Ihanana suvi-päivänä riensi höyry-laiva meren pinnan ylitse yhteen
kaupunkiin.
Laivan perä oli täynnä matkustavaisia, joista jokainen mielensä mukaan
vietti aikansa. Muutamat rouvas-ihmiset heittivät silmänsä taivasta
kohti, juurikun siellä olisivat nähneet juhlallisia näkyjä; toiset taas
välimmiten jaarittelivat ja haukottelivat. Yksi herra istui kiintynynnä
kirjan lukuun, toinen makasi vakaasti nurkassa, toinen nuuskasi;
useimmat polttivat sikaria, muutamat taas menivät täkin alle lasissa
ikäväänsä kuolettamaan. Mies-puolisista matkustavaisista oli
nuorukainen, joka palasi kotiin pitkästä ulko-maan retkestä. Pitkään
aikaan hän ei ollut nähnyt ruotsalaisia kasvoja, varsinkin naisten,
niin että oli ihastuneena kaikesta, mitä täällä näki. Kun kaikkia niitä
oli tutkinut, jotka perää piirittivät, seisahtui silmänsä nuorimpaan ja
kauniimpaan naiseen.
Paitsi että kaikissa kohdissa oli ihana, pienellä ruusu-punaisella
kasvoillansa, kastanja värisillä hiuksillansa, jotka olivat nähtävänä
pienen hatun alla, ne iloiset mustan ruskeat silmät, jotka välistään
lähettivät vilkkaat, melkein tuskaiset silmäykset läsnä olevaisten
päällä, ja sitte kätkeysivät pehmiäin pitkähutuisten silmä-luomien
alle, kiinitti nuorukaisen silmät tyttöön, hänen kaunein kasvoinsa
suru-mielisyys. Se pieni punainen suu näkyi suljettuna salaisesta
ylenmielisyydestä ja oleskeli sanaakaan sanomatta vanhalle
terävä-nenäiselle rouvas-ihmiselle, joka istui sivullansa ja nähtävästi
kuului seuraansa.
Havaitessansa olevan esineen nuorukaisen silmäyksille, näkyi hän
tulevan murheellisemmaksi ja katsoi alaspäin lakkaamatta; viimein
kääntäysi veteen katsomaan.
Nuorukainen astui nyt eteenpäin, asettaaksensa niin, että taas sovei
häntä katsella, ja ehkä teki sitä sillä tavoin, ettei tytön tarvinnut
olla näkevänänsäkään, kääntäysi hän kuitenkin toisapäin.
Nuorukainen punastui ja häpesi likennystänsä. Samassa lähestyi häntä
kookas, lihava herra, iloisella katsannolla, huolellisesti vaatetettu.
"Saisinko valkeata?" sanoi hän sora-kielisesti ystävällisellä äänellä
ojentaessa sikarinsa, jota hän näppi kauniilla lihavalla kädellä, jossa
suuria kultasormuksia välkkyi.
"Aivan kernaasti!" vastasi nuorukainen, joka ei tuntenut ketään
seurassa, ja oli iloinen kun joku häntä lähestyi.
Hän puhalsi tuh'an sikaristansa ja antoi sen kohteliasti vanhalle
herralle, joka viritti omansa, näyttäessään olevan tottuneen polttamaan
hyviä sikaria.
Valkeata vaihetettuansa kielet keveästi liikuntoon tulivat. Vanhalla
herralla oli oikein kunnon-miehen käytös, ja hän puheli vapaasti
kaikesta. Kuta enemmin nuorukainen katseli suuriin ruskeihin silmiinsä,
sitä enemmin luotti mieheen. Puhuessansa nuorukainen kuitenkin ei
osannut olla silmiänsä heittämättä kaunihin tyttöhön, joka
uppiniskaisesti käänsi päätänsä muualle. Vaan se vähä, minkä näki, oli
kylläksi häntä ihastuttamaan; aivan toinen päivä näytti häntä
piirittävän, kun muita. Lieneekö tuo tullut hänen silmäinsä loisteesta?
