Kaksi pientä, vaan lihavaa ja kestävää hevoista vetivät eräänä
syys-iltana, vähän auringon laskua ennen, keveätä ja kaunista
matka-vaunua vasta-mäkeä Uudella-maalla, pari penikulmaa Helsingin
kaupunnista. Vaunuissa, joittenka päällys oli laskettu taakse, istui
vanhamainen mies vaalean-keltaisessa suvi-puvussa ja valkoisella
hatulla. Kasvonsa oli terävät, vaaleat ja ohut, katsantonsa kylmä ja
synkkä, joka aina synkistyi synkistymistänsä mitä enemmän läheni
metsää, jossa mäki oli, ja joka esti matkustavaisen näkö-alan tässä
kauniissa paikassa. Paikka oli lehtimetsällä ja pienillä niittylöillä
vaihetteleva, siniseen, tyvenään järveen pudottava rinta-maa, jonka
rannalle oli rakettu sangen hupainen, keltaseksi maalattu ja
viheriäisillä lihavasti kasvavilla hedelmä-puilla piiritetty asunto.
Paikkakunta oli matkustavaisellemme varsin tuntematoin, hän oli outo
täällä, ja liian ylpeä kyytti-pojalta kysymään paikan ja omaisuuden
omistajan nimeä; sen ihana, hyvin viljelty, kaunis ja rauhallinen muoto
veti silmänsä kuitenkin vastoi tahtoansa puoleensa, itseksensä hän
ihmetteli kuka siellä asuisi, vaan oli, kun sanoimme, kopea sitä
kysymään.
Pian näkö-alansa estettiin metsältä ja hän vaipui yhteen vaunuinsa
nurkkaan, senkaltaisen tavalla, joka ei muusta lukua pidä, vaan kuinka
hänen itse paras olisi; hän painoi silmänsä kiini, vaan se äsköinen
näkö kuvaili kuitenkin mielessänsä.
Näin ajoivat vasta-mäkeä ja myötä-mäkeäkin siinä olevaan mutkaukseen.
Suomen maan-tiet käyvät mutkissa ja vinkkuroissa, myötä- ja vasta-mäkeä
-- ja minkä vuoksi? Sitä ei kukaan enään taida tietää. Näyttää juurikun
teitten ensimäiset viittajat eivät olisi tainneet käydä suoraan enempää
kun humalassa oleva mies.
Kyytti-poika ajoi huolettomasti, täyttä lentoa, ohjasi sivulle ja
pysähti hevoiset yht'äkkiä, josta yksi pyörä särkyi, ja matkustavainen
sai semmoisen kohtauksen, että pikimältään lensi ulos vaunuista.
"Sinä peijakkaan lurjus!" räyskäsi hän vaunuista hypätessänsä, "niinkö
sinä ajat."
"Hää," vastasi poika, tarkastellessansa vaunua, "mielestäni ajoin
taitavasti, koska juuri tässä sepän pajan edessä rikkoutui. Peijakas
kumminkin, yksi pyörä on rikki."
Matkustavaisen täytyi itseksensä myöntää tämän totuuden, seppä
kutsuttiin ja lupasi tunnin sisällä korjata mitä särkynyt oli.
Se kaunis paikka oli vielä, tapaturmankin tapauhtununna, matkustavaisen
mielessä, ja päätti, paremman ajan vietteen puutteessa, lähteä sitä
katselemaan.
Meni kun menikin; vaan hänen sen toistamiseen nähdessänsä, vietteli sen
someus hänen niin ihmeellisesti, että kävi aina sen lähellä pientä
niini-puilla molemmin puolin istutettua tietä ja pysäsi asun-huoneen
kartanolle.
Päivä oli juuri laskemaisillaan ja sen viimeiset säteet valaisivat
huoneen akkuuoita, joista lempeä valo hänen silmiinsä paisti.
Ainoatakaan ihmistä ei näkynyt; kukkien ja pensain välissä, jotka
mukavasti oli istutetut, hyppi muutamia lumi-valkoisia kyyhkyisiä,
matkustavaisestamme ei ollenkaan olevinansakaan.
Veräjä oli avoinna, hänen oli mielestänsä jano ja päätti astua sisään,
saadaksensa lasin vettäkin.
Porstuan poikki käytyänsä, tuli hän pieneen saliin, kauniilla, vaan
yksinkertaisella huonekalulla, vilkas, valoisa ja ruusulta hajahtava,
joka oli akkunalla.
Täälläkään ei näkynyt ketään; vasemmalle kädelle oli ovi avoinna,
huoneen perässä näkyi iso, kahden hengen vuode, makosalle valmistettu,
hohtavan valkoisilla raideilla; kaikki odotti onnellista ja varallista
pariskuntaa.
Äkisti kuuli hän kimeän lapsen äänen kajahtavan kammiosta. Sen ison
vuoteen vieressä oli tosin pieni lapsen sänky, ehk'ei hän sitä nähnyt.
Lapsi rupesi selkeällä äänellä lukemaan ilta-siunaustansa; se ylpeä,
vanha mies seisahti hämmästyneenä ja kuunteli; moneen vuoteen ei hän
ollut kuullut mitään rukousta, eikä itsekään rukoillut, sillä hän oli
niistä ihmisistä, jotka pitävät tarpeetonna vaivata Jumalaa
toivomisillansa, koska mielestänsä itsekin ne voivat tyydyttää.
Vaan kuinkapa hän niin kaikki unhoitti kuullellaksensa lasta? Heräsikö
sielussansa minkänmoisia muistoja, ja tuntoja jotka kauvan
tukahutettuina tahtoivat tulla ilmiin?
Lapsi luki liikutuksella, ehkä yksin, Isä meidän; ja sanoi viimein
sydämellisellä totuudella: Jumala varjelkoon isää, äitiä, veljiä,
_Setää Pietaria_ ja kaikkia ihmisiä, luki sittemmin Herra siunatkoon ja
näytti nukkuvan.
Sana Setä Pietari lapsen suusta kävi kun sähkö-leimaus sydämensä läpi,
hänen oma nimensä oli Pietari ja hänellä oli veli, jota ei ollut nähnyt
pariin-kymmenteen vuoteen, siksi että olivat riidassa keskenänsä.
Kummastuneena pistäysi hän lepo-kammariin, katsellaksensa sitä pientä
rukoilijaa, joka oli tyttö.
Hän makasi valkeisella vuoteellansa. Ilta-rusko valaisi pieniä,
kauniita, kähärä-tukalla kaunistettuja kasvojansa, ja kätensä oli
ristissä rinnan päällä.
Hetken aikaa katseli hän ihmetellen tyttöä, ja kau'an tukahdetut tunnot
heräsivät äkkiä, vastoin tahtoansa synkeässä rinnassansa.
Hän oli mainio kauppias ja oli kolmen-kymmenen vuoden alituisen ja
väsymättömän rahan etsinnöllä koonnut tavaroita ja niin tullut isoon
arvoon. Hän valliisi monen voimat ja tahdon, laivat seilasivat minne
osotti ja monta löytyi, jotka hänen kultaansa kaupitsivat.
Oli hänkin ollut nainut, vaan taipumuksetta. Vaimonsa oli ottanut
hänen, vanhemmiltansa rikkauden vuoksi vaadittuna. Häntä kohteli hän
tylysti. Rakkautensakin tilassa sai hän kerran kovin kärsiä miehensä
pahalla tuulella ollessa; tosin kyllä oli hän itse syypää, vaan
rangaistiinkin rajusti; hän kuoli kovissa tuskissa jättäin hänen
leskeksi ja lapsettomaksi.
Vaimonsa kuoltua ja ollessaan Viiden neljättä vanha, rakastui nuoreen,
kauniisen, köyhään tyttöön, ja pyysi häntä vaimoksensa, vaan hän
vastasi rakastavansa veljeä.
Veljen nimi oli Kaarle, ja oli kymmentä vuotta häntä nuorempi. Tämä
veljensä oli perätin toisesta luonnosta. Surutoin raha asioista ja
rakastava lukua, oli hän velkauntunut ja oli uskottu kun hänellä oli
sama nimi kun kauppiaalle. Siitäpä oli syntynyt riita ja Pietari oli
nimensä tähden maksanut veljensä velat ja antanut hänelle
ylenkatseensa.
Kaarlen morsiamen yhtä kaikki pidettyänsä enemmän hänestä kun
Pietarista, ei Pietari enempää veljeänsä auttanut, vaan julkaisi hänen
tästä-lähin saavansa itse pitää huolta itsestänsä, eikä enään tulla
näkyviinsä.
Kahteenkymmenteen vuoteen eivät veljet olleet tavanneet toinen
toistansa ja Pietari ei koskaan tahtonut kuulla veljestänsä puhuttavan.
Hän oli täydesti vakuutettu veljensä joutuneen kurjuuteen; alussa
sanottiin hänen menneen Amerikaan ja siellä kuolleen.
Siis ei ollut mahdollista tämän kauniin lapsen, joka makasi edessänsä,
ja sen kauniin, soman ja hupaisen asunnon, olemaan kelvottoman
veljensä; hän itse siis ei olisi se setä Pietari, jonka edestä lapsi
niin sydämellisesti oli rukoillut. Ja luultavasti ei Kaarle olisi
huolinut opettaa lastansa rukoilemaan setänsä edestä, joka hänen
itsensä oli jättänyt hunninkoille, eikä vaimokaan, joka niin oli
ylenkatsonut Pietarin, joka silloin jo oli rikas ja arvoisa, että oli
pitänyt enemmän hurjasta ja velauntuneesta veljestänsä.
Äkisti sanoi ääni hänessä: "Ei löydy henkeäkään maan päällä, joka
rukoilisi edestäsi. Kukaan ei surisi, jos onnettomuudet sinua
kohtaisivat, kukaan ei veden pisaraa vuodattaisi haudallasi."
Ei, se nyt on selvä. Eivät ne kylmäsydämiset kauppiaat, jotka hänessä
näkivät vaarallisen voittelijan, toivoisi hänelle onnea. Ei kukaan
huonosti palkituista tehtainsa työväestä, eli heidän nääntyneistä ja
puoli alastomista lapsistansa rukoilisi edestänsä; eivätkäpä merimiehet
sitä tekisi, jotka huonolla palkalla antauvat myrskyihin, omistajan
vakaana hyöhemissä komean asuntonsa muurien sisällä levätessä; heillä
oli kyllä ajattelemista omasta pelastuksestansa, kun alati näkivät
itsensä piiritettyinä rannattomalta, pohjattomalta vedeltä. Ketään ei
hän erittäin suositellut, kenestäkään ei hän huolinut; tosin kyllä oli
hän kopeudesta antanut yhteisiin laupeuden laitoksiin, vaan ei kukaan
erittäin kiittänyt häntä siitä.
Ja mitä hyötyä siitä-kai olisi? sanoi se pimiä henki rinnassansa;
mies, joka itse on onnensa ohjannut, ei kaipaa raukkojen eikä lasten
esi-rukouksia.
Vaan sydämesi, sanoi edellinen ääni, on varsin yksin maailmassa,
kaikkein kaltaistesi yhteydestä suljettuna, ilman yhtäkään hellää
yhdistys-sidettä. Kukaan ei ota osaa onneesi, kukaan ei kaipaa sinua
kuoltuasi, sinä haudataan yhtä mieluisasti, kun joku peto, joka aina
vaan on muilta ottanut eikä koskaan kenellekään antanut. Mitä veljeäsi
autit, autit itse vuoksesi ylpeydestä, myrkyttäin antimesi katkerilla
soimauksilla ja vihalla. Luuletko alati onnen sinua noudattavan? Sinäkö
yksinään olet onnesi perustanut ja ohjannut? Saitko voimia ja apua
ylhäältä ainoastaan itse tähtesi? Oletko sinä, joka et ketään rakasta,
etkä ikinä ole antajaa kiittänyt, yksinään niin suuren armon ansainnut?
Etkö itse tarvitse rukoilla? Etkö tarvitse esi-rukouksia? Eikö sentän
Hän, jolla kaikki on ja joka kaikki voi, hyväksy ja kuule lapsen
rukousta, ja eikö senkaltaisen viattoman olennon onni ole hänelle
enemmästä arvosta, kun vanhan syntisen, joka jo on kylliksi saanut?
Jakaileeko Hän lahjojansa ainoastaan vaan yksinäisten vuoksi? Eikö
kernaammin koko ihmis-sukukunnan vuoksi, kaikkein vuoksi, joita Hän
rakastaa? Eikö olisi parempi olla rakkauden siteillä yhdistettynä
kaikkein kanssa? Kuka tavarasi perii kuollessasi? Sinulla ei ole enään
sukulaisiakaan, kumminkaan ei tiettyjä, jotka sinua rakastaisivat?
Äkisti aukasi tyttö isot, kirkkaat silmänsä ja katseli häntä vähän
ihmetellen.
"Ah," ajatteli hän, "jos tuo lapsi olisi minun, niin tottakin se
rukoilisi edestäni. Olisi suloista tietääkin edestänsä rukoiltavan,
ehk'eivät mitään vaikuttaisikaan. Onko maan päällä mikään haju ihanampi,
kun rakastavan, viattoman sielun esi-rukous?"
Väkevästi sisälliseltä vaikutukselta pakoitettuna, kumarsi hän alas ja
suuteli lasta otsaan. Se hymyili ystävällisesti hänelle, eikä näyttänyt
hämmästyneeltä eli ujostelevalta.
"Mikä sinun nimesi on, kultaseni?" kysyi hän niin lempeästi, kun karkea
äänensä taipui.
"Pietaritar, setä Pietarin nimen mukaan," vastasi lapsi viisaalla
katsannolla.
"Kuka setä Pietari on?"
"En ole koskaan nähnyt häntä; hän asuu niin kaukana, vaan isä ja äiti
ovat sanoneet hänen olevan niin hyvän ja minä rukoilen edestänsä joka
ilta ja aamu ja olen tuleva niin kiltiksi, että setä saa kunniaa
minusta."
"Mikä isäsi nimi on?" kysyi kauppias hämärällä toivolla ja tuntein
ensimäiset sovinnon tunnot veljeänsä kohtaan, jota hän niin monta
vuotta oli vihannut.
"Uutinen", vastasi lapsi.
Se oli outo nimi, eikä hän tiennyt olevansa missäkään yhdistyksessä
Uutisen kanssa.
Se hämärä toivo, että veli vielä olisi hengissä ja varoissansa, raukeni
kohta. Vaan vaikka lapsi olikin vieraan, hyväksyi hän kuitenkin sitä.
Vaan eipä ollut voimissansa, ehkä kuinka rikas hän oli, voittaaksensa
lasta, sillä mitä se lapsi tarvitsee, jolla on hyvät vanhemmat? Tosin
kyllä lahjolla saatte silmänräpäykseksi voittaa lapsen, vaan kuka muu,
kun vanhemmat, voittavat lapsen sydäntä rukoilemaan edestänsä?
Kuitenkin tahtoi hän välttämättömästi antaa jotakin lapselle; se
katseli ihmetellen kallis-kivistä sormusta, joka oli sormessansa.
"Pidätkö sormuksesta?" kysyi hän.
"Se kiiltää kun äitini silmät minua katsellessansa."
"Tulisitkos iloiseksi, jos saisit sormukseni?"
"Tulisin niin iloiseksi!"
"Mitä sillä tekisit?"
"Antaisin äidilleni."
Kauppias otti sormuksen sormestansa, antoi sen lapselle, ja tunsi ensi
kerran elämässänsä antamisen ilon, nähdessänsä lapsen silmäin loistavan
ilosta.
"Talleta se nyt hyvin vaan, siksi kun äitisi tukee kotiin," sanoi hän,
suuteli lasta toistamiseen ja meni pois ketään kohtaamatta, samoinkun
tullutkin oli.
Janonsa oli sammunut, vaan toinen syvempi sisällinen jano oli sen siaan
ilmestynyt.
Särkyneen vaunun pyörän oli tämä taitava seppä korjannut, ja hän
matkusti kotiinsa, vaan se loukkaus, jonka sydämensä oli saanut, ei
niin pian parantunut.
Muisto tästä vanhempainsa, sisaruksiensa, setänsä Pietarin ja kaikkein
ihmisten edestä rukoilevasta lapsesta osotti hänelle juurikun kaukaisen
hämärän rakastavain sieluin näkymättömästä yhteydestä, jotka yhteisesti
rukoilivat samaa Isää, joka rakastaa heitä kaikkia samalla
ijankaikkisella rakkaudellansa. Tähän onnelliseen yhteyteen ei hän
kuulunut, hän oli siitä suljettuna ja yksin, sillä ei kukaan häntä
rakastanut, ei kukaan edestänsä rukoillut.
Hän tunsi sen aina syvemmältä ja syvemmältä, ja olisi antanut paljon,
jos olisi itse ollut se setä Pietari, jonka edestä se hurskas lapsi
rukoili.
Jospa tähän asti oli onnistunutkin aikeissansa, niin ei se ketään muuta
ilahuttanut, ja ilo, jossa ei kukaan osaa ota, ei ole mikään ilo, niin
syvä on ihmisen tarve kaltaistensa hellyydestä. Leski-asuntonsa,
joka oli iso ja somea, näkyi hänelle tyhjältä ja kolkalta; kukaan ei
ottanut häntä helleydellä vastaan, kotiin tullessansa kukaan ei
syntymä-päivinänsä kanssansa iloinnut, kukaan ei kohdellut häntä
kiitollisella, ihastuneella katsannolla, kenellekään ei hän osottanut
isällisyyttä. Kaikki katselivat häntä joko kylmästi, ahneudella eli
peläten.
Tähän asti oli, päätti hän, kaikki omasta viisaudestansa ja
yrityksestänsä onnistunut; vaan onnistuisiko tästä-lähinkin? Vahingoita
saattaa tapahtua, joita ei mikään vakuutus-kunta voi varjella, vaaroja
väijyy yksinäistä ihmistä, joka on ystävittä ja Jumalatta, joka
taholla, ja ukkoinen taitaa vahingoittaa selkeimmältäkin taivaalta. Hän
oli viiden kuudetta vanha ja rupesi jo tuntemaan tämän ijän vaivoja,
elämän huvitukset eivät enään olleet hänelle mistään arvosta, rahakin
oli jo valtansa ylitsensä kadottanut, sillä rahalla ei hän voinut saada
takaisin elämänsä voimia, jotka päivä päivältä vähentyivät, ei täyttää
sitä tyhjyyttä ja kaipausta, jota sielunsa vaiteloi. Koska se oli
loppuva? Haudassa, johon oli laskettava typi tyhjänä.
Mihinkä sielunsa viimeinkin joutuisi? Tuntemattomaan maailmaan, jossa
hän ei kohtaisi yhtäkään ystävää, vaan heikkoja, joita hän oli
sortanut, köyhiä, joilta hän oli viimeisenki roponsa ryöstänyt,
raukkoja, joittenka hän huolimatta oli antanut kurjuudessansa kuolla ja
oman tylysti kohdellun vaimonsa. Ja vaikkapa kaikki tuo annetaiskin
anteeksi, niin ei kuitenkaan yhtään rakkaallista, kiitollista sydäntä
kohtaisi ja piiritäisi häntä, ei hänellä olisi yhtäkään iloista muistoa
maasta, hän olisi siellä varsin yksinään, ja vielä enemmän kamottu,
siksi ettei kukaan häntä siellä tarvitse; hän olisi _köyhä_, joka
häneltä oli kauhinta mitä olla taisi, häneltä, joka ainoastaan oli
koonnut maallisia tavaroita vaan ei mitään, jotka häntä seuraisivat
toiseen maailmaan, ei kaltaistensa rakkautta ja kiitollisuutta.
Viimein näytti se rukoileva lapsi ainoaksi väli-kappaleeksi, jonka
kautta hän taitaisi yhdistettää rakastavain sydänten näkymättömään
yhteyteen, jotka lepäävät kaikkivaltiaan rakkaudessa, jos nimittäin
voittaisi lapsen mielyisyyden ja esi-rukoukset.
Kuinka se tapahtuisi oli hänelle vielä tietämätöintä, vaan ihmeellinen
halu veti häntä lapsen tykö, ehkä turhaan koetti tukahuttaa sitä.
Järkensä veti monta mutkaa sitä vastaan, vaan levottomuus ja taipumus
tulivat liian voimallisiksi; hän päätti jällen etsiä ja tehdä
tuttavuutta lapsen vanhempain kanssa, jotka tosin olivat hyviä ihmisiä.
Koko vuoden näin mietittyänsä, istui hän eräänä päivänä vaunuihinsa ja
lähti Uudelle-maalle.
Se kaunis kartano oli kaltaisensa; hän astui vaunuistansa veräjällä,
kaikki näkyi samalta kun viime vuonnakin samaan aikaan, paitsi että
enemmän kukkia kasvoi asunnon vieressä ja ilma oli täytetty hyvillä
hajuilla.
Se pieni tyttö oli myöskin ulkona; piiritettynä kyyhkyisiltä juoksi
kukkas-tarhassa pienen valkoisen koiran kanssa.
Hän pysäsi ja katseli ihmetellen vierasta.
"Tunnetkos minua vielä?" kysyi hän liikutettuna lapsen suloisesta
hymyilemisestä ja katsannosta.
"En! vaan terve-tultu sen vuoksi," sanoi hän ja antoi vieraan tarttua
käteensä.
"Rukoiletkos vielä setä Pietarin edestä?"
"Rukoilen häntä!"
"Oletkos nähnyt häntä vielä?"
"En! vaan olen ruvennut rukoilemaan, että kohdakkoin tulisi, saadakseni
nähdä häntä."
"Etkös joskus unhota rukoilla setä Pietarin edestä?"
"En, vaan jospa uuhottaisinkin, muistuttaisivat isä ja äiti kohta
siitä."
Samassa näkyi kaksi ihmistä portailla, keski-ikäinen mies, verevällä,
hyvän-tahtoisella ja iloisella katsannolla, ja yksinkertaisesti
vaatetettu vaimo, vielä kaunis ja jalolla käytöksellä.
Nämät katselivat kummastellen vierasta joka puhutteli lastansa setä
Pietarista.
"Oletteko Uutisen herrasväki?" kysyi kauppias kohteliaasti.
"Olemme, olkaat hyvä ja astukaat sisään," sanoivat molemmat
ystävällisesti.
Kauppias astui samaan pieneen hupaiseen saliin, ja istui hänelle
asetetulle tuolille; vielä hän epäili, kuinka tulonsa puhdistaisi, kun
tyttö vilkkaasti tuli sisään huutaen:
"Isä, äiti, tämä on se hyvä herra, joka viime vuonna sormuksen minulle
antoi!"
Nyt tuttavuus pian syntyi, kauppias kertoi kohtauksensa; vanhemmat
juttelivat sinä iltana olleensa naapurissa jättäen nuorimman tyttärensä
palkka-piialta hoidettavaksi, joka vaan pikimältään oli jättänyt hänen.
Ensin olivat pelästyneet lapsen vaarasta, vieraan ihmisen ketään
kohtaamatta tullessa asuntoon, ja sitten ihmetelleet sormusta, ja
kiittäneet Jumalaa, joka ei ainoastaan varjellut lapsensa pahoista
ihmisistä, vaan lähettänyt hyvän vieraan lapselle.
Viimein kysyi kauppias, kuka se onnellinen setä oli, jonka edestä pieni
Pietaritar aina rukoili, ehk'ei ollut häntä nähnytkään.
Mies ja vaimo katselivat hetken aikaa toinen toisiansa, tietämättä mitä
vastaisivat, joka vaiti olo vähän kauppiastamme kummastutti.
Viimein sanoi mies kuitenkin: "luonnollisesti se on veljeni, vaan
olemme monta vuotta olleet valta-mereltä eroitetut. Kuitenkin on hän
perustanut onneni; häntä minun tulee kiittää nykyisestä vapaasta
tilastani."
Sepä kauppiasta pisti syvältä sydämeen; hän tiesi -- armottomasti
ajaneen veljensä tyköänsä, ilman mitäkään avutta.
"Minulla myöskin oli veli," sanoi hän synkällä katsannolla, "vaan hän
on minulta kuollut; minulla ei ole sukulaisia, olen leski, lapsetoin ja
yksinäinen."
Mies ja vaimo katselivat toisiansa ja lastansa, he tunsivat vertaillen
itsiänsä vieraan kanssa onnellisiksi, etenkin nähdessänsä kuinka
surullisella katsannolla hän tämän tunnusti.
Viimein sanoi kauppias: "jos veljeni Kaarle sentään vielä eläisi, ja
hänellä olisi lapsia, niin minäkin olisin setä Pietari, sillä nimeni on
Pietari K."
Aviopuolisoin kuultuansa tämän nimen, hyppäsivät yht'aikaa seisoalle,
hämmästyneinä ja vaaleina.
"Sinäpä siis setä Pietari oletkin," sanoi Pietaritar, kiipeisi syliinsä
ja halasi häntä.
Tämä vanha kauppias suuteli lasta ja katsoi aviopuolisoita ensikerran
neljänkymmenen vuoden sisällä vedet silmissä. Ne olivat katumuksen ja
rakkauden totisia ja suloisia kyyneleitä.
"Onko se mahdollista?" kysyi hän.
"On," vastasi Kaarle, "minulla on ollut sama nimi."
Veljekset tunsivat toinen toisensa, syleilivät sanaakaan lausumatta ja
se ennen hylätty kosija sai ensikerran likistää veljen-vaimonsa
rintaansa vastaan.
Vanhus tuntiikse entistä onnellisemmaksi ja nöyremmäksi, havaitessansa
heidän, ehkä hylätyt, rakastavan häntä ja opettaneen lapsiansa
rakastamaan ja rukoilemaan edestänsä. Hän ei siis enään ollut yksinänsä
eikä kaikilta kamottu.
Kaarle kertoi nuoren vaimonsa kanssa muuttauneen Amerikaan ja siellä
hiellä ja monella vaivalla koonneen vähän omaisuutta ja kaksi vuotta
sitten palanneen koto-maahansa, jossa oli ostanut tämän pienen
omaisuuden, jossa asui.
"Miksikä nimeäsi muutit?" kysyi Pietari.
"En ollut enään kelvollinen kantamaan nimeäsi, minä
olin väärin-käyttänyt sen. Tarve vaati minun ahkerammaksi,
jalo-miielisyydellä maksettuasi ne velat jotka huikentelevaisuudellani,
luottaen sinuun, olin saattanut minulleni, olin vapaa alkamaan
uudestaan. Rangaisten minua ylenkatseellasi, jonka todella olin
ansainnut, saatit minun ajattelemaan oloani, ja minä päätin tulla
uudeksi mieheksi ja kutsuin itseni siis Uutiseksi, että olisi minulla
oma nimi ja etten ikinä olisi sinulle häpeeksi, jollen onnistuisikaan.
Jumalan avulla onnistuin sentään."
"Miks'et hakenut minua kohta kotiin tultuasi, koska sen olisit voinut
tehdä kunnialla?"
"Suo anteeksi veljeni! minä pelkäsin sinua, minä pelkäsin sinun
luulevani olevan sinulle haitaksi. Nyt olet sattumuksesta eli Jumalan
sallimasta tullut tyköni, nyt näen sinun omistavan minun veljeksesi,"
nyt en enään pelkää sinua."
"Entäs sinä," kysyi hän vaimolta, "kamoksutko sinä minua vielä?"
"En häntä, minä olen aina pitänyt mieheni veljen suuressa arvossa; ehkä
sydämeni valitsi Kaarlen, olen aina kunnioittanut Pietaria. Vaimo
rakastaa ainoastaan yhtä miestä, vaan ei hän kamoksu sitä, joka on
häntä vaimoksensa pyytänyt," lisäsi hän hymy-huulin.
"Minä kadehdin vielä veljeäni, vaan olen niin ihastunut jällen
nähdessäni teidät, etten siitä mitään mielikarvautta tunne. Vaan jonkun
palkkion siitä tahdon; kosk'en saanut äitiä vaimokseni, tahdon tyttären
lapsekseni; minä teen hänen perillisekseni. Kaikki mitä minulla on, on
oleva Pietarittaren, joka on rukoillut edestäni, ja saanut nimensä
minun nimestäni. Tule tänne Pietaritar!"
Lapsi juoksi syliinsä ja leikitteli harmain hiustensa kanssa.
"Kuules nyt, sinä saat kaikki mitä vaan tahdot, niinkau'an kun elän, ja
kuoltuani saat kaikki mitä minulta jää, vaan rukoile aina Jumalaa joka
päivä edestäni. Teetkös sen Pietaritar? Näet itse rukouksesi kuultavan.
Sinä olet rukoillut Jumalaa lähettämään setä Pietaria tänne; tässä minä
nyt olen! Rukoiletkos edestäni?"
"Rukoilen, setä Pietari; vaan minä saan tienmä jakailla veljilleni mitä
setä antaa, sillä muutoin ei ole lystiä," sanoi se kahdeksan vuotinen
tytär. "Vanhemmat veljeni jakailevat aina minullekin mitä saavat ja
hekin ovat rukoilleet edestänne, setä. Äiti sanoo, että sisaruksien
pitää rakastamaan toisiansa, ja olla onnessa ja onnettomuudessa
pysyväiset."
"Niinkuin itse tahdot," vastasi kauppias liikutettuna ja kovuuttansa
veljiänsä vastaan katuvaisena. "Sinulla on oikein, totuus on lasten
suussa."
Niinpä tarjoi hän käsiänsä vanhemmille ja sanoi:
"Tästä-lähin olemme kaikki kun yhtä; eromme on ollut pitkä; vaan tämä
kohtaus on iloni ja _parempi myöhäänki, kun ei koskaan_."