MIKKO. Minkä poikien tähden?
SUSANNA. Sen teidän Martin tähden? Katsokaahan, kun minä ongin kaikki
selväksi, niin pääsin tietoon, että Kalle oli katsellut Reginaa ja että
Martti sen on tehnyt se on päivän selvää, kun mies ihan uskoa roikkuu
meidän nurkissa.
LIISA. Mutta Reginahan on aiottu Juhalle.
SUSANNA. Niin on aijottu, mutta enhän minä sille mitään mahda, että
hänellä oli sellainen luonto, joka vetää poikia tykönsä. Kyllä minä sen
ymmärrän; Niin minäkin olin ennen. Aijai, sitä menoa kuin oli minunkin
kotini nurkissa silloin, kun minä olin nuori. Nuorihan minä nytkin olen
vielä, mutta silloin kun olin naimaton. Vielä enemmän minulla oli. Ja
kun Tuomas vainaja minut sai omakseen, niin aidalla minä istuin ja
katselin, kun pojat rehkivät painissa. Ja herra jestas sentään, minkä
näköinen se minunkin Tuomaani oli, kun hän siitä pääsi. Oli se ihana
aika! Koko naama veressä ja minä itkin ja kuivasin, kuivasin ja itkin.
Totta kai minun itkeä täytyi. Ja siitä se sitten tuli. Ja hyvä mies se
Tuomas olikin, kun miehekseni pääsi. Kuoli vaan liian varhain.
MIKKO. Millä tavalla se meidän Martti tappelusta selvisi? Ei hän tällä
kulmalla vielä ole kertaakaan alakynteen jäänyt.
SUSANNA. Ei täällä, mutta toista on, kun Brockmanin Kallen kanssa menee
yhteen. En minä tiedä, kuka siinä voitolle olisi jäänyt, sillä molemmat
mennä ploiskahtivat Koljon virtaan. Meillehän se Kalle tuli. Ja märkä
se oli, herranen aika, miten märäksi ihminen tuleekaan, kun vaatteet
päällä veteen joutuu! Minä niitä sitten kuivasin, niitä vaatteita
nimittäin, uunin päällä. Äsken Kalle sitten läksi kotiaan kohdin,
mutta kovin krympättynä. Reginan suhteen oli kaikki loppunut, sen minä
huomasin. Kyllähän Regina häntä koetti lohdutella, mutta mies oli
synkkä kuin murhaaja käräjillä.
LIISA. Pelkää, että tämä juttu kerrotaan pitäjällä ja hänelle
nauretaan. Sellainen sammuttaa pahimmankin rakkauden miehessä.
SUSANNA. Se on selvää, se. Kyllähän minä sen Reginan olisin sille
Kallelle suonut.
MIKKO. Mutta onhan Regina Juhan morsian.
SUSANNA. Jos minä oikein totta puhun ja ajatukseni tuon julki, niin ei
minulla mitään sitä vastaan olisi, että hän menisi jollekulle toiselle.
Ottakaa hänet tänne Martin vaimoksi.
LIISA. En minä häntä ottaisi.
SUSANNA. Kyllä minä sen ymmärrän, voi, voi, miten hyvin minä sen
ymmärrän. Onhan se Regina hyvä työihminen ja kauniskin hän on, mutta
kun sillä on se hirmuinen roikka mukanaan. On isä, äiti ja kaksi
sisarta ja kaikki nämä ovat ihan riivattuja komentamaan. Ei siinä auta
muu kuin aina pitää halkoa lähellä, jos tahtoo emännyyden säilyttää.
Kyllä minä tähän asti olen voitolla ollut heitä kaikkia vastaan, sillä
eivät ne toki kehtaa vielä pahaa luontoaan täydellisesti näyttää. Mutta
arvaahan sen, että kun häät ovat olleet, niin olen minä talossani kuin
lude, joka saa etsiä rakoa, minne pääsisi piiloon.
MIKKO. Miksi se Juha ei aja sitä roikkaa pois?
SUSANNA. Meidän Juha! Se on niin hiljainen ihminen, etten sitä uskoisi
omaksi pojakseni, ellen sitä varmasti tietäisi. Isänsä joikin toisinaan
ja olikin humalassa hauska mies, lauloi ja hoilasi ja puheli mukavia.
Mutta tämä ei ole maistanut viinan tippaakaan. Ja kun hänellä on
joutoaikaa, niin istuu ja tutkii raamattua. Ilmankos se Regina saa
toisinaan hänestä tarpeekseen. En minä usko, että hän halaakaan sitä
morsiantaan muuta kuin kerran viikossa, vaikka tämä on samassa talossa.
