä solassa. He tulivat hämärään
huoneeseen, ikkunat olivat pölyisiä ja niitten alaosat olivat peitetyt
vihreillä varjostimilla. Vanha ränstynyt biljaardi oli keskellä
huonetta, likaisia pikkupöytiä seinivierustalla. Yhdellä pöydällä oli
»Börsenhalle» ja muutamia kotimaisia lehtiä. Tarkemmin katseltua
huomattiin, että ne olivat kaikki vanhoja. »Vieraat» -- se on
päivällisvieraat -- lukivat paraillaan uusia, selitti piian-vetelys,
jolla oli tohvelit jalassa ja suuren suuri shinjonki, ja se vinossa.
»Pelataanko hiukan biljaardia, kuin nyt kerran olemme täällä?» Knut
kysyi. Sekään ei käynyt päinsä. »Vierailla» oli tähän aikaan päivästä
etuoikeus biljaardiin. Knut purskahti piian sanomattomaksi
hämmästykseksi nauruun ja otti hattunsa, kuin samassa kuului askeleita
portailta. Ovi aukesi, ja sisään tuli Björnholt ja muut sen komppaniian
jäsenet, joiden hallussa biljaardi oli kolmen ja neljän välillä.
Björnholt katsoi vilautti Knutiin mennessään nurkkaan keppiä hakemaan.
Hän näytti äreältä koiralta, joka valmistautuu tekemään kavalan
hyökkäyksen sivulta. Toiset herrat katsoivat myös karsaasti Knutiin ja
vetäytyivät hekin nurkkaan. Äkkiä näykkäsi Björnholt saalistaan.
»No, Holt, uskaltaako kysyä, mihin te tällä kertaa aiotte tulen
sytyttää?»
»En mihinkään.»
»Todellako? Olisiko teistä tullut --?»
»Rauhan mies -- niin on. Minä täyttä totta aion hankkia itselleni
vatsan, viran ja yleistä kunnioitusta.»
»Te olette irvihammas, niinkuin ainakin. Mutta onko se totta? Ettekö te
todellakaan ole enää tulensytyttäjä?»
»Politillisessa pörssissä minut saa noteerata 'mieleiseksi'. Minä olen
ilmoittautunut jäseneksi välinpitämättömien yhdistykseen.»
Björnholt tuli hänen luokseen avoimin sylin. »Mutta sittenhän te
olettekin meidän miehiämme! Sallikaa minun syleillä teitä, nuori mies.
Pysykää vastakin parannuksen tiellä. -- Tahdotteko ottaa osaa yhteen
partiiaan?»
»Ei, kiitoksia. Minä tulin vaan tänne näkemään norjalaista
sanomalehteä.»
Björnholt otti häntä takista ja veti mutkaan. »No, helkkarissa, teidän
pitää lukea 'Maakunnan lehden' täänpäiväinen pääkirjoitus. Se on
oivallinen. Se on Fonnia vastaan. Hän sortaa meitä. Nyt hän saa
sätkäyksen -- mutta hienosti; hänhän on meikäläisiä.»
Sitten päästi hän Knutin ja huusi kovalla koulumestarin äänellä muille
herroille: »Aletaan!»
Pietari oli tämän kohtauksen aikana pureksinut alahuulensa melkein
poikki; hattunsa hän oli väännellyt yhteen sykkyrään. Kuin hän ja Knut
jälleen olivat kadulla, sanoi hän:
»Jotta sinä saatoit olla niin ystävällinen tuota -- tuota --. Minä
tuskin voin hillitä itseäni, kuin minä näen hänet. Ja sitten kaikki
häntä pelkäävät, kaikki paitse Aage Storm.»
»Vain on sinun ystäväsi --?»
»Hän on ainakin kerran julkisessa kokouksessa sanonut hänelle totuuden
vasten silmiä: 'Te olette synnyltänne pyöveli, herra Björnholt, pyöveli
suoraan sanoen'.»
»Hitto vieköön, hänen kanssaan ei ole leikkiminen, sinun ritarisi,
herra Aagen.»
