Kukon Merikylässä laulamaan alkaessa tuli muuan matkustavainen
rattailla ja seisahtui ensimäiseen taloon, josta eräs ukko harmaassa
takissa ja säämiskä polvushousuissa tuli ulos.
"Kuulkaatpa!" sanoi matkustavainen, herramaisesti vaatetettu ja kopea
nuorukainen, "tiedättekö ketään, joka maksoa vastaan soutaisi minun
järven ylitse?^
"Hyvää huomenta!" vastasi ukko. "Minulla on huononlainen kuulo."
"Matkani on Koivistoon," huusi nuorukainen, "tahdotteko minun sinne
soutaa?"
"Aikoon itsekin sinnepäin; sopiipa seurata."
"Mutta elkäät vaan liiaksi maksoa ottako; en anna kymmentä penniä
enempää."
"Rahaahan siinäkin on."
"No! viekäät reppuni rantaan."
Ukko otti tämän jotenkin painavan repun ja kantoi sen ruuheen, joka oli
alempana rannan ruovokossa. Nuorukainen maksoi kyytti-miehensä ja
seurasi mukavasti perässä. Ruuhessa oli joksikin paljon vettä ja ukko
ammenti kaikista voimistansa.
"Joutukaat," huusi hätäinen nuorukainen, "minulla on kiiru".
"Menkäät siis järven ympäri!" vastasi ukko, ja ammenti vaan lakkamatta.
Nuorukainen kääntäysi suuttununna ja meni sivulle leppä pensastoon.
Samassa tuli toinen nuorukainen, verevällä ja iloisella kasvolla,
keveällä käynöllä ja kotokutomissa suvivaatteissa.
"Hyvää huomenta ukkoseni!" sanoi hän ystävällisesti.
Ukko katsahti ylöspäin ja leväysi hetken raskaasta ammentamisestansa.
"Ukkoseni!" sanoi se jälkeen tullut, "kuulin kylässä olevanne
soutamaisillaan Koivistoon; ottasitteko minuakin seuraanne, niin sekä
maksan että kiitän. Mutta antakaat minulle kuppi helpottaaksenne
vanhoja käsivarsianne."
Samassa otti hän kupin ukon kädestä ja tyhjensi pikaisesti ruuhen
vedestä.
Ukon ruuhta ulos lykätessä palasi ensimäinen matkustavainen.
"Vai niin!" sanoi ukko, "luulin herran järven ympäri juosneen."
Molemmat nuorukaiset vähän silmäilivät toisiansa, ja se iloinen sanoi
kätensä tarjotessa:
"Hyvää päivää, toverini! etkös tunne minua Mölhönen siitä, kun
koulumestarin opissa kävimme?"
Mölhönen seestyi, mutta vastasi tylysti: "luulenpa tosin nimesi olihan
Vaaranen."
"Niin on vieläkin nimeni!" vastasi tämä, "ja olen vakava kun vuori."
Mölhönen laskeusi parhaammalle istuimelle ruuhen keskellä; Vaaranen
taas sanoi ukolle: "minä soudan ukkoseni, minulla on nuoremmat kädet."
"Ei! kiitoksia paljon, minä olen vanha ja tottunut."
"Kun tahdotte, ukkoseni, mutta taidamme kuitenkin järvellä vaihettaa.
Onhan kumminkin virstan matkaa järven poikki."
"Niin on!"
Vaaranen siirtihe ahtaasen perähän, ja edemmäksi järvelle tultuansa,
otti hän avarasta lakkaristansa jotakin, jonka hän heitti järveen. Se
oli engelskan hau'in uistin.
"Mitäpäs Koivistossa teet, Vaaranen?" kyseli toinen.
"Aikoon, näethän, patruunille ilmoittaa itseäni hakiaksi
koulumestari-virkaan."
"Se on turhaa, sillä minulla on suosio-kirja patruunille, eräältä hänen
parahimmalta ystävältänsä, niin että olen vissi paikasta."
"Mutta talon-pojat myöskin huutavat."
"Ne ei koskaan tee muuta kun mitä Koiviston patruuni tahtoo ja käskee.
Minä ainoastaan pitäyn herraan. Olen varma viran saavani, niin että
turhaan sinne menet."
"Koska nyt matkalla olen, niin matkustan perille."
"Palkka on huono -- kuusitoista tynnyriä vuoteessa ja vähän pieniä
tuloja sen lisäksi. Onhan renkillä enempi."
"No, minkä tähden siis haet?"
"Minulla on muita toivomia. Pitäjässä löytyy rikas talon-pojan tytär,
jonka ai'on naida."
"Todella ei niin huokeasti talon-pojan tyttäriä saada, josko
talon-poikana et ole, taikka maanviljelijäksi kelvollinen."
"Loruja! talon-pojan tyttäret kyllä tahtovat rouviksi tulla; semmoinen
mies, kun minä, helposti tyhmän maa-tytön nipistän. Sinä häntä et
saisi, olet liiaksi kohtuullinen mies, veikkoseni Vaaranen."
"Minäpä en ole aikonutkaan ketään kosioita, tahi naida. Sen, joka on
vastaava ja hoitava toisten lapsia, pitää oleman lapsitoinna."
"Aivan ikävä olisi maalla naimatoinna elää, rumilla lapsen-mulikoilla
piiritetty. Toista maalla on oltava, muutoin ei taida elää."
"Minä pidän sen kylläksi iloisena lapsia opettaa, sillä rakastan niin
paljon niitä pieniä. Jos hyvyydellä heidän sydämensä voitetaan, niin
heitä tuleviin aikoihin kunnollisiksi ihmisiksi tehdään ja hyviksi
vanhuuden ystäviksi. Sepä luuloni on."
"Puhut, kun papin-koulun esi-mies, joka ei ikänänsä lapsia ole
opettanut. Selkäsauna heillä paras on. Koulumestarin ainoa huvitus on
lapsien piekseminen. Sinä Vaaranen et sopisi koulumestariksi. Antaite
niin hyvin kohta rengiksi."
"Niinpä aikoonkin, ellen koulumestariksi pääse. Oivallinen renki aikaa
myöten kunnolliseksi talon-pojaksi tulee."
"Talon-poika aina kuitenkin on alhaisempi mies."
"Seisahtakaat vähän, ukkoseni!" huusi Vaaranen, "kala on näykkinyt."
Samassa veti hän ylös suuren hau'in, joka pyrstöllään ruuhen pohjaa
mäykytti ja räpisti niin että vesipisarat auringon valossa hopiana
loistivat.
"Luulen teitä noidaksi!" sanoi ukko ihmetellen, joka ei koskaan ennen
semmoista uistinta ollut nähnyt.
"Ei ensinkään, ukkoseni! se on aivan selvä seikka. En taida olla
joutilasna, sen tähden tämän uistimen heitin järveen."
Viimein tulivat Koiviston sillalle.
"Oletta soutaneet katalasti!" sanoi Mölhönen närkästynynnä ukolle,
"saatte kantaa reppuni samalla maksolla."
"Sitä herra itse tehköön!" vastasi ukko ylen-mielisesti.
"Käytpäs patruunin luokse ensiksi," sanoi Vaaranen, "minä tulen
jälestä-päin. Ellet reppuasi tahdo itse kantaa, niin kylläpä joku
kartanossa löytyy. Minä vartoon täällä niin kauan, muutoin ukko kyllä
luotettava on."
Mölhönen oli innokas ensiksi ehtiäksensä ja kiiruhti kartanoon.
"Kiitoksia, hyvä ukkoseni hyvästä kyytistä," sanoi Vaaranen, "tässä
olisi neljä kolmatta penniä. Onko siinä tarpeeksi?"
"Aivan niin," sanoi ukko, "mutta en ota maksoa herralta, joka autti
ruuhta ammentamassa. Matkani kävi muutoinki tännepäin."
"No, kiitoksia monta! minulla ei ole rahaa paljon; mutta pitäkäätte
hauki, minä en sillä mitään tee. Ottakaat se muorille."
"Ei niin, vaan sanonpa herralle paremman neuvon. Tällä paikalla
kalansaalis on huono, ja se oli oikia onnen sattumus että saitte niin
suuren hau'in. Viekäät se patruunille."
"Hän kyllä minulle nauraisi."