Ei sitä sentään nuori tyttö niin vähään tyydy. Sano suoraan Liisa;
tyytyisitkö sinä, jos olisit nuori?
LIISA. En minä usko, että Mikko halasi minua ennen häitä ollenkaan.
Enkä minä sitä kaivannutkaan. Ennättää sen sittenkin.
SUSANNA. Ihmeiden ihme! Onko niitä sellaisia ihmisiä maailmassa! Mutta
kun lukee sitä korkeaa veisua, niin silloin tietää yhtä ja toista.
MIKKO. Minä luen aina profeettoja!
SUSANNA. Ne mekastavat aina niin kovasti. Kyllähän sitä sellaista
on terveellistä lukea, mutta sittenkin... Te ette siis huoli siitä
Reginasta. Mutta jos Martti haluaa hänet, niin huolitte kai sitten.
LIISA. Ei Martti ole meille siitä mitään puhunut. Ja hän on sellainen
poika, ettei hän sentään mitään tee vanhempiensa tahtoa kysymättä.
(Maria ja Henna tulevat.)
MARIA. Päivää! Isäntä käski sanoa, että meillä olisi talkoo torstaina.
Kai täältäkin tullaan?
LIISA. Meillä on heinänkorjuu jo siksi loppunutkin, kyllä me tulemme
kaikin. Kuinka siellä teillä näin kauan on kestänyt?
MARIA. Meillä ei ole ollut väkeä kylliksi, ja ne niityt, jotka ovat
siellä virran varrella, eivät ole vielä olleet niitettävissä.
MIKKO. Kiire siinä jo onkin, jos tahtoo ennättää kaikki heinät korjuun,
ennenkuin ruis pakkaa päälle.
SUSANNA. No, Maria, sehän oli tavaton tappelu, joka siellä eilisiltana
oli Koljon sillalla.
MARIA (hätkähtää). Minä olen ihan onneton siitä! Että ne viitsiikin
sillä tavalla!
SUSANNA. Voi, voi, et sinä tunne vielä nuoria miehiä; Kyllä he tapella
jaksavat. Ei siinä auta sakot ja pappien saarnat. Veri se on, joka
sellaista tekee.
HENNA (joka on istunut uunin luo sisään tultuaan). Tiesi, miten siinä
olisi käynyt, ellen minä olisi tullut apuun.
MARIA. Niin, tämä Hennahan sen kaiken lopetti.
SUSANNA. Mutta sehän on Henna. Minä tässä katselinkin, että tutun
näköinen se on.
(Menee kättelemään.)
Kyllähän minä Läpikäytävän Hennan muistan siltä ajalta, kun isäni vielä
asui Längelmäellä. Aijai, ettei se Henna vain tehnyt taikoja silloin,
kun minä naimisiin menin.
HENNA. Eihän sitä tarvittu, kun vallesmannin röökynä oli niin korea ja
hemaiseva.
SUSANNA. Niin, niin, kun muistelee niitäkin aikoja! Vai Henna se nyt
tappelun lopetti?
HENNA. Niinhän minä tein. Minä olen mieheni niin usein laahannut pois
tappeluista, että kyllä minä kaikki konstit tunnen. Minä ryömin kuin
kissa hiirtä vahdatessaan poikien jalkoihin ja tarrasin kinttuihin
kiinni. Ei se mieskään yhdellä jalalla pystyssä pysy, ei ainakaan
silloin, kun toisen kanssa tappelee. Ne menivät niin että roiskahti
kaidepuun yli virtaan; Siellä ne sitten mulskivat aikansa ja nousivat
rannalle. Mutta sellainen sisu niillä vielä oli sielläkin, etteivät
edes samalle rannalle tahtoneet nousta, vaan toinen nousi toiselle ja
toinen toiselle.
LIISA (mennen ovea kohden). Minnekähän se Martti ne vaatteensa on
jättänyt. Pitää mennä aittaan katsomaan, etteivät siellä sikisty aivan
pahanpäiväisiksi. Ne pojat heittävät vaatteitaan sinne ja tänne yhteen
kasaan.
(Menee)
MIKKO. No, onko se Henna taas taikamatkoilla?
HENNA. Ei minulla tähän pitäjään asiaa ole. Minä olin vain läpimatkalla
sinne Eräjärvelle. Siellä on sellainen onneton likka, joka ei tahdo
miestä saada, ei, vaikka mikä olisi. Ja ellen minä auta, niin Kyöpelin
klasivuorta se kiivetä saa.
MIKKO. Henna onkin kai monen siltä matkalta pelastanut?
HENNA. Onhan tuota tullut tehdyksi. Onhan lähimmