"Sinä olet kihlattu sen kauniin Selman kanssa?"
"Erhetyt veljeni!"
"Olisitko sinä ensimäinen, joka on pääsnyt hänen hurmauksestansa?"
"En taida kieltää häntä pitäväni täydellisenä tyttönä."
"Niin kyllä, ihanaisempaa harvoin nähdään. Minäkin olen ollut
päättömästi rakastununna häneesen ja kihlattuna kanssansa."
"Sinä? selitäpäs se!"
"Sattumuksesta kohtasin minä hänen hauskan isänsä eräällä
terveys-lähteellä, kutsuttiin huoneesensa, Selma näytti hymyillen
taitojansa, minä kosin ja sain suostumuksensa kohta."
"No sehän kumma oli!"
"Puhuttelin myöskin isäänsä, hän saneli mahdottoman kauniisti, vaan
puhui suullisten kihlausten vaarasta, ja vaatei minun tekevän
kirjallisen kihlauksen uhkasakon määräämisellä molemmin puolin. Minä
suostuin ihastuksessani kaikkiin. Puolestani en tahtonut liittoamme
rikkoa, kirjoitin isälleni, joka myöskään ei ollut asiata vastaan,
mutta pyysi kuitenkin kuukauden aikaa, ennenkun tarkan päätöksensä
antaisi. Aina varova, kuulusteli hän ja sai kuulla huonoja kertomuksia
niin kutsutusta herasyöningistä, joka on mainio keräjänkävijä ja koko
maakunnassa pelätty. Kaikki kamoksuvat häntä kun ruttoa, vaan
kunnioitsevat häntä pelvosta. Ei mikään parempi perhekunta tahdo kanssa
olla likemmässä yhdistyksessä. Hän on rikas, mutta koettaa myöskin
kaikkia keinoja enemmän kootaksensa. Paitsi muita keinoja on hänellä
sekin, että houkuttelee rikkain miehien poikia tykönsä, antaa heidän
rakastua kauniisen tyttäreensä, määrätä sakkoa ja sulhaisten vanhempien
kaupan rikkoessa, ottaa hän sakko-rahat vastaan epäilemättä. Hän kokoo
sillä tavoin paljon ja sanotaan jo saaneen ryöstetyksi seitsemän eli
kahdeksan nuorta miestä."
"Jos tyttö on yksissä neuvoin, niin hän on ylenkatsottava."
"On kai!" vastasi tämä. "Minunkin ihastutti hän iloisella
käytöksellänsä, kuulteli rakkauteni ilmoituksia tyytyväisyydellä, eikä
ollut olevinaan erostamme."
"Mutta minulle näytti hän surulliselta ja hiljaiselta."
"Hänen tarvitsee, näethän, muuttaa tapansa jokaista eri kosiata
kohtaan."
"Kaikkiin rukouksiini vastasi hän vaan: lähtekäät! lähtekäät! älkäätkä
enään muistakaat minua."
"Senpä teki ainoastaan sinua kiihoittaaksensa. Heitä hän kokonaan
mielestäsi!"
Ystävät erosivat, vaan unhoittaa Selmaa, oli Albertille mahdotointa.
Hän luuli nyt ymmärtävänsä hänen murheensa. Hän oli vakuutettu Selman
viattomuudesta, että oli antanut viekotella itseänsä tyttärellisestä
kuuliaisuudestansa isäänsä tottelemaan; ettei hän seitsemänätoista
vuotisena ymmärtänyt mitä tuumittiin, ettei hän rakastanut ketään
kosioistansa, mutta myöskään ei ollut naimista vastaan hyvän nuoren
miehen kanssa, että hän viimein havaitsi tilansa häpeällisyyden ja
kukaties nyt vasta rakasti ensikerran. Hän oli murhettinut täytyessänsä
häntä ihastuttaa, koska näki hänen kanssansa käyvän samoin kun
toistenkin.
Vaan kuinka surkuteltava ja onnetoin hän oli! Eikö hän ansainnut
autettaa? Hän olihan noiduttu ruhtinatar lohikäärmeen vallassa.
Varmasti rakasti hän ensikerran, murheensa ja haluttomuutensa kuulemaan
häntä olivat siis todistuksia, että hän rakasti Albertia.
Sentähden päätti hän olla hänelle uskollinen, ja koettaa saada häntä.
Hän rakasti Selmaa ja -- rakkaus kärsii kaikki -- niin kaunis ja hyvä
tyttö ansaitsee jonkun uhrin; miks'ei hän puolestansa taitaisi unhottaa
isän huonoa huutoa?
Isänsä oli jo ostanut hänelle kartanon. Jos hän naisi hänen, niin
pääsisi hän isänsä vallasta ja hänen huonon huutonsa piirikunnasta. Hän
kirjoitti sentähden isällensä mitäkään salaamatta. Kohta ensimäisenä
postipäivänä sai hän vastauksen. Isä kirjoitti ettei hänellä hyvää
naimista vastaan ollut mitään esteitä, ja kehoitti poikaansa
jouduttamaan häitten kanssa. Ihastuksissansa isänsä suostumuksesta, ei
Alberti aavistanut mitään pahaa, vaan matkusti takaisin herasyöningin
kartanoon; kuitenkin päätti hän salata isänsä suostumuksen, nähdäksensä
kuinka herasyöningi käyttäisi itseänsä.
Onneksi herasyöningi ei ollut kotona, kartanoon tullessansa; täti
Gunild kuitenkin otti hänen vastaan suurella juhlallisuudella ja
osoitti häntä Selman tykö, joka soitteli pianoansa.
Sävelet kuuli hän portaissa, jotka olivat katkonaiset, vallattomat ja
valittavaiset.
Alberti tuli Selman havaitsematta aina hänen luoksensa ja sanoi
iloisesti: "Selmani! ihastukseni!"
Selma hyppäsi äkisti seisoalle, ilo loisti silmistänsä hetken aikaa
vakuutukseksi Albertin olevan terve-tullun, vaan sen jälkeen hän
hyrähti itkemään. Hän vaipui istumaan, Alberti tarttui käteensä
kuiskasten: "Kaikki on hyvin päättyvä; minä tiedän kaikki! rakkauteni
unhoittaa kaikki, sovittaa kaikki; minä teidän sinun olevan viattoman!"
Selma katsahti ylös ihmetellen. "Minä rakastan sinua kaikesta
sydämestäni, Selma, jätä kaikki haltuuni ja anna minulle lupauksesi."
Selma rauhoitettiin hänen lempeästä, vakaisesta katsannostansa, he
puhuivat keskenänsä ystävällisesti. Albertin rakkaus oli arvellut
oikein; alussa oli Selma ollut aivan lapsellinen ja ymmärtämätöin
käsittämään mitä teki, hän oli tahtonut ihastuttaa ja oli täydesti
luottanut isänsä viisauteen. Viimein oli hän äkisti selvästi havainnut
mitä teki. Ensi silmäyksestä oli hän pitänyt Albertista, vaan päättänyt
ettei häntä petettäisi. Hänellä oli ollut tuskallisia puheita isänsä
kanssa, joka oli pakoittanut häntä näyttäimään ystävälliseksi ja
rakastuneeksi Albertiin, vaan oli onnistunut varjella itseisyytensä.
Viimein sanoi hän: "Voitkos antaa anteeksi isälleni? -- hän on
nuoruudessansa kärsinyt niin paljon köyhyyttä, että hän koventunut
kaikkia muita tuntoja vastaan, paitsi ahneutta. Hän tahtoo kuitenkin
ainoastaan onneani ja koota rikkautta minulle. Voitkos antaa hänelle
anteeksi, niin minä rakastan sinua ijäti. -- Mutta vanhempasi?" kysyi
hän äkisti, "tuntevatko isäni pahan huudon?"
"Sitä älä sure; minä olen vapaa mies."
Samassa tuli isä sisään, loistava ilosta ja kohteliaisuudesta. Alberti
esitteli anomuksensa ja pyysi puhutella häntä kahden-kesken.
Alberti ja Selma vaihettivat pikaisen silmäyksen ja molemmat menivät
herasyöningin huoneesen.
"Minä olen mielistelty naimis-anomuksestanne," sanoi hän, vaan
harrastaen ainoastaan hänen onneansa, tarvitsee minun olla varova. Ei
mitään ole niin tavallista, kun kihlausten rikkominen. Rakkaus on kun
kevät, muutaman kuukauden kukoistus. Naimis-kauppa on liitto; minä olen
lakiniekka ja teen kaikki laillisesti. Jos anomuksenne on totinen, niin
ette suinkaan ole kirjallista liittoa vastaan."
"Miks'ei niin hyvin kohta antaa kuuluttaa."
"Kuuluttaa!" sanoi herasyöningi vähän hämmästyneenä, vaan lisäsi kohta:
"Siihen en vielä ole valmis. Tyttäreni myötäjäiset vaativat vähintäkin
puolen vuoden. Sitä iloista kihlaus-aikaa ei ole lyhennettävä, se on
kuitenkin onnellisin. Vihkimisen kanssa tulevat murheet. Määrätkäämme
molemmin-puolin kuusi kuukautta tästä lähin." -- --
"Määrätkäämme vaan, minä suostun kaikkiin!" sanoi Alberti myöntävänä,
"kuuden kuukauden kuluttua siis."
"Ja viiden tuhannen markan sakko sille, joka rikkoo kihlauksen," sanoi
herasyöningi rehellisimmällä katsannolla.
"Minä suostun kaikkiin!" vastasi Alberti hymyilen.
Kirja tehtiin, allekirjoitettiin ja todistettiin samana päivänä
kahdelta todistajalta.
Herasyöningi oli iloissansa ja hieroi valkoista käsiänsä. Hän luuli
saaneensa uuden kalan onkeensa.
Alberti viipyi vielä viikon päivät ja oli olevanansa paratiisissa.
Selma näytti päivä päivältä uusia rakastettavia tapoja. Kuitenkin oli
hän vähän levotoin siitä, mitä Albertin vanhemmat sanoisivat kirjan
tekemisestä.
Eräänä iltana istuivat molemmat rakastuneet tuuheassa lehti-majassa
puheskellen tulevista asioista, Äkisti tuli herasyöningi vaalealla ja
kamottavalla katsannolla huutaen Albertia, joka kohta kiiruhti häntä
vastaan.
"Tässä on kirje H:n kaupunnista!" sanoi herasyöningi jättäen yhden
Albertille.
Se oli isältänsä.
"Tässä on myöskin sanomia! katsokaat, herra hyvä!"
Alberti luuli hämmästyksellä isänsä lainan-antajat kutsuttavan kokoon
ja että velat nousivat varojen ylitse. Hän liikutettiin kovin, sillä ei
hän olisi tainnut aavistaakan sitä.
"Minä olen hävyttömästi petetty!" sorahti herasyöningi.
"Onko teillä saamista isältäni?"
"No sakko hemmetissä!" ärisi herasyöningi.
"Minä en aikoo rikkoa kihlaustamme!" vastasi Alberti rauhallisesti.
"Mitä? Velautuneen miehen poika ei mahda pyytää tytärtäni!"
"Suokaat lukea isäni kirjeen!" sanoi Alberti astuen edemmäksi.
Albertin isä kirjoitti lohdutus-kirjeen, kehoittaen poikansa ei olemaan
ala-kuloisen. Hän oli tosin antanut omaisuutensa velka miehille, vaan
toivoi selvitä suostumuksella. Kaikki tunnustivat hänen tehneen
rehellisesti, vaan vaipuneen odottamattomista kohtauksista; parin
vuoden perästä toipuisi hän taas. Kuitenkin oli se kartano, joka pojan
nimeen oli ostettu, annettava velka miehille, kosk'ei se vielä täydeksi
ollut maksettu. Isä toivoi kuitenkin unden appensa antavan Selman äidin
perinnön, joka toki olisi jotakin. "Olisinko," kirjoitti isä,
"suostumukseni pyytäessäsi ollut varma itsestäni, niin en koskaan olisi
suostunut yhteyteen mainitun kanssa, vaan kun ei minulla ole mitään
sinulle antaa, niin ei minulla myöskään ole valtaa ylitsesi, vaan
käsken sinun tehdä oman järkesi ja sydämesi jälkeen, vaikka tunnustan
kamoovani herasyöningiä."
Alberti oli jo päättänyt. Hän rakasti Selmaa totisesti ja tahtoi
pelastaa häntä isänsä vallasta. Hän ymmärsi nyt selvästi, että se rahaa
ahnettiva herasyöningi tahtoisi vielä enemmän koota tyttärellänsä.
Alberti oli ollut maan-viljelys koulussa ulkomailla ja toivoi tulevansa
toimeen nainunnakin maa-paikan vuokraamisella.
Hän palasi sentähden surutoinna herasyöningin luokse, joka käveli edes
takaisin huoneessansa kädet ristissä.
"Missä välikirjanne on?" kysyi hän korkeasti.
"Hyvässä korjussa," vastasi Alberti.
"Antakaat se minulle, niin saatte omanne."
"Minä en riko liittoani!"
"Mutta minä rikon! Eli olisitteko niin hävytöin, että käyttäisitte
semmoista turhaa sääntöä? Sepä olisi kunnottomasti jopa roistomaisesti
tehty!"
"Minä rakastan Selmaa, ja Selma minua."
"Rakastakoon! minä en siitä piittaa. Minä en salli enään minkäänlaista
yhteyttä tyttäreni ja teidän välillä!"
"Saan siis viisi tuhatta markkaa," vastasi Alberti hymyillen.
"Herra!" ärähti herasyöningi, töpättäen jalkaansa permantoon.
"Hyvä appeni! olkaamme ystäviä, sillä minä olen taipumatoin, minun
täytyy saada Selma vaimokseni, sillä hän tahtoo sitä itse. Kuitenkaan
en taida väkisin vaatia häntä isällisettä luvatta, mutta haen oikeuden
kautta niitä viittätuhatta markkaa ja sitten epäilemättä kaikki
samallaiset entiset asiat tulevat ilmiin. Siitäpä sanomille
kirjoittamista ja sitten sen raha keinon loppu."
"Minä maksan rahat paikalla! antakaat kirjanne!" herasyöningi pelkäsi,
näette, sanomia kun kaikkikin, jotka pimeyttä rakastavat.
"Ne kuusi kuukautta eivät vielä ole kuluneet; miettikäämme asia
kumminkin siksi."
Molemmat herrat erosivat sangen tyytymättöminä toinen toisillensa;
herasyöningi, joka kuitenkin rakasti tytärtänsä, arveli asiaa, ja
pelätessänsä melun nousevan, antoi viimein tyttärensä hallita, ja
valmisti komeat häät Albertille ja Selmalle.
"Aivan niin," sanoi se varova kauppias, joka myös oli häissä,
kuiskuttaen toiselle vieraalle: "_joka kaivaa kuoppaa toiselle, lankee
itse siihen_."