Olipa kerran mahtava kuningas nimeltä Hassib. Hänen valtakuntansa oli
hyvin suuri ja ulottui aina valtamereen saakka. Mutta saavutettuansa
korkean iän hän kuoli ja jätti valtansa ja rikkautensa pojallensa,
kuningas Agibille.
Kuningas Agib ei tyytynyt istumaan valtaistuimellaan ja hallitsemaan
vain rauhallisesti kansaansa. Hän oli nuori ja halusi nähdä vieraita
maita ja antautua kaikenlaisiin seikkailuihin. Hänellä oli monta suurta
laivaa ja hän purjehti usein vieraihin maihin, milloin lyhemmille,
milloin pitemmillekin matkoille. Kerran, purjehdittuaan neljäkymmentä
päivää mitä ihanimmalla ja suotuisimmalla ilmalla, nousi hirveä
myrsky, jota kesti monta päivää. Laiva heittelehti aalloilla kuin
pähkinänkuori, kaikki liitteet narahtelivat ja vesi huuhteli kantta.
Kuningas Agib luuli jo viimeisen päivänsä tulleen. Miehistö oli kauhun
vallassa, ei kukaan kyennyt mitään tekemään ja laiva ajelehti aivan
oman onnensa huomassa.
Mutta äkkiä meri tyyntyi. Kuin peilin pinta se levisi aavana ja tyynenä
silmien edessä. Ei rantaa näkynyt missään. Ei pienintäkään luotoa. Joka
puolella vain meren selkä sulautui taivaan rantaan. Aurinko paistoi
helteisesti. Ei vähintäkään tuulenhenkäystä tuntunut. Mutta laiva kulki
kuitenkin eteenpäin, purjeet pullistuivat, ikäänkuin näkymätön voima
olisi niitä ajanut eteenpäin.
Kun vauhti kiihtyi kiihtymistään, niin perämies huolestui. Hän lähetti
tähystelijän mastoon katsomaan, eikö sieltä näkyisi maata. Ja aivan
oikein! Kaukana taivaanrannassa, suoraan laivan kokan edessä, näkyi
pieni musta pilkku. Laiva kiiti yhä nopeammin sitä kohti, ikäänkuin se
olisi linnun siivillä lentänyt.
Perämies kauhistui kuullessaan tähystelijän tiedonannon. Hän heitti
peräsimen kädestään ja raastoi hiuksiaan ja vaatteitaan.
"Onnettomat!" huusi hän aivan kalpeana. "Me olemme kaikki kuoleman
omat. Myrskyn riehuessa laiva on ajautunut kauaksi tuntemattomille
vesille, ja me olemme tulleet nyt loihdittuun väylään. Tuo musta
pilkku, joka edessämme näkyy, on magneettivuori, joka vetää
auttamattomasti puoleensa kaikki laivat, ja kun ne tulevat kylliksi
lähelle sitä, niin kaikki rautanaulat itsestään irtaantuvat liitteistä
ja imeytyvät vuoreen kiinni, jotta laiva uppoaa tuhansina pirstaleina
mereen."
"Mahdotonta on pelastua itse vuorellekaan", jatkoi perämies
kertomustaan, "sillä se on kokonaan metallista. Ylhäällä sen huipulla
on vain pieni tilkku maata. Siellä seisoo kuparinen temppeli ja
temppelissä on pronssinen ratsastaja pronssihevosen selässä. Tuo ritari
tuhoaa kaikki laivat ja merenkulkijat, eivätkä ihmiset saa rauhaa,
ennenkun ritari on mereen syösty."
Itkua ja valitusta kuului kaikkialla. Miehistö kerääntyi yhteen ja
polvistui kannelle anoen Jumalalta pelastusta. Mutta laiva kiiti yhä
eteenpäin, ja magneettivuori näkyi jo aivan selvästi silmien edessä.
Kuparitemppeli seisoi korkealla paikallaan pylväittensä varassa, ja
pronssiritari ratsunsa selässä ojensi suojelevasti kilpeänsä.
Äkkiä kuului kauheaa jyskettä ja pauketta. Kaikki naulat kirposivat
irti laivasta ja laiva upposi muutamassa sekunnissa syvyyteen.
Kuningas Agib sai käteensä lankun ja alkoi uida sen varassa rantaa
kohti. Hän kuuli ympärillään kauheita hätähuutoja ja näki onnettomien
toveriensa taistelevan aalloissa. Hetken kuluttua kaikki vaikeni. Ei
ketään näkynyt enää veden pinnalla, pieninkin jälki laivasta oli
kadonnut.
Tuuli ajoi kuningas Agibin magneettivuoren rantaan. Se oli sileä ja
liukas, mahdotonta olisi ollut kiivetä sen pintaa ylös. Hän kiersi
saaren ympäri ja huomasi äkkiä portaat, jotka olivat vuoreen hakatut.
Hän tarttui käsin kiinni alimaisimpaan asteeseen ja suurella vaivalla
hän pääsi ylös. Varovaisesti hän kapusi portaita myöten, jotka olivat
niin liukkaat, että hän joka askeleella oli luiskahtaa alas. Vihdoin
hän pääsi vuoren huipulle.
Hän oli niin väsynyt kaikista ponnistuksista, että hän heti heittäytyi
maahan ja nukkui.
Nukkuessaan hän näki unta. Ääni oli sanovinaan hänelle:
"Kun heräät, kuningas Agib, niin kaiva maata jalkojesi alla. Sieltä
löydät kuparijousen ja kolme lyijyistä nuolta. Ota jousi käteesi ja
ammu sillä ritari hevosensa selästä mereen. Kun hevonen kaatuu maahan,
niin hautaa se sille kohdalle, mistä jousen löysit. Sillä tavalla
pelastat maailman suuresta turmiosta. Kun tämän olet tehnyt, niin alkaa
meri kohota aina temppeliä myöten ja veneessä saapuu luoksesi vaskinen
mies. Astu hänen veneeseensä, mutta älä mainitse Jumalan nimeä. Mies
kuljettaa sinua noin kymmenen päivää veneessä, kunnes hän saapuu rauhan
maahan. Siellä tapaat jonkun, joka voi saattaa sinut takaisin
kotimaahasi. Mutta muista, ettet kertaakaan mainitse Jumalan nimeä."
Kun kuningas Agib heräsi, nousi hän iloisesti ylös ja alkoi kaivaa
maata jalkojensa alla. Hän löysikin jousen, ampui sillä ritarin mereen
ja hautasi hänen hevosensa maahan. Meri alkoi nyt myrskytä ja kohosi
yhä korkeammalle, kunnes se ulottui aina temppeliin asti. Hetken
kuluttua ilmestyi vene, joka suuntasi kulkunsa suoraan temppeliä kohti.
Veneessä souti vaskinen mies. Kuningas Agib astui veneeseen ja yhdeksän
päivää mies kuljetti häntä veneessään yhtä mittaa, kunnes
taivaanrannassa kohosi vuoria ja maita. Kuningas Agib ihastui suuresti
nähdessään maata edessänsä, ja unohtaen kaikki varoitukset hän kiitti
Jumalaa pelastuksestansa. Mutta samassa vene kaatui kumoon ja vajosi
mereen.
Kuningas Agib ui koko päivän, aina iltaan saakka. Kun yö lähestyi, oli
hän niin väsynyt, ettei hän jaksanut enää käsivarsiaan liikuttaa ja
valmistui kuolemaan. Mutta kova myrsky nousi äkkiä, jättiläisaalto
syöksyi häntä kohti ja kuljetti hänet maihin. Päästyään rantaan hän
kuivasi vaatteensa ja paneutui maata. Aamun valjetessa hän läksi
tarkastelemaan ympärilleen. Hän oli tullut saareen, joka kohosi
keskeltä suurta merta. Mutta se oli viljava ja kaunis ja puut olivat
täynnä hedelmiä. Kuljeskeltuaan kaiken päivää saarellaan hän huomasi
laivan lähestyvän mereltä. Hän kiipesi puuhun, piiloutui sen latvan
alle ja näki että laivasta nousi maalle kymmenen orjaa, jotka kantoivat
käsissään koreja ja lapioita. Keskellä saarta he kaivoivat maata,
kunnes luukku tuli näkyviin. He palasivat takaisin laivaan ja toivat
sieltä ruokavaroja, mattoja, peittoja, tyynyjä, kaikkea mitä taloudessa
voidaan tarvita ja kantoivat kaikki luolaan. Lopuksi he saattoivat
maahan vanhan, harmaahapsisen miehen, joka talutti kädestä nuorukaista.
