Erään seurakunnan, ulkonäöltään joksikin vanha, lukkari seisoi vielä
yksinänsä kirkon portissa, kun kaksi nuorukaista kirkkotarhalla häntä
lähestyi.
Toinen oli kuusitoista-vuotinen, orpo nuorukainen, joka kevän ja suven
oli viettänyt pitäjän suurimmassa herras-talossa rikkaan sukulaisensa
luona, ensimäiseen ripillä käymiseen valmistuaksensa; toinen,
kuusitoista-vuotinen tyttö, sen rikkaan sukulaisen tytär.
Josefina oli lempeä, valkea-tukkainen ja sini-silmäinen tyttö, kaikilta
rakastettu, iloinen kun leivonen, verevä kun tuulen puuska keväällä,
eikä vielä ollut koettanut elämästä muuta kun sen ihanuutta ja
suloisuutta. Tulevaisuus hänelle loisti taivaan-kaaren kirkkaalla
värillä; hän oli myöskin isänsä ainoa perijä.
Oskari, niin nimitettiin nuorukainen, aikoi upsieriksi. Hän oli
vapa-sukuinen, vaan varatoin. Hän oli kasvatettu Josefinan isältä,
jolle hän oli kaukainen heimolainen.
Sillä ihanalla ajalla, jonka yhdessä viettivät, osittain kotona,
osittain pappilassa, olivat molempain sydämet au'enneet pyhimmille
tunnoille, he olivat yhdessä, lempi-sydämelliseltä opettajalta
johdatettuna, siihen varmaan tietoon tulleet, että Jumala on rakkaus.
Kumpikaan ei lukenut viaksi Hänelle, kun toinen toisessansa luulivat
koitteen Hänen rakkaudestansa havaitsevansa. He eivät tehneet selkoa
tunnoistansa, vaan antausivat onnellisina niihin. He olivat kaksi
orjan-tappuraa yhdellä varrella, jotka yht'aikaisesti olivat
puhjenneet, jotka toinen toistensa hajun hengittivät ja riemulla
auringon säteissä hohtivat. He iloitsivat nykyisestä ja näkivät
tulevaisuuden ihan suloisena. Josefinan isä joka oli leski mies,
suositteli Oskaria kaikin tavoin ja olikin kerran sanonut: "sovittepa
toinen toisellenne."
Vanhan lukkarin ryppyiset kasvot heidän tullessa valaistiin siltä
tyytyväisyydeltä, jonka aina tunnemme nuorukaisia onnellisina
nähdessämme. Tämä vanhus paljasti päätänsä ja tervehti valkea-tukkaista
ryökkinää ja musta silmäistä nuorukaista.
"Tulette aivan varhain!" sanoi lukkari, "vielä ei kukaan ole tullut."
"Parempi varhain Jumalan huoneesen tulla," vastasi Josefina kauniilla
hymyllänsä, "kun myöhään."
"Olemme tulleet näin varhain," sanoi nuorukainen, "katsomaan jospa
olisi kirkko oikein kaunistettu. Oletteko saanut kukkas-vasun?"
"Kiitän nöyrimmästi kirkon puolesta!" vastasi lukkari, "ei koskaan
vanha temppeliin ole ollut niin hyvin koristettu. Ei ainoastaan ollut
yksi vasu, vaan kaksi suurta täysinäistä; olen myöskin saanut lehtiä
ja kukkasia kaikilta talon-poikain lapsilta. Astukaat sisään
herras-väkiseni!"
He kävivät sisään ja katsoivat ympärillensä iloisella tyytyväisyydellä.
Tammiset penkit leikelmillä koristetut kantoivat suuria ryhmäitä
kukostavaisia sireeniä, valkoisia ja sinisiä, jotka levittivät
ihanan hajunsa viileään kupuun. Alttari valkoisella vaatteellansa
piiritettiin rikkaalta seppeleeltä, jonka Josefina oli nionut kartanon
kukka-penkkien ja kasvu-huoneen antamista kukkasista; kultaisen
ristinkin ympäri alttarilla oli ruusu kiehkura. Myöskin kuorissa vanhat
vaakuna-kilvet olivat koristetut kukostavilla kukkasilla, merkiksi että
se vanha suku kukoistaisi hänen ja Oskarin kautta.
"Tuopa oikein kaunista on!" huudahti Josefina seisahtaen vanhan
kaksois-vaakuna-kilven eteen, "katsopas, sillä on seppele kauniimmista
ruusuista, samoista kuin ristilläkin!"
Se vaakuna-kilpi, joka täällä rippui, oli muisto eräältä vanhalta
pariskunnalta, joka nyt lepäsi kuorissa saman kiven alla, jolla
nuorukaiset seisoivat. Miehellä oli ollut sama nimi, kun Oskarilla,
vaimolla taas sama kun Josefinalla.
"Kiitoksia herraseni!" sanoi Oskari, katsahtaen lukkaria, joka seisoi
takanapäin työllänsä hyvin tyytyväinen.
"Teen kernaasti paronin mieliksi!" vastasi lukkari ja erosi heistä,
arvellen nuorukaisten tahtovan olla yksinänsä.
"Tämä on siis keksintösi!" sanoi Josefina ihastuneilla silmillä.
"Niin on ystäväni! Oletko tyytyväinen sillä?"
"Olen aivankin!"
"Sallitko minun selittää merkityksensä?"
"Kyllä ymmärrän, olet tahtonut kunnioittaa esi-isiemme muistoa tänä
meidän juhla-päivänämme!"
"Niin olen, ja otan heitä myöskin todistajaksi haikeaan haluuni
seuraamaan heidän esimerkkiä, ja yhdistämään sydämiämme ja kilpiämme
sekä elämässä että kuolemassa."
Josefina katsahti alas vaakuna-kilvestä Oskarin silmiin, ja kalvastui.
Sitten käänti hän silmänsä ristiin, ja näkyi vertaavan seppeleensä
vaakuna-kilven seppeleen kanssa.
Tässä hän nyt huokasi syvästi; se oli ensimäinen huokaus, joka nousi
Josefinan rinnasta. Mintähden? Aavistiko hän yhdistyksen ristin ja
rakkauden välillä? Lieneekö se ollut enteenä tulevaisuudesta?
"Älkäämme puhuko maallisista asioista tänä päivänä Oskari; aikaa siihen
kyllä jälestäkinpäin on. Ajatelkaamme nyt ainoastaan Jumalan päälle."
"Etkös luule, kultaseni, Jumalan olevan läsnä kaikissa tapauksissa,
jotka Häntä mielyttää, jotka ovat tahtonsa mukaan?"
"Luulen kyllä, mutta ajatelkaamme nyt ainoastaan Hänen päällensä!"
"Sinulla on oikein, Josefina, niinkuin ainakin. Istummeko tähän
penkkiin?"
Kuorissa näethän oli suuri penkki, herrasväen penkiksi kutsuttu,
muhkeilla tammisilla leikelmillä koristettu, sisä puolella
tyynyillä, topatuilla selän-tukeilla ja jakkaroilla herrasväen
mukavuudeksi varustettu, ja muusta seurakunnasta peräti eroitettu.
Ne korkea-sukuiset esi-isät olivat tahtoneet Jumalata rakastaa
mukavammalla tavalla, kuu talon-pojat.
"Ei!" sanoi Josefina, joka havaitsi toisten rippi-lasten kokoontuneiksi
alas oven suuhun, eikä uskaltavan mennä eteemmäksi. "Minä istun samaan
penkkiin kun toiset tytöt, ensimäiseen vaimopuolella, sinä taas istut
poikain penkkiin."
