III.

Myrskyisenä ja sateisena Marraskuun päivänä tuli kirjansitoja ja

kirjanpainaja Olsenin työhuoneeseen laiha mies, jolla oli kauniit,

mutta terävät ja laihat kasvot ja suuret, valkeat hampaat. Hän oli

juuri tullut ainoalla pienellä höyrylaivalla, joka siihen aikaan

kulki vuonoissa, ja kuljetti kaikki tavaransa muassaan pienessä

nahkalaukussa, joka riippui hänen hartioillaan. Hän haki työtä ja

antoi kirjanpainajalle kirjeen joltain virkamieheltä läheisestä

rannikkokylästä. Virkamies, joka oli asioissa kirjanpainajan kanssa,

kirjoitti:

»Hän on sukkela mies, mutta levoton luonnoltaan. Hänen isänsä oli

juonittelija ja juoppo. Te tekisitte minulle palveluksen, jos voisitte

hankkia miehelle työtä, jotta me pääsisimme hänestä.» Kirjanpainaja

kynsi korvallistaan. Hänestä ei suosittelu ollut oikein mieleinen.

Mutta hän oli velassa samalle virkamiehelle, joka myös vuosittain antoi

hänelle jotensakin paljon työtä. Ei käynyt päinsä muitta mutkitta ajaa

levoton mies ovesta ulos. Hän alkoi kuulustella vierasta.

»Teidän nimenne on?»

»Holt.»

»Te olette kirjansitojan sälli tai --»

»Minä olen mekaanikko.»

»Me --?» Kirjansitoja katsoi häneen hämmästyneenä.

»Ja seminaristi --»

»Se --?» kirjansitoja jäi seisomaan suu auki. Mitä hän tekisi

mekaanikoilla ja seminaristeillä työhuoneessaan.

»Ja sen ohella hiukan puuseppä ja puutarhuri,» lisäsi vieras ja näytti

suuria hampaitaan tavalla, joka ei laisinkaan miellyttänyt säädyllistä

käsityöläistä.

Hän luki taas kirjeen ja sylki.

»Hitto vieköön, jos minä tiedän, mitä minun pitää sanoa,» hän sanoa

tokasi.

»Minä ymmärrän myös vähän kirjanpainamista. Ehkä voisin minä olla

avullisena sanomalehden toimituksessa,» toinen sanoi.

Sanomalehden! Sehän on totta. Kirjansitoja toimitti kaupungin ainoata

sanomalehteä. Ei sen toimittaminen mikään taikakonsti ollut, mutta

kirjansitoja Olsen ei ollut mikään kirjallinen nero. Hänen lehtensä oli

aina ollut tunnettu omituisista painovirheistään. Hän tarvitsi sen

vuoksi korrektuurinlukijaa, ja koska vieras oli seminaristi, niin hän

lienee perehtynyt oikokirjoituksen salaisuuksiin. Tässä oli huokeata

apua saatavissa, ja kirjansitoja alkoi hieroa kauppaa. Muukalainen oli

taipuvainen ja he sopivat asioista. Siten tuli Arne Holtista pienen

rannikkokaupungin asukas.

»Isä oli juonittelija ja juoppo», oli lyhyt elämäkerta virkamiehen

kirjeessä. Ja se olikin oikea. Hän oli mies, jota ei onni ollut

seurannut. Hän oli oikeastaan puuseppä, mutta sen ohella pyssyseppä,

kelloseppä ja laivanrakentaja. Kaikissa näissä ammateissa hän oli

tehnyt keksintöjä, mutta aina hän oli myöhästynyt. Sällinä oli hän

vaeltanut halki Tanskat ja Saksat, jossa hän muun muassa oli lueskellut

valistusajan kirjailijoita, jotka hän jo tunsi vanhan papin

kirjastosta. Kotiin tultuaan hän alkoi innokkaasti levitellä saamiaan

mielipiteitä, mutta siinäkin hän myöhästyi. Vanha pappi oli kuollut,

vanha valistus oli harhaoppia, ja häntä itseään alettiin kohta pitää

vaarallisena miehenä. Hän ei saanut työtä, hänet työnnettiin pois

kaikista luottamustoimista, jotka hänellä kerran oli ollut, ja hän kävi

katkeraksi ja ihmisaraksi, hommaili lopulta vain koneenmallia, jotka

eivät koskaan valmistuneet, näki nälkää paljon, joi paljon ja kuoli

viimein köyhänä ja unhoitettuna.