"Te todella ette ole kotosin täältä eteläpuolelta maatamme?" kyseli
vanha herra.
"En! olen H:n kaupunnista. Nimeni on Albert D."
"Ah! ehkä olette tukku-kauppiaan D:n poika?"
"Niin olen".
"Olipahan oikein lystiä!" vastasi vanha herra, "tulla tuttavaksi sen
kunnon miehen pojan kanssa. Nimensä on kun puhdas raha, mutta
varsinkin on hän tuttu kunnollisuudesta, ahnettimattomuudesta ja
jalomielisyydestänsä. Ne ovat avuja, joita korkeasti ihailen, ja jotka
ovat oman elämäni esineenä. Nimeni on B. ja kutsutaan herasyöningiksi.
Ehkä tekin olette kuulleet isänne minua nimittävän?"
"En muistaakseni".
"No, emme ole toisiamme moneen vuoteen tavanneet, mutta nuorimpina
ollessamme useinkin H:ssä yhdessä oleskelimme. Minua suuresti ilahuttaa
teidän kanssa tuttavaksi tultuani".
Sitten ystävällisesti toinen toistensa käsiä puristivat. Alberti nyt
kyseli herasyöningiä juurikun sivukäyden, jospa tuntisi sitä nuorta
rouvas-ihmistä tuolla.
"Ketä? häntäkö kirjavassa suvi-kapassa?"
"Ei! häntä, joka kääntäikse pois!"
"Mitä? Häntä? se on tyttäreni!"
Alberti punastui taas juurikun itse työssä tavattu.
Herasyöningi iloisesti hymyili, sanoen: "Hän tahtoi ulos merelle
raitista ilmaa hengittämään; toivon sen hänelle hyvää tekevän!"
"Eikö hän ole terve?"
"Kyllä, mutta melkein liiaksi."
"Voineeko terveyttä koskaan olla liiaksi?"
"Niin se kuuluu sukuumme. Palamme ahkeruudesta ja halusta ihmisiä
hyödyttämään. Hän suree siitä, että on niin vähän maailmassa tehnyt."
"Todella jalo murhe!" sanoi Alberti, jolla oli vähäinen tunto samasta
murheesta. Hänelle näytti tuo ihana tyttö vielä ihanammassa valossa.
"Jospa olisi saanut itse hallita, niin olisi mennyt sairas-hoitajaksi
Konstantinopeliin, mutta siihen arvattavasti en myöntänyt."
"Onpa niitä omassakin maassamme apua kaipaavia!" arveli Alberti.
Nyt herasyöningi pitkäpuheisesti puheli tarvitsevaisten ja työ-väen
tilan parantamisesta; Alberti kuunteli ja piti herasyöningiä, joka
näkyi olevan innostunut ahnettimattomasta ihmis-rakkaudesta, vielä
suuremmassa arvossa. Viimein pyysi hän tulla viedyksi nuoren tytön
eteen.
"Aivan mielelläni!" sanoi herasyöningi ja meni hänen kanssa poikki
täkin.
"Sisareni Gunild!" sepä oli sen terävä-nenäisen rouvas-ihmisen nimi.
"Tyttäreni Selma!" Sen kauniin tytön nimi.
"Herra Alberti D., H:n kaupunnista!"
