Molemmat uudet vieraat tulivat puutarhaan. Pappi oli nuorenpuoleinen
mies, joka näytti pitkältä varrelta, jonka päässä on suhteettoman
raskas kukka. Pitkät jalat olivat paljasta luuta ja nahkaa; kapeat
kädet olivat aina kylmiä ja kosteita. Tukka oli sileästi korvan taa
kammattu. Kasvojen väri oli harmahtavaa, iho sileätä kuin öljyllä
kiiloitettu. Poskia varjosti hieno, harva parta. Mutta kivuloisissa,
verettömissä kasvoissa oli kaksi kaunista, syvää, epäluuloista silmää,
jotka eivät koskaan katsoneet siihen, jonka kanssa hän puhui. Hän
näytti siltä kuin hän aina olisi »urkkinut ihmisten häjyjä ajatuksia»,
niinkuin Stubb kerran oli hänestä sanonut.
Papin »lähin alipäällikkö», kaikkien lähetysseurojen esimies,
kirkkoväärti, entinen maallikkosaarnaaja, nikkarimestari Vildhagen oli
lihava mies, jalat raskaat, leveät, vähän sisäänpäin kääntyneet, ja
kasvot pulleat, keltaisenkalpeat, tuuhean, tukanvärisen parran
ympäröimät. Imelä hymyily ja naisekas heikko ääni olivat suurelle
ruumiille vastakkaisia.
»Me puhuimme Knut Holtista», Björnholt sanoi, kuin oli tervehditty.
»Muistattehan häntä Fonn?»
»Muistan -- innokas kansan puhuja», pappi sanoi sävyisästi, mutta
äänenpainolla, joka aivan siivosti työnsi keskustelun alaisen
kunnioitettavan seurapiirin ulkopuolelle.
»Muutoin --», puuttui laivankapteeni puheeseen, »oli Knut Holtissa
hyvääkin. Hänellä oli rohkeutta. Kuin minä kuljetin hänen isänsä
laivaa, teki hän minun kanssani matkan Mustallemerelle. Silloin hyppäsi
hän mereen pelastamaan merimiestä, joka ei osannut uida ja oli
pudonnut. Aalto oli korkea ja piru vieköön jos minä olisin itse
uskaltanut sen tehdä. Mutta hän pelasti miehen.»
Laiva oli laskenut ankkurinsa. Veneet ympäröivät sitä ja alkoivat tulla
maihin saaliineen. Vikin puutarhaan kokoontuneet lähtivät satamaan.
Juuri heidän tullessa laski harmaaksi maalattu vene laituriin, ja
englantilaiseen matkapukuun puettu nuori mies juoksi portaita ylös. Se
oli Hamren sisarenpoika ja perillinen, konsuli Robert Gil. Hänellä oli
omituisen pitkät kasvot, hiukan riippuva alahuuli ja suuret, petomaiset
hampaat. Hän oli kaupungin ensimmäinen sporttimies. Joka kesä
matkusteli hän vuonoissa puettuna nahkahousuihin ja rauvoitettuihin
kenkiin -- ja koko joukko kalakärpäsiä Stanleyhatussa, sekä puoli
tusinaa koiria matkassa. Nimensä hän lausui »Djil» ja karttoi kaikkia
norjalaisia sanoja, joita hän ei voinut lausua kieli paksuna. Hän
halveksi kaikkia muita kieliä paitse englannin eikä sen vuoksi puhunut
oikeastaan mitään tunnettua kieltä, muuta kuin silloin kuin oli
englantilaisia kaupungissa -- jokapäiväisissä oloissa hän vaan
mörähteli, sehän kuitenkin vähän muistutti sitä ainoata kieltä, jota
hän kunnioitti.
»Rynt, rynt», hän sanoi antaessaan enolleen kättä ja nostaessaan muille
hattua. Hamre ei hievahtanutkaan. Toisella silmällään hän katsoa
sujautti pitkin täksi päiväksi lipuilla koristettuja meriaittojaan ja
tehtaitaan, toisella hän halveksi kansajoukkoa.
Tukkukauppias kutsui ystävät juomaan lasin viiniä »päivän johdosta»,
niinkuin hän sanoi. Kutsumukseen suostuttiin ja lähdettiin astumaan
pitkin maantietä, Kornelia jäi laiturille.
Ylhäällä maantiellä seisoi mies mustassa nutussa, joka höllästi verhosi
hänen laihaa ruumistaan. Hän nojautui keppiään vasten ja katsoi
jännitettynä laivaan. Kuin ystävät menivät hänen sivutseen, tervehtivät
he hitaasti. Päällysnuttuun puettu mies kääntyi kokonaan heihin päin,
nosti syvään hattua paljastaen terävän pään, jonka yli oli kammattu
ohutta tukkaa toisesta korvasta toiseen, saamatta kuitenkaan kaljua
päälakea peittoon. Tervehtiessään hän ojensi kaulaansa, pitkä, kapea
nenä käyristyi, ohuet huulet aukenivat ja paljastivat rivin hohtavan
valkeita hampaita. Se oli omituinen hymyily, siitä ikäänkuin tuikahti
valoa ja se oli samalla kohtelias ja ivallinen. Hän näytti haukalta
joka kohteliaasti tervehtii varmaa saalistaan.
Se oli laivanisäntä Arne Holt. Hän oli lähettänyt veneen laivaan, hän
odotti näet poikaansa kotiin monivuotiselta ulkomaan matkalta.
Äkkiä riensi hän laiturin portaille -- hän oli nähnyt veneen lähtevän
laivasta matkustaja muassaan. Hän astui alas portaita ja jäi seisomaan
viimeiselle. Kuin vene tuli niin lähelle, että hän saattoi tuntea
poikansa, loistivat hänen terävät haukankasvonsa, hänen silmänsä
kostuivat, ja hän nauroi pidätettyä suonenvedon tapaista naurua.
»Tervetulleeksi! Tervetulleeksi! Olitpaan sinä kuitenkin muassa», hän
sanoi ja pudisti kiihkeästi poikansa kättä, kuin tämä -- ijältään
hiukan yli kolmenkymmenen -- astui veneestä, »Minä en päässyt tulemaan
laivaan --.»
Knut Holt ei ollut isänsä näköinen. Hän ei ollut vaalean eikä tumman
värinen, keskikasvuinen, harteikas, mutta vähän litteärintainen.
Parrattomissa kasvoissa oli aivan suora nenä ja kaksi harmaata hiukan
himmeätä silmää. Hän näytti etusijassa vähän suuttuneelta, kuin hän
sikariaan pureskellen tervehti isäänsä ikäänkuin olisi ollut vain vähän
soutelemassa.
He astuivat ääneti laituria pitkin. Vikin talon kohdalla he kulkivat
Kornelian sivu. Knut näki kaksi uteliasta silmää, jotka katselivat
häntä ikäänkuin syvältä piilosta, kuin hän kasvot puoleksi heihin
käännettyinä meni puutarhan portista. Knut antoi sikarin pudota ja
pysähtyi. »Kuka se oli?» hän kysyi.
»Kornelia Vik.»
»Vai niin. Minä en olisi häntä enää tuntenut. Hänestähän on tullut --
hän on muuttunut.»
Holt ei vastannut.
He menivät edelleen. »Sinä voit hyvin?» isä kysyi hiukan hämillään.
»Ky-yllä.»
Kuin he tulivat kadulle, joka kulki Holtin talon sivu, pysähtyi Knut
taas ja katsoi ympärilleen. »Kummallista, kuinka kaikki on entisellään
täällä kotona», hän sanoi. »Minä esimerkiksi luulen, etten minä koskaan
ole noussut maihin mihinkään norjalaiseen kaupunkiin, jottei laivan
ankkuriin käydessä, olisi tullut laivaan muutamia lihavia, punakoita
ihmisiä, tervehtineet päällikköä tuttavallisella 'Morning', kiskasseet
tupakkahuoneen oven auki meluten niin kovasti kuin suinkin ja tilanneet
seltterivettä ja konjakkia. Minusta tuntui niin ihmeen kodikkaalta,
kuin tänään tapahtui juuri samalla tavalla. Ja katso sitten tuota
kulmassa olevaa kauppaa, ikkunassa korutavaroita, kivikaluja,
öljyvaatteita ja onkia! Ja tuolla -- kirjakaupassa -- myödään, Jumala
paratkoon, vieläkin etupäässä suklaatia ja hajuvettä ja siinä sivussa
blankettia.» Hän meni ikkunaan. »Aivan oikein! -- Vilockin
hunajarohtoja -- Israelin hajuvettä -- niin, niin! Ei pienintäkään
muutosta.»
»Eihän toki», vanha Holt nauroi. »Meidän mielilauseemme on: 'Me
tiedämme, mitä meillä on'.»
Holtin talo, »linnaksi» kutsuttu, oli korkealla mäellä, ja sitä ympäröi
puutarha, joka ulottui toiselta puolen katuun ja toiselta mereen. Kuin
he olivat tulleet puutarhaan, osoitti Knut erästä penkkiä ja kysyi: »No
-- vieläkö siellä pyydetään ihmisiä?»
»Vielä, vielä», laivaisäntä vastasi tyytyväisesti. »Se on oivallisessa
kunnossa. Niin todellakin -- ha, ha! -- sepä minun pitää kertoa
sinulle! Tiedäpäs, kuin tässä muuanna päivänä sain pyydykseeni --
ajatteleppa -- sain -- itseni!»
»No, silloin sinun pyydyksesi liekin hyvä.»
»Ha, ha, ha! Niin, näeppäs, -- minä kuljeskelin täällä puistossa lukien
sanomalehtiä. Kävellessäni tulin penkin luo, enkä muistanut että se ei
ollut oikea, istuuduin -- ja olin satimessa. Mutta minä olen pyytänyt
muitakin. Entäs sitten puiston veräjä! Se sinun sitten pitää nähdä. Se
on tehty siten, että kuka tahansa pääsee sisään, mutta ei kukaan ulos,
jollen minä auta -- ha, ha!»
»Ei, kuules nyt isä, eläkäämme sivistyneitten ihmisten tavalla. Etkö
sinä voi tyydyttää pyydystyshimoasi hiirillä ja rotilla tai muilla
eläimillä ja jättää ihmiset rauhaan.»
»Ei, juuri ihmistä, sitä vaarallista eläintä --»
»Minä en ymmärrä, miksi sinusta ei ole tullut orjakauppiasta tai
urkkijapoliisia tai muuta semmoista halpamaista rahjusta.»
»Ha, ha, ha! Sinä olet yhtä leikkisä kuin ennenkin, minä näen», Holt
nauroi ja hieroi käsiään.
He astuivat ylös maahan muuratulta portaita, jotka veivät talon
edustalle.
»Kuka nyt hoitaa sinun talouttasi?» Knut kysyi pysähtyen ylimmälle
portaalle.
»Hoitaa taloutta --?»
»Niin.»
»Hm -- se on Katriina», änkytti Holt ja kävi tulipunaiseksi.
»Katriina? Sekö paksu, sisäpiika?»
»Hm -- min. Erinomaisen sukkela», Holt mutisi ja alkoi astua taloa
kohti.