Hänen poikansa Arne oli perinyt isänsä hyvän pään, ja hyvän aikaa

näytti siltä kuin hän olisi perinyt hänen kohtalonsakin. Hän oli ensin

konepajassa, sitten seminaarissa ja oli kaikkialla ensimmäinen. Mutta

kuin hän koetti saada vakinaista tointa tutkintojensa ja todistustensa

nojalla, joutui hän karille. Hän haki kaikella kunnioituksella ja

kaikkein nöyrimmästi, hän uskalsi puhua oikeudestaan, ja hän valitti

katkerasti, mutta aina turhaan. Hänen todistuksensa kyllä olivat hyviä,

mutta niitä seurasi asianomaisesta asianomaiseen pieni »hm», josta

saattoi arvata, että miehessä oli jotain nurin. Hänen onnettomuutensa

oli, ettei kukaan häntä suvainnut. Hänen komea ryhtinsä tuntui

esimiehistä vaateliaalta, hänen läpitunkeva katseensa röyhkeältä, hänen

äkillinen naurunsa, joka paljasti rivin lumivalkeita hampaita, kuin

joukon sotamiehiä, jotka kiiltävin asein astuvat auringonpaisteessa,

näytti heistä pilkalliselta, ja miehen suora puhe kapinalliselta ja

hävyttömältä. Hänen kykynsä -- Jumala paratkoon! mutta luonne -- hm.

Joka tapauksessa hän ainakin oli isänsä poika.

Isän kuollessa jäi hän maailmaan köyhänä ja työttömänä. Perinnöksi sai

hän keskentekoisia koneenmallia ja huonomaineisen nimen. Poika oli

kuitenkin toista ainetta kuin isä. Hän ei rohkeuttaan kadottanut.

Ensinnäkin kävi hän järjestään kaikkien paikkakunnan varakkaiden

miesten luona ja pyysi lainaa opiskellakseen. Häntä otettiin vastaan

kristillisesti mutta kylmästi. Hänelle kuvailtiin kunnianhimon

kiusausta ja nöyryyden suloisia hedelmiä ja neuvottiin menemään tienoon

kristillismieliselle sepälle oppiin. Koko saalis oli suosituskirja

kirjansitoja Olsenille, jolla hän sai työtä tämän sanomalehdessä ja

kirjansitomatehtaassa.

Hän sitoi kirjoja ja luki niitä, latoi ja korjasi sanomalehteä. Jonkun

ajan perästä häntä ylennettiin. Kirjanpainaja oli alkanut kunnioittaa

hänen hyvää päätään ja tietojaan ja uskoi hänen tehtäväkseen

vastuunalaisen toimen, niitten uutisten merkitsemisen punaliidulla,

jotka muista lehdistä olivat otettavat »Maakunnanlehteen». Holt teki

työtä kuin neljä miestä, kylmi, näki vähän nälkääkin, mutta säästi

rahoja. Muuanna päivänä hän pyrki osalliseksi kirjapainoon ja

sanomalehteen. Hänen isäntänsä ei ainoastaan hämmästynyt, vaan hän

alkoi siitä hetkestä aivan taikauskoisesti kunnioittaa sälliään.

Rahojen säästäminen, kuin oli semmoinen palkka, oli taikatemppu, jota

kirjansitoja ei saattanut selittää luonnollisella tavalla. Hän oli

siihen luuloon etenkin taipuvainen siksi, että hän itse aina oli

rahapulassa. Siitä alkaen Holtista tuli lehden ainoa toimittaja.

Toimittajana hän teki itsensä heti tunnetuksi kaupungissa ja tavalla,

ettei hänen nimensä sen jälkeen enää koskaan joutunut unhotuksiin.

