Monen monituista vuotta sitten hallitsi Persiassa kuningas, nimeltä
Sabur. Hän oli suurin ja mahtavin kaikista senaikuisista hallitsijoista
ja hän omisti laajoja maita ja suuria rikkauksia. Mutta hän oli yhtä
kuulu luonteensa jaloudesta, hyvyydestään ja viisaudestaan kuin
mahtavuudestansakin. Hän oli oppinut ja toimelias mies, mutta samalla
hänellä oli hellä sydän, eikä hän koskaan voinut olla auttamatta köyhää
ja turvatonta. Mutta pahuutta ja vääryyttä hän rankaisi säälimättä.
Tällä kuninkaalla oli kolme tytärtä ja yksi poika. Kahdesti vuodessa
hän vietti linnassaan suuria juhlia, jolloin hän jakeli alamaisilleen
lahjoja ja salli kaikkien kansalaisten, sekä köyhien että rikkaitten,
päästä puheillensa. Sattuipa kerran tällaisten juhlien aikana kolme
viisasta miestä tulemaan hänen kaupunkiinsa, ja he toivat hänelle
kallisarvoisia lahjoja. He olivat kaikki kotoisin eri maista ja
puhuivat kukin omaa kieltänsä. Yksi oli intialainen, toinen
kreikkalainen ja kolmas kiinalainen.
Intialainen astui ensin kuninkaan luo, heittäytyi maahan hänen eteensä
ja onniteltuaan häntä juhlan johdosta, antoi hänelle hyvin ihmeellisen
lahjan: kalleilla hohtokivillä koristetun kultaisen kuvapatsaan, jolla
oli kultainen torvi kädessä. Kuningas katseli sitä joka puolelta ja
sanoi:
"Viisas mies, mihinkä voin lahjaasi käyttää?"
"Herra", vastasi intialainen, "tällä kuvapatsaalla on se ominaisuus,
että jos joku vakooja yrittää tunkeutua kaupunkiin, niin se heti alkaa
puhaltaa torvellansa. Ja kun torven ääni kajahtaa ilmassa, niin vakooja
vavisten kaatuu maahan ja kuolee."
Kuningas hämmästyi suuresti ja sanoi intialaiselle:
"Totta tosiaan, jos puhut totta, niin täytän kaikki toiveesi!"
Sitten kreikkalainen astui esiin, heittäytyi kuninkaan jalkoihin ja
ojensi hänelle hopeisen maljan, jossa oli kultainen riikinkukko
neljänkolmatta poikansa keskellä. Tarkastettuansa sitä kuningas kysyi
mitä hyötyä siitä saattoi olla.
"Herra", vastasi kreikkalainen, "joka tunnin lyömällä nokkaisee
riikinkukko poikasiansa jokaista vuoron perään ja osoittaa siten
sinulle ajan kulun. Ja joka kuukauden kuluttua se aukaisee nokkansa,
jolloin näet kuun sen kurkussa kuultavan."
Silloin sanoi kuningas:
"Jos puhut totta, niin täytän kaikki toiveesi!"
Lopuksi kiinalainenkin astui esiin, kumarsi maahan saakka ja antoi
kuninkaalle ebenpuisen hevosen. Sen suitset hohtivat kultaa ja kalliita
kiviä, ja kuninkaallinen satula oli sillä selässänsä. Kuningas katseli
sitä ihmetellen ja kysyi mitä hyötyä tuosta elottomasta hevosesta
saattoi olla.
"Valtiaani!" vastasi kiinalainen, "tällä hevosella voit päivässä
ratsastaa yhtä pitkän matkan, kuin tavallisella ratsulla kokonaisessa
vuodessa. Sillä tämä hevonen osaa lentää."
Kuningas oli hyvin mielissänsä ja ihmetteli, miten hän samana päivänä
sattui saamaan kolme niin merkillistä lahjaa. Ja hän sanoi
kiinalaiselle:
"Jos todellakin puhut totta, niin täytän kaikki toiveesi!"
Sitten hän kestitsi näitä viisaita miehiä kolme kokonaista päivää, ja
he näyttivät kuninkaalle, mitenkä heidän lahjojansa oli käytettävä.
Kuvapatsas puhalsi torveensa, riikinkukko nokkaisi poikasiansa, ja
kiinalainen hypähti hevosen selkään, kohosi sen mukana ilmaan ja
laskeutui jälleen alas. Kuningas oli ilosta joutua melkein pyörälle
päästään.
"Te olette pitäneet lupauksenne", sanoi kuningas, "nyt minun vuoroni on
myös täyttää lupaukseni. Jokainen teistä lausukoon jonkun toivomuksen,
niin minä sen heti paikalla täytän."