"Ah! istuisin mieluisemmin vanhassa penkissämme sinun kanssasi;
tuntisinhan itseni silloin hartaammaksi."
"Se hartaus, johon tulisit vieressäni istuessasi, ei paljon arvoinen
olisi. Muista mitä äsken sanoin. Paitsi sitä pitää meidän näyttämän
rakkauttamme Jumalalle siinäkin, ettemme erou toisista Hänen
lapsistansa; meidän pitää oleman yhtä nöyrät kun hekin, Oskari, eikä
istua ensimäisinä tänä suurena juhla-päivänä."
"Sinulla on aina oikein Josefina, teen tahtosi mukaan."
"Kiitoksia Oskari, tule kanssani, menkäämme toisten luokse. Ole
ystävällinen poikia, varsinkin torpparimme lapsia kohtaan."
Sitten meni hän toisten tyttöin luokse, antoi heille kättä, puhutellen
heitä niinkuin sisar. Oskari seurasi hänen esimerkkiänsä, ja sen
jälkeen menivät kahdessa lahkossa, tytöt Josefinalta, pojat Oskarilta
johdatettuina, asettuaksensa kahteen ensimäiseen penkkiin, ja polviansa
notkistaen kätkivät kasvonsa rukoukseen. Josefina meni viimeiseksi
penkkiin, istuen viimeisenä käytävän lähinnä, samaten teki Oskarikin.
Ei kukaan ihminen heitä toisistansa eroittanut, paitsi iso käytävä,
joka kävi vanhojen hautojen ylitse.
Jumalan palvelusta viettäissä eivät ainoata silmäystäkään vaihettaneet,
sillä Josefina näkyi peräti sulettuna rukouksissansa.
Iloisena ja ilahuttavana loisti aurinko kirkon korkeasta, vanhan tavan
mukaan, raketusta akkunasta sen kultaisen ristin, papin kädessä olevan
kalkin ja lasten päälle, jotka notkistaen polviansa alttarin juurella
vastaan-ottivat sen pyhän osallisuuden pantin siihen ijankaikkiseen
näkymättömään rakkauden seurakuntaan.
Josefina, joka tyttöin seassa oli mennyt ensimäisenä, notkisti
polviansa Oskarin vieressä, joka oli viimeinen poikain joukossa.
Lasten ylös noustua ja liikutetuilla sydämmillansä
hyvästi-jättö-tervehyksen saatua, otti Oskari Josefinan käden ja saatti
häntä paikallensa kirkko-penkkiin.
"Nyt ei mikään meitä eroita," kuiskutti Oskari, "paitsi hauta."
"Myös sekin on meitä yhdistävä," vastasi Josefina.
Jumalan palvelluksen lopettua, menivät yhdessä ulos ja matkustivat
kotiin samoissa vaunuissa; tie kartanoon kävi ison, melkein jylhän
honka-metsän läpitse, joka kohoitikse pimeänä tien molemmin puolin.
Tien reunat sammaloitununna, täynnä pensastoita ja kiviä, kuvailivat
oloa maan päällä; mutta heidän päänsä ylitse loisti puu-latvain läpitse
sinertävän ja sydän-kesän selkeä taivas, osoittavana heidän tiensä
täällä.
He eivät koskaan vielä eläissänsä olleet nähneet niin ihanata
juhannuksen päivää; maa oli pukeunut morsian-pukuunsa, ilma hengitti
pelkkää rakkautta ja aurinko loisti heille kultaisena kalkkina
taivaalta.
Kaikkein kirkosta mentyä, sanoi virkaa-toimittava pappi, yksinään
vanhan lukkarin kanssa jätettynä: "lapsien alttarilta tullessa soititte
väärin viimeisen värsyn; sekoititte nuotin 324:nen kansa, jota
käytetään vihkimisessä."
"Soitinko?" kysyi lukkari tyytyväisellä hymyllä. "Sormeni silloin
mieluisemmin tottelivat mieltäni, kun nuotti kirjaa."
"Se ei saa tapahtua toisten!"
Lukkari ei vastannut mitään, mutta kirkon jättäessänsä lauloi hän yksin
kirkko-tarhalla viimeisen värsyn 324:stä virrestä.
"Tein, mitä tein," mutisi hän, "mutta jos eräät nuorukaiset, jotka
toinen toistansa rakastavat, tulevat onnellisiksi, niin tottakin nämät
tulevat."
Oskari lähti H:n kaupunkiin tieteistämisiänsä sotatieteessä lisämään ja
antausi tykistöön; ainoastaan kerran vuodessa suvella pääsi hän
Josefinan luokse, sillä hänen isänsä maa-kartano oli kolme-kymmentä
penikulmaa kaupunnista; mutta ne lyhyt yhteen-tulot olivat sitä
iloisemmat, nuorukaiset kasvoivat ymmärryksessä ja rakkautensakin eneni
vuosi vuodelta. Tämä pitkä taipale heidän välillänsä muulla ajalla ei
vaikuttanut paljon, sillä vaihettelivat kirjeitä joka viikko,
ajatuksensa etsivät toinen toistansa joka päivä ja joka yö toisistansa
näkivät unta.
Viisi vuotta oli kulunut ilman pilveä rakkautensa taivaalla. Molemmat
olivat sivistyneet eri haaralla, Oskari isä-maisessä ja miehuutta ja
jaloutta vaativassa sota-tiedossansa, Josefina soittanossa ja muissa
harjoituksissa.
"Saanko elää," oli Oskari kirjoittanut hänelle, "niin ovat suloiset
sävelesi, samoinkun ennen Kreikalaisten sotajoukossa huilun sävelet
kiihdyttivät urhollisuuteen, synnyttävät jaloja tuntoja minussa;
kaadunko kerran, niin samat sävelet sinua lohduttavat."
Josefina vastasi: "Saatko elää, niin minä elän ainoastaan sinun
tähtesi; kuoletko, niin minäkin kuolen kerallesi."
Äkisti kuitenkin toivonsa pimeni, Josefinan isä kuoli, ja silloin
havaittiin häntä hävinneeksi. Talonsa täytyi myytää velkojen
maksamiseksi. Josefina ei saanut periä mitään, vaan täytyi
kiitollisuudella vastaan-ottaa alhaisen paikan, puolin seuraksi, puolin
apulaiseksi, kaukaisen sukulaisen huoneessa lähellä H:n kaupunkia.
"Elä murehdi!" kirjoitti Oskari, "rakkaudessamme meillä vielä on
rikkautta, onnettomuus on meitä lähestyttänyt toinen toiseen,
rakkauteni on toisen verran vahvempi, koska tulen turvaksesi. Kuitenkin
täytyy meidän muutamaksi vuodeksi lykätä naimisemme, siksi kuu saan
korotuksen ja paremman palkan."
"Kiitoksia," vastasi Josefina, "minä tunnen samaa, kun sinäkin, minä
rakastaisin sinua kahdenkertaisesti, jos olisi mahdollista enemmän
rakastaa kun rakastan, ja lisäksi tulee minun kiittää sinua kaikesta.
Minä en ole hätäinen, koska minulla on sydämesi."
Pian sai Oskari sanoman Josefinan tulemisesta uudelle paikallensa ja
kiiruhti häntä kohtaamaan. Josefinan uusi suojelia oli neljänkymmenen
vuotinen majori, armossa virastansa erotettu ja kuoleman kautta
vapautettu juonikkaasta "armostansa;" hän oli sitte leski-miehenä
oleskellut maa-ilmassa ja sen ilo-maljan tyhjentänyt pohjaan. Emäntänä
huoneessansa oli sisarensa, kolmenkymmenen vuotinen kauneus, rikas
leski, joka sanoi kyllästyneensä maailmaan ja nyt antauneensa veljensä
hoitajaksi.
Josefinaa kohtelivat alussa hyvin molemmat sukulaisensa, vähän tylysti
nuori leski, mutta rakkaammin majori, joka tuntikse vast'-uudesta
nuoreksi nähdessänsä sen viattoman, suoran ja kuitenkin niin
sivistyneen tytön.
Oskari kävi kerran tervehtimässä ja tapasi majorin ja molemmat naiset
istuskellen yhdessä majassa. Nuorukaiset tulivat niin liikutetuiksi
nähdessänsä toinen toisensa, muistain entisiä parempia aikoja ja niitä
esteitä, jotka nyt olivat nousneet heidän yhdistystänsä vastaan, että
vuodattivat kyyneleitä.
Oskarilla ei ollut aikaa viipymään kun yhden päivän, mutta hyvästi
jättäessä hymyilivät taas yhtä onnellisina kuu ennenkin, rakkaudessa ja
toivossa.
Hänen lähdettyänsä oli majori yksin sisarensa kanssa joka sanoi: "Nuot
hullut lapset rakastavat toinen toistansa."
"Minä en pane sitä miksikään ihmeeksi pojan puolesta," sanoi majori
vääntäen viiksiänsä.
"Tyttöä minä vähemmin ihmettelen," arveli sisar.
"Vai niin! sinä rakastat poikaa!"
"Ja sinä tyttöä! mutta mitä siitä on tuleva? Ei kummallakaan ole
mitään, ja rakkaus rahatta on kun päivän paiste sateella, se polttaa
eloa antamatta. Meidän sukulaisina ollessa, on velvollisuutemme poistaa
tuo lapsellisuus ja kääntää heidän mielensä parempaan. Oskari on hakeva
itsellensä rikkaan morsiamen, Josefinan taas pitää saaman vapaan miehen
ja saa tyytyä vanhempaankin."
"Etkös luule hänen sopivan minulle?" kysyi majori hymyillen.
"Vai niin! oletkos jo suuttunut minuun, emäntänäsi?"
"Päin vastoin; mutta jos oikein arvelen, niin sinullakin on tuumia
muutokseen. Iskit koko päivän tulta silmistäsi sen raukan tykki-miehen
päälle. Tiedätkös se tuli on vaarallinen."
"Hän oli niin vaipunut niitten sinisten silmäin katsomiseen, ettei hän
lahjoittanut minulle silmäystäkään, ja oli kyllä sivistymätöin
kutsumaan minua 'tädiksi.'"
"Sen nimen hän kyllä pian jättää, jos vaan saa tietää nuot hyvät
ajatuksesi. Jollet sinä ole vastaan koettaessani voittaa Josefinan,
niin minäkin suostun aikomukseesi Oskaria kohtaan; hän on sävykäs nuori
mies, jonka mielelläni otan langokseni."
"Se on hyvä!" vastasi sisar hymyillen tyytyväisesti; "meillä on järki
puolellamme."
"Sinulla on aina oikein. Minä rupeen huomena."
Majori alkoi nyt näyttää Josefinalle valitun kohteliaisuuden ja
sisarensa jätti heitä usein yksin. Josefina ei aavistanut mitään,
vaan vastasi majorin aina enemmin merkillisiin silmäyksiin ja
hyväilys-sanoihin teeskentelemättömällä ilolla. Sisarensa kehui häntä
joka päivä, puhuen hänen suurista kartanoistansa ja hyvästä
sydämmestänsä ja antoi ymmärtää hänen rakastavan Josefinaa, joka taas
piti majorin toisena isänänsä ja oli kiitollinen hänen hyvyytensä
edestä.
"Käypäs jo vaan asiaan," sanoi sisar, "hän on kylliksi valmistettu."
Sisar jätti hänen yksin Josefinan kanssa saliin. Majori istui Josefinan
vieressä ja katseli hetken hänen pieniä sormiansa, jotka työksentelivät
niistin-liinan valmistuksessa hänelle.
"Rakastatkos minua, Josefinani?" kysyi majori.
"Paljon, paljon!" vastasi Josefina katsahtaen ylös lempeällä
katsannollansa.
"Tahdotkos tulla toiseksi vaimokseni ja ensimäiseksi rakastetuksi?"
Josefina vavahti niin kovasti, kuullessansa tämän äkillisen selityksen
isällisen sukulaisensa käytöksestä, että pistiikse sormeen niin että
veri pisoili valkosen liinan päälle.
Majori likisti Josefinan rintaansa vastaan ja kuiskutti: "Minä rakastan
sinua innokkaammin ja kestävemmin kun joku nuorukainen, minä teen sinun
niin onnelliseksi, kun mahdollista on. Sinä olet hallitseva kaikki;
joka talvi asumme H:n kaupunnissa, ja sinun kanssasi tulen jällen
seura-elämään, jossa sinä olet voittava yleisen ihailemisen, koko
nma-ilma on lankeeva jalkaisi juureen ja minä oleva uskollinen orjasi."
Josefina vaalistui ja vapisi niin ettei päässyt irti majorin
syleilyksistä, vaan hän päästi häntä, kun ei saanut mitään vastausta,
ja sanoi:
"Jos kysymykseni on pelästyttänyt sinua, rakastettuni, niin toivon
kuitenkin, ettes pyyntöäni kiellä."
Josefina oli jo vähän päässyt hämmästyksestänsä ja sanoi:
"Minä olen kiitollinen hyvyydestänne kohtaani, vaan minä olen jo
kihlattu Oskarin kanssa."
"Mutta jos hän jättää sinun ja valitsee toisen."
"Sitä en ole vielä ajatellut mahdolliseksi. Minä tunnen sen tykönäni,
etten jäisi eloon, jos erouisimme,"
"Se on sydämellesi kunniaksi, Josefina! Se enentää arvoani kohtaasi;
se, jonka valitset mieheksesi tulee tosin onnelliseksi uskollisuutesi
kautta."
Hän havaitsi olevan ajan lopettaa, jätti Josefinan levottomuuteensa, ja
meni sisarensa luokse, kertomaan miten asiansa oli onnistunut.
"Ne miehet mar' ovat itse-rakkaita!" sanoi sisar. "Luulevat kohta
saavansa suostumuksen! Vaan älä sen vuoksi epäile; ahkera voittaa, ja
sepä vasta häpeällistä olisikin, jollei niin harjaantunut ja
ihastuttava mies, kun sinä olet, osaisi voittaa viattoman tytön
sydäntä."
"Mutta sitä varjelee toinen rakkaus!"
"Sen kyllä autan!" vastasi sisar. "Huomena lähden yksin H:n kaupunkiin
ottamaan selkoa Oskarista. Silloin se yksinäinen tyttö on vallasasi.
Eikö se ylpeä luuska huolisi semmoisesta miehestä, kun sinä olet? Käypä
niinkin, että ymmärtämättömiä pakoitetaan onnellisiksi."
Sisar matkusti seuraavana aamuna H:n kaupunkiin, jossa hänellä vielä
oli muhkea huone. Oskarin kutsutti hän tykönsä kello seitsemän ja
kahdeksan välillä illalla, minkä jälkeen se nuori leski oli lähtevä
paaliin. Hän oli valinnut tämän hetken näyttäiksensä suurimmassa
kirkkaudessansa.
Huoneensa loisti rikkauden ylellisyydestä, jokainen sohva, jokainen
istuinkin oli hekuman lepopaikka, väsyneemmätkin jalat olisivat
tulleet terveiksi niitten pehmeitten mattojen päällä. Rikkaista
akkuuan-peitteistä sai jokainen huone erinlaisen värin-muodon, mikä
valkoisen, mikä viheriäisen, mikä punaisen, jonka asuja aina ymmärsi
käyttää hyödyksensä mielen-laatunsa mukaan, niin että jos hän oli
alakuloinen, meni hän valkoiseen huoneesen, jos levotoin, niin
viheriäiseen, ja jos oli aivan vaalea, niin silloin meni hän punaiseen.
Oskarin otti hän nyt vastaan punaisessa huoneessa; ei sentähden että
oli tänä iltana vaalea, vaan hän tahtoi näyttää niin ihastuneelta kun
mahdollista; hän oli valmis lähtemään paaliin.
Ne tihut, mustat hiukset, poltettuina taitavalta neitsyeltä,
koristettiin kauniimmilta hopeanvalkoisilta lehdiltä ja tähkä-päiltä;
niillä puhtailla, aatelisilla, ehkä vähän valetuilla, kasvoilla, sillä
melkein liiaksi paljastetulla kaulalla, käsi-varsilla ja käsillä, oli
se verrattoman heleä ja hekumallinen valkeus, joka osoittaa
onnellisimpia vaimo-ihmisiä parhaassa ijässänsä. Suuret silmänsä
näyttivät palavan, ja voittivat kaikki kalliit kivetkin loisteellansa.
Vartalonsa ja käytöksensä sopivat hyvin kasvoinsa mukaan, sillä olivat
paljasta vaativaa suloisuutta, pieninkin käsien liikutus, parahultanen
kaulansa, pieni, kaunis päänsä, kaikki johdattivat suureen kiusaukseen
laskeemaan alas rukoilemaan.
Joukko kynttilöitä valasi huoneen, joka hajahteli sanomattomilta
hyviltä hajuilta.
Oskari hämmästyi tästä kirkkaudesta.
"Terve tultuasi Oskarini!" sanoi leski pehmeimmällä äänellänsä. "Minä
tahdoin välttämättömästi kohdata sinua tänä iltana, ollakseni varma
saada hallita sinua koko huomisen päivän aamupuolella. Toivon ettei
virkasi estä sinua minua tottelemasta?"
"Kello kymmenen jälkeen ei, ja ennen ei suinkaan 'tätini' aamu alkane.
Missä taidan olla avuksenne?"
Lähestyen Oskaria sukulaisen ystävällisyydellä ja laskein kalliista
kivistä välkkyvän kätensä olallensa sanoi hän:
"Tarvitsen, näethän ystäväni, kysyä neuvoa kauneuden-tunnoltasi."
"Tarvitsetteko neuvoa siinä kohtalossa? Kenelläkään ei ole parempaa
kauneuden-tuntoa, kun teillä. Joka kerrankin vaan on teidän nähnyt
havaitsee sen kohta."
"Itse puolestani en sitä tarvitsisi; vaan nyt on aikomukseni ostaa
Josefinalle muutamia kalliita kapineita, ja tiedän sinun, ollessasi
hänen vanha tuttunsa, tuntevan hänen mielensä, jonka tahtoisin sinun
ilmoittamaan minulle. Minä ja veljeni suomme hänelle kaikkea hyvää."
"Ah, kuinka hyvä olette! kuinka kiitollinen minä olen kaikesta, kun
tahdotte tehdä Josefinalle! Kuinka ilahuttavaa on kuulla Josefinan
olevan teille ja majorille mieluinen! Hän tosin ansaitseekin
hyvyytenne!"
"Aivan totta; hän on ei ainoastaan kaunis, vaan ymmärtäväinenkin tyttö.
Veljeni on sentähden päättänyt naida hänen."
Oskari luuli kuulleensa väärin ja katseli hämmästyneenä sitä nuorta
leskeä, joka ihastuttavimmilla silmäyksillänsä katseli häntä.
"Meidän tulee siis yhdessä neuvoin ostaa sulhaisen lahjoja. Käykäämme
siis ensin kultasepän luokse tilaamaan hopeisia puentoon kuuluvia
kapineita."
"Suokaat anteeksi, tätini, kuulinko oikein, onko majori kosinut
Josefinaa?"
"On ystäväni!" vastasi tämä, mistäkään tiätävänänsä olevinaan, "sehän ei
mahdakkaan sinua kummastuttaa. He sopivat toinen toisellensa ja veljeni
tahtoo tehdä hänen onnelliseksi."
"Mutta Josefina on kihlattu morsiameni."
"Kah! semmoinen lapsellisuus! Tuleeko se mihinkään kysymykseen?
Lasketpa leikkiä maan."
"Olemme luvanneet uskomme toinen toisellemme ikuisesti jo viisi vuotta
sitten."
"Semmoiset lapset! Pieni nuoruuden taipumus, jolla oli toivona ajan
sisällä vähän enemmäksi tulla, niinkau'an kun isänsä eli ja luultiin
rikkaaksi. Mutta nyt ei se mahda tulla kysymykseenkään. Josefina on
sinua ymmärtäväisempi, hyvä-tahtoisuutensa ei katso omaa etuansa, hän
vaan toivoo hartaasti sinun tekevän paremman naimis-kaupan."
"Onko hän jo suostunut?"
"On häntä! Mikäpä toivo hänelle olisi tullut tulevissa ajoissa
kanssasi? Sinä olet myöskin aivan nuori hänelle, etkä taida häntä naida
ennen vähintäkin katteiniksi päästyäsi, ja siihen mahtanee olla pitkä
odottaa. Hän suostuu kiitollisuudella veljeni tarjoukseen. Hän on
ymmärtäväinen".
"Suokaat anteeksi, mutta en taida millään tavoin olla tässä tilassa,
jollette itse sitä sanoisi, niin sanoisin sitä valheeksi."
"Rakastatkos siis niin Josefinaa?"
"Kaikesta sydämestäni, kun omaa henkeäni. En taida hänettä ajatella
jotakuta iloa tulevaisuudessa."
"Jos oikein häntä rakastat, niin älä ole hänen onneansa vastaan, jonka
hän yhdistettynä veljeni kanssa ennättää. Rakastatkos häntä, niin älä
saata häntä niihin suuriin puutteihin ja nöyrytyksiin, jotka
lankeisivat osaksensa; ensin vanhentua pitkässä odotuksessa ja sitten
elää köyhyydessä; sillä se on selvä, jos onnistuisit estää veljeni
naimista, niin ei hän myöskään kau'emmin sinua auttaisi, vaan
velkaantuisit elääksesi. Nyt olet sinä nuori, sinulla on kaunis muoto,
ha'e sinäkin rikas morsian, ketäs vaan kosit, niin suostumuksen saat."
Tämän sanottua vaipui leski tuoliin, kallistaen päänsä käteen,
käytöksellä, kun olisi edessänsä ollut ihailija, velvollinen lankeemaan
jalkainsa juureen.
Oskari oli kovin liikutettu ja vaipui myöskin tuoliin tätiänsä
vasta-päätä, miettien mitä äsken oli kuullut. Ehk'ei hän epäillyt
Josefinan sydämestä, pelkäsi hän kuitenkin hänen heikkoudesta eli
hyvästä tahdostansa Oskaria vastaan, suostuneen majorin esityksiin.
Hänellä ei ollut syytä epäillä tuon kauniin lesken sanoja.
Kuinka kaunis Oskari oli siinä istuessa suru sydämessä! Ne verevät
nuoren-näköiset kasvot, pimitettiin liikuttavalta surullisuudelta, se
muutoin niin suora ja uljas olentonsa oli vaipunut mieluiseen
pehmeyteen, sillä nuorella miehellä näkyi selkeästi olevan pehmeä
sydän.
Leski katseli häntä mielisuosiolla ja olisi antanut paljon, jos itse
olisi ollut hänen ajatuksiensa ja tuskansa esineenä.
"Minä surkuttelen sinua kaikesta sydämestäni," sanoi hän viimein, "ja
tunnustan, että olisin tehnyt toisin oltuani Josefinan siassa."
Tällä erällä puhui hän ihan totta; sillä hän olisi aina pitänyt
rikkauden rakkautta parempana; ja nyt kun Oskari luuli Josefinan häntä
jättäneen, niin tämän kauniin lesken sanat kajahtivat niin ihanalta
korvissansa, että Oskari, luottaen häneesen, kavahti seisomaan ja
notkisti polvensa hänen eteen.
Leski semmoisiin hyvin tottunut, ei erhettynyt Oskarin mielen laadusta,
mutta kallisti kuitenkin itseänsä alaspäin syleillen häntä ihanilla
käsillänsä.
"Minä käsitän olosi aivan hyvin Oskarini."
"Ah! rakas tätini!" sanoi hän, katsoen häntä silmiin, "auttakaat minua
tässä vaarassa! Josefina luottaa vissisti teihin ja koska teillä on
niin jalo sydän, joka ymmärtää mitä rakkaus on; sanokaat hänelle,
kuinka sydämellisesti häntä rakastan, etten taitaisi elää hänettä, että
kohta tahdon häntä vaimokseni, että teen edestänsä kaikkia ja ettei hän
ole kaipaava mitään elämän huvitusta kanssani."
"Hyvä Oskarini, sinä ihastutat minua palavalla rakkaudellasi, minä
tekisin kaikki sinulle, mutta onnellisuuttasi en tahdo estää, enkä
Josefinankaan. Sinä olet vielä liiaksi nuori ja tietämätön, aavistamaan
kaikkia niitä kärsimisiä, jotka seuraavat köyhyyttä, etenkin sitä,
joka käy sotamiehen vaatteissa. Etkös ole nähnyt niitä köyhtyneitä,
virka-heitto upsieri-raukkoja, jotka eivät ole ymmärtäneet onneansa
valvoa; jotka käyvät ympäri katuja kuluneissa vaatteissa, ja
julmalla katsannolla hakemassa elatustansa huonoilla keinoilla,
keräjän-käynnöillä kunnottomille ihmisille ja muille senkaltaisille.
Jos semmoisilla on vaimo ja lapsia, niin saavat piiltää jossakussa
nurkassa, kätkeäksensä rääsyjänsä ja nälkään nääntyneitä kasvojansa.
Viimein rupee semmoinen raukka juomaan, vaipuu aina enemmän kurjuuteen
jopa rikoksiinkin ja vaimonsa saa kärsiä puutteita ja miehensä häpeätä.
Tahdotkos valita senkaltaisen tilan itsellesi ja Josefinalle?"
Oskari nousi äkisti pystyyn sen kauniin lesken eteen, joka leikitteli
hänen kaunitten kähäräinsä kanssa.
"Ikinä en ele lankeeva häpeään, tätini, ja minulla on vielä niin paljon
kuntoa, että taidan ansaita omani ja vaimoni jokapäiväisen leivän.
Osaanpa opettaa määräys-opissa ja uusissa kielissä."
"Ja Josefina kukatiesi opettaisi soitannossa!" sanoi leski
ylenkatseella. "Miks'ei hän soittaa taitavasti. Mutta pelkään kaiken
korotuksen jäävän, kun lankeisitte niin huonoon tilaan, että
tarvitsisitte opettaa. Sitä vastaan pian tulisit sekä katteiniksi että
majoriksi, jos naisit rikkaan vaimon. Usko minua, poikaseni, rakkaus
jäähtyy pian köyhyydessä, mutta uudistuu alinomaa vaihettelevaisista
huvituksista rikkaudessa. Oletkos kutsuttu V:lle tänä iltana?"
"Olen, täti; siitä tosin olen teille kiitokset velkaa."
"Tahtoisin antaa sinulle paremman syyn kiitollisuuteen. Täällä on hyvin
kallista elää, salli minun lisätä rahojasi. Tämän kohtauksen
tapahtununna tarvitset varoja ilahuttaaksesi sinuasi."
Tämän sanottua nousi hän ylös, pisti vilkkaasti hänen povi-taskuunsa
pienen hyvin varustetun taskukirjan. Hän ei suinkaan ollut kuullut
paimentytön valitusta:
Kerran viisitoista ollessani.
Sain mä suutelosta lammas-lauman,
Vaan viisikolmantena yhden.
Viisineljäntenä, kyll' ompi surkeata,
Tarjoin mä suutelosta lammas-laumaa,
Vaan -- huokauksist' rintaa paisuu -- turhaan.
Tuskin Oskari ollenkaan äkkäsikään mitä leski teki, sillä hän oli kun
hullu myllyssä tätinsä sanoista, ja päällisen päätteeksi sokaistu
kauneudestansa. Hän oli surkutellut hänen onnettomuuttansakin ja
ymmärsi siis pitää hänen tuntojansa täydessä arvossansa.
"Vaunut odottavat!" sanoi leski. "Toivon saavani sinua seuraajakseni
paaliin?"
Oskari autti kaula-vaatteen ja kapan päällensä, tarjosi varsin mykkänä
ja ajatuksissansa hänelle kätensä, saatti hänen vaunuihin ja istui
uneksivana viereensä.
"Ah!" ajatteli hän, "jos saisin näin keinutella Josefinan kanssa elämän
läpitse,"
"Se on tekevä sinulle hyvää, Oskarini, saada katsella ympärillesi
niitten kaunitten tyttöjen joukossa. Löytyy monta, jotka voittavat
Josefinasi kauneudessa."
Oskari oli ensimältään hyvin alakuloinen paalissa, ja vältti tanssia;
vaan se muhkea leski tuli itse pyytämään häntä valssiin -- täti näette
tekee mitä mieltää nuoren sukulaisen kanssa, etenkin kun hän oli tuttu
hänen sydämensä asioille.
Valssi tosin on vanha hyppy, oikein kansan-hyppy, ehk'ei sitä
kanssa-elämässä suvaittu, ennenkun hauskan vallan kumouksen jälkeen; se
on varsin luonnollinen hyppy, ei siihen tarvita opettajia, vaimo antau
miehelle, mies hallitsee hänen hypätessä, sydämensä tykyttävät
vastatusten samassa polussa, yhdessä pyörteessä, joka eroittaa
heidät kaikista muista, he ovat yksi pari, tosin kyllä muutaman
silmänräpäyksen vaan, mutta saattavat siitä yhdistyä ijäksikin, jos
muuten sopivat yhteen; sanalla sanottu, valssi on rakkauden alku.
"Sinä hyppäät," sanoi leski, kun Oskari vei hänen huohottavana ja
ruusulta hajahtavana joukosta, "sinä hyppäät kun -- ensimäinen
mieheni."
Koska Oskari vetiikse takaisin herrain joukkoon, kuiskutti yksi
tuttavistansa hänelle: "Siinä on jotakin sinulle; se on Vanadis,
piiritetty kalliilta kiviltä!"
Paalissa oli yksi Oskarin päälliköistäkin, joka oli sen kauniin lesken
vanhempia ihailijoita. Hän kääntiikse nyt leskeä kohden muutamilla
kohteliaisuuksilla, joihin leski vastasi hymyillen. Viimein vei leski
hänen erilleen akkunan tykö, tarttui leikitellen yhteen hänen
napeistansa ja sanoi:
"Tekisittekö minulle pienen palveluksen?"
"Onnellinen olisin, jos saisin!"
"Luutnantti tuolla, jonka kanssa äsken hyppäsin, onhan käskynne alla?"
"Eikös hän ole teidänkin käskynne alla, se onnellinen?"
"On vähän, sillä hän on sukulaiseni; minä tahdon hänelle hyvää, vaan
hänellä on aina tapojansa. Hän on rakastunut yhteen tyttöön maalla,
jota minä ja veljeni emme hyväksy; hän turmelee tulevaisuutensa, jos
hän saa pitkittää, sillä tyttö on köyhä. Tahtoisin sentähden estää
häntä käymästä tyttöä tervehtimässä ett'ei hän saisi päivääkään
vapautta virastansa jättääksensä kaupunkia. Auttaisitteko minua tässä?"
"Se on aivan huokea -- teidän tähtenne, armoseni. Hän on jo huomena
saava ankaramman viran toimituksen."
"Ei huomena vielä, silloin täytyy hänen toimittaa virkaa tykönäni, vaan
yli-huomena."
"Kuinka vaan tahdotte!"
"Kiitoksia, ystäväni! Luottakaat kiitollisuuteeni!"
"Soisitteko yhden valssin?"
Leski laski kätensä tämän vanhan upsierin olalle, antaen kulettaa
itseänsä hyppy-huoneesen, ja tuntiikse täydesti palkituksi.
Paalin lopettua, viittasi hän Oskarille, joka sai auttaa häntä
vaatettamisessa ja saattaa häntä vaunuihin, joihin hän jällen
kutsuttiin. Tätiänsä tällä tavoin seurattuansa kotiin, käskettiin
ajajan saattaa häntäkin vaunuissa kotiinsa.
Nuorella miehellä on aina monta etua, ollessansa nuoren, rikkaan lesken
mielessä. Se on paljon vaivaloisempaa ja hankalampaa palvella kaunista
tyttöä, joka on köyhä. Vaan Oskari oli kyllä järetöin luullessansa
hänellä ollen iloisempi, jos Josefina olisi ollut tädin siassa.
Tultuansa kotiin kirjoitti täti kohta kaksi kirjettä veljellensä;
toinen oli hänelle yksinään, toinen semmoinen, että saisi näyttää
Josefinallekin. Viimeisessä kertoi hän kuinka lystiä hänelle oli H:n
kaupunnissa, että Oskari oli alin-omaa luonansa ja sanoi hänen olevan
järki nuorukaisen, joka tulevaisuuttansa valvoi, eikä tahtonut saattaa
Josefinaa onnettomuuteen, vaan kehoitti häntä kiitollisuudella
vastaan-ottamaan majorin tarjousta. Edellisessä taas kehoitti hän
veljeänsä lähettämään hänelle niitä kirjoja, jotka Josefina kirjotti
Oskarille ja pitämään tarkasti vaaria, posti-laukun taloon tullessa,
jos joku kirja olisi Josefinalle, kätkemään se ja lähettämään uudella
päälyksellä hänelle. Sillä tavoin olisi heidän yhdistyksensä
katkaistava; hän antoi myös veljellensä tiedon millä tavalla oli
kiinittänyt Oskarin pääkaupunkiin.
Oskari kirjoitti myös yöllä Josefinalle; hän ei voinut uskoa
mahdolliseksi mitä täti oli sanonut; hän lähetti kirjansa tulevana
päivänä, mutta tädin kirjeet tulivat ennen perille, eikä Josefina
saanutkaan sitä.
Majori osotti Josefinalle kaikenlaisen hyvyyden, eikä ollut enää
huolivinansa siitä, mitä ennen oli sanonut, vaan ajeli joka päivä hänen
kanssa vaunuissansa, häntä ilahuttaaksensa; neuvotteli hänen kanssansa
kaikesta, kun oli tehtävä kartanossa, ja antoi hänen sillä tavoin tulla
tuntemaan suuren rikkautensa; vaan Josefina ei antanut vietellä
itsiänsä semmoisesta. Hän ei nähnyt majorin peltoja, vaan sitä
onnellisuutta, jota toivoi Oskarin kanssa yhdistettynä.
Majori oli sattumuksesta löytänyt sen valkoisen niisti-liinan, johon
Josefina oli antanut veren vuotaa sormestansa, sitä hän nyt alin-omaa
kantoi myötänsä, ja suuteli välistään ihastuksella niitä pieniä
veren-pilkkuja.
Hän näytti hänelle sisarensa toisen kirjeen, josta Josefina ensin
hämmästyi, ja sitten tuli murhelliseksi. Hän kirjoitti joka posti-päivä
Oskarille, vaan ei saanut vastausta. Oskari puolestansa kirjoitti myös,
mutta yhtä turhaan. Täti luki ja voitosta iloiten kumpaisenkin helleitä
ilmoituksia.
"Se on hyvä," sanoi hän itseksensä, "saada nähdä, kuinka nuori tyttö
kirjoittaa, siitä oppii jotakin, itse kirjoittamaan nuoren tavalla."
Ne kalliit lahjat, jotka täti oli ostanut, annettiin Josefinalle
kirjeen kanssa, jossa täti suurella helleydellä kehoitti häntä
suostumaan majorin tarjoukseen, edistääksensä ei ainoastaan omaa, vaan
Oskarinkin onnea. Myöskin antoi hän ymmärtää Oskarilla nyt olevan
toisia ajatuksia, sanoi hänen joka päivä käyvän häntä tervehtimässä ja
valikoineen tätinsä kanssa niitä lahjoja, joita majori oli määrännyt
Josefinalle. Viimein käski hän hänen olla ihmettelemättä, ettei Oskari
itse kirjoittanut; hän oli aivan kiitollinen suosittelijaansa majoria
kohtaan, eikä tahtonut huolettaa Josefinan kirjallakaan, koska oli
hänestä luopunut.
Pari kolme kuukautta oli kulunut, molemmat jo epäilivät, kumpikin
tavallansa, ja lakkasivat kirjevaihteestansa, kun eivät vastausta
saaneet.
Täti pitkitti oloansa H:n kaupunnissa ja lohdutti miten parhain taisi
Oskaria. Pian kävi huuto, että Oskarin piti naiman lesken. Rupesivatpa
jo keskenänsäkin asiasta puhumaan. Leski oli niin hellä, niin hyvä, hän
ainostaan ymmärsi Oskarin sydämmen syvyyttä. Nyt koska Josefina oli
hänen jättänyt tarvitsi hänen särjetty sydämensä ystävän, -- vain kyllä
ei hän koskaan rakastaisi tätiä niin kun hän rakasti Josefinaa, vaan
ompa ystävyyskin suloinen, varsinkin kun osottaikse totuutensa
kullassa. Hän toimitti Oskarille "kamari-herran" nimen ja, antoi hyviä
toivoja pikaiseen korotukseen. Oskari rupesi mielistymään sen kauniin
lesken seuraan.