Hän oli hento ja kaunis, kuin lehtiin puhjennut oksa.
He laskeutuivat kaikki alas luolaan ja olivat siellä kolmatta tuntia.
Sitten vanhus palasi takaisin orjien kanssa, mutta nuorukainen ei ollut
heidän seurassaan. He lapioivat mullan jälleen paikoilleen, tasoittivat
maan ja palasivat laivaan. Pian laiva katosi taas näkyvistä.
Kuningas Agib laskeutui nyt alas puusta ja astui sille paikalle, missä
orjat olivat maata kaivaneet. Hän poisti mullan luukulta ja avasi sen.
Portaat johtivat alas sievään huoneeseen, jossa nuorukainen istui
pehmeällä sohvalla. Kun hän näki kuningas Agibin edessänsä, niin hän
kauhistui ja muuttui kalman kalpeaksi.
Mutta kuningas Agib rauhoitti häntä.
"Älä pelkää", sanoi hän nuorukaiselle, "minä olen ihminen samoin kuin
sinäkin. Minä näin miten sinut saatettiin tänne ja minun kävi sinua
sääli. Sano, miksi sinut on tänne elävältä haudattu?"
Kun nuorukainen huomasi, ettei hänellä ollut syytä pelätä kuningas
Agibia, tuli hän iloiseksi ja sanoi:
"Oi veljeni, minun kohtaloni on hyvin ihmeellinen! Isäni on
jalokivikauppias, ja hänellä on paljon tiluksia ja orjia. Kaikki
häneltä on hyvin menestynyt, mutta hän suri sittenkin haikeasti, sillä
hänellä ei ollut yhtään poikaa. Hän näki kerran unta, että hänelle
syntyisi poika, mutta tämä poika kuolisi nuorena. Jonkun ajan kuluttua
minä synnyinkin ja isäni ilo oli aivan rajaton. Hän tiedusteli
tietäjiltä kohtaloani ja ne sanoivat hänelle:
"'Poikasi elää viisitoista vuotta, mutta sitten hän joutuu suureen
vaaraan. Keskellä merta on magneettivuori, jonka huipulla istuu
kuparinen ritari kuparisen ratsunsa selässä. Kuningas Agib syöksee sen
mereen ja viisikymmentä päivää sen jälkeen hän tappaa poikasi.'
"Tämä ennustus saattoi isäni suuren tuskan valtaan ja kymmenen päivää
sitten, saatuaan kuulla, että kuningas Agib todellakin oli syössyt
kupariritarin mereen, hän antoi valmistaa minulle tämän maanalaisen
luolan. Täällä minun täytyy olla, kunnes nuo viisikymmentä päivää ovat
kuluneet, ja sitten isäni tulee minua jälleen noutamaan. Tällainen on
minun elämäni tarina."
Kun kuningas Agib tämän kuuli, päätti hän olla ilmaisematta itseään
nuorukaiselle ja ajatteli:
"Tosin minä syöksin kupariritarin mereen, mutta tätä nuorukaista en ota
hengiltä." Ja kääntyen hänen puoleensa hän sanoi:
"Ole huoleti, kaikki käy hyvin ja sinä pelastut kuolemasta. Minä jään
sinun luoksesi, kunnes isäsi tulee sinua noutamaan."
Nuorukainen oli tästä hyvin iloinen. He istuivat nyt yhdessä ja
juttelivat ja pitivät hyvänään kaikkia niitä herkkuja, joita
nuorukaisen isä oli häntä varten varannut. Ja aika kului heiltä
hupaisesti päivästä päivään.
Kuningas Agib kiintyi yhä enemmän tähän nuorukaiseen ja koetti kaikella
tavalla olla hänelle avullinen. Hän unohti omat huolensakin, ja
ajatteli vain miten hän voisi olla hänelle hyödyksi ja ratoksi.
Nuorukainen oli tästä ystävyydestä hyvin kiitollinen ja he tuumivat
keskenänsä, että he yhdessä palaisivat nuorukaisen maahan ja että
kuningas Agib jatkaisi sieltä matkaansa omaan valtakuntaansa.