Mutta viisaat miehet olivat jo edeltäpäin kuulleet puhuttavan kuninkaan
kolmesta tyttärestä, ja niinpä he nyt vastasivat kuninkaalle:
"Jos, herramme, olet tyytyväinen lahjoihimme, niin pyydämme, että annat
meille tyttäresi puolisoiksi!"
Kuningas vastasi:
"Mielihyvällä suostun pyyntöihinne!"
Mutta prinsessat olivat salaa kuunnelleet heidän keskusteluansa, ja kun
nuorin sisaruksista tarkasteli tulevaa puolisoansa, kiinalaista, niin
hän huomasi, että tämä oli satavuotias vanhus. Hänen otsansa oli
täynnä syviä ryppyjä, hiukset olivat harvat, silmät punoittavat ja
vettävaluvat, ja posket olivat keltaiset ja kuoppaiset. Nenä oli paksu
kuin viheriä kurkku, hampaita ei ollut suussa kuin joku ainoa ja huulet
olivat sinertävät ja veltot. Totta tosiaan, hän oli rumin ja ilettävin
kaikista ihmisistä, yksin linnutkin lensivät häntä pakoon. Mutta
prinsessa oli kaunis ja suloinen tyttö. Hänen liikkeensä olivat
sulavammat kuin gasellin ja hänen kauneutensa oli kirkkaampi kuun
hohdettakin. Hän oli sisariansa vielä paljoa ihanampi.
Kun prinsessa oli nähnyt puolisonsa, niin hän kiiruhti huoneeseensa,
karisteli tuhkaa hiuksiinsa, repi vaatteensa palasiksi ja alkoi
surkeasti itkeä ja valittaa. Hänen veljensä, joka rakasti tätä nuorinta
sisartansa vielä paljoa enemmän kuin toisia, palasi juuri kotiin
matkalta. Kun hän kuuli sisarensa itkun ja valituksen, kiiruhti hän
hänen luoksensa ja kysyi mikä häntä vaivasi.
Sisar lausui:
"Rakas veljeni! Jos isämme linnassa ei enää ole tilaa minulle, niin
mielelläni lähden pois täältä. Tai jos en ole kelvollinen olemaan hänen
tyttärenänsä, niin voinhan jättää hänet."
Veli ei voinut ymmärtää hänen puheensa tarkoitusta ja pyysi häntä
suoraan selittämään suruaan.
Silloin sisar sanoi:
"Tiedä siis, rakas veljeni, että isäni aikoo naittaa minut taikurille,
joka on lahjoittanut hänelle mustan puisen hevosen ja sokaissut hänen
silmänsä taikatempuillansa. Mutta minäpä en välitä tuosta vanhuksesta,
en minä häntä varten ole maailmaan syntynyt!"
Veli koetteli lohduttaa ja rohkaista häntä ja kiiruhti sitten suoraan
isänsä luo.
"Kuka on tuo taikuri", kysyi hän kuninkaalta, "jolle aiot naittaa
nuorimman sisareni, ja mitä lahjoja hän on antanut sinulle, koska
niiden tähden sallit tyttäresi surusta kuolla?"
Kiinalainen, joka kuuli prinssin puheen, vihastui häneen suuresti,
mutta kuningas sanoi pojallensa:
"Kun olet nähnyt hevosen ja tutustut sen tapoihin, niin ihmetyksestä
joudut aivan ymmälle."
Kuningas käski palvelijansa tuoda hevosen paikalle, ja kun prinssi näki
sen, niin hän ihastui ikihyväksi. Hän oli taitava ratsastaja, ja niinpä
hän hypähti sen selkään ja koetti kannustaa sitä. Mutta kun hevonen ei
liikahtanut paikaltansa, niin kuningas sanoi kiinalaiselle:
"Näytäpä pojalleni, miten hän saa sen liikkeelle, niin eipä hän enää
sinun toiveitasi vastusta."
Kiinalainen, joka vihasi nuorta prinssiä aivan leppymättömästi, astui
hänen luoksensa ja näytti hänelle kammin hevosen oikeassa kyljessä,
jonka avulla sai elukan kohoamaan ilmaan. Prinssi väänsi kampia ja
samassa hevonen alkoi kohota ylös ilmaan niin vinhalla vauhdilla, että
he hetken kuluttua katosivat kaikkien näkyvistä.
Kuningas alkoi huolehtia poikansa puolesta ja kysyi kiinalaiselta:
"Miten hän saa hevosen ohjatuksi jälleen alas maahan?"
"Herra", vastasi kiinalainen, "minä en voi häntä auttaa. Olen aivan
viaton, jos hän joutuu hukkaan ja jollet näkisi häntä enää koskaan.
Sillä ylpeydessään hän unohti kysyä minulta, miten hevonen saadaan
laskeutumaan alas, enkä itse muistanut sitä hänelle neuvoa."
Nytpä kuningas vimmastui niin silmittömästi, että hän ruoskitti ja
vangitsi kiinalaisen. Itse hän riisti kruunun päästänsä, raasti
kasvojaan ja rintaansa, itki ja valitti. Linnan ovet suljettiin ja
kaikki juhlallisuudet keskeytettiin. Eikä tämä onnettomuus koskenut
yksin kuningattareen, kuninkaaseen ja hänen tyttäriinsä, vaan kaikki
kaupungin asukkaatkin surivat prinssin katoamista. Siten äkkiä ilo oli
muuttunut suruksi, onni onnettomuudeksi ja riemujuhlasta tullut
murheenpäivä.
Sillä välin hevonen oli kuljettanut prinssin lähelle aurinkoa. Hän oli
aivan kuoleman kielissä. Mutta vaikka hän oli kadottanut kaiken toivon
pelastumisestaan, niin hän päätti sittenkin tarkastella, eikö hevosessa
olisi mitään kojetta, jonka avulla saisi sen laskeutumaan jälleen alas.
Sillä prinssi oli viisas, teräväpäinen ja päättäväinen mies. Hän
koetteli kädellään hevosen vasenta kylkeä ja löysikin toisen kammin,
jota hän alkoi nyt vääntää. Hetipä hevonen rupesikin laskeutumaan alas.
Ja mitä enemmän hän kampia väänsi, sitä alemmaksi hän laskeutui ja
saattoi jo erottaa maankin allaan. Hyvillänsä hän kiitti luojaansa
tästä onnellisesta pelastumisestaan. Sitten hän väänsi jälleen oikeata
kampia ja lensi nyt eteenpäin jonkun matkan päässä maasta.
Illan tullen hän huomasi korkean linnan keskellä laajaa tasankoa.
Kirkkaat lähteet siellä pulppuilivat, kauniit kukkaset levittivät
tuoksuaan ilmaan ja iloiset gasellit juoksentelivat huolettomina
ylt'ympäri.
Sitten hän saapui suuren kaupungin tasalle. Siinä seisoi vahva
linnoitus korkeine torneineen ja vankka muuri ympäröi sitä joka
puolelta. Kaupungin toisessa laidassa oli suuri linna, jossa hän näki
neljänkymmenen aseilla varustetun orjan kulkevan. Hän tuumi itseksensä:
"Oi, jospa vain tietäisin mihin maahan olen joutunut!"
Mutta lopulta hän päätti viettää yönsä tuon suuren linnan penkereellä
ja hieroa ystävyyttä sen asukkaiden kanssa.
Yö oli jo käsissä kun prinssi vihdoin sai hevosensa ohjatuksi linnan
penkereen kohdalle ja pääsi laskeutumaan alas. Hän oli hyvin nälkäinen
ja väsynyt. Hän tarkasteli pengertä joka puolelta ja keksi vihdoin
portaat, jotka johtivat linnaan. Hän astui portaita alas ja saapui
linnan oven edustalle. Eräästä ikkunasta loisti tuli.
Hän astui sisään ja kulki valoa kohti. Erään oven ulkopuolella makasi
orja sikeässä unessa. Hän oli kammottavan suuri, aivankuin joku
maanalainen henki. Hänen vieressänsä paloi tuli ja hänen kupeellansa
oli miekka, joka säkenöi kuin salama. Lähellä seisoi pöytä, joka oli
vaatteella peitetty.
Prinssi epäröi hetken aikaa, mutta rohkaisikin sitten mielensä ja nosti
peitteen pöydältä. Se oli täynnänsä herkkuja. Prinssi söi ja joi
kylläksensä ja kun hän oli ravittu, astui hän varpaillaan nukkuvan
orjan luo ja veti miekan hänen kupeeltansa. Sitten hän läksi astumaan
eteenpäin tietämättä minne mennä.
Hetken kuljettuansa hän tuli ovelle, jota esirippu peitti. Hän kohotti
esirippua ja astui huoneeseen. Siellä oli norsunluinen valtaistuin,
jossa helmet, rubiinit ja jalokivet kimmelsivät ja sen juurella nukkui
neljä orjatarta. Prinssi astui lähemmäksi nähdäksensä kuka
valtaistuimella lepäsi. Ja kas! Uneen vaipuneena siinä lepäsi ihmeen
ihana neito. Sanattomana prinssi jäi häntä katselemaan, ihaili hänen
suortuviaan, jotka valuivat aina alas hänen polviinsa saakka, hänen
valkeata otsaansa, joka loisti yhtä kirkkaasti kuin kuu, ja hänen
poskiansa, jota vieno puna sulostutti. Prinssi lähestyi häntä vavisten
ja suuteli hänen oikeata poskeansa.
Tyttö heräsi heti, avasi silmänsä ja katseli prinssiä ihmetellen.
"Kuka sinä olet nuorukainen?" kysyi hän, "ja mistä tulet?"
Prinssi vastasi:
"Olen sinun orjasi ja rakastan sinua!"
"Mutta kuka on ohjannut sinut tänne?"
"Jumalani ja kohtaloni", vastasi prinssi.
Mutta äkkiä orjattaret heräsivät ja nähdessään prinssin he kiiruhtivat
linnan vartijan luo, herättivät hänet ja kertoivat hänelle, että vieras
mies oli tunkeutunut prinsessan huoneeseen. Vartija aikoi tarttua
miekkaansa ja hyökätä prinssin kimppuun, mutta huomasikin kauhukseen
huotransa tyhjäksi. Sen sijaan hän kiiruhti kuninkaan huoneihin ja
kertoi miten vieras hänen nukkuessaan oli tunkeutunut linnaan.
Kuningas suuttui silmittömästi kuullessaan vartijan puheen. Hän
paljasti miekkansa, hyökkäsi tyttärensä huoneeseen ja alkoi solvata
prinssiä.
"Ken olet, petturi", huusi kuningas uhaten prinssiä miekallansa, "ja
miten uskallat tunkeutua linnaani? Etkö tiedä, että olen maailman
mahtavin hallitsija ja että voin sinut tuomita kuolemaan?"
Mutta prinssi ei säikähtänyt kuninkaan uhkausta.
"Jos sinä olet mahtava kuningas", sanoi prinssi, "niin olen minäkin
mahtavan kuninkaan poika. Mutta ennenkuin panet uhkauksesi täytäntöön,
niin teen sinulle ehdotuksen. Kokoo kaikki sotajoukkosi ja anna minun
yksin heitä vastaan taistella. Jos he voittavat minut, niin olen
syyllinen, mutta jos pääsen pakoon, niin ansaitsen suurempaa
kunnioitusta sinun puoleltasi, kuin mitä sisäänastuessasi minulle
osoitit."
Kuningas suostui prinssin ehdotukseen. Hän kokosi sotajoukkonsa ja
järjesti ne riveihin ja käski prinssin saapua paikalle ja tuoda hänelle
hevosen ja aseet. Mutta prinssi sanoi:
"Tahdon ratsastaa omalla hevosellani. Anna se tuoda tänne penkereeltä,
jonne jätin sen tullessani tänne."
Kun hevonen oli tuotu paikalle, niin kuningas ihmetteli sen taidokasta
tekoa. Prinssi nousi sen selkään, ja joukot piirittivät hänet joka
puolelta. Mutta prinssi väänsi hevosen oikeanpuolista kampia ja heti
paikalla se kohosi kuin lintu lentoon.
Kuningas huusi joukoillensa:
"Tarttukaa häneen kiinni!"
Mutta sotamiehet vastasivat:
"Oi kuninkaamme, kenenkä me ottaisimme kiinni? Totta tosiaan, hän on
itse paholainen. Jumalan kiitos, että hänestä olet päässyt rauhaan."
Kuningas palasi joukkoinensa takaisin linnaan ja läksi tyttärelleen
kertomaan mitä oli tapahtunut. Ja hän lausui kovia sanoja prinssistä,
sillä hän ei tiennyt prinsessan rakastavan häntä. Mutta kun hän näki
tyttärensä silmien kyyneltyvän ja kuuli hänen haikeasti valittavan,
niin hän ei tiennyt miten häntä lohduttaa, ja läksi pois hänen
luotansa.
Sillä välin prinssi lensi ilman halki isänsä maahan. Hän laskeutui alas
kuninkaan linnan kohdalla ja kun hän astui ylös portaita, niin hän näki
tuhkaa sirotetun linnan ovenpieliin. Hän otaksui, että joku hänen
omaisistaan oli kuollut ja kiiruhti sisään. Siellä hänen vanhempansa ja
sisarensa istuivat suruvaatteissaan, kalpein, tuskanvääntämin kasvoin.
Kuningas ensimäiseksi huomasi prinssin, huudahti ääneensä ja rientäen
hänen luoksensa puristi hänet rintaansa vasten. Kuningatar ja sisaret
syleilivät ja suutelivat myös häntä ja kysyivät kesken kyynelten, miten
hän oli pelastunut. Prinssi kertoi heille kaikki juurta jaksain.
Pian tieto prinssin takaisintulosta levisi yli koko kaupungin ja
kaikkialla se herätti riemua ja iloa. Surupuvut vaihdettiin iloisempiin
väreihin, ja soittoa ja laulua kuului joka taholta. Kaupunki
koristettiin juhlapukuun ja kaikki väki riensi kuningasta
onnittelemaan. Kuningas pani toimeen suuret juhlat, armahti vangituita
ja jätti rangaistukset sikseen. Seitsemän päivää ja seitsemän yötä
tarjoeltiin juhla-aterioita, joihin kaikki olivat tervetulleet.
Mutta kesken kaikkia juhlallisuuksia valtasi kaiho prinssin mielen. Hän
muisteli kaunista prinsessaansa ja kun ilta tuli, niin hän nousi
hevosensa selkään ja lensi suoraan prinsessan linnaan. Hän astui
sisään, hiipi hiljaa ovenvartijan ohi, joka lepäsi syvässä unessa ja
astui prinsessan ovelle. Hän kohotti esirippua ja jäi kynnykselle
kuuntelemaan. Siellä prinsessa itki ja valitti, ja kun orjattaret
koettivat lohduttaa häntä, kehottaen häntä heittämään surunsa, sillä
prinssi oli muka varmaan aikoja sitten unohtanut hänet, niin hän sanoi:
"Voi kuinka typeriä te olette! Prinssiäni en voi koskaan unohtaa!"
Prinssi kuuli hänen puheensa ovelta ja hänen sydämensä riemastui. Mutta
kun kaikki olivat nukkuneet, niin hän astui prinsessan luo ja kosketti
häntä kädellänsä. Prinsessa heräsikin heti ja kun hän näki prinssin
edessänsä, niin hän heittäytyi hänen kaulaansa ja suuteli häntä. Ja he
juttelivat yhdessä myöhään yöhön saakka ja iloitsivat toistensa
seurasta.
Mutta kun aamu valkeni, nousi prinssi lähteäksensä.
"Minne sinä menet?" kysyi prinsessa häneltä.
"Isäni luo", vastasi prinssi, "mutta minä lupaan tulla sinua
tervehtimään kerran viikossa."
Mutta prinsessa tarttui huolissaan häntä käteen kiinni.
"Minä rukoilen sinua", sanoi hän tuskallisella äänellä, "ota minut
mukaasi minne ikänä menetkin!"
"Tahdotko tulla minun kanssani?" kysyi prinssi.
"Tahdon", vastasi prinsessa.
"No, nouse sitten", sanoi prinssi, "niin lähdemme matkaan."
Prinsessa kiiruhti pukeutumaan kallisarvoiseen jalokivillä koristettuun
pukuun. Sitten he hiipivät hiljaa orjien huomaamatta ulos, tulivat
penkereelle ja nousivat ebenpuisen hevosen selkään. Prinssi väänsi
kampia ja hevonen lähti heti lentoon, kunnes he saapuivat Persian
kuninkaan kaupungin kohdalle. Sitten he laskeutuivat erääseen
puutarhaan kaupungin ulkopuolelle ja prinssi talutti prinsessan
huvimajaan, joka kohosi puutarhan keskellä.
"Jää sinä tänne", sanoi prinssi prinsessalle, "minä menen vanhempieni
luo ja ilmoitan heille sinun tulosi. Visiirit ja koko armeijamme
tulevat sinua sitten noutamaan ja saattavat sinut loistolla ja
kunnialla linnaamme."
Prinssi kiiruhti isänsä luo ja kertoi hänelle koko tapauksen. Kuningas
ja kuningatar olivat hyvin mielissänsä ja antoivat heti käskyn
sotajoukoille keräytyä puutarhan edustalle.
Kiinalainen, joka prinssin palatessa kotiin oli päässyt vankeudesta
vapaaksi, oleskeli tavallisesti puutarhanhoitajan luona ja käveli usein
puutarhan varjoisilla käytävillä. Sattuipa siis sinä päivänä, jolloin
prinssi saapui puutarhaan prinsessansa kanssa, että hän näki heidät ja
tunsi prinssin heti paikalla. Hän lähestyi huvimajaa ja näki tytön
siellä, joka oli aurinkoakin ihanampi. Puuhevonen seisoi majan
ulkopuolella.
"Tuo nuori mies", ajatteli kiinalainen itseksensä, "ryösti minulta
sisarensa, nyt minä kostan hänelle samalla mitalla ja ryöstän tytön
hevoseni keralla."
Sitten hän kolkutti majan ovea ja kun prinsessa kysyi ken siellä oli,
hän vastasi:
"Orjasi ja palvelijasi. Herrasi lähetti minut luoksesi ja pyytää sinua
seuraamaan minua. Minä vien sinut hevosen selässä lähemmäksi kaupunkia,
koska kuningatar ei jaksa näin kauaksi astua ja kuitenkin suuresti
halajaa nähdä ja tervehtiä sinua."
Prinsessa ei epäillyt ensinkään tämän sanansaattajan puhetta ja avasi
oven. Mutta kun hän näki kuinka ruma ja ilettävä hän oli sekä
kasvoiltaan että koko olennoltansa, niin hän sanoi:
"Eikö herrallasi ole hienompaa palvelijaa, jonka hän voisi lähettää
minua noutamaan?"
"Herrani orjat", vastasi kiinalainen, "ovat toinen toistaan kauniimmat,
mutta mustasukkaisuuden vuoksi hän valitsi minut, joka olen vanhin
hänen palvelijoistansa."
Prinsessa piti tämän kaiken totena. Hän nousi hevosen selkään, ja
kiinalainen asettui hänen taaksensa istumaan, väänsi kampia, jotta
hevonen kohosi ilmaan ja suuntasi matkan Kiinaa kohti.
Samaan aikaan kuin kiinalainen ryösti prinsessan, läksi saattojoukko
palatsista liikkeelle prinsessaa vastaanottamaan. Torvien ja rumpujen
rämistessä kulki prinssi isänsä, äitinsä ja visiirien seuraamana
joukkojen etunenässä puutarhaan. Hän astui huvimajaan noutaaksensa
sieltä armaansa, mutta kun hän huomasi huoneen olevan tyhjän, niin
hän heitti turbaninsa maahan ja raastoi kasvojaan ja rintaansa.
Puutarhurille, joka juuri saapui paikalle, hän huusi:
"Petturi, missä on prinsessa, mitä olet hänelle tehnyt? Tunnusta
minulle totuus, tai lyön pääsi poikki!"
Puutarhuri vastasi hämillänsä:
"Sinä vaadit minun selittämään asiaa, josta minulla ei ole vähintäkään
tietoa. Pääni kautta en ymmärrä sinua, enkä tiedä mistä sinä minua
epäilet."
Prinssi kysyi sitten puutarhurilta, kuka tänään oli käynyt puutarhassa.
"Ei kukaan muu", vastasi puutarhuri, "kuin viisas kiinalainen."
Kun prinssi kuuli tämän, tiesi hän kiinalaisen ryöstäneen prinsessan,
ja hän joutui suuren tuskan valtaan. Hetken mietittyänsä hän sanoi
isällensä:
"Palaa sinä joukkoinesi kaupunkiin, minä en tule takaisin, ennenkuin
olen päässyt tästä asiasta selville."
Kuningas koetti saada poikansa mukanansa, mutta kun se ei hänelle
onnistunut, niin hän suruissansa palasi linnaansa. Ja niinpä ilo
uudestaan vaihtui suruksi.
Kiinalainen laski hevosensa Kiinassa maahan ja kuljetti prinsessan puun
suojaan lähteen reunalle. Kun he olivat käyneet maahan istumaan, kysyi
prinsessa:
"Missä on herrasi ja missä hänen isänsä ja äitinsä?"
Kiinalainen vastasi:
"Kirotut olkoot he kaikki! Nyt olen minä sinun herrasi. Tämä hevonen on
minun, minä sen olen tehnyt. Älä uskokaan, että koskaan enää saisit
nähdä prinssiäsi, minä olen paljoa parempi kuin hän ja täytän kaikki
sinun halusi. Minä annan sinulle kauniita vaatteita, millaisia ikänä
vain haluat. Minä olen rikas mies, ja omistan paljon orjia ja laajoja
maa-aloja."
Sitten hän alkoi laskea leikkiä hänen kanssansa ja koetti mairitella
häntä, mutta prinsessa työnsi hänet luotaan ja alkoi itkeä ja valittaa.
Sattuipa Kiinan kuningas metsästämään tällä seudulla ja huomatessaan
puun, jonka juurella kiinalainen ja prinsessa istuivat, lähestyi hän
sitä, saadakseen lepoa ja virvoitusta. Hän hämmästyi suuresti
nähdessään täällä kaukana asutuilta seuduilta niin ihmeen ihanan tytön
ja tiedusteli kiinalaiselta kuka hän oli.
"Hän on minun vaimoni", vastasi kiinalainen.
Mutta prinsessa hypähti suuttuneena pystyyn ja sanoi:
"Hän valehtelee, herra! Hän on viekas taikuri, joka petoksella on
ryöstänyt minut!"
Kuningas käski seuralaisensa heti vangita kiinalaisen ja antaa hänelle
aika selkäsaunan. Sitte hän lähti kotimatkalle, vieden prinsessan ja
hänen ihmeellisen hevosensa mukanansa. Hevosen hän käski asettaa
aarreaittaansa ja prinsessalle hän antoi oman huoneensa, sillä hän oli
suuresti ihastunut hänen sulouteensa ja kauniiseen ulkomuotoonsa, ja
päätti naida hänet.
Mutta tämäpä ei ollut prinsessalle lainkaan mieleen ja pelastuaksensa
hän tekeytyi hulluksi.
Suurestipa kuningas siis hämmästyi, kun hän vielä samana iltana
mennessään prinsessaa tervehtimään, huomasi hänet aivan muuttuneeksi.
Prinsessa hutki käsillään, potki jalkojaan ja huutaen ja kirkuen repi
vaatteitansa. Kuningas läksi suruissansa pois hänen luotansa, ja kyseli
neuvoa kaikilta valtakuntansa lääkäreiltä ja viisailta miehiltä
saadakseen prinsessan taas terveeksi. Mutta ei mikään keino voinut
hänen tautiansa parantaa.
Sillä välin prinssi oli kulkenut maasta maahan ja kaupungista
kaupunkiin etsien prinsessaansa ja vihdoin kohtalo johdatti
hänet Kiinaankin. Hän tuli Kiinan pääkaupunkiin ja käyskenteli
kauppapaikoilla ja toreilla kuunnellen ihmisten puheita. Sattuipa
kerran, että hän kuuli jonkun kertovan kuninkaasta ja nuoresta tytöstä,
jota kaikki surkuttelivat. Hän astui lähemmäksi ja pyysi, että
hänellekin tapaus kerrottaisiin.
"Tiedä siis", sanoi eräs joukosta "että kuninkaamme joku aika sitten
oli metsästysretkellä ja näki nuoren kauniin neidon vanhan miehen
kanssa istuvan puun juurella. Heillä oli musta puinen hevonen
vieressänsä. Kun kuningas kysyi mieheltä kuka tuo neito oli, niin hän
sanoi hänen olevan hänen vaimonsa. Mutta tyttö kielsi kiven kovaan ja
vakuutti miehen ryöstäneen hänet. Kuningas antoi vangita miehen, ja vei
tytön mukanansa linnaan ja aikoi naida hänet. Mutta silloin tyttö tuli
hulluksi. Kuningas on koettanut kaikkia keinoja saadakseen hänet
paranemaan, mutta ei mikään ole auttanut."
Kun prinssi kuuli tämän kertomuksen, niin hän ihastui suuresti, sillä
nythän hän oli etsittynsä löytänyt. Hän pukeutui tähtientutkijaksi,
pani ylleen leveähihaisen viitan, päähänsä turbaanin ja värjäsi
kulmakarvansa. Sitten hän otti käteensä rasian, jossa oli hiekkaa, ja
kainaloonsa pergamenttikantisen kirjan. Keppiinsä nojautuen hän sitten
astui rukousnauhansa helmiä lukien kuninkaan linnaa kohti ja sanoi
portinvartijalle:
"Sano kuninkaallesi, että viisas tähtienselittäjä on saapunut Persiasta
parantamaan prinsessaa, jonka surullisesta taudista hän on kuullut
puhuttavan."
Vartija kiiruhti nopeasti sisään ja saattoi prinssin kuninkaan luo.
Prinssi astui arvokkaasti kuninkaan eteen, mutisi kaikenlaisia sanoja,
joita ei kukaan läsnäolija voinut ymmärtää ja käyttäytyi aivan kuin
viisas tähtientutkija ainakin. Kuningas sanoi:
"Minulla on tytär, joka vuosikauteen ei ole tehnyt muuta kuin huitonut
ja potkinut. Jos voit parantaa hänet, niin annan sinulle mitä ikänä
haluat."
Prinssi sanoi:
"Vie minut hänen luoksensa, jotta voisin tutkia hänen tautinsa syytä ja
päästä selville, mikä paha henki häntä kiusaa."
Prinssi saatettiin heti prinsessan huoneeseen. Siellä prinsessa makasi
sohvallansa punoittavin silmin ja kasvot vääntyneinä. Prinssi kiiruhti
hänen luoksensa ja sanoi:
"Jumala on lähettänyt sinulle pelastuksen!"
Kun prinsessa kuuli prinssin äänen, niin hän tunsi hänet heti ja
riemuissaan heittäytyi hänen kaulaansa ja tiedusteli miten hän oli
päässyt linnaan. Mutta prinssi vastasi:
"Nyt ei ole aikaa pitkiin selityksiin, sillä saattajani odottavat minua
etuhuoneessa. Mutta minä lupaan tehdä kaikki pelastaakseni sinut.
Koetan keksiä jonkun juonen, jonka avulla pääsemme pakenemaan. Ja
jollei muu auta, niin palaan isäni luo ja hyökkään sotajoukollamme
Kiinaan."
Prinssi palasi sitten kuninkaan luo ja kehotti häntä tulemaan
prinsessan huoneeseen ja katsomaan ihmettä, jonka hän oli saanut
aikaan. Mutta kun he astuivat huoneeseen, niin prinsessa alkoi jälleen
huutaa ja kirkua ja huitoa käsillänsä. Silloin prinssi lähestyi häntä,
mutisi loihtusanoja ja puhalsi hänen kasvoihinsa. Ja kuninkaan
huomaamatta hän kuiskasi prinsessalle:
"Nouse ja käy kuninkaan luo ja suutele hänen kättänsä."
Samassa prinsessa vaipui maahan ikäänkuin hän olisi menettänyt
tajuntansa. Hetken maattuansa hän avasi silmänsä, astui kuninkaan luo,
suuteli kunnioittaen hänen kättänsä ja sanoi:
"Tervetuloa herrani ja kuninkaani! Olen ihmeissäni, että tulit orjaasi
tervehtimään."
Kuningas ihastui ikihyväksi kuullessaan hänen jälleen puhuvan
suloisella äänellä. Sitten hän kääntyi prinssin puoleen ja sanoi:
"Ilmoita joku toive, niin lupaan jo edeltäpäin täyttää sen."
Prinssi vastasi:
"Ei vielä ole aika palkintoa antaa, sillä tauti voisi mahdollisesti
vielä uudistua. Anna kymmenen orjattaren kantaa hänet kylpyyn, mutta
varokoot, ettei hän jalallaan maata kosketa. Pukeutukoon sitten
kallisarvoisiin vaatteihin, jotta hän unohtaisi sydänsurunsa ja hänen
mielensä kävisi keveäksi. Saata hänet sitten sille paikalle kaupungin
ulkopuolelle, josta hänet löysitkin. Sillä siellä paha henki häneen
meni."
Kuningas teki aivankuin prinssi oli määrännyt ja läksi sitten itsekin
visiireinensä ja sotajoukkoinensa kaupungin ulkopuolelle. Prinssi
seurasi hänen mukanansa. Kaiken aikaa hän lausui loihtusanoja,
tarkasteli milloin taivaan kantta, milloin maan pintaa ja antoi
suitsutussavuja levittää ylt'ympärille. Hetken kuluttua hän nosti
päänsä pystyyn, astui kuninkaan luo ja sanoi:
"Herra, minä tiedän nyt, että paha henki, joka tähän tyttöön on mennyt,
asusti alkuaan erään mustan ebenpuisen eläimen ruumiissa. Jos meidän ei
onnistu löytää tuota eläintä, niin tauti tulee uudistumaan kerran
kuukaudessa."
"Sinä olet viisain kaikista viisaista!" huudahti kuningas. "Omin silmin
näin, että tytön ja tuon vanhan rosvon vieressä seisoi musta ebenpuinen
hevonen, ehkäpä se on sama, josta puhut."
Kuninkaan käskystä hevonen tuotiin heti paikalle. Prinssi tarkasteli
sitä joka puolelta ja huomasi, että se oli täydessä kunnossa. Sitten
hän käski sytyttää tulen suitsutusastiaan ja otti turbaanistansa
kourallisen paperipaloja:
"Niinpiankuin istun hevosen selässä", sanoi hän sitten, "nostakaa tyttö
eteeni istumaan ja heittäkää nämät paperipalaset tuleen. Heti kun
hevonen tuntee tuon hajun, se avaa suunsa ja sieramensa, ja kun väännän
tätä kampia, niin paha henki pakenee ulos."
Prinssin neuvoja seurattiin täsmällisesti, ja heti kun prinsessa istui
hevosen selässä, kiersi prinssi kampia, ja hevonen kohosi keveästi
taivasta kohti.
Kuningas kohotti kätensä ylös ilmaan ikäänkuin estääkseen heidän
menoansa, mutta ne vaipuivat jälleen voimattomina alas, sillä prinssi
ja prinsessa olivat jo kaukana ilmassa ja hetken kuluttua katosivat
kokonaan näkyvistä. He saapuivat pian Persiaan, jossa heitä ilolla ja
riemulla tervehdittiin. Sitten he viettivät häänsä suurella komeudella
ja loistolla, kestiten koko kaupunkia. Ja he elivät monta, monta vuotta
onnellisesti yhdessä.