Kerran kun kalifi Harun Arrashid valepuvussa käyskenteli yhdessä
visiirinsä kanssa Bagdadin kaduilla, kohtasi hän keskellä siltaa
vanhan, sokean miehen, joka pyysi häneltä almua. Kalifi antoi hänelle
kultarahan. Sokea tarttui heti häntä käsivarteen kiinni ja sanoi:
"Armelias mies, ken hyvänsä lienetkin, osoita minulle vielä toinenkin
armelias teko. Anna minulle korvapuusti!"
Kalifi hämmästyi suuresti ja sanoi sokealle:
"En voi täyttää pyyntöäsi. Miksi olisin antanut sinulle almun, jos
tahtoisin lyödä sinua korvalle?"
Sanottuaan sen kalifi koetti irroittautua sokeasta miehestä, mutta tämä
ei päästänyt hänen kättänsä irti.
"Herra", sanoi sokea jälleen, "suo anteeksi tungettelevaisuuteni, mutta
anna minulle korvapuusti, tai ota lahjasi takaisin. En tahdo rikkoa
Jumalalle antamaa lupaustani. Jos tietäisit syyn pyyntööni, niin
myöntäisit, että rangaistukseni on kovin pieni."
Kalifi, joka tahtoi päästä erilleen sokeasta, löi häntä vihdoin
keveästi korvalle. Sokea päästikin hänet heti irti lausuen hänelle
tuhannet kiitokset, ja kalifi astui visiirinsä keralla eteenpäin. Mutta
he eivät olleet astuneet montakaan askelta ennenkuin kalifi sanoi:
"Tuolla sokealla lienee tärkeät syynsä, miksi hän pyytää jokaista, joka
hänelle almun antaa, iskemään häntä korvalle. Tahtoisin mielelläni
saada hänestä tarkempaa tietoa. Palaa takaisin, sano hänelle, kuka olen
ja käske hänet huomenna iltapuolella palatsiini puheilleni."
Visiiri palasi sokean luo ja ilmoitti hänelle kalifin käskyn.
Seuraavana päivänä saapui sokea mies palatsiin ja hän vietiin kalifin
eteen.
"Mikä on nimesi?" kysyi kalifi.
"Baba Abdallah", vastasi sokea.
"Kuulehan sitten, Baba Abdallah", jatkoi kalifi, "sinun käytöksesi
eilen hämmästytti minua suuresti, ja sen vuoksi kutsuin sinut luokseni
saadakseni kuulla syyn siihen."
Baba Abdallah heittäytyi kalifin eteen maahan ja sanoi:
"Herra, kun olet kuullut kertomukseni, niin huomaat itsekin, että
ansaitsisin vielä paljoa suuremmankin rangaistuksen. Olen syntynyt
Bagdadissa, ja vanhempani kuolivat molemmat melkein yhtä aikaa jättäen
minulle vähäisen omaisuuden. Olin silloin varsin nuori, mutta hoidin
omaisuuttani huolellisesti ja kulutin aikani työssä ja ahkeruudessa.
Täten tulin lopulta niin varakkaaksi, että omistin kahdeksankymmentä
kamelia, jotka vuokrasin kauppiaille ja voitin siten joka vuosi suuria
summia.
"Eräänä päivänä, palatessani kotiin Bassrahista kamelieni kanssa ja
antaessani niiden levätä hetken aikaa, tuli eräs dervishi luokseni ja
istahti viereeni. Kysyin häneltä, mistä hän tuli ja minne hän meni. Hän
teki myös minulle samat kysymykset ja kun molemmin puolin olimme
tyydyttäneet uteliaisuutemme, jaoimme eväsvarat keskenämme ja söimme
yhteisen aterian.
"Aterian aikana me juttelimme aluksi aivan välinpitämättömistä
asioista. Mutta vihdoin dervishi kertoi aivan lähellä lepopaikkaamme
olevan suuren suunnattoman aarteen kätkettynä. Vaikkapa ottaisin sieltä
niin paljon kultaa ja jalokiviä kuin kamelini ikänä jaksaisivat kantaa,
niin sitä tuskin saattaisi huomata.