Kun aika oli loppuun kulunut ja he viimeisen päivän aamuna ilolla
odottelivat vanhuksen tuloa, nuorukainen kiitti Jumalaa
pelastuksestansa ja kuningas Agibia, joka oli tämän ajan hänelle niin
suuressa määrin lyhentänyt ja keventänyt. He kävivät pöytään syömään ja
nuorukainen pyysi kuningas Agibia leikkaamaan hänelle palasen meloonia.
Kuningas Agib toi kauniin meloonin ja nousi ottaakseen veitsen, joka
oli hyllyllä nuorukaisen istuimen yläpuolella. Mutta samassa hänen
jalkansa luiskahti ja veitsi putosi suoraan nuorukaisen sydämeen. Hän
kaatui maahan ja heitti heti paikalla henkensä.
Kun kuningas Agib huomasi nuorukaisen kuolleeksi ja tiesi tahtomattaan
ottaneensa hänet hengiltä, niin hän alkoi vaikeroida ja itkeä. Hän oli
aivan toivoton, sillä olihan ennustus sittenkin mennyt täytäntöön.
Hiukan toinnuttuansa hän poistui luolasta, laski luukun paikoilleen ja
peitti sen mullalla. Hän kiipesi jälleen korkeaan puuhun ja tähysteli
merelle, milloin laiva tulisi näkyviin. Hänen ei tarvinnutkaan odottaa
kauan, ennenkuin laiva laski rantaan ja orjat saattoivat vanhuksen
maihin. Kauhukseen he huomasivat, ettei multa luukun päällä ollutkaan
kiinteätä, ja tultuaan alas luolaan he näkivät nuorukaisen puukko
rinnassa. He huusivat kaikki ääneensä ja repivät vaatteitaan. Vanhus
meni tainnoksiin ja makasi niin kauan tunnottomana, että orjat luulivat
hänenkin kuolleen. Vihdoin hän kuitenkin tointui ja orjat kantoivat
nuorukaisen takaisin laivaan.
Kuningas Agib seurasi kaikkea piilopaikastansa ja nähdessään vanhuksen
sydäntäsärkevän tuskan, hänen rintaansakin ahdisti ja vaivoin hän sai
pidätetyksi tuskanhuutoa. Vihdoin laiva poistui rannasta ja katosi
näkyvistä.
Kuningas Agib eli kokonaisen kuukauden vielä saarella ja huomasi joka
ilta auringon laskiessa, että vesi vähenemistään väheni rannasta ja
kuukauden kuluttua oli meri aivan kuivunut. Kuningas Agib läksi nyt
iloisella mielellä saaresta ja tuli mannermaalle. Kuiva hiekka-aavikko
levisi täällä hänen silmiensä eteen. Ei mitään muuta näkynyt kuin
hiekkaa joka taholla. Kuningas Agib läksi rohkeasti samoamaan erämaan
läpi ja näki vihdoin edessään tulen. Hän luuli jonkun sytyttäneen sen
palamaan, mutta lähemmäksi tultuaan hän huomasikin sen kupariseksi
linnaksi, joka loisti ja kimalteli auringon valossa. Harmaapäinen
vanhus astui kymmenen nuorukaisen seurassa häntä vastaan. Kuningas Agib
katseli heitä kummeksien, sillä he olivat kaikki silmäpuolia. He
tervehtivät kuningas Agibia ystävällisesti ja kysyivät häneltä, mistä
hän tuli. Hän kertoi heille koko elämäntarinansa. He saattoivat hänet
linnaan ja tarjosivat hänelle ruokaa ja juomaa. Ja kun he olivat
istuneet jonkun aikaa yhdessä ja jutelleet, niin oli jo ilta käsissä.
Kuningas Agib olisi mielellään tahtonut tietää, mikä onnettomuus oli
heitä kohdannut ja miksi he kaikki olivat silmäpuolia, mutta kaikkiin
kysymyksiin he pudistivat vain päätään ja sanoivat:
"Älä kysy. Meidän onnettomuutemme voi vain se ymmärtää, joka itse on
sitä kokenut. Ja siitä Jumala sinua varjelkoon."