Josefina taas ei tyytynyt tilaansa. Majori rupesi uudestaan
ilmoittamaan mielensä, jota ei hän enään taitanut salata. Josefina oli
tohtinut kieltää vastaan-ottaa lahjojansa.
Eräänä päivänä lähti majori H:n kaupunkiin ja palasi illalla entistä
iloisempana; hän oli sisareltansa vakuutettu hänen voittaneen Oskarin
kokonaan aikomuksiinsa. Sisarensa oli myöskin hänelle jättänyt kaikki
Oskarin turhaan kirjoitetut kirjeet; sillä hän ei enää tahtonut
säilyttää niitä, koska kohdakkoin Oskari tulisi mieheksensä. Josefinan
kirjeet oli hän jo hävittänyt. Majori saisi huvituksen ensisti lukea
Oskarin kirjeet ja sitten hävittää ne. Onnettomuudeksensa unohti hän ne
jakkunsa lakkariin; tyhmä palvelija, jonka piti harjaaman jakun, löysi
kirje-pakan, ja nähdessänsä päällekirjoituksen olevan Josefinalle,
jätti hän ne hänelle.
Nyt sai siis Josefina yht'aikaa lukea kaikki Oskarin palavat sanat
rakkaudestansa, tuskansa Josefinan petollisuudesta. Tämä tuotti hänelle
vedet silmiin, vaan ihastui, havatessansa koko juonen käynnön, varmasti
oli hänenkin kirjeensä pidätetty samalla tavalla.
Majori äkkäsi pian vahingonsa ja sai kuulla niitten joutuneen Josefinan
käsiin; nyt huomasi hän olevansa kadotetun, jos ei hän ottaisi
voimallisempia keinoja, kun tähän asti voittaaksensa Josefinan
yksi-pintaisuutta.
Suurella vaivalla onnistui Josefinalle saada kirjoittaa Oskarille; hän
pakeni varhain aamulla ulos, ehkä oli kylmä pakkanen, että nurkat
paukkuivat, hakemaan erinäistä sanan-saattajaa -- vanhaa hänelle
uskollista akkaa -- joka kohta lähti kaupunkiin Oskaria hakemaan.
Hän oli kirjoittanut ainoastaan muutaman rivin: "Olen nyt vasta
sattumuksesta saanut kaikki kirjeesi yht'aikaa; epäilemättä ovat
myöskin ne monet kirjeet kun olen sinulle kirjoittanut, pidätetty.
Pauloja on pantu meille molemmille. Minä olen hirmuisessa vaarassa.
Pelasta minä, jos minua rakastat. Päivällä on mahdotointa; olen
vartioittu majorilta kun vanki. Pelkään kaikkea häneltä. Hänen
julmuudellansa ei enään ole määrää. Odotan sinua joka yö. Tule mitä
pikemmin sitä parempi, ja pistäyty salaa akkunani alle. Vie minä täältä
johonkin kunnialliseen huoneesen H:n kaupunnissa. Tahdon hakea
itselleni opettajan paikkaa."
Oskari sai tämän kirjeen. Hän oli ennen turhaan hakenut virka-lupaa;
nyt ei hän huolinut siitä, yöllä oli hän kumminkin vapaa. Hän haki
itsellensä parhaan hevoisen, kun oli tilattavana ja mukavan re'en,
varustettu nahka-peitolla.
Illalla lähteissänsä oli tulinen pakkanen, mutta muutoin hyvä keli ja
vaan parin tunnin matka. Hän läksi yksin, ettei hänellä olisi ketään
todistajana.
Matkalla rupesi satamaan jotensakin lunta, vaan kuutamalla pääsi hän
onnellisesti matkansa perille, kartanoon, joka oli rakettu järven
rantaan. Hevoisensa sitoi hän erään huoneen taan, rantaa lähinnä ja
kävi asun-rivin tykö, joka kolkosti tirkisteli päällensä, pimeillä ja
korkeilla akkunoillansa. Hän tiesi missä huoneessa Josefina asui,
toisessa kerrassa, että hänen huoneensa akkuna oli puutarhaa kohtaan.
Kohta Oskarin näkyviin tultua, avattiin akkuna ja hän näki kuutamossa,
pyryttävien lumi-sinkalein läpitse rakastetun Josefinansa. Hän heitti
kaikilla voimillansa ulos akkunasta laukun, joka putosi lumikinokseen.
"Hiljaan! ota laukkuni!"
Oskari kiiruhti täyttämään käskyänsä, ja samassa, kun hän kääntiikse
jällen häntä kohden, hyppäsi Josefina rohkeasti alas akkunasta, joka
oli jotensakin korkealla maasta.
Oskari pelästyi, vaan Josefinan hyppäminen oli onnistunut, sillä hän
tiesi ison kinoksen olevan akkunan alla, jossa hän nyt aina kurkkuun
asti seisoi lumessa, itseänsä loukkaamatta.
Oskari kiiruhti pelastamaan häntä siitä, heitti laukun olallensa,
saatti hänen rekeen, käärien nahka-peiton hänen ympärinsä.
Siitä nyt ajoon. Hevoinen oli tukeva ja halullinen pakkasessa. Oskari
oli ottanut kulkuiset pois, he matkustivat hiljaan kun peijaisiin, vaan
kiirusti, kun häihin. He ajoivat sen pitkän järven poikki. Lunta satoi
vahvasti ja sinkaleet loistivat kuu-valossa. Oskari luuli olevansa
varmaan tiestä, luotti myöskin hevoiseen, joka kerran oli käynyt samaa
tietä ja siis piti löytämään kotiin.
Ehkä oli kelpo pakkanen ja tuuli rajusti, olivat nämät molemmat
rakastuneet kuitenkin lämpimät paljaasta ihastuksesta, sillä olivat
jällen saaneet toinen toisensa. Oskari oli nyt Josefinan ainoa
suojelija; hän oli vahvalla luottamuksella antaunut Oskarin suojaan.
Molemmat olivat uhranneet rikkauden ja mukavaisuuden rakkautensa
tähden.
Mitä toinen toisellensa sanoivat? Siitä ei kukaan tiedä, se on ikuinen
salaisuus.
Mihinkä aikoivat? Oskarille ei ollut mitään; Josefinan poisviemisellä
loukautui hän molempien suojelijainsa majorin ja hänen sisarensa
kanssa. Vaan samoin kun heidän lämpimät sydämensä ei pitänyt lukua
pyry-ilmasta samoin eivät he pelänneet sitä epä-vakaista tulevaisuutta,
jota yhteisesti hakivat. Oskari luotti taitoonsa, Josefina taas
rakkauteensa ja Jumalaan. Hän luuli Jumalan heidän yhdistäneen alttarin
edessä, jossa olivat antaneet lupauksensa toinen toisellensa ikuisiksi
päiviksi, hän ei tainnut tehdä toisin.
Eräs talon-poika, joka yöllä kulki raskaalla kuormalla, tuli heitä
vastaan, ja olisi pimeissä ja pyryssä melkein ajanut kiini heidän
rekeensä, ellei äkisti olisi kuullut heleän vaimo-äänen kaikkuvan
edessänsä.
"Ah, kuinka hauskaa Oskarini!"