"Tämä uutinen ilahdutti minua siinä määrin, että tuskin saatoin hillitä
itseäni. Vaikka olinkin varakas, niin halusin tulla vieläkin
rikkaammaksi. Minä heittäydyin siis dervishin kaulaan ja sanoin
hänelle:
"'Rakas dervishi, näenhän, ettet sinä pane mitään arvoa tämän maailman
tavaroihin, mitä tuo tieto sinua siis hyödyttää! Sinä olet yksin, etkä
voi suuria mukanasi viedä. Näytä siis minulle, missä tuo aarre on, niin
sälytän nuo kalleudet kamelieni selkään ja lahjoitan yhden niistä
sinulle palkaksi ystävyydestäsi ja avuliaisuudestasi.'
"Se oli tosiaankin huono ehdotus minun puoleltani, mutta kitsauden
pahahenki oli mennyt sydämeeni ja luulin hyvinkin paljon antavani
luvatessani hänelle yhden kameleistani. Sitä vastoin muut
seitsemänkymmentäyhdeksän kamelia eivät mielestäni olleet minkään
arvoisia tuon yhden rinnalla.
"Dervishi, joka huomasi kitsauteni ja voitonhaluni, ei suuttunut
minuun, vaan sanoi:
"'Veljeni, näethän itse, että ehdotuksesi on kohtuuton. Olisihan voinut
olla puhumattakin sinulle koko aarteesta. Mutta jotta ymmärtäisit
kuinka halukas olen sinua auttamaan, ehdotan että annat minulle puolet
kameleistasi kuormineen kaikkineen. Sittenkin jää sinulle niin paljon
rikkautta, että voit hankkia itsellesi vaikka tuhat uutta kamelia.'
"En voinut kieltää, että dervishin ehdotus oli varsin kohtuullinen.
Kuitenkin minua suututti, että siten kadottaisin puolet kameleistani,
ja varsinkin minua harmitti se seikka, että dervishi tulisi siten yhtä
rikkaaksi kuin minäkin. Jo edeltäpäin minä siis kiittämättömyydellä
palkitsin hyväntahtoisuutta, jota en ollut vielä osaksenikaan saanut.
Mutta aprikoimisiin ei ollut pitkältä aikaa. Joko minun piti suostua
ehtoihin, tai saisin katua koko elämäni ajan, että olin päästänyt niin
hyvän tilaisuuden livahtamaan käsistäni.
"Minä keräsin siis heti kamelini yhteen ja me läksimme yhdessä matkaan.
Jonkun ajan kuluttua me saavuimme kapeaan vuorensolaan, josta tie
laskeutui alas avaraan laaksoon. Sola oli niin kapea, että kamelit
saattoivat vain yksitellen kulkea siitä läpi. Laaksoa piirittivät
molemmin puolin hyvin korkeat vuoret, ja niiden yli oli aivan mahdoton
päästä.
"Jouduttuamme laaksoon sanoi dervishi:
"'Pysähtykäämme tähän vähäksi aikaa. Anna kameliesi laskeutua maahan,
jotta helposti voisimme sälyttää kuormia niiden selkään. Minä menen
sillä aikaa aarretta etsimään.'
"Tein niinkuin dervishi oli käskenyt ja kun palasin hänen luoksensa,
oli hän kerännyt kuivia oksia kasaan ja sytyttänyt ne palamaan. Sitten
hän heitti suitsutusta tuleen ja mutisi jotakin itseksensä. Heti kohosi
paksu savu ylös ilmaan. Hän hajoitti savun molemmille sivuille ja
samassa kallioseinä avautui.
"Katsottuamme aukosta sisään näimme kauempana suuren linnan, joka
tuskin saattoi olla ihmiskäsien rakentama, niin suunnattoman suuri ja
taidokas se oli. Mutta vasta perästäpäin tulin tätä kaikkea
ajatelleeksi. Silloin en kiinnittänyt huomiotani mihinkään muuhun kuin
suuriin kultakasoihin, joiden kimppuun iskin kuin kotka saaliiseensa ja
aloin kerätä niitä säkkeihin.
"Dervishi kokosi myös kalleuksia, vaikka huomasin hänen etupäässä
valitsevan itselleen jalokiviä. Silloin minäkin rupesin niitä
keräämään. Vihdoin olivat kaikki säkit täynnä ja sälytimme ne kamelien
selkään. Muuta tehtävää ei enää ollut kuin sulkea aarrelinna ja lähteä
kotimatkalle.
"Ennenkuin läksimme matkaan palasi dervishi kuitenkin vielä linnaan ja
etsi kultamaljojen ja kalliitten kankaitten joukosta pienen puisen
rasian, jonka hän pisti povellensa. Hän sanoi sen sisältävän vain
jotakin hiusvoidetta.
"Sitten dervishi sulki aarrekammion oven samoilla menoilla kuin oli sen
avannutkin, ja hetken kuluttua kallioseinä seisoi taas entisellään ja
kaikki jäljet linnasta olivat kadonneet.
"Me annoimme nyt kamelien nousta maasta ja jaoimme ne keskenämme, kukin
kuljettaen neljääkymmentä edellänsä kapean solan kautta. Saavuttuamme
valtatielle oli meidän määrä erota toisistamme: dervishi aikoi jatkaa
matkaansa Bassrahiin ja minä Bagdadiin.
"Minä kiitin dervishiä ystävyydestä, jota hän oli minulle osoittanut ja
sitten me syleilimme toisiamme jäähyväisiksi. Mutta tuskinpa olin
kulkenut muutaman askeleen saavuttaakseni kamelini, jotka olivat jo
lähteneet liikkeelle, kun kateuden ja kiittämättömyyden pahahenki sai
minut valtoihinsa. En voinut unohtaa, että olin kadottanut toisen
puolen kameleistani ja vieläpä kaikki ne rikkaudet, jotka niiden
selkään oli sälytetty. Dervishi ei tarvitse kaikkia noita rikkauksia,
ajattelin itsekseni, ja sitä paitsi hän voi milloin hyvänsä saada uutta
lisää luolasta.
"Pysäytin siis kamelini, juoksin dervishin jäljissä ja huusin häntä
nimeltä niin kovasti kuin jaksoin. Hän kuulikin huutoni ja pysähtyi.
Kun olin päässyt hänen kohdallensa, niin sanoin:
"'Hyvä veli, sinä olet hurskas dervishi, ja tottunut rauhalliseen
elämään. Pelkäänpä pahoin että nuo neljäkymmentä kamelia tuottavat
sinulle kovin paljon vaivaa. Seuraa siis neuvoani ja ota vain
kolmekymmentä mukanasi. Niistäkin sinulla on aivan kylliksi huolta.'
"'Olet oikeassa', vastasi dervishi, 'en yhtään tullut asiata siltä
kannalta ajatelleeksi. Valitse siis kymmenen kamelia mielesi mukaan ja
vie ne kanssasi.'
"Valitsin siis kymmenen kamelia ja aloin kuljettaa niitä mukanani.
Mutta dervishin taipuvaisuus hämmästytti minua niin suuresti, että
rupesin ajattelemaan voivani ehkä saada häneltä vielä toisetkin
kymmenen.
"Sen sijaan siis että olisin kiittänyt häntä suuresta lahjastansa,
jatkoin:
"'Veljeni, olen vieläkin kovin huolissani puolestasi. Et usko miten
vaikea tottumattoman on kuljettaa kolmeakymmentä kamelia. Sinun olisi
paljoa mukavampi kulkea, jos lahjoittaisit minulle vielä toiset
kymmenen. En ehdoita sitä itsekkäisyydestä, sen voit uskoa, vaan
ainoastaan auttaakseni sinua. Minulla ei niistä ole mitään vaivaa,
sillä yhtä helposti hoidan sata kamelia kuin yhden ainoankin.'
"Puheellani oli toivottu vaikutus, ja dervishi antoi vastustamatta
minulle vielä kymmenen kamelia. Hänellä oli siis enää kaksikymmentä
jäljellä, jota vastoin minulla oli kuusikymmentä. Olisihan luullut
minun nyt olleen tyytyväisen.
"Vaan eipä niinkään! Olin kuin vesitautinen, joka, mitä enemmän hän
juopi, sitä janoisemmaksi tulee. Yhä kiivaammin minä himoitsin noita
kahtakymmentäkin kamelia, jotka vielä olivat dervishin hallussa.
"Minä aloin siis uudestaan yhä kiihkeämmin häneltä anoa vielä kymmentä
kamelia ja hän suostuikin. Ja saadakseni vielä hänen viimeisetkin
kamelinsa syleilin ja hyväilin häntä, kunnes hän lahjoitti nekin
minulle. Mutta ennenkuin erosimme toisistamme sanoi hän minulle:
"'Käytä hyvin omaisuuttasi, veljeni, ja muista että Jumala yhtä
helposti voi ottaa meiltä rikkautemme pois kuin hän sen antaakin,
jollemme auta tarvitsevia lähimäisiämme.'
"Olin liiaksi sokaistu kiinnittääkseni huomiota tähän hänen neuvoonsa.
Ja vaikka olin siis saanut kaikki kamelini sekä suunnattomat rikkaudet,
jotka olisivat voineet riittää mille ruhtinaalle hyvänsä, en tuntenut
tyydytystä sittenkään. Mieleeni juolahti pieni rasia, jonka dervishi
oli pistänyt povelleen ja rupesin epäilemään, tokko se voisi olla
vieläkin suuremman arvoinen kuin kaikki rikkauteni yhteensä. Enpä siis
malttanut vielä kerran olla kääntymättä takaisin ja sanomatta hänelle:
"'Kuulehan vielä! Mitä sinä tuolla rasialla aiot tehdä? Se näyttää niin
arvottomalta, ettei sitä maksaisi vaivaa mukanaan kuljettaa. Ja mitäpä
dervishi tekisi niin maallisella tavaralla kuin hiusvoiteella? Anna se
mieluummin minulle!'
"Jospa hän ei olisi suostunut pyyntööni! Mutta olin silloin niin
sokaistu, että jollei hän olisi suostunut, niin olisin väkivallalla sen
häneltä anastanut, sillä minä olin häntä vahvempi.
"Mutta dervishi ottikin heti rasian esiin ja sanoi ystävällisesti:
"'Tässä, veljeni, on tämä rasiakin, jotta olisit täysin tyytyväinen. Ja
jos jotakin muuta vielä haluat, niin käske vain; olen valmis sinua
palvelemaan.'
"Saatuani rasian, avasin sen ja tarkastelin voidetta.
"'Koska olet niin ystävällinen', sanoin hänelle, 'niin neuvopa minulle
vielä, mihin tarpeeseen tätä voidetta käytetään.'
"'Se on hyvin merkillistä voidetta', vastasi hän. 'Jos sivelet sitä
hiukan vasemmalle silmäluomellesi, niin näet kaikki maahan kätketyt
aarteet edessäsi. Mutta jos sivelet sitä oikealle silmäluomellesi, niin
tulet aivan sokeaksi.'
"Tahdoin itse koettaa tuon voiteen voimaa ja ojensin siis rasian
dervishille.
"'Sivele sitä vasempaan silmääni', sanoin hänelle, 'sinä osaat sen
paremmin tehdä kuin minä.'
"Dervishi suostui pyyntööni. Hän käski minun sulkea vasen silmäni ja
siveli sitä voiteella. Minä avasin sitten silmäni nähdäkseni oliko hän
puhunut totta. Ja totta tosiaan! Edessäni näin suunnattoman joukon
aarteita, kallioluolia täynnä äärettömiä kalleuksia, jotta minun olisi
ollut mahdoton niitä luetella. Mutta koska minun kaiken aikaa täytyi
pitää oikea silmäni suljettuna, ja se ajan pitkään kävi kovin
tukalaksi, niin pyysin dervishin sivelemään sitäkin.
