Huone, johon Holt vei poikansa, oli melkein komeasti sisustettu, mutta
muistutti sittenkin kestikievaria maalla. Sohva oli ikkunan alla,
pöydät ja tuolit missä sattui, kartiinit riippuivat vinossa, muutamia
sipulikasvia oli tungettu kaulaa myöten kallisarvoisiin vaaseihin ja
näyttivät kuin olisivat tukehtumaisillaan. Seinällä oli mitättömiä
kuvia ja rumasti tehtyjä valokuvia kallisarvoisten taulujen rinnalla.
Kaikki pöydät ja kaapit olivat sekaisin täytetyt kukkuroilleen
joutavalla talonpoikaisrihkamalla ja oikeilla arvokkailla marmori- ja
alabasterikaluilla. Näytti siltä kuin kaikki, mitä talossa oli sekä
romua että taideteoksia, olisi asetettu näytteille tähän huoneeseen.
Ilma oli huoneessa ummehtunutta kuin romuhuoneessa.
Knut jäi seisomaan hetkeksi ja katseli ympärilleen. Sitten hän aukasi
ikkunan.
»Niin -- no nyt sinä taas olet kotona», vanha Holt alkoi, hieroi
käsiään ja katseli taas poikaansa puoleksi hämillään, puoleksi
hellästi. »Mitä minä saan tarjota sinulle? Lasin viiniä? Tai kahvia?
Tai --»
Ovi viereiseen huoneeseen aukesi ja sisään astui lihavanlainen nainen
viidennelläkymmenellä. Hän oli puettu puoleksi talonpoikais-, puoleksi
kaupunkilaistapaan, sormissa kultasormuksia ja korvissa pallukat. Hänen
kasvonsa punottivat, hiki helmeili hänen kiiltävällä otsallaan. Hän
näytti tulleen suorastaan kyökkitulen äärestä. Hänen käytöstavassaan ja
olennossaan oli sekä luottamusta, että ujoutta -- hän nähtävästi ei
tiennyt miten hänen piti ottaa vastaan kotiin palaavaa poikaa. Viimein
meni hän lattian poikki, ojensi Knutille kätensä ja sanoi koettaen
näyttää äidilliseltä: »Tervetulleeksi kotiin, Knut!»
Knut jäi seisomaan hänen lihava, kostea kätensä omassaan ja tuijotti
häneen vastaamatta. Hänestä hän katsoi kysyväisesti isäänsä. Syntyi
kiusallinen äänettömyys, jolla välin Knut päästi irti lihavan, kostean
käden. Viimein istuutui Holt sohvaan ja alkoi yskien ja tavoitellen:
»Etkö tahdo käydä istumaan, Knut. Matkasta väsyneenä --»
Lihava nainen seisoi hetkisen epäröiden keskellä lattiaa, punottaen yhä
enemmän. Sitten meni hän päättäväisesti istuutumaan Holtin viereen.
Tämä hypähti ylös kuin käärmeen pistämä, mutta malttoi kuitenkin heti
mielensä ja kääntyi Knutiin.
»Me -- puhuimme -- niin, mitä me saamme sinulle tarjota? Katriina, onko
sinulla --?»
»Minä olen keittänyt kahvia», vastasi Katriina, joka äkkiä oli
kalvennut. Holt katsoi kysyväisesti poikaansa.
»Tahdotko sinä --?»
Knut nyökäytti päätään ja Katriina katosi.
Knut sytytti hitaasti sikarin ja heittäytyi nojatuoliin, joka oli
ikkunan ääressä.
»Noo -- vai niin», hän sanoi. »Uskallanko minä kysyä, onko minulla
sisaria?»
Vanha Holt koitti nauraa, mutta se ei onnistunut.
»Tämä on sinulle odottamatonta -- --. Kas, näetkös -- hän on vanha
palvelija -- tullaan niin perhanan tuttaviksi --. Muuten -- minä
vakuutan sinulle --»
»Oli menneeksi. Sinullahan on oikeus valita seurustelupiirisi yhtä
hyvin kuin minullakin. Yksi seikka vaan: minä en tahdo kuulua
perheeseen -- tee se hänelle selväksi.»
»Minä vakuutan sinulle todellakin», alkoi Holt taas, mutta Knut
keskeytti hänet.