Talon-poika, totinen ja valistunut mies, sanoi hänensä ei elämässänsä
kuulleen niin suurta iloa ja tyytyväisyyttä ilmoittavaa ääntä. Hänenkin
sydämensä oikein lämpisi, istuessansa puoleksi kylmettyneenä kuormansa
päällä. Vaimo-ihminen oli mielestänsä puhunut kun morsian, joka on ensi
hypyn hypännyt ylkänsä kanssa.
Majori heräsi varhain aamulla ja kiiruhti kohta Josefinaa hakemaan. Hän
oli nyt vakaasti päättänyt tehdä kaikki mitä voisi, häntä
kukistaaksensa.
Hämmästyksensä ja harminsa oli määrätöin, havaitessansa Josefinan
olevan poissa ja hänen huoneensa akkunan auki. Hänen vuoteensa oli
lumella peitetty, joka akkunasta oli pyryttänyt sisälle. Tämä näkö
jäähdytti intoansa, vaan enensi vihaansa. Hän käski kohta asettaa
hevoiset ja päätti lähteä H:n kaupunkiin, sillä varmasti ei kukaan muu
kun Oskari ollut vienyt häntä pois ja sisarensa olisi häntä ainakin
parhain neuvova.
Puolen tunnin päästä istui hän reessä, ja ajoi kiljuin parkuin järven
poikki, suurien lumikinoksien läpitse; sillä hevoisensa olivat hyvät,
ja ajo-mies kova.
Taivas oli selinnyt ja aurinko paisti sen valkoisen lumi-aavikon
päälle.
Äkisti seisahti ajaja: "Katsokaat," sanoi hän, "tuota ihmis-joukkoa,
tosin on joku tapaturma tapahtunut yöllä."
"Olkoon," kirahti majori, "aja sinä vaan." Ihmis-joukko, jota ajaja
tarkoitti oli kokoutunut järven toisella puolella koko joukon matkaa
siitä missä itse ajoi, ja hänellä oli kiiru kaupunkiin. Sinne tultuansa
tapasi hän sisarensa, joka ei tiennyt mitään. Hän haki Oskaria
asunnossansa ja tykistö-kartanossa. Luutnantti oli kadonnut, eikä
kukaan tiennyt mihin.
Hän käski sisarensa tulla kotiin, sillä hän oli sekä vihastunut että
tuskainen.
Kotiin tultuansa näkivät he hämmästyksellä suuren väki-joukon pihalla.
Vaimot itkivät ja miehet sohisivat korkealla äänellä ja kirosivat
välimmiten.
"Mikä nyt on?" kysyi majori tylysti.
"Se hyvä ryökkynä!" valitti vanha akka, sama kun oli vienyt Josefinan
kirjeen omistajallensa. Tämän seikan oli hän palkollisilla ilmoittanut,
jotka siitä ja mitä itse olivat nähneet ja kuulleet arvasivat koko
seikan.
"Mikä ryökkynän on?" kysyi majorin sisar.
"Hän on tuolla sisällä nuoren paronin kanssa," vastasi yksi
palvelioista.
Majori sisarenensa juoksivat kiirumman kautta isoon saliin, jota ei
lämmitetty talvella.
Siellä nyt molemmat nuoret makasivat, kovasti likistäen toinen
toistansa, kalveilla, hymyilevillä, onnellisilla kasvoilla, vaan --
jäätyneinä, kun olisivat olleet marmori-kivestä.
He olivat löydetty lumi-kinoksesta järvellä, sillä tavoin
yhdistettyinä, eivätkä tainneet, eli tahtoneet heitä eroittaa. Hevoinen
ja reki oli kadonnut; turkki löyttiin vähän matkan heistä. Luultiin
nuoren paronin lähteneen reestä tietä etsimään, vaan langenneen lumeen
ja päästäneen ohjat kädestänsä. Hevoinen oli arvattavasti jättänyt
heidän, itse hakeaksensa kotiinsa. Pyry-ilmassa olivat epäilemättä
eksyneet ja viimein oli vilu voittanut heidän. Oskari oli luultavasti
ensin kohmettunut, Josefina oli silloin laskenut pois turkkinsa, joka
oli häntä varjellut, heittäytynyt Oskarin ylitse häntä lämmittääksensä
eli hänen kanssansa kuollaksensa, ja sillä tavoin olivat he kuolleet
toinen toistansa syleillen, yhdistettyinä ja onnellisina.
Majorin sisarenensa yksinään ollessa tirkistelivät he toinen toisensa
päälle kun kaksi vihollisen haamua.
"Kaikki on sinun vikasi," sanoi majori, "sinähän se olit, joka aloit
tuon ilkeän juonen ja viettelit minun houkuttelemaan tyttöä Oskarilta."
"Aina miehet vaimoja syyttävät! Miks'et ollut minua ymmärtäväisempi?"
"Mitä nyt teemme?"
"Valmistamme heille muhkeat peijaiset, ja sitten saatamme molemmat
ruumiit siihen seurakuntaan, jossa Josefina on syntynyt. Hänellä on
siellä vielä pieni perintö, suku-kunnan-hauta, jonka seurakunta pitää
voimissa, koska eräs esi-isistänsä sillä ehdolla oli antanut
lahjoituksen kirkkoon."
"Nyt sinulla taas on oikein, sisareni."
Oskari ja Josefina saatettiin yhdessä suku-hautaan, Josefinan ainoa
omaisuus maan päällä, ja jonka Oskari nyt sai naima-osaksensa. Siellä
nyt heidän ruumiinsa lepäävät samassa haudassa, jossa kaksi naiduista
sukulaisistansa, samalla nimellä, olivat mädänneet vuosi-sadan.
Majori lohdutti itsensä pian peijaisten perästä, jotka hän piti mitä
muhkeimmat, ja joissa hän oli kelvollisena isäntänä.
Se kaunis leski, jota omatuntonsa kovin kalvoi, jätti ijäksi maa-ilman
iloineen ja asui veljensä luonna, joka ei enää aikonut naimiseen, sillä
hän talletti vieläkin niistin-liinan, jonka Josefina oli tehnyt ja
johon verta oli juosnut hänen sormestansa; sepä olikin kaikki mitä
hankkeistansa voitti.
Eräänä yönä heräsi leski äkisti kummallisesta soitosta, joka kuului
juurikun pianon-soitolta. Juuri semmoinen soitto-kapine, jota Josefina
eläissänsä oli viljellyt, löytyi ulko-puolimaisessa huoneessa. Hän
kiiruhti joutuin ulos ja näki edessänsä kaksi valkoista haamua
kiiltävissä vaatteissa, jotka hymy-huulin kääntyivät häntä kohden.
Niillä oli Oskarin ja Josefinan muodot ja syleilivät toinen toistansa
helleydellä.
"Älä sure meitä!" kuiskutti Josefinan haamu, "me olemme niin onnelliset
nyt, rakkaus on kuolemata vahvempi. Sinä teit vastaamme ei ilkeydestä,
vaan erhehtyneestä rakkaudesta. Me annoimme sinulle anteeksi ennen
kuolematamme suloisella morsian-vuoteellamme, valmistettu taivaan
puhtaasta lumesta."
Vanha harmaa-tukkanen lukkari asetti aina joka Juhannuksen päivänä
kauniin ruusu-seppelen sen vanhan vaakuna-kilven päälle, jonka alla
Oskarin ja Josefinan hauta oli, huokaten: "_ihminen päättää, vaan
Jumala säättää_".