Selma katsahti ylös Albertiin murheellisella silmäyksellä, joka
synkistyi mitä enemmin häntä katseli. Ehkä Alberti oli maailmaan
tottunut mies, kun kaupunkilainen ainakin ja rikkaan kauppiaan poika,
ja sen lisäksi paljon matkustellut, hän kuitenkin oudoksui semmoista
vastaan-ottoa ja oli aivan harva-sanainen. Mutta herasyöningi istui
Selman rinnalla ja käski Albertin viereensä istumaan. Hän puhutteli
vuorotellen naapureitansa, ja Selman täytyi kääntää kasvonsa niin, että
Alberti näki häntä ja ihastui vielä enemmin. Selman ääni, ehkä oli
harva-sanainen, kaikkui huuliltansa hellästi, mutta pidetettynä ja
mitattuna. Ehkä Alberti oli nähnyt monta kaunista nais-ihmistä, sekä
kotona H:n kaupunnissa, että ulko-mailla, hän ei koskaan luullut
nähneensä niin hiljaista ja lempeätä tyttöä; suloisuutensakin loisti
erinomaisella valolla, sen suru-mielisyyden alla, joka murhe-linnokon
tavalla ruusu-mytyn ympäri sitä piiritti.
"Asun pari-penikulmaa kaupunnista, kauniissa paikassa," sanoi
herasyöningi, "jollei teillä ole aivan kiirettä kotiinne, niin
seuratkaat meitä pariksi päiväksi. Vaununi odottaa valkamassa."
Albertin sydän lennähti seitsemänteen taivaasen, mutta Selma katseli
isäänsä, sanoen: "Pelkäämme ettemme ole varustetut pää-kaupunkilaisia
vastaan ottamaan."
"Se ei mitään vaaranna!" vastasi vanha mamselli. "Minä pidän talouden
ja lupaan tehdä parastani."
Albertille näkyi kun oli Selman silmäin vesi-karpale pistäynyt, vaan
hän hillitsi itsensä ja katsoi alas.
Mikä syy hänellä oli levottomuuteen? Mintähden oli hän halutoin
ottamaan Albertia seuraansa? Lieneekö se ollut ainoastaan
mielisteleväisyys? Oliko Albertin olennossa jotakin, kun ei ollut
hänelle mieleistä? Hän olisi ollut vähemmin huolellinen kutsumusta
noudattamaan, jos Selma olisi näyttänyt ei sillä väliä pitävänsä joko
hän tulisi eli ei; vaan nyt, koska näkyi tahtovan estää häntä
tulemasta, kehoitettiin hän etsimään Selman suosiota ja suostui
kiittäen isän ja tädin kutsumukseen.
Valkamaan ehdittyä laskettiin ranta-porras ulos, mutta samassa
Albertikin eroitettiin herasyöningistä, joka tähän asti ei häntä
jättänyt hetkeksikään.
Siinäpä nyt tuli outo herra väki-joukosta, taputti häntä olkapäälle,
kuiskuttaen salaisesti korvaan:
"Pitäkäät vaaria! katsokaat eteenne, sillä käytte vaarallista tietä! Se
on paula!"
"Mitä jällen lörpöttelette?" sanoi herasyöningi, joka suurella
ruumiillansa tungeikse väki-joukossa, "mitä vaarallisesta tiestä
puhutte?"
"Puhuin," sanoi outo, joka oli kauppias kaupunnista, "portaasta, joka
on epä-vakaisesti laskettu, että helposti pyörähtää mereen."
Herasyöningi römähti nauramaan ja johdatti Albertia maalle.
"/Kuka tuo mies oli?" kysyi Alberti.
"Hän on hyvä-luoutoinen kauppias tästä kaupunnista, joka vaivataan
ylelliseltä varovaisuudelta, hän varoittaa kaikkia turhista vaaroista."
Valkamalla seisoi komeat neljän-istuttavat vaunut, oivallisilla
valjas-hevoisilla, jotka olivat välttämättöminä siinä maakunnassa,
jossa tiet ovat hyvin huonot. Talon-pojatkin siinä valjas-hevoisilla
ajavat; mutta Alberti, joka ei sitä tiennyt, sai korkeamman ajatuksen
herasyöningin rikkaudesta. Alberti istui vastapäätä herasyöningiä, joka
istui tyttärensä vieressä perä-istuimella. Mamselli Gunild siotettiin
Selmaa vastaan Albertin rinnalla.