He kulkivat äänettöminä eteenpäin. Äkkiä Knut pysähtyi: »Kuulehan, minä
luulen, että minä tahdon vielä mennä sinun ystäväsi luo.»
»Sinä tahdot --?»
»Pyytää häneltä anteeksi.»
Pietari jäi sanattomaksi. Hän oli mielessään vähäpätöinen, nöyrä,
kiitollinen piste armon valaisemassa maailmassa. Tämä päivä oli
rikkaimpia, mitä hän moniin aikoihin oli elänyt.
Samaan aikaan, kuin ystävät toiseen kertaan kävivät Aage Stormin luona,
oli pieni valittu seura koolla kauppias Vikin seurusteluhuoneessa.
Siellä oli ollut naisyhdistys. Jäsenet olivat jo kuitenkin poistuneet
paitse »puheenjohtaja» matami Tvet, joka oli suuri kulmikas nainen,
tukka kammattu suuriin kiemuroihin poskille ja torahampaat tavattoman
kehittyneet. Paitse häntä oli vielä saapuvilla Vildhagen, pappi Fonn ja
hänen virkaveljensä, kaupungin toinen äsken tullut pappi Strand. Tämä
oli roteva pieni mies, jonka käytös unohduksen hetkenä muistutti
milloin vallattoman ylioppilaan milloin hauskan, hiukan karkean
laivurin käytöstä. Hän oli, ennen iloiseksi ylioppilaaksi tulemistaan,
ollut merimies. Suoritettuaan virkatutkinnon hän rupesi ensin
merimiespapiksi ja sai sitten viran kaukana maaseudulla, josta hän nyt
tuli. Kuin hän muisti hengellisen asemansa, oli hän mahtava prelaatti
kiireestä kantapäähän. »Hän harjoittelihe piispaksi,» olivat hänen
toverinsa jo aikaisin sanoneet hänestä.
Sekä Fonnia että Strandia pidettiin suurina saarnamiehinä. Strand puhui
mahtavalla äänellä, hän vaikutti suurilla, valtaavilla käänteillä ja
koetteli masentaa. Fonn puhui hiljaan ja vähän laulavalla äänellä;
hänen voimansa oli hiljaisessa yhtämittaisessa itkussa. Molemmat olivat
väsymättömiä.
Istuttiin hauskasti yhdessä ja puheltiin hengellisistä asioista.
»Minä voin sanoa, että kyllä tässä kaupungissa työvoimia tarvitaan,»
Fonn sanoi nousten ylös ja alkaen käydä edestakaisin ja hieroen pitkiä
kapeita käsiään toisiinsa selkänsä takana. »Täällä todellakin tarvitaan
-- hm -- lahkolaisuus -- hm --.»
»Vai on eripuraisuuden henki päässyt tännekin,» Strand puuttui
puheisiin. »Mutta käydään vaan oikein työhön käsiksi, rakas virkaveli.
Minä olen jonkun verran harjaantunut semmoisia pitelemään, ja kuin minä
nyt pääsen tutustumaan; tähän työalaan --»
»Hm,» Fonn tuumi. »Julkisesti eroavat eivät taida olla pahimpia. On
toisia, jotka eivät tahdo kuulua kirkkoon --»
»Aivan oikein. Ne, jotka teeskentelevät ajan väärillä aatteilla. Oli
niitäkin minun entisessä seurakunnassani, ja kuin minä nyt pääsen
tutustumaan työalaan --»
»Sen pahempi on myöskin puhdas epäusko yhden ainoan miehen kautta --»
»Älä joudu epätoivoon, virkaveli! Kuinhan minä nyt vaan pääsen --»
»Suo anteeksi,» Fonn keskeytti häntä ja kääntyi sen jälkeen Vikiin.
»Onko baptistinainen sen jälkeen käynyt teidän luonanne?»
»On. Hän sanoi, että te itse olitte opettaneet häntä
opettajatarkoulussa ja antaneet paraimmat todistukset hänen
kelvollisuudestaan, kristillisestä mielialastaan ja moitteettomasta
elämästään. Mutta nyt, kuin hänestä oli tullut baptisti, olitte te
kaikkialla moittineet häntä. Hän ei enää voinut saada työtä tässä
kaupungissa.»