I.

Suuri höyrylaiva suuntaa kulkuaan norjalaista rannikkokaupunkia kohti.

Kankaan aikaan ei laivaan ole näkynyt muuta kuin vettä ja vuoria,

tuulen pieksämiä, päivän paahtamia vuoria. Vihdoin alkaa maisema

muuttua. Kallioita peittää paikka paikoin kahvinruskea kanerva ja

siellä täällä on yksinäinen petäjä, jonka kaikki oksat epätoivoisesti

ovat vääntyneet maihin päin. Kuin höyrylaiva on kulkenut monien

asumattomien ulkosaarien ohi, eroittaa harmaalla rannikolla muutamia

valkeita täpliä. Se on kaupunki. Höyrylaiva lähestyy sataman suuta.

Kallion takaa, jonka äärimmäisellä kärjellä majakka on, näkyy

laivanmastia ja höyrylaivantorvia. Kaupunki näkyy mastometsän läpi.

Äärimmäisenä meren rannalla rivi tilavia meriaittoja. Yläpuolella niitä

ovat muut rakennukset penkeittäin vuoren rinteillä, alempana rivittäin,

ylempänä säännöttömästi hajallaan. Toiset ikäänkuin uhalla ovat

sijoitetut tuulisimpiin kulmanteisiin, josta ne näyttävät tähystelevän

merelle, toiset ovat arasti ryhmittyneet notkoihin, jossa ovat tuulen

suojassa. Yli muitten talojen kohoavat kirkko ja latinakoulu.

Pienessä satamassa on elämä vilkasta. Äärimmäisenä on suuria valtameren

kulkijoita, joitten mastossa liehuu norjalainen tai vieras lippu,

sisempänä rannikkohöyrylaivoja ja vuonoveneitä; meriaittojen edessä

purjelaivoja ja laitureissa veneitä joukottain. Useimmat alukset

kulettavat kalaa. Kalaa tuovat jaalat, jotka juuri ovat tulleet

pyyntipaikoilta; kalaa lastataan sekä rannikkohöyrylaivoihin että

niihin, jotka välittävät liikettä kaupungin ja maailman markkinoiden

välillä, kalaa on veneissä, jotka ovat laitureissa. Enin osa siitä,

mitä kuljetetaan suunnattomien meriaittojen ovista, on kalaa; ja kaikki

ne tehtaat, jotka ovat kaupungin lähistössä ovat tavalla tai toisella

riippuvia kalasta. Kaupungin tulee kiittää kalaa olemassa olostaan.

Merestä ovat vähitellen kiivenneet nämä valoisat puutalot, jotka

näyttävät niin mukavilta ja varakkailta, -- merestä ovat nousseet nämä

leveät, komeat meriaitat, joihin omistajan nimet ovat maalatut suurilla

kirjaimilla, toiset hitaasti ja varmasti, toiset uhkarohkean nopeasti,

-- merestä ovat kohonneet kaikki nämä valkosiipiset purjehtijat ja

savuavat höyryt, -- merestä ylenneet kirkko välkkyvine ristineen ja

opinahjo, kaupungin ylpeys, latinakoulu. Elinehtonsa saapi kaupunki

muutamien peninkulmien päästä, merestä särkkien kohdalta, jossa

kiiltäviä kalaparvia eleskelee ja jossa joka vuosi kelluilee sadottain

kalaveneitä.

Me jätämme höyryn ja lähdemme astumaan kapeata pääkatua, joka

mutkittelee ja on jyrkkä kuin vuoripolku. Talot kadun yläpuolella ovat

parin sylen korkuiselle muurille siten rakennetut, että ikkunoiden

eteen on jätetty tilaa pienille puutarhoille. Näillä kaistaleilla,

joihin pääsee jyrkkiä portaita myöten, kasvaa köynnöskasvia, jotka

peittävät muurin ja ulottuvat katukiviin saakka. Kadun alapuolella ovat

talot niin alhaalla, että vaan ylimmät ikkunat pilkistävät sen reunan

yli. Niillä on takapuoli kadulle päin, talojen ja kadun välillä on syvä

kuilu, ja sen pohjalta kohoaa mahtavia puita, jotka vaan ylimmillä

oksillaan varjostavat katua.

Siellä täällä lähtee pääkadusta hämäriä solia, joihin aurinko ei

koskaan paista. Siellä eletään aivan ujostelematta. Pestään ja pesuvesi

kaadetaan maahan, josta se vuolaana purona juoksee kadulle. Vaatteita

ripustetaan kuivamaan ja sänkyvaatteita tomuutetaan. Haljenneita

kattotiiliä ja vanhaa raudan romua, lasisiruja ja rikkonaisia

huonekaluja ja astioita on kaikkialla näitten rotkojen pohjalla. Niissä

käyskentelee koiria, kanoja ja hanhia ja ne nuuskivat ja nokkivat ja

kaappivat ja ovat erinomaisen tyytyväisiä. Solien perällä on pimeitä

inhottavia kapakoita, joista kalastajia, kotimaisia ja vieraita

merimiehiä hoipertelee ulos ja sisään.

Tyynessä notkossa kaupungin yläosassa on puiston tapainen, jossa

palvelustytöt ajeluttavat pikkulapsia ja latinakoulun opettajat

välitunneilla kuljeskelevat edes takasin päivän kuulumia keskustellen.

Oli aikainen kevätpäivä; suuri höyry lähestyi rannikkokaupunkia. Ilma

oli tyyni; monista puutarhoista levisi raitista maan ja lehden

silmukkain tuoksua. Ovet olivat kaikkialla auki. Puutarhoissa tehtiin

työtä, haravoitiin pois keltasenruskeita, kerroksiin pusertuneita

lehtiä, edellisen vuoden kuivunutta kesäpukua, lapioitiin ja

kaivettiin, istutettiin ja kasteltiin. Alhaalla satamassa lähellä

tullihuonetta oli kauppias Vikin talo suurten puitten keskellä viheriän

aitauksen ympäröimänä. Puutarhan edusta oli suurilla kivillä peitetty

rantaan saakka. Aivan rannalle oli pystytetty lipputanko.

Puutarhassa haravoi nuori neito. Hänellä oli hienot kalpeat vähän

surumieliset kasvot. Hän oli hentorakenteinen, käsivarret olivat

laihoja ja olkapäät teräviä ja hän liikkui hiukan kumarassa. Kuin höyry

lähestyi, heitti hän haravan kädestään ja meni puiston portille. Siihen

hän jäi seisomaan ja katseli satamaan, hengitti syvään leutoa ilmaa ja

tunsi mielihyvällä sen vienoa hyväilyä kasvoissaan. Hienon hieno puna

levisi hänen poskilleen; hetkisen ajan välähti hänen silmissään

uteliaisuutta ja toivoa; verettömillä huulilla kuvastui tyytyväisyyttä.

Käytävästä kuului askelia. Talon omistaja tuli portaille ja ojensi

laivalle päin puoltatoista kyynärää pitkän kiikarin. Hän oli

lyhyenläntä mies, pää oli suuri, kulmakarvat tuuheat ja paksut, tukka

jäykkää, lyhyeksi leikattua, jotta saattoi nähdä paksun, lihaisen

niskan. Hän oli vääräsäärinen ja ahtaat housut liittyivät tiukasti

reisien ja pohkeitten jykeviin lihaksiin. Kädet olivat lyheitä, paksuja

ja kovia. Syvälle painuneet suupielet tekivät kasvot julmistuneen

näköisiksi.

Läheiseltä laiturilta, johon väkeä alkoi kokoontua, tuli kolme miestä

Vikin puutarhaan. Ensimmäinen tulijoista oli kookas mies, posket

sileäksi ajetut, harmaa tukka huolellisesti leikattu, hiukkasen kalju,

kaulus jäykkä ja kiiltävä ikäänkun suorastaan silitysraudan alta

tullut. Se oli laivanomistaja, kalakauppias, tehtaanomistaja,

pankinpäällikkö y.m.m. Klaus Hamre, kaupungin vanhin ja rikkain »talo».

Sitä, joka seurasi hyvin puettua ja siistiä rahamiestä, olisi saattanut

pitää rihkamakauppiaana, joka haki matkustavaisia heistä hyötyäkseen.

Musta nuttu oli kiiltäväksi kulunut, samoin musta kaulahuivi, joka oli

moneen kertaan kääritty kaulan ympäri. Hän tallusteli kengissä, jotka

olivat liian suuret. Tuhkanharmaa, tuuhea parta ympäröi paksua

neekerisuuta; hänellä oli melkein valkeat silmät ja pienet kuihtuneet

likaiset kädet. Puutarhaan astuessaan oli hän kompastua omiin

jalkoihinsa ja tuli siten tallanneeksi muutamia äsken istutettuja

kukkia, josta hän kuitenkaan ei ollut milläänkään. Tämä suurkauppiaan

vähäpätöisen näköinen seuralainen ei kuitenkaan ollut sen

vähäpätöisempi mies kuin kaupungin latinakoulun yliopettaja ja

paikkakunnan virallisen lehden toimittaja, Kristoffer Björnholt.

Björnholt oli sekä teologian ja filologian kandidaatti. Hän oli hyvin

oppinut mies. Kaikki, mikä tunki näihin omituisiin aivoihin, tarttui

kiinni ja jäi sinne ikuisiksi ajoiksi. Hänelle ennustettiin suurta

tulevaisuutta. Mies, jolla oli hänen ihmeellinen muistinsa ja

harvinainen järjestämiskykynsä ei saattanut välttää korkeimpia

arvonasteita.

Niinkuin sanottu oli hän kaupungin virallisen lehden toimittaja. Siinä

toimessaan oli hän tunnettu erinomaisesta aististaan, jolla hän jo

kaukaa vainusi kaikki yhteiskuntaa uhkaavat vaarat, ja siitä ankarasta

kurista, jossa hän piti puoluettaan. Ei missään lehdessä sitä paitse

ollut niin paljon »ankkoja» ja niin monta, useinkin hieman

kaksimielistä vanhaa pappistarinaa. Hänen lehtensä olikin yli maan

kuulu ja miestä itseään pelättiin pikku rannikkokaupungissa kuin

kuolemaa. Hän, kuten sanottiin, »pisti nokkansa jokaiseen pataan» koko

kylässä, ja käytti tietojaan hyväkseen taistellessaan niinkuin hän

sanoi »yhteiskunnan pyhimpien etujen puolesta». Rehtori pelkäsi häntä

yhtä hyvin kuin »tukkukauppias»: Hamre. Edellinen pelkäsi niitä

salaisia tietoja, joita Björnholtin arveltiin lähettävän mahtaville

ystäville pääkaupunkiin; jälkimmäinen pelkäsi hänen lehteään. Mutta ei

häntä yksin puollettu pelosta vaan myöskin sen vuoksi, että myönnettiin

hänen todellakin oivallisesti suojelevan mainituita pyhiä etuja

vastustuspuoluetta vastaan, joka oli pikku kylänkin niskoilla.

Viimeinen sisääntulijoista oli mies, jolla kaikki oli pyöreätä. Pää

hänellä oli pyöreä kuin pallo ja kalju, vatsa pyöreä, kädet pyöreät ja

korvat pyöreät ja niissä lyijyrenkaat. Se oli entinen laivuri, nykyinen

koroistaan eläjä Kurt Stubb.

»Te odotatte kai sisarenpoikaa?» Vik sanoi tukkukauppiaalle. Hänellä

oli syvä, kumea ääni. Hamre nyykäytti päätään ja istuutui viheriälle

penkille, joka oli portailla.

»Ja tiedättekö ketä muita me saamme odottaa?» yliopettaja kysyi poraten

keppiään syvälle äsken valmistettuun kukkapenkkiin.

Vik katsoi kysyväisesti häneen.

»Knut Holtia.»

»Vai niin --»

»Niin minä näin laivanisännän Holtin satamassa», sanoi entinen

laivankapteeni.

»Niinpä niin! Saamme taas valmistautua mellakkoihin», Björnholt jatkoi.

»Muistatteko häntä Vik? Työ väenkokouksessa? Ja asianajaja Höjsenin

lehdessä? Yllyttäjä, tulikekäle, rahvaan villitsijä parasta lajia.

Mutta sillä kertaa me teimme hänet mahdottomaksi. Minäpä melkein

luulen, että minä voin sanoa hänet sillä kertaa kunnolleen

nutistaneeni. Minä sain hänet äänestetyksi ulos työväenyhdistyksestä,

klubista, ateneumista -- niin, minä voin sanoa: äänestetyksi ulos

hyvistä piireistä tässä kaupungissa ja merkityksi kerrassaan koko maan

sivistyneen yleisön silmissä, Hän luupottikin tiehensä -- hän oli,

niinkuin sanoin, käynyt mahdottomaksi.»

»Niin, hän oli koko huimapää», kapteeni sanoi.

»Halpamainen mies», puuttui Hamre puheisiin ja nyrpisteli nenäänsä.

»Röyhkeä», Björnholt sanoi ratkaisevasti. »Muistatko, Hamre, vielä sitä

kertaa, kuin hän piti kuuluisan puheensa vapauden sankareista, noista

kotkista, jotka yläilmoista syöksyvät alas uinaileviin yhteiskuntiin,

iskevät kyntensä niitten kylläisiin, kunniamerkeillä koristettuihin

tyranneihin ja synnyttävät vähän terveellistä suuttumista ja

kauhistusta.»

»Perhanan hyvä muisti teillä on», Stubb huudahti oikein ihmetellen.

»Mutta leikkiä kai se kuitenkin oli?»

»Leikkiä? Leikkiäkö, ukko rukka? Hittoakin. Mutta kuulkaas jatkoa.

Huomaa se sinä Hamre; sillä sinua hän tarkoitti näillä kylläisillä

-- -- Noo, siinä hän oli muuten oikeassa; sinä näytät siltä kuin sinä

aina olisit niin kylläinen, ylen kylläinen -- ha, ha, ha!» --

Kurt nauroi täyttä kulkkua. Vik ei myhähtänytkään. Hamre vähän

naurahti, mutta näytti samalla siltä kuin hän olisi maistanut jotain

katkeraa.

Björnholt jatkoi, jäljitellen keskustelun alaisen käytöstapaa ja

liikkeitä: »minä tiedän, että tätä miestä peljätään ja vihataan. Kuin

hän taistelee kummittelevia ennakkoluuloja ja tapoja vastaan, joita

vallassa olijat ylläpitävät ainoastaan valtansa tueksi, silloin me

kaikki suljemme häneltä talomme ja sydämmemme, vieläpä me päästämme

yhteiskunnan poliisit, nämä koristuksiin ja uniformuihin puetut

vetelykset hänen kimppuunsa, ajamme hänet maanpakoon tai annamme hänen

nääntyä jossain niistä monista vankiloista, joita yhteiskunnat

ylläpitävät niitä varten, jotka ilmaisevat hallitsevien halpuuden.

Mutta minä rakastan semmoista oivallista, kapinoivaa luonnetta,

semmoista kaikkea tyranniutta hehkuvasti vihaavaa, uhkarohkeaa henkeä,

jota ei mikään yhteiskunnallinen poliisi saata peljästyttää -- minä

rakastan tätä ylpeätä ja rohkeata miestä, jolla on tulevaisuuden kuva

silmässään ja minä tahdon ajaa hänen asiataan!»

»Perhanan muisti --», Kurt Stubb taas alkoi, mutta joutui niin oman

ihastuksensa valtaan, ettei päässyt pitemmälle.

Kornelia oli lähestynyt portaita ja kuunteli hämmästynein silmin

Björnholtin puhetta. Hän ei oikeastaan ymmärtänyt, mitä nämä oudot

sanat merkitsivät; mutta hänestä tuntui siltä, kuin hän olisi katsonut

sepän ahjoon ja hengittänyt tulikuumaa ilmaa. Hän tunsi omituista

pelkoa, jotain outoa, kiihkeätä, hänestä tuntui, että oli lähellä

jotain, joka uhkasi kukistaa jokapäiväisen elämän rauhan. Mutta ei hän

ainoastaan pelännyt, hän oli myös utelias. Hän oli muutamia vuosia

sitten usein kuullut isän ja Björnholtin puhuvan kauheasta Knut

Holtista, ja hän muisti, mihin kiihkoon tämä oli saattanut kaupungin,

viimeksi kotona käydessään. Ainoa tavallisuudesta poikkeava, joka

koskaan oli hänen lähelleen tullut, liittyi tähän mieheen; hänen

muotonsa kuvautui sen vuoksi kummallisen salaperäisenä ja uhkaavana

hänen katseensa eteen.

»Mutta muistatteko, mitä minä vastasin tähän suurisuiseen

yllyttäjälyriikkaan?» Björnholt kysyi.

»Tuolla tulee pastori Fonn», Hamre keskeytti nähtävästi kevennetyllä

mielellä. Hän ei yhtä suuresti ihaillut Björnholtin muistia kuin Stubb.

Björnholt kääntyi. »Ja hänen lähin alipäällikkönsä», hän lisäsi. Hän

lähestyi sitten Stubbia ja alkoi vähän hiljempaan: »Kuulkaas,

tiedättekö, mitä kerrotaan Fonnista ja hänen uudesta kilpailijastaan

pastori --»

Stubb rykäsi kovasti, veti sitten Björnholtin syrjään ja kuiskasi:

»Hiljaa -- ettekö te muista -- Vikhän on --»