Rauhallinen pikku lehti, jonka sinertävässä paperissa raaka-aineen

tuottamat tahrat suuresti häiritsivät painon selvyyttä, ei ollut siihen

saakka koskaan uskaltanut uutisten ja ilmoitusten puolueettomalta

alueelta. Mutta kuin Holt pääsi valtaan muuttui asian laita. Hän

kirjoitti kerran hyvin mieskohtaisen kirjoituksen siitä »syvästä

horrostilasta», johon kaupunki oli vaipunut. Se tarvitsi tuon tuostakin

pientä herätystä, pientä tulinuolta ja toimitus tahtoi vastaiseksi

pitää huolta sen puutteen poistamisesta. Ja sitten tulivat nuolet,

toinen toisensa jälkeen singahtaen vasten kaikkea melkein mitä

kaupungissa oli vanhaa, juurtunutta auktoriteettia. Enemmin ei olisi

kauhistuttu jos vuoren perusta olisi auennut ja niellyt kaupungin

varakkaimmat perheet. Että saattoikin panna nämä vanhat, korkeasti

kunnioitetut nimet kirjansitoja Olsenin sanomalehteen, jossa oli niin

vinot kirjaimet ja niin kurjaa painomustetta, ja joka tähän saakka

oli ollut kaikkein nöyrin ja kuuliaisin kauppailmoitusten ja

kunnallispäätösten edustaja, se oli verraton rikos, eikä mikään

rangaistus saattanut olla kyllin kova. Kävi niinkuin kukin saattaa

arvata. Kuin Holt jonkun aikaa oli herättänyt palokauhua kaikissa

taloissa, herkesivät lehteä pitämästä kaikki oikeamieliset, se on

kaikki, joilla oli varaa maksaa se. Siihen päättyi Holtin

sanomalehtitoimi. Hänen täytyi maksaa kirjoituksensa osuudellaan

lehteen, ja kirjansitoja tarttui taas hallitusohjiin, teki

synnintunnustuksen ja sai anteeksi.

Holt möi sen jälkeen osuutensa kirjapainoon ja pani toimeen

talonpoikaiskaupan eräässä kellarissa. Se menestyi. Tätä liikettä

pitäessään hän huomasi itsessään uusia voimia, hänellä oli myöskin

hyötyä tuttavuuksista maaseudulla. Hän ansaitsi rahaa, ja hän

huvittelihe. Siitä kellarista lenteli kaupungille purevia, naurua

herättäviä sanoja; hän jatkoi tavallaan toimittajatointaan, ja hän oli

nyt niin paljon vaarallisempi, kuin ei kukaan saattanut tukkia hänen

suutaan lakkaamalla tilaamasta. Oikein ihmisten mieliä kevensi, kuin

Holt muutamien vuosien kuluttua lakkasi talonpoikaiskaupastaan ja

muutti takaisin kotiseutuunsa. Siellä hän osti kaupan ja edistyi

nopeasti. Vuosittain hän lisäsi kalastusveneittensä ja alustensa lukua

ja hänestä tuli varakas mies.

Asuessaan pienessä rannikkokaupungissa meni hän naimisiin. Holtin

kihlaus- ja naimisjuttu oli pitkät ajat yleisenä keskusteluaineena

sikäläsissä perheissä. Hänen vaimonsa oli jo kuolleen piirilääkärin

tytär. Hänen äitinsä piti ruokavieraita ja hyyräsi huoneita. Ensi

aikoina kaupunkiin muutettuaan Holt asui ja söi lesken luona. Siten hän

tutustui tyttäreen, joka siihen aikaan oli kihloissa paikkakunnan

etevimmän kauppiaan, tukkukauppias Vikin pojan kanssa. Holt oli usein

sisässä lesken luona; häntä huvitti puhella hänen kanssaan; sillä hän

oli teräväpäinen ja oli lukenut koko joukon. Tytär istui tavallisesti

ompeluksensa ääressä eikä koskaan ottanut osaa keskusteluun. Holtin

huomiota ei hän pitkiin aikoihin vetänyt puoleensa, mutta kuin hän oli

taas pakinoinut mielin määrin ja muun muassa puhunut »meidän näppäristä

pikkuneitosistamme», jotka ihailevat luutnanttia, joilla on hyvin

kierretyt viikset, tukkukauppioita, joilla on hyvin hoidetut

poskiparrat, ja pappia, joilla on valkeat kaulahuivit, huomasi hän,

että tytön silmät, jotka aina olivat olleet kuin ompelukseen kiinni

naulatut, olivat häneen käännetyt ja että niissä oli outo katse. Tyttö

näytti kuin kivettyneeltä -- hänen henkensä näytti kokoontuneen

suuriin, tummiin ja syviin silmiin; ne eivät ainoastaan katsoneet

häneen, ne koskettivat häntä; hän tunsi niitten lämpimät säteet ja hän

käsitti äkkiä, että tämän kalpean, kauniin otsan sisälle oli kiintynyt

jokainen ajatus, jonka hän oli pakinoidessaan lausunut, ja että hän,

kuin hän ääneti istui työnsä yli kumartuneena, hiljaisuudessa oli

miettinyt hänen sanojaan. -- »Kuinka ihmeellistä!» sanoivat nämä

silmät. »Kuinka ihmeellistä kaikki, mitä sinä sanot, on.»