"Saattaisipa niin tehdä; mutta kyllä hän vastaan ottaa, ja vielä
kiittääkin, jos hänen oikein tunnen. Kukatiesi herra saa koulun sen
toisen siasta, joka uhkaili lapsia lyödä."
"Vai niin! kuulitte siis mitä puhelimme. Luulin olevanne kuuron."
"Olen kuullut joka sanan; minulla on hyvä kuulo, koska tahdon."
"Ottakaat siis kumminkin rahat."
"Ei! hyvän miehen kiitos on rahaa parempi. Kyllä piakkoin toinen
toisemme tapaamme."
"Ehkä kartanossa käytyäni saisin seurata takaisin?"
"Ei! minä soudan vaan tuolla olevan niemen ympäri. Olen pitäjästä
kotoisin. Koska herra takaisin palaa, niin tulkaat luokseni; asun
vähässä Koivistossa ja nimeni on Juha P. Viipykäät minulla hakemusaika,
niin saamme nähdä mitä talon-pojat saavat toimeen."
Ehkä ukko ulkomuodoltansa oli kohtuullinen ja Vaaranen, samoinkun
Mölhönenkin, piti häntä köyhänä mökkiläisenä järven toiselta puolelta,
kiitti nuorukainen kuitenkin ja lupasi tulla. Ukko laski rannalta ja
Vaaranen kävi kartanoon rengin seurassa, joka toi Mölhösen kapineet,
isolla hau'ellansa kädessä.
Renki näytti häntä kontuoriin, jossa patruuni luki Mölhösen
suosio-kirjaa. Mölhönen oli jo istunut herramaisesti ja tottununna
mustaan sohvaan.
"Kah! mikä se on?^ sanoi patruuni ja se'estyi, kun näki Vaarasen
haukinensa.
"Niin," vastasi Vaaranen rohkeasti, "poikki lahden tänne tullessani,
heitin uistimeni järveen ja sain tämän; koska luulen kala-veden olevan
patruunin, niin pyydän haukeni tänne jättää!"
"Sepä oli siunattu hauki, ystäväni! mitä se maksaa?"
"Suokaat anteeksi! aikomukseni ei ollut sitä myydä; kalastin ainoasti
huvikseni! Olkaat hyvä ja pitäkäät hyvänänne!"
"Kiitoksia monta, hyvä ystäväni! Tuokaat kyökkiin oivallista haukianne.
Rouvaniki siitä iloitsee! Täällä on iso kalan puute!"
Samassa nousi hän ylös, nyykähytti päätänsä kummastuneelle Mölhöselle ja
sanoi: "pankaat hakemuksenne sisään, saamme sitten nähdä mitä taidamme
tehdä."
"Tahtoisin vakaan vastauksen," virkoi Mölhönen kopeasti.
"Ei ole minulla aikaa semmoisiin! Nyt on muita toimittamia. Hakekaat
kernaasti minun puolestani; vaan saatatte tekin olla täällä samassa
asiassa?" sanoi hän Vaarasta ystävällisesti katsellen.
"Niin olen herra patruuni!" vastasi Vaaranen kumarrellen.
"Hyvä! hyvä! tarvitsemme kelvollista opettajaa, joka -- semmosia haukia
järvestä pyytää. Palkka on vähäinen, vaan jos hän ravintonsa järvestä
hankkii, niin kyllä hän sitten elää. Seuratkaat nyt kyökkiin! Hyvästi,
herra Mölhönen!"
Mölhönen sai mennä menojansa, mutta Vaaranen runsaasti rouvalta
ravittiin, käskettiin jäämään, vaan hän piti puheensa ja meni Juha
P:lle. Tämä ei ollut muu kun sen rikkaan talon-tyttären isä ja otti
Vaarasta hyväntahtoisesti vastaan.
Koulumestaria valitessa, sai Vaaranen kaikki huudot, patruuninkin; Juha
P. oli kaikille talon-pojille julkaisnut näitten kahden herrasmiesten
erilaisen käytöksen, ja eipä patruunikaan haukia unohtanut.
Muutaman vuoden kuluttua, sai Vaaranen koko seurakunnan mielisyyden ja
Juha P:n tyttären vaimoksensa, sillä "_kelvollisuus on puolustusta
parempi_."