Ajo-mies antoi läiskähyksen, joka kuului kau'as ympärille, hevoiset
korskuivat ja rientivät eteenpäin; kaikki tervehtivät herasyöningiä,
missä kulkivat, josta Alberti tuli vakuutetuksi, että oli arvossa
pidetty mies.
Ehkä hevoiset huonolla tiellä juoksivat hiljalleen, joutui matka
kuitenkin, sillä ne olivat suuret, ja matka niissä jaloissa vaunuissa
oli aivan ihana. Selma oli yhtä totinen, mutta herasyöningi jaaritteli
ja pärrätti kaikesta sydämestänsä koko matkan kaikenlaisista asioista.
Viimein tulivat herasyöningin kartanoon. Se oli uudesti rakennettu,
komea rivi, piirritetty suurelta hedelmä-puistolta, pyökki-metsistöiltä
ja pulskeilta apilas niityiltä. Kaikki näkyi valokkaalta ja
ihanaiselta, kelvollinen ympäristö kauniille Selmalle, sovelias paikka
rakastajan huokauksille; pyökki-metsistö oli varsinkin vietteleväinen.
Kyllähän siellä öisinä joku ilo-lintu lauloi!
Alberti saatettiin herasyöningin huoneen takana olevaan
vieras-huoneesen. Ehkä silmin nähtävästi niin oli tehty häntä
vartioitaksensa öin päivin, piti hän isän vielä suuremmassa kunniassa,
hänen rakkautensa ei olisi juurtunut, jos hän olisi havainnut Selman
olevan huonosti vartioitun.
Ylöllisesti illasteltuansa, jossa Selmaa ei nähty, suureksi
kaipaukseksi Albertille, vaipui hän pehmeään höyhen vuoteesen, ja
makasi levotoinna koko yön. Unessa kuuli hän kauppiaan varoituksen, hän
oli seisovanansa pitkällä, soukalla portaalla; korvaansa kuiskutettiin:
"katso eteesi! se on paula!" Hän oli kulkevansa porrasta pitkin,
taluttaen Selmaa. Äkisti luiskahti porras allansa ja he putosivat
veteen, joka löi hänen päänsä ylitse. Vedessä näki hän herasyöningin
ystävälliset kasvot, ja kuuli hänen sanovan: "se on vallan turhuus, se
on uni!"
Aamulla varhain herättyänsä, nousi hän ylös, aukasi akkunansa ja näki
edessänsä ihanan, viljellyn alangon, joka, niin kau'as kun silmänsä
kantoivat, oli kun puutarha. Koko luonto näkyi hänelle täällä
kauniimpana ja rikkaampana, kun muualla. Samoin piti hän Selman
rakkaampana ja lempeämpänä, kuin ne kylmät ja kalveat naiset, joita hän
oli ihmetellyt kaupunnissa.
Albertin akkuna oli ylikerrassa ja sen alla oli kasvupaikka korkealta
pensas-aidalta piiritetty, edempänä seisoi puutarhan hoitaja sinisellä
esiliinalla ja vesi-kannulla puhutellen yhtä vaimo-ihmistä. He puhuivat
hiljalleen häntä havaitsematta. Viimein luuli hän kuulevansa
vaimo-ihmisen kysyvän. "Mikä raukka nyt on saatu paulaan?"
"Hiljaan!" sanoi puutarhan hoitaja ja vetäiksi vaimon kanssa
pensastoon.
Lieneekö hän kuullut oikein? Ne olivat samat sanat "paulasta"; mitä se
merkitsi? Oliko se sydämellinen, kaikilta kunnioitettu herasyöningi
petturi? Eihän se hupainen ja kaunis paikka ulkomuodoltansa näkynyt
luolalta, johon nuoria ihmisiä vieteltiin noukittaviksi?
Mutta mintähden se kaunis Selma oli niin suruissansa?