Siitä hetkestä tuli Holt vieläkin useimmin sisään lesken luo. Hän puhui

vastakin paljon, mutta hän ei pilkannut niin silmittömästi. Sen sijaan

kertoi hän enemmän siitä mitä hän oli lukenut ja mitä hän oli kokenut.

Mutta mistä hän useimmin puhui, oli nuorten naisten mausta. Hän käytti

koko sukkeluuttaan, tehdäkseen heidän »ihanteensa» naurettaviksi. --

»Minä en ole koskaan kuullut naisesta, joka ihailisi todellista

ajattelevaa miestä,» hän alituisesti toisti.

Samaan aikaan kuin Holtin huomio kiintyi äänettömän ompelijan silmiin,

teki myöskin hänen sulhasensa Jaakko Vik havaintoja hänen suhteensa.

Omituiset, suuret silmät, joihin hän niin usein oli katsonut,

alkoivat kätkeytyä häneltä. Ne kiintyivät aina niin itsepintaisesti

koruompelukseen ja kuin ne viimeinkin kohosivat, katsoivat ne häneen

niin oudon kylmästi ja tutkivaisesti. Sitten hänestä tuntui

omituiselta, että hänen morsiamensa niin usein täytyi olla kotona äitiä

auttamassa. Viimeinkin hän hämmästyi kuin salama olisi häneen iskenyt,

kuin hänen morsiamensa, joka oli kiljaisin ja rehellisin ihminen, minkä

hän tunsi kerran useiden läsnäollessa lausui kovin ankaria sanoja

muutamista jumalisista naisista, joita kunnioitettiin suuresti Vikin

perheessä.

Kihlauksen purkamista ei kauvan tarvinnut odottaa. Muuanna päivänä hän

sai morsiameltaan lyhyen ja jyrkän erokirjeen, ja muutamia päiviä sen

jälkeen tunsivat kaikki hänen onnettomuutensa ja tiesivät, että Holt

oli siihen syypää.

Jaakko Vikin ja Arne Holtin isien välillä oli vallinnut katkera

vihollisuus. Jälkimmäinen syytti vanhaa Vikiä etusijassa

onnettomuudestaan. Pojat olivat sitä vastoin olleet leikkikumppania, ja

sen mukaan mitä tiettiin, ei ollut heidän välillään koskaan ollut

mitään kaunaa. Viime aikoina eivät he kuitenkaan olleet seurustelleet,

jo monta vuotta oli siitä, kuin he viimmeksi olivat puhelleet, kuin

Jaakko Vik, sittenkuin oli tullut tunnetuksi, missä suhteessa hänen

entinen kihlattunsa oli Holtiin, tuli vanhan koulukumppaninsa luo ja

kysyi, mitä aikeita hänellä oli. Holt koetti päästä hänestä pilkalla,

mutta silloin pani Vik raskaan kätensä hänen olalleen ja sanoi: »sinä

tunnet minut Arne Holt ja tiedät, etten minä koskaan ole peljännyt.

Minä olen tänään tehnyt päätöksen: Jos sinä petät hänet, niin minä

surmaan sinut. Minä tiedän, mikä minua odottaa -- mutta vaikka minut

ijankaikkisesti tuomitaan, minä surmaan sinut sittenkin.»

Keväällä meni Holt naimisiin lesken tyttären kanssa, kesällä tuli Knut

maailmaan, kohta sen jälkeen kuoli äiti.

Vielä kerran muutti Holt asuinpaikkaa. Hän myi taas kauppansa ja muutti

takaisin kaupunkiin, jonne Jaakko Vik vähäistä ennen oli asettunut.

Siitä aikain alkoi Holtin »suuri» aika. Hän uskalsi taas jotain ennen

kuulematonta: hän alkoi kilpailla kaupungin etevimpien kalakauppiaitten

kanssa. Kaikki kalastuspaikat olivat »vanhojen talojen» omaisuutta.