Oli makuullemenon aika ja vanhus toi kullekin nuorukaiselle vadin, joka
oli vaatteella peitetty. Niissä oli tuhkaa ja tervaa ja piitä, ja
nuorukaiset tahrasivat sillä kokonaan kasvonsa, jotta he olivat kauheat
nähdä. Kuningas Agib kysyi ihmeissään:
"Miksi te tahraatte kasvonne tuolla tavalla? Voisi luulla teidän
kadottaneen järkenne."
"Se on meidän rangaistuksemme", sanoivat nuorukaiset. "Se on palkka
ylpeydestämme ja uteliaisuudestamme."
Vihdoin he kuitenkin lakkasivat tahrimasta itseänsä ja panivat maata.
Mutta kuningas Agib ei saanut unta silmäänsä. Hän mietti kaiken yötä,
mikä saattoi olla syynä nuorukaisten kummalliseen käytökseen ja aamulla
hän pyysi yhä uudestaan vanhusta ilmaisemaan hänelle heidän
salaisuutensa. Mutta hän sanoi:
"Olenhan jo sanonut sinulle, etten voi sitä ilmaista. Jokainen voi vain
sitä kokea."
Mutta kun kuningas Agib ei antanut hänelle rauhaa, niin hän vei hänet
mukanaan kedolle, teurasti siellä lampaan ja nylki siltä nahan. Sitten
hän antoi kuningas Agibille veitsen ja sanoi:
"Ryömi tuon nahan sisään, niin ompelen sen kiinni. Minä jätän sinut
tänne, ja hetken kuluttua tulee suuri lintu Rok, joka tarttuu sinuun
kynsineen kiinni ja vie sinut mukanansa. Kun huomaat, että se päästää
sinut maahan, niin leikkaa nahka auki. Heti kun se näkee sinut, se
lentää pakoon. Astu sitten tietä myöten, niin tulet linnan edustalle.
Sieltä saat mitä haluat. Sillä tuo linna on syynä meidän
onnettomuuteemme."
Kuningas Agib ryömi nahan sisään ja hetken kuluttua hän kuuli suhinaa
ilmassa ja tunsi linnun tarttuvan kynsillään häneen kiinni. Hän lensi
huimaavaa vauhtia ilmassa, jotta hänen päänsä joutui aivan pyörälle.
Vihdoin lintu laski hänet kalliolle, ja kuningas Agib leikkasi nahan
auki. Hän heitti nahan hartioiltaan ja alkoi astua tietä myöten, joka
johti komeaan linnaan. Portti oli auki, ja kuningas Agib astui sisään.
Hän joutui suureen puutarhaan, jossa puiden lehdet olivat kullasta ja
hopeasta ja moniväriset linnut istuivat oksilla ja visersivät. Linnan
portailla seisoi neljäkymmentä tyttöä hopeavaatteissa. He olivat hyvin
ihanat nähdä ja tervehtivät kuningas Agibia ystävällisesti. He
kiiruhtivat häntä vastaan, saattoivat hänet linnaan ja asettivat hänet
keskellensä istumaan.
"Me olemme sinun orjasi", sanoivat he, "käske meitä, niin me
tottelemme."
Ja he toivat hänelle herkullisia ruokia kultalautasilla |a pukivat
hänen ylleen koreat vaatteet ja tanssivat ja lauloivat hänen
huviksensa. Siten kului kokonainen vuosi tässä ihmeellisessä linnassa,
vaikka aika kuningas Agibin mielestä tuntui lyhyeltä kuin yksi ainoa
päivä. Mutta kun vuosi oli umpeen mennyt, niin tulivat tytöt eräänä
aamuna itkien ja valittaen kuningas Abigin luo.
"Miksi te itkette?" kysyi kuningas Agib ihmeissänsä.
Ja yksi neitosista vastasi:
"Me itkemme, sillä me pelkäämme kadottavamme sinut. Tiedä siis, me
olemme kaikki kuninkaantyttäriä, jotka asumme tässä linnassa. Joka
vuosi on meidän pakko poistua täältä neljäksikymmeneksi päiväksi. Sen
ajan kuluttua me palaamme takaisin ja elämme täällä taas kokonaisen
vuoden. Mutta sinä saat jäädä tänne jos haluat, kunnes me palaamme
takaisin. Saat kaikki linnan avaimet haltuusi ja voit ihailla sen
aarreaittoja, joita kaikkiaan on sata kappaletta, mutta yhden ainoan
huoneen ovea et saa avata. Jos astut sinne sisään, niin onnettomuus
kohtaa sinua, etkä koskaan enää saa palata tänne takaisin. Mutta me
pelkäämme, ettet voi hillitä uteliaisuuttasi."
He pyysivät ja rukoilivat, että kuningas Agib malttaisi mielensä eikä
tahallansa syöksyisi onnettomuuteen, ja kuningas Agib lupasi pyhästi
olla koskematta tuohon huoneeseen. Tytöt läksivät pois, ja kuningas
Agib jäi yksin linnaan. Hän avasi ensimäisen aarreaitan oven, ja tuli
ihanaan puutarhaan, joka oli yhtä häikäisevä ja kaunis kuin paratiisi.
Hän käveli puutarhan käytävillä ja kuunteli lintujen ihmeellistä laulua
ja purojen pulppuamista. Ja hän poimi puista hedelmiä, jotka
kimaltelivat sateenkaaren kaikissa väreissä ja olivat ihanat syödä.
Lukemattomista harvinaisista kukista levisi hurmaava tuoksu ilmaan, ja
vilvoittava tuulenhenki siveli ohimoita.
Kun kuningas Agib oli kyllikseen ihaillut tätä lumottua paratiisia,
niin hän sulki oven ja avasi toisen aarreaitan. Siellä oli
rautahäkeissä mitä ihmeellisimpiä eläimiä. Siellä oli suuria
juhlallisia jalopeuroja, joiden tuuheat harjat hulmusivat tuulessa,
jättiläissuuruisia norsuja, tiikereitä ja käärmeitä. Maailman suurimmat
ja pienimmät linnut olivat samaan häkkiin suljetut ja ne pyrähtelivät
hyvässä sovussa rinnatusten. Valkeaturkkinen jääkarhu leikitteli pienen
hiiren kanssa ja kesy jänis hyppeli jättiläiskäärmeen selässä.
Kun kuningas Agib oli kyllikseen katsellut näitäkin ihmeitä, niin hän
avasi kolmannen huoneen oven. Sinne oli kerätty jalokiviä ja timantteja
kaikista maailman ääristä. Seinät olivat marmorista veistetyt, katto
kultainen, lattia kirkkainta kristallia, jotta kuningas Agib saattoi
selvästi nähdä siinä kuvansa. Katosta riippui hienotekoinen kruunu,
jossa timantit ja rubiinit ja smaragdit loistivat kuin kirkkain valo.
Kuningas Agib ei ollut nähnyt koskaan mitään niin loistavaa ja
silmiähäikäisevää. Hän oli mielestään nyt rikkain kuningas koko
maailmassa, sillä olivathan kaikki nuo aarteet hänen omansa. Ja
tyytyväisin mielin hän astui jälleen toiseen kamariin.
Siten aika häneltä kului kun linnun siivillä. Yksi yö oli enää
jäljellä kunnes tyttöset palaisivat takaisin, mutta kaikki
yhdeksänkymmentäyhdeksän aarreaittaa olivat myös katsotut. Hän rupesi
tuumimaan mitä hän nyt tänä viimeisenä iltana tekisi, sillä aika tuntui
odotellessa pitkältä ja yksinäisyys ikävältä. Hän astui kaikkien
aarreaittojen ohi ja koetti mielessään muistella mitä hän kussakin oli
nähnyt. Siten hän tuli yhdeksännenkymmenennenyhdeksännen oven luo ja
siitä oli enää vain askel sadanteen aarreaittaan. Hänellä oli
avainkimppu kädessänsä ja vaistomaisesti hän tuli tarttuneeksi pieneen
kultaiseen avaimeen, joka kuului tuon kielletyn huoneen oveen. Ovi oli
kokonaan kullasta ja täynnä kirjailuja ja hän astui lähemmäksi
tarkastellaksensa sitä. Avaimen reikä oli pieni, ja hän kumartui
kurkistaaksensa siitä sisään, mutta hän ei voinut mitään nähdä. Hän
aikoi jo palata takaisin, mutta hänen jalkansa olivat ikäänkuin
kiinniliimatut lattiaan. Ja hänet valtasi niin vastustamaton halu avata
tuo ovi, että hän lopulta ei voinut haluaan vastustaa, vaan pisti
avaimen lukkoon.