"'Voinhan sen tehdä', sanoi dervishi, 'mutta muista että heti tulet
sokeaksi.'
"Minä en uskonut dervishiä, vaan luulin että voiteella oli jokin muukin
voima, vaikkei hän tahtonut sitä minulle ilmoittaa. Siksipä sanoin
hänelle hymyillen:
"'Veli hyvä, sinä teet minusta pilkkaa. Miten samalla voiteella voisi
olla niin vastakkainen vaikutus.'
"'Niinpä se sittenkin on', vakuutti dervishi. 'Voit uskoa minua, sillä
en koskaan salaa totuutta.'
"Mutta minä en uskonut dervishiä. Kuvailin mielessäni, että koska
saatoin nähdä kaikki maailman aarteet, kun voidetta siveltiin
vasemmalle silmälle, niin varmaan voisin saada ne kaikki haltuuni sitä
oikealle sivellettäessä. Ja siksipä itsepäisesti vaadin dervishin
voitelemaan toistakin silmääni.
"Dervishi koetti kaikella tavalla saada minua luopumaan tästä
mielettömästä halustani, mutta kun se ei onnistunut, niin hän sanoi
vihdoin:
"'Olkoon menneeksi sitten; koska välttämättä tahdot, niin teen sen.'
"Hän otti hiukan voidetta ja siveli sitä oikeaan silmääni, jonka olin
ummistanut. Mutta kun avasin sen, niin en nähnytkään muuta kuin
pilkkoisen pimeyden edessäni. Siitä hetkestä asti olen ollut aivan
sokea.
"'Kirottu dervishi', huusin tuskissani, 'puhuit liiankin totta! Mihin
kadotukseen uteliaisuuteni ja rahanhimoni ovat minut syösseetkään!
Rakas veli, sinä olet ollut niin hyvä minulle, etköhän voisi antaa
minulle silmieni valon takaisin?'
"'Onneton', vastasi dervishi, 'minä en ole syypää onnettomuuteesi. Ja
kohtalosi olet täysin ansainnut. Vaikkapa tahtoisinkin, en kykene sinua
auttamaan. Jumala yksin voi sinut parantaa.'
"Dervishi vaikeni, eikä minullakaan ollut sen enempää sanottavaa. Hän
jätti minut yksikseen, ajoi kamelini ja vei ne mukanaan Bassrahiin.
"Rukoilin häntä, ettei hän jättäisi minua yksin kurjuuteeni, vaan
saattaisi minut edes ensimäisen karavaanin luo. Mutta hän ei
kallistanut korvaansa minun puheelleni. Jäin aivan yksin erämaahan
sokeana ja epätoivoisena. Olin kadottanut näköni ja kaiken omaisuuteni
ja olisin varmaan kuollut nälkään ja tuskaan, jollei seuraavana päivänä
karavaani olisi saapunut paikalle ja vienyt minut mukanaan Bagdadiin.
"Minulle ei jäänyt muuta neuvoa kuin kerjuulla elättää itseäni, ja sitä
olen tähän saakka tehnyt. Mutta sovittaakseni syntini panin itselleni
sen rangaistuksen, että pyytäisin jokaista armeliasta ihmistä, joka
antaa minulle almun, lyömään minua korvalle."
Kun Baba Abdallah oli lopettanut kertomuksensa, sanoi kalifi hänelle:
"Sinun syntisi oli suuri, Baba Abdallah, mutta sinä olet sitä myös
rehellisesti katunut ja kärsinyt rangaistuksesi. Tästä lähin sinun ei
kuitenkaan pidä enää almuja anoa eikä korvapuusteja kärsiä, vaan saat
minulta mitä elatukseksesi tarvitset."
Baba Abdallah lankesi maahan kalifin eteen ja kiitti häntä suuresta
armostansa.