Kalastajat olivat heidän kuuliaisia alamaisiaan. Kaupungin suuret

herrat saivat heidän kalansa ja vuotta myöhemmin saivat kalastajat

tietää mitä kalastuspaikkojen omistajat suvaitsivat maksaa heidän

saaliistaan. Holt sai varman jalansijan muutamilla kallisarvoisista

saarista ja sillä oli vanhain yksinvaltius saatettu horjumaan. Hän

lähetti myöskin sukkelia asiamiehiään pitkin rannikkoa tekemään

suurempia tarjouksia kuin hänen kilpailijansa. Muutamien vuosien

perästä oli hänen kalakauppansa lähinnä suurin kaupungissa -- Hamren

oli ja pysyi ensimmäisenä. Hän osti myös rahtilaivoja, perusti

guanotehtaan, tynnöritehtaan ja sahan muutamaan vuonon perukkaan --

sanalla sanoen, hän kilpaili vanhojen talojen kanssa kaikilla aloilla

ja menestyi. Alussa kaupungin väestö epäillen katseli hänen

uhkarohkeita yrityksiään ja ennusti, että kaikki oli loppuva kauheaan

räjähdykseen. Mutta kuin räjähdystä ei kuulunutkaan, alettiin ainakin

kunnioittaa Holtin toimeliaisuutta.

Enempää, kuin sen kylmän myönnytyksen, ei Holt voinut saavuttaa. Ja

kuitenkin koetti hän nähtävästi sovittaa mahtavia, joita hän kerran oli

niin säälimättömästi ahdistellut. Hän puhui nyt aina suurimmalla

kunnioituksella vallitsevista perheistä; joutuessaan yhteen jonkun

kaupungin »paremman ihmisen» kanssa, oli hän melkein nöyrä

käytöksessään, ja hän ahdisteli etenkin muutamia virkamiesperheitä

tarjoamalla palvelustaan. »Hän kosii meitä,» sanottiin toisilleen, ja

sitä pidettiin oikeana -- kaikki, jotka koskaan siinä kaupungissa

olivat yrittäneet panna vähänkään vastahankaan, olivat siten

lopettaneet. Mutta hänen annettiin huokailla. Suurten komeitten

huoneitten ovet avattiin vain raolleen, jotta hänen ikävänsä pysyisi

vireillä. Holt pääsi vain muutamiin virkamiesperheisiin, mutta eivät

nekään kutsuneet häntä suuriin iltamiinsa yhtä vähän kuin

tuttavallisiin korttiseuroihinsa. Ne hiljaiset, kuivat pidot, joihin

häntä kutsuttiin, olivat erittäin sitä varten toimeen pantuja; ne

olivat maksua niistä palveluksista, joita häneltä oli otettu vastaan,

ja vieraat eivät olleet tavalliset, vaan valikoima kaupungin nuorempia

kauppioita, jotka luettiin Holtin kanssa samaan luokkaan.

Holt ei voinut ymmärtää miksi hänen ei onnistunut päästä seurustelemaan

näissä perheissä. Mitä siinä oikeastaan oli tiellä? Rikkauttahan

hänellä oli. Oliko se syntyperä? Ei, Vikhän esimerkiksi myös oli

lähtenyt »huonommista ihmisistä» -- hänen isänsä oli talonpojan poika

-- ja hän kuitenkin kuului heidän seurustelupiiriinsä, Kornelia oli

ystävätär useille virkamiesten ja tukkukauppiaitten tyttärille. Ei

myöskään hänen käytöstapansa seuroissa saattanut loukata -- siinä

suhteessa hän oli yhtä moitteeton kuin Vik ja monet muut. Yhtä vähän

saattoi luonteen rehellisyys olla määrääjänä, -- niissä piireissähän

liikkui moraalisessa suhteessa aivan toisella tavalla epäiltäviä

henkilöitä kuin Holt, asianajajia, joista Jumala ja koko maailma tiesi,

että he olivat nylkemällä koonneet omaisuutensa, hyvissä varoissa

olevia konkurssin tehneitä, jotka olivat saattaneet satoja perikatoon,

kristillisiä petturia, jotka pysyttelivät pystyssä pitämällä jumalisia

puheita kaikissa hengellisissä kokouksissa, tukkukauppiaan poikia,

jotka olivat kuuluisia irstaasta elämästään j.n.e. Kaikkein vähimmin

huolittiin kirjallisesta sivistyksestä -- sen tapainen ylellisyys oli

hyvin harvinaista »vanhoissa taloissa».

Holt unohti, että hän oli tehnyt itsensä syypääksi semmoiseen tekoon,

jota ei läheskään niin helposti anneta anteeksi ja unohdeta, kuin

petollista konkurssia tai ylellistä elämää. Hän unohti sanomalehden ja

kellarin ja palonuolensa. Ja vaikka myönnettiinkin, että hän nöyrästi

kosiessaan ylhäisien suosiota, oli sovittanut osan vanhasta synnistään,

niin ei likimainkaan oltu vakuutettu, että hän nyt oli saavuttanut sen

syvän vakuutuksen kaiken olemassa olevan edullisuudesta, joka suurten

tukkukauppiaspäivällisten vieraalla tulee olla. Aavistettiin, että tämä

mies vielä saattoi käydä »vaaralliseksi», ja sen vuoksi hänen

seurassaan tuntui tukalalta.

Ja vanhat talot eivät erehtyneet. Kerran taas saatiin nähdä haukan

taisteluun valmiina kohoavan heidän ylitseen ja kaiken, mikä oli heidän

kanssaan yhteydessä.

Siihen aikaan hallitsi Hamre kaupunkia, eikä suinkaan kaikkien

mieliksi. Hamre oli johtaja kunnallishallituksessa ja puolittain

katkerasti sanottiin, ettei koskaan pienintäkään yritystä pantu

toimeen, ei kadun korjaustakaan, jottei siitä olisi ollut hyötyä

hänelle itselleen tai hänen ystävilleen. Holt rupesi tyytymättömien

puheenjohtajaksi. Hamre oli suuren rannikkohöyrylaiva-osakeyhtiön

ensimmäinen johtaja; hän määräsi kaikki kulkuvuorot ja palkkasi ja

eroitti miehistön, kuten sanottiin, aivan itsevaltiaasti. Hän oli

yhtiöstä tehnyt eläkelaitoksen johtokunnan perheitten rappiolle

joutuneille jäsenille. Holtin tulinuolet singahtelivat kohta ilkeästi

yhtiön johtokunnan yli. Hamre oli pankinjohtaja, ja kerrottiin, ettei

voitu mainita ainoatakaan esimerkkiä, että joku, joka oli hänelle

vastenmielinen, olisi saanut apua. Holt ahdisti säälimättä. Yleisen

luulon mukaan Hamre se oli, joka monena Herran vuonna oli kaupungin

kouluja hallinnut. Hän se oli aivan täyttä totta, joka opettajat

nimitti, sillä kuka olisi tahtonut riitaantua sen mahtavan miehen

kanssa, jonka vieraina käytiin ja jonka rahoja lainattiin. Holt puuttui

siihenkin. Sanalla sanoen tyytymättömät olivat saaneet päällikön, jonka

terävyys oli yleisesti tunnustettu, jonka rohkeus ei koskaan horjunut

ja jonka työkyky pani hänen vastustajiaankin ihmettelemään.

Ei kauvan kestänyt, ennen kuin Holt anasti Hamren paikan ja nyt hän

ryhtyi uudistuksiin. Uusia katuja kivettiin, kaupunkiin hankittiin

parempi valaistus, uusi vesijohto ja uudet likaviemärit, ja satamassa

tehtiin suuria töitä. Hän perusti uuden höyrylaivayhtiön vuonokulkua

varten ja uuden pankin, ja kaikki, mitä hän pani toimeen, menestyi.

Hänen kelvollisuutensa oli kestänyt koetuksensa.

Vihdoin kohtasi hän vastustajansa politillisella taistelukentällä.

Hamre oli tietysti vanha järkähtämätön tuki ja turva, ja Holt kuului

yhtä luonnollisesti vastustuspuolueeseen. Holtia kannattivat

käsityöläiset ja -- hänen työmiehensä. Nyt ihmiset viimeinkin

luulivat löytäneensä selityksen miksi Holt piti niin hellää huolta

työmiehistään, maksoi heille korkeat palkat, ja olipa vielä koettanut

antaa heille osan voitosta ja etenkin auttoi heitä saamaan oman talon

ja maatilkun: eihän saattanut epäilläkään, miten he äänestäisivät. Holt

saikin varman voiton. Vuosittain hänet valittiin vaalimieheksi ja

odotettiin vain, että hän antaisi valita itsensä kaupungin edustajaksi

valtiopäiville. Mutta kaikkein hämmästykseksi hän vetäytyi syrjään --

hän tyytyi estämään valitsemasta Hamrea ja hänen ystäviään.

Sillä välin oli Knutista tullut ylioppilas. Sen jälkeen hän jonkun

aikaa kävi kauppaopistoa, mutta kuin ei hänen mielensä tehnyt

kauppiaaksi, niin hän palasi yliopistoon ja suoritti lääketieteellisen

virkatutkinnon. Sitten seurasi hän erästä isänsä laivaa Venäjälle ja

oleskeli myöhemmin jonkun aikaa Pohjois-Amerikassa.

Näiltä matkoiltaan palasi Knut kotiin hehkuvana demokraattina, joka,

niinkuin hän julkisesti selitti, vain ikävöi taistelua elämästä ja

kuolemasta kaikkea tyranniutta vastaan, ruhtinaitten, pappien ja

hallitsevien kansanluokkien tyranniutta, vasten »koko herruutta Jumalan

armosta, jonka turvissa maailman suurinta ilkeyttä on harjoitettu ja

vieläkin harjoitetaan».

Pienessä kalanrasvalle haisevassa rannikkokaupungissa vallitsi

syntyperäinen rakkaus kaikkeen vanhaan -- vanhoihin ihmisiin ja

vanhoihin nimiin, joka onkin kiitettävää, vanhoihin katsantokantoihin

ja tapoihin, joka ei aina ole yhtä kiitettävää. Ja Knut, joka oli kuin

juovuksissa ylireunoin uhkuvista uusista aatteista, rakasti kaikkea

nuorta ja uutta ja tunsi, niinkuin on sanottu, kutsumuksekseen kaiken

perityn vastustamisen, joka ei hänestä tuntunut hyvältä ja oikealta.

Uudessa seurassa, jonka hän perusti, hän piti »yleishistoriallisia

esitelmiä», joissa hän kuvaili kaikkia noita valtaistuimen, sodan ja

kirkon sankaria, joista historia kertoo, ihmiskunnan vihollisiksi sen

valoon ja onneen edistyessä. Heidän teoistaan pitäisi puhua, hän

sanoi, samassa osastossa, kuin niistä suurista ruttotaudeista, jotka

aika-ajoittain rasittavat maailmaa ja ehkäisevät sen kehitystä

vuosisadoiksi. Siellä hän myöskin kertoi, mitä hän oli kokenut idässä:

Hän oli nähnyt jaloja sivistyneitä miehiä ja hienoja, jalomielisiä

naisia tuomituiksi ijäkseen viettämään elämäänsä pahantekijäin parissa,

miehet lannistumattoman vapaudenhalunsa vuoksi, naiset sentähden, että

heillä oli ollut kyyneliä puolisoittensa, isiensä ja poikiensa

onnettomuudelle. Siellä hän vielä puhui »vapauden miehestä

tulevaisuuden kuva silmissään.»

Saattaa käsittää, että pienen rannikkokaupungin hiljaiset, varovaiset

asukkaat, jotka -- sitä levottomuutta lukuun ottamatta, minkä vanha

Holt oli aikaan saanut -- olivat eläneet rauhassa kariensa takana ja

myöneet kalaansa ja hautoneet aarteitaan ja tapojaan, rukoilivat

Jumalaa armeliaisuudessaan vapauttamaan heitä tästä palokekäleestä ja

tähän saakka tuntemattomalla innolla liittyivät Björnholtiin, kuin hän

rohkeasti kohotti lipun taisteluun perityn uskon puolesta uutta

vastaan.

Valmistauduttiin pitkälliseen taisteluun, mutta kaikkein hämmästykseksi

astui Knut hyvin pian alas yleishistorialliselta puhujalavaltaan ja

lähti kaupungista ja maasta. Björnholt ojensi itse itselleen

sanomalehdessä laakeriseppeleen: hän oli kukistanut sen nuoren miehen.

Asian laita oli kuitenkin toinen. Se oli vanha Holt itse, joka kehoitti

Knutia luopumaan taistelusta. Hänen omat puoluelaisensa olivat alkaneet

peljätä nuorta idealistia, jota he eivät laisinkaan ymmärtäneet.