Ovi lensi auki ennenkuin hän ehti avainta kiertääkään, ja tukehduttava
tuoksu ja voimakas ilmavirta löyhähti häntä vastaan, niin että hän oli
kaatua selälleen. Hän rohkaisi kuitenkin mielensä ja astui sisään.
Lattialle oli saframia siroiteltu ja seinillä paloi hyvänhajuisia
vahakynttilöitä hopeisissa ja kultaisissa lampuissa. Keskellä lattiaa
paloi tuli kahdessa suuressa suitsutusastiassa ja huumaava höyry kohosi
niistä ilmaan. Peremmällä oli musta ratsu, se oli yötäkin mustempi ja
kiiltävä karvaltansa. Kultaiset suitset olivat sen suussa ja selässä
kultainen satula. Vastustamaton voima vei kuningas Agibin ratsun luo ja
hän nousi sen selkään. Hän iski kannuksensa sen kylkiin, mutta se ei
liikahtanut paikaltansa. Silloin kuningas Agib suuttui ja läimähytti
sitä piiskallansa. Hevonen hirnahti aivan kuin ukkonen olisi jyrissyt,
ja levittäen kaksi suurta mustaa siipeään se kohosi ilmaan ja vei
kuningas Agibin mukanansa.
Lennettyään hyvän aikaa korkealla ilmassa merien ja vuorien yläpuolella
se vihdoin laskeutui alas erään linnan katolle, ja ravistettuaan
kuningas Agibin selästään, se potkaisi kaviollaan hänen oikean silmänsä
puhki.
Kun kuningas Agib silmäpuolena astui alas linnaan, niin hän huomasikin
tulleensa takaisin silmäpuolien nuorukaisten luo, jotka kiiruhtivat
hänen luoksensa.
"Nyt sinä tunnet meidän elämäntarinamme", sanoivat he kuningas
Agibille. "Emme mekään tyytyneet siihen onnelliseen elämään, joka
meille oli tarjona, vaan halusimme yhä enemmän, sen vuoksi me tulimme
rangaistuiksi."
Kuningas Agib siveli kipeää silmäänsä ja ajatteli mitä kaikkea pahaa
hän oli saanut aikaan sekä toisille että itsellensä ja katui syvästi
kevytmielistä elämäänsä. Hän muisti omaa valtakuntaansa ja
alamaisiansa, jotka hän oli jättänyt oman onnensa huomaan ja katkerat
kyyneleet virtasivat pitkin hänen poskiansa.
"Minä olen saanut ansaitun rangaistukseni", sanoi hän nuorukaisille,
"kun en seurannut teidän neuvoanne. Mutta minä kärsisin nöyrästi
onnettomuuteni, jos pääsisin takaisin omaan maahani ja saisin hyvittää
kaikki pahat tekoni."
Vanhus, joka yhdessä nuorukaisten kanssa oli saapunut kuningas Agibin
luo, katsoi lempeästi häneen ja laski kätensä hänen päälaellensa.
"Kuningas Agib", sanoi hän, "sinun katumuksesi on liikuttanut henkien
kuninkaan sydäntä, joka koko ajan on johtanut kulkuasi. Hän sallii
sinun palata takaisin omaan maahasi."
Vanhus kohotti sauvaansa, joka hänellä oli kädessänsä ja kosketti sillä
kolmasti kuningas Agibia olkapäähän. Hänen silmänsä mustenivat ja hän
kaatui maahan. Mutta kun hän tointui jälleen, niin kuparilinna oli
kadonnut sekä silmäpuolet nuorukaiset, ja sen sijaan hän huomasi
olevansa omassa linnassaan visiiriensä parissa, jotka riemuiten
tervehtivät häntä.
Siitä päivästä asti kuningas Agib hallitsi viisaasti ja rakkaudella
valtakuntaansa, eikä halunnut lähteä enää maailmaa kiertämään.