»Puhukaamme jostain muusta», hän sanoi. »Sanopas --»
Kahvi tuotiin, mutta sen toi toinen palvelija. Katriina ei enää
näyttäytynyt. Kuin palvelija oli mennyt, Knut sanoi kahvia maistellen:
»Hän osaa laittaa kahvia -- se on hyvä. -- Sytytä piippu, isä, ja
sitten ala puhallella: Valmista pojallesi muutamia kaupungin lihavista
vasikoista.»
»Ha, ha, ha!» Holt nauroi, ja tällä kertaa oli se luontevaa naurua.
»Myöhemmin, sitten saat sinä sekä lihavat että laihat. Mutta ensin
sinä: kerro minulle matkoistasi.» Hän sytytti piipun, otti tuolin ja
istuutui lähelle poikaansa. »Muistatko kuin sinä viimein tulit kotiin
ulkomailta? Jumaliste, se oli -- se oli -- kuin olisi lukenut
Darwinia.»
»Sinun isänsydämmesi, isä --»
»Minun isänsydämmeni -- no niin -- enhän minä voi kieltää -- minähän
olen täällä istunut yksin kaikki nämä vuodet --.»
Hän rykäsi ja pureksi kiivaasti piipun hammasluuta. Knut katsoi ulos
ikkunasta ja oli hetkisen vaiti. »Minulla ei ole mitään kerrottavaa»,
hän sanoi sitten -- hänen äänensä oli aivan viehkeä ja hellä.
»Sinä lasket leikkiä! Sinulla, jolla on niin vilkas käsityskyky,
sinullako ei olisi --»
»Minä olen täydellisesti tyhjä, isä.»
Holt katseli hetkisen levottomasti poikaansa ja naputteli koukkuisilla
kynsillään edestakaisin suuria hampaitaan.
»No mutta kerro minulle edes, miten asian laita on: Sinähän aioit
asettua Lissaboniin --?»
»Niin.»
»Sinä luovuit siitä aikeesta?»
»Niin. -- -- Tapahtui jotain, joka -- --»
»Sinä muutit mieltä äkkiä?»
Knut katsoi tarkasti isään.
»Niin. Oletko sinä kuullut siitä mitään?»
Holt punastui. Hänhän oli pannut liikkeelle kaikki portugalilaiset
kauppaystävänsä saadakseen jotain tietää.
»Sinä olet kuullut, että minä aioin mennä naimisiin?» Knut kysyi
edelleen.
»Niin -- kieltämättä --»
»Se on totta.»
»Mutta --?»
»Hän kuoli.»
Holt katsoi sääliväisesti poikaansa. »Poika parka, sinulla siis on
surua. Nyt minä ymmärrän, että sinun mielesi --»
»Sinä erehdyt isä. Minä en häntä sure.»
Holt katsoi hämmästyneenä häneen.
»Kuka hän oli?» hän kysyi hetkisen kuluttua.
»Amerikkalainen nainen norjalaista alkuperää Buenos Ayresista.
Minä olin matkustanut edeltä käsin Lissaboniin järjestämään
välttämättömintä. Laiva, jolla hän lähti merelle muutamia kuukausia
sitten, ei ole tullut perille. Minä en ole vielä voinut saada mitään
tietoja sen vaiheista.»
Syntyi hetkeksi äänettömyys. Vanha Holt tunsi itsensä kiitolliseksi
mielessään. Tuo amerikkalainen nainen, josta hän muuten ei mitään
tiennyt, eikä nytkään tahtonut sen enempää tietää, oli tuottanut
hänelle monta unetonta yötä. Hän oli usein ajatuksissaan toivonut sen
vieraan naisen, joka uhkasi ottaa hänen poikansa häneltä, meren
pohjaan, jossa hän nyt hyväksi onneksi olikin.
Kolkutettiin. Holtin sanottua »sisään» tuli näkyviin nuorekkaat,
punakat kasvot, joita ympäröi oivallisin, vaalea, kihara tukka, mitä
nähdä voi.
Knut hypähti ylös. »Pietari! Hurraa! Hurraa!» Hän riensi tulijan luo,
veti hänet peremmä lattialle, pani kätensä hänen olalleen ja sanoi:
»Minä iloitsen todellakin taas nähdessäni sinun hävyttömän kirkkaat
kasvosi! Juuri säntilleen samanlaisina kuin silloin, kuin minä läksin!
Tulee terveeksi kuin sinua katsoo!»
Nuori mies, kaupanhoitaja Pietari Ström, pudisti Knutin kättä ja katsoi
häneen uskollisilla sinisillä silmillään, jotka tällä hetkellä olivat
täpösen täynnä kyyneliä, saamatta ainoata ymmärrettävää sanaa
huuliltaan.