Kätkettiinkö jotakuta herasyöningin hyvyydessä? Tiesikö Selma mitään
siitä? ja oliko hän siitä suutuksissaan? Hän oli siis vieläkin
kunnioitettavampi ja sitä enemmän syytä oli häntä rakastaa? Jos isällä
oli joku vika, niin häntä kuitenkin yleisesti arvossa pidettiin, sen
oli Alberti selvästi nähnyt, ja herasyöningi kantoi päänsä niin
korkealle kuu joku muukin. Mutta mikä paula se taisi olla? "Ah
arvaanpa," ajatteli Alberti, "ehkä hän on kortin lyöjä; no se ei mitään
vaikuta. Se ei häväise ketään maassamme, kun minä olen havainnut, ja
minä olen varma, sillä en koskaan lyö korttia."
Viikon aikaa herasyöningi näytti olevan erinomaisen hyvän kodostansa.
Joka päivä kävi vieraita, ja kerta hypättiinki.
Alberti kuuli Selmalla olevan kauniin äänen, ja moittimatta soittelevan
ja laulavan, vaan samalla suru-mielisyydellä kun ennenkin.
Isänsä näytteli kauneita hänen kuvailemiansa maanpaikan-kuvauksia.
Etenkin pilviä kuvaili hän luonnollisesti ja rikkaalla muodostamisella.
Alberti hyppäsi hänen kanssansa pidoissa, ja hän antoi kulettaa
itsiänsä niin keveästi, kun olisi ollut ilmasta. Vaan se surullinen
muoto ei koskaan kadonnut kasvoiltansa. Salainen murhe kalvoi häntä
nähtävästi.
Isä ei suinkaan ollut kortti-mies, niinkuin Alberti oli luullut;
kortin-lyömistä ei kysytty huoneessa, jossa parempia huvituksia
ymmärrettiin asettaa.
Alberti rakastui päivä päivältä aina enemmän ja enemmän; vaan
hän luulotti viipyvänsä talossa ainoastaan tutkimassa syytä
Selman murheesen. Vaan hän havaitsi, ettei saisi tietoa hänen
salaisuudestansa, eikä olisi valtaa häntä pelastamaan, ellei voittaisi
hänen sydäntänsä. Hän koki sentähden saada häntä puhutella
yksinäisyydessä, vaan eipä onnistunut ensi-viikolla, sillä hän vältti
häntä. Viimein menivät vieraat matkaansa; herasyöningi matkusti pois
eräänä aamuna; täti Gunild askaroitsi ulkona. Selma oli yksinänsä
huoneessa ja kuului soittelevan surullisesti. Alberti meni huoneesen
luoksensa. Selma soitti lakkaamatta, eikä ollut häntä näkevänänsä.
"Ilma en niin kaunis, ettekö tahtoisi kanssani käyskellä puistossa?"
kysyi Alberti.
"Kiitoksia!" sanoi hän hetken aian perästä ja nousi ylös vakavalla
käytöksellä, juuri kun olisi jotain päättänyt.
Tarjoen kätensä Selmalle, kulkivat he korkeaan pyökki-metsään ja vähän
äänettä siellä kuljeskeltuansa, sanoi Alberti:
"Nähtyäni teidät ensi kerran, luulin sen löytäneeni, jota kau'an
olen hakenut, ja ehkä en ole teitä tuntenut kau'emman aikaa, kun
viikon-päivät, olen kuitenkin vakuutettu, että olen oikein luullut.
Tilani on onnekseni semmoinen, että vapaasti osaan pyytää rakastetun
vaimon; sanokaat! saanko teitä rakastaa!?"
Selma seisahtui ja katseli häntä surkealla katsannolla.
"Paheksutteko kysymystäni?"
"Paheksun!"
"Enkö siis onnettomuudekseni ole ollut teille mieluinen?"
"Päin vastoin!"
"Ah! kuinka hyvä olette! Toivon siis saadakseni sanoa mieleni, hellän,
elävän ihastukseni ja -- rakkauteni!"