»Väärinajattelevat» yhtä hyvin kuin »oikeinajattelevat» eivät liioin

välittäneet »vapauden miehestä tulevaisuuden kuva silmissä». Vanha Holt

käsitti, että poika oli turmelemaisillaan hänenkin vaikutuksensa ja

että hänen täytyi lähteä pois, kunnes hän oli »asettunut». Hän sanoi

sen vuoksi pojalleen: »Älä sinä juurru tämmöiseen nurkkakaupunkiin,

kuin tämä on. Matkusta, lue, näe ja opi kaikkea, mitä minä olen

halunnut nähdä ja oppia saamatta siihen tilaisuutta.» Kuin samoihin

aikoihin kerrottiin suurista työväenliikkeistä useissa Euroopan

yhteiskunnissa, sai Knutin helposti taipumaan. Hän riensi suuremmalle

taistelukentälle.

Isä ei kuullut juuri mitään hänestä, hänen lähdettyään. Tuli kirje

Berlinistä, toinen Wienistä, kolmas Parisista, mutta niissä oli vähän

siitä, mitä poika toimitti. Sitten ei pitkiin aikoihin tullut kirjettä

ollenkaan. Viimein ilmoitti »Schwabe & Poika» Lissabonista, että Knutia

odotettiin Buenos Ayresista. Kohta sen jälkeen Holt sai kirjeen

Knutilta itseltään: hän sanoi lyhyesti tulevansa kotiin.

Kotona olivat olot sillä välin muuttuneet. Holtin vaikutusta uhkasi

uusi syntyvä mahti. Puuseppämestari Vildhagen, joka tähän saakka oli

ollut tunnettu erinomaisen huonoista huonekaluistaan, piti kerran

esitelmän »kuolleesta kristillisyydestä», ja siitä tapauksesta sai

alkunsa uskonnollinen liike, joka ensin valtasi keskisäädyn, mutta

sitten useampien nuorempien pappien kautta tuotiin vanhoihin

taloihinkin. Nyt alettiin huomata, ettei Holt koskaan käynyt kirkossa,

ei koskaan kuunnellut raamatun selityksiä rukoushuoneessa eikä koskaan

antanut mitään lähetyslaitokselle. Kaupungin vallitsevissa perheissä ei

tämä hänen käytöksensä koskaan ennen ollut herättänyt vastenmielisyyttä

-- niissä piireissä ei oltu kovin uskovaisia oltu. Nyt tätä hänen

»välinpitämättömyyttään kaikesta korkeammasta», niinkuin sanottiin,

käytettiin todistamaan hänen koko elämänsä ontevuutta, ja käytettiin

erinomaisella menestyksellä. Paras tuki oli Holtilla työmiehissään.

Mutta toivottiin, että sekin murtuisi. Kauppamaailmassa oli vaarallinen

seisaus. Kaikkien työnantajien oli täytynyt supistaa liikettään ja

alentaa työpalkkoja ja yhä suurempia rajoituksia oli odotettavissa.

Holt yksin vielä piti kaikkea täydessä voimassa.

Mutta tämän käsittämättömän uhkarohkeuden piti kostautua, ja taas

alettiin puhua räjähdyksestä.

Uusia vaalia oli toimitettava, ja molemmin puolin varustauduttiin

ratkaisevaan taisteluun. Vanhat edustajat olivat kieltäneet heitä

uudestaan valitsemasta, ja Holtin puolueelta puuttui ehdokasta. Holt

tunsi itsensä epävarmaksi vanhain talojen ja nuorten pappien liittoa

vastaan. Hän alkoi vanhettua ja tunsi tarvitsevansa huojennusta.

Silloin tuli kirje Knutin kotiintulosta. Se oli voitonsanoma. Knut oli

oikea mies, hän oli nyt yli kolmenkymmenen, oli talon- ja maanomistaja

ja vaalimiehille tunnettu: hänen ei arvattavasti tarvinnut

kunnallisvirkojen eikä juhlapäivällisten kautta kulkea politilliseen

valtaan. Kysymys oli vaan siitä, oliko hän pysynyt demokraattisissa

mielipiteissään ja tahtoiko hän uhrata aikaa ja voimia pieneen sotaan

pienessä kaupungissa. Knut oli nyt tullut, mutta vanha Holt oli

ensimmäisen illan yhdessäolon jälkeen hyvin levoton. Puolen yötä hän

käveli edestakasin makuuhuoneessaan ja mietti, mitä pojan muuttuminen

saattoi merkitä. Hän oli »asettunut», sitä ei tarvinnut epäillä. Mutta

vanha Holt miltei toivoi, ettei hän olisi tätä muutosta pannut alkuun,

lähettämällä hänet toiseen kertaan maailmalle.