»Noo! Istu», Knut sanoi ja veti hänet sohvaan. »Isä», hän kääntyi
Holtiin, »sinun parasta viiniäsi minun paraalle ystävälleni! Nyt me
tahdomme viettää oikein hauskan illan yhdessä.»
Vanhalle Holtille tuli kiire. Hän riensi kyökkiin ja antoi käskyjä,
jotka saattoivat kaikki palvelijat hämmästyksiin. Sitten syöksyi hän
talon alle kamalan syvään kellariin ja tuli vähän ajan perästä ylös
muassaan korillinen kaiken värisiä ja muotoisia tomuisia pulloja. Siinä
oli valkeita läpikuultavia pulloja, joissa oli keltainen lakka, --
niitten synnyinmaa oli Ranska. Toisia oli solakoita, vihreitä Reiniltä,
leveitä, hopeapäisiä champagnepulloja ja lyheitä, melkein mustia
ukkosia Capista. Ja ylös ja alas juostessaan hän jupisi: »Jumalan
kiitos! Jumalan kiitos! No viiniä hän toden totta saa.» Eikö hän ollut
saanut Knutia iloiselle päälle, väsynyt, kyllästynyt katsehan oli kuin
tuulen pois pyyhkimä! »Noo, hän saa viiniä, jonka veroista monella ei
ole tässä kaupungissa, Jumalan kiitos!»
Kohta he jo kaikki istuivat pöydän ympärillä ja maistelivat Holtin
viiniä. Knut oli säteilevän iloinen. Ei hän kuitenkaan puhunut
matkoistaan, vaan yksistään omasta ja Pietarin yhteisestä elämästä
entisinä aikoina. »Muistatko sinä? Muistatko sinä?» sanottiin
lakkaamatta ja taisipa se niin olla, että Pietari muisti! Kaikki, mitä
he yhdessä olivat kokeneet, oli uskollisesti tallella hänen
sydämmessään. Ja kuinka ylpeä, kuinka onnellinen hän oli, että Knut
Holt, hänen koulukumppaninsa ja ystävänsä, paras, suurin ihminen, minkä
hän tunsi, todellakin huoli muistaa näitä menneitä aikoja.
Vanha Holt oli ääneti, hieroi alituisesti kynsiään vasten hampaitaan ja
ajatteli: »Minun poikani vertaista ei ole toista tässä maassa.»
Kuin oli syöty ja jälleen istuttiin sikarien ja viinin ääressä, sanoi
Pietari puoleksi ujosti: »Kansanyhdistyksessä me tietysti olemme
yksissä mielin vastustaneet Björnholtia ja Hamrea.»
»Kansanyhdistyksessä -- mikä se on?»
»No mutta, etkö sinä muista kansanyhdistystä, jonka sinä itse olet
perustanut?»
»Aah -- joutavia.»
Pietari kävi tulipunaiseksi.
»Niin no, eihän siitä nyt enää mihinkään ole», hän sanoi
vaatimattomasti. »Sen jälkeen kuin sinä läksit ei meillä ole ollut
ketään puhujaa. Mutta me olemme koittaneet parastamme. Minä luulen,
että me voimme sanoa sen jossain määrässä meidän ansioksemme, ettei
Björnholtia eikä Hamrea ole valittu tällä ajalla. Eikö ole totta,
Holt?»
Holt nyökäytti.
»Sepä on kauhean sitkeätä», huudahti Knut. »Täällä kotonahan kaikki
kestää ijankaikkisesti.»
»Mutta -- mutta --», änkytti Pietari, »eikös se ollut oikein?»
»Mene torille, osta ja myö, liho ja käytä korkeita kauluksia niinkuin
Hamre, hyvä Pietari. Oli paha, että te estitte valitsemasta häntä. Hän
voisi nyt olla ministeri.»
»Hamre? Mutta et suinkaan sinä voi tarkoittaa, että --?»
»Rakas ystävä, ollaan totisia. Oletko sinä nähnyt Hamren esittävän
maljaa? No hyvä. Oletko sinä semmoisissa juhlallisissa tilaisuuksissa
katsellut hänen nenäänsä? Et. Se on paha se, täytyy aina tehdä
havaintoja. Minä sanon, että semmoisessa maassa, kuin tämä meidän, on
ministerissä tärkeintä nenä. Sen täytyy olla juhlallisen; ministerillä
täytyy olla taipumusta viralliseen mimiikkiin. Hamren nenä on aivan
ministerin nenä. Ystäväiseni, anna hänen noudattaa kutsumustaan.»
»Sinä lasket leikkiä!»
»Niin, mitäs tässä muutakaan kannattaisi tehdä? Mitä hittoja te
tahdotte? Mihin esimerkiksi sinä Pietari voit päästä? Tahdotko sinä
kansanjohtajaksi tai ministeriksi?»
»Minäkö? Jumala varjelkoon!»
»No. Sitten minä sanon uudestaan: mene torille ja pörssiin ja lue
klassikoltasi: vehnää raskasta, siirappia maukasta, ja anna
liebhaberien yksin taistella keskenään laakeriseppeleistä ja
kunniamerkeistä.»
»Mutta suurissa yhteiskunnissa, siellähän taistelevat --»
»Kylläiset ja nälkäiset -- ja elämästä ja kuolemasta, ja se taistelu
tullee meillekin vielä kerran. Kullakin ajalla on surunsa. Mutta tänä
iltana me kuitenkin tahdomme unohtaa suuren sodan suurissa
yhteiskunnissa ja pienen pienissä. Sinun pyöreitten, terveitten
kasvojesi malja, Pietari. Pidä huolta, että sinun sukusi ei koskaan
lopu, ja meidän ei tarvitse peljätä kylläisiä eikä nälkäisiä!»
Aikaisempaan, hilpeään mielentilaan ei oikein enää päästy. »Hän on
muuttunut,» vanha Holt ajatteli itsekseen ja tämä havainto tuotti
hänelle paljon ajateltavaa. Pietari tunsi sanomattomasti pettyneensä.
Hän oli iloinnut ajatellessaan voivansa sanoa nämä sanat Knutille: »Me
olemme järkähtämättä pysyneet kiinni sinun ohjelmassasi,» -- ja nyt sai
hän kuulla, että se kaikki oli vaan joutavaa. Se kävi häneen niin
kipeästi, mutta Knut kai oli oikeassa, hän ajatteli; me luultavasti
emme ole oikein seuranneet muassa.
Knut huomasi, että hän oli loukannut ystäväänsä, ja hän löi häntä
olalle ja sanoi: »Älä huoli siitä, mitä minä sanon! Minä olen tällä
hetkellä kuollut kaikille yhteiskunnallisille kysymyksille; minä elän
asianhaarain vuoksi yksityisenä. Ja etenkin tänä iltana minä janoan
rauhaa, hauskuutta. Sen vuoksi -- laula meille vähän. Ethän sinä liene
herennyt laulamasta!»
»Ohoh! Hänhän on lauluseuran johtaja,» ilmoitti Holt.
»Laula sitten!»
»Mitä siitä olisi sinulle?»
»Minulle? Minä mieluummin kuuntelen sinun lauluasi kuin paraimpien
taidelaulajien, nyt sinä sen tiedät.»
»Sinua!» Pietari sanoi, mutta meni kuitenkin pianon ääreen ja lauloi
kauniilla, kaikuvalla äänellä vaikka vähän kiihtyneenä ja ujosti noita
vienoja, idyllimäisiä lauluja »meidän lapsuutemme vihannoista
laaksoista», »paimenen soitosta», »keijukaisten tanssista ja koskien
kohinasta,» vaatimattomia lauluja, täynnä haaveilua, kaihoa ja
surumielisyyttä. Knutin mieli niin oudosti heltyi niitä kuunnellessa.
Mistä muistuivat hänen mieleensä vanhan klaveerin sävelet kaukaisessa
pappilassa, jossa hän oli viettänyt muutamia vuosia lapsuutensa ajasta.
Ne olivat niin hienoja, niin viehkeitä ja niin haaveksivia. Niissä
kaikissa oli kuivien ruusunlehtien tuoksua. Hänen teki mieli sanoa:
»Että nämä laulut todellakin vielä elävät, ja että on ihmisiä, jotka
saattavat niitä laulaa niin hartaasti, niin sydämmellisesti ja
hellästi.» Hänestä se tuntui kummalliselta, hänen korvissaan vielä soi:
On ääni kaukaa helkkänyt,
Te puutteen lapset riviin nyt,
Nyt ikeet lyökää pirstaleiksi
Ja sortovalta sirpaleiksi,
Punalippu jo uhaten liehuaa,
Tuhatjoukkio vartoo sen suojassa
Ja huutaa työtä tai kuolemaa.
Oli myöhään illalla kuin Pietari sanoi hyvää yötä ja Knut meni
huoneeseensa. Hän istuutui ikkunansa ääreen ja katseli kaupunkia.
Korkeimmalla olevien talojen katot, kirkontorni ja muutamat kukkulalla
olevat mustat puut kuvautuivat selvästi pilvetöntä taivasta vasten.
Merellä vilkkui majakka. Muutamissa taloissa näkyi tulta ikkunoissa.
Äärimmäisenä oli meri kuin musta ammottava kuilu.
Ikkunastaan saattoi Knut nähdä kauppias Vikin talon edustalla olevan
kivitetyn paikan. Hän muisti lapsena usein leikkineensä siinä, Niiltä
ajoilta oli hänen mielessään kuva talon asukkaista, joka ei koskaan
ollut häneltä hälvennyt. Vikin itsensä hän muisti lauhkeasta
talvipäivästä, se oli sunnuntai, lumi oli ollut märkää ja hän oli
yhdessä muutamien muitten poikien kanssa rakentanut oivallisia
vallituksia ja linnoja Vikin talon edustalle ja he olivat olleet
sotasilla. Knut ja hänen puolueensa kävivät juuri vihollisten
etuvarustusten kimppuun hurjasti hurraten, kuin Vik joka tuli kirkosta,
äkkiä seisoi heidän keskellään mustiin puettuna ja pyhäpäiväisen
juhlallisena, ja pelkällä läsnäolollaan sai kuolonhiljaisuuden aikaan.
Rohkeinkin tunsi polviensa horjuvan allaan, kuin hän tutkivaisesti
alkoi tarkastaa itsekutakin puoleksi ummistetuilla silmillään, ja kuin
hän äänellä, joka kuului kuin syvästä kellarista, huusi heille:
»Sitenkö teidän vanhempanne opettavat teitä lepopäivää pyhittämään?
Laittauttukaa kotiinne ja heittäytykää katuen rukouksessa Jumalan
kasvojen eteen!» silloin oli kuin hirmumyrsky olisi samassa
silmänräpäyksessä pyyhkinyt pois molemmat sotajoukot ja paikka oli
tyhjä.
Sen päivän jälkeen ei Knut koskaan enää mennyt sinne ja kauhistuneena
hän karttoi Vikiä, kuin tämä sattui tulemaan hänelle kadulla vastaan.
Hänen korvissaan kuuluivat aina sanat: »alas katuen ja rukouksessa» ja
hän oli näkevinään Vikin astuvan polvistuneen ihmisjoukon yli ja
tallaavan heitä jaloillaan. Vik pysyi salaperäisenä ja peloittavana
hänen mielessään siksi kuin hänestä tuli aika mies. Kuin hän luki tai
kuuli Israelin kostavasta Jumalasta, niin hän aina näki edessään
kauppias Vikin kivenkovat kasvot.
Toinenkin peloittava olento oli näyttäytynyt hänelle Vikin talon
kohdalla. Se oli Vikin sisar; suuri nainen, joka aina oli mustiin
puettu ja käsissä kiiltonahkamansetit. Hänellekin Knut määräsi paikan
vanhan testamentin profeettain ja patriarkkain seurassa.
Korneliaa näki Knut harvoin muualla kuin kirkossa. Siellä istui pieni
hento tyttö, jonka kasvot näyttivät niin harmailta ja vilustuneilta,
kokoon hykertyneenä kirkon nurkkaan ja katseli seurakuntaa jumalisen
huolestuneilla katseilla. Knutilla oli se käsitys, että hän oikeastaan
oli kuolleitten maasta kotoisin, ja että hän tuli tähän maailmaan
ainoastaan katsellakseen sitä vakavasti ja sääliväisesti. Se oli sen
vuoksi hämmästyttänyt häntä hyvin suuresti, kuin hän kerran tapasi
hänet Vikin talon edustalla leikkimässä »pataa» heidän naapurinsa,
sepän kevytmielisten tyttärien kanssa. Näky katosi kuitenkin heti.
»Kornelia!» kuului ankara miehen ääni talosta ja samassa Kornelia
riensi tiehensä, ja sepän tytönheitukat peljästyneinä pujahtivat
lähimpään solaan.
Mieheksi tultuaan oli hän nähnyt Korneliaa vain sivumennen, ja joka
kerran kuin hän kohtasi hänet, tunsi hän varmasti, ettei hän toista
kertaa ollut ryöstäytynyt kadulle leikkimään »pataa.»
Hän istui siinä kauvan katsellen kivitettyä paikkaa ja ajatteli niitä,
jotka asuivat vihreän aituuksen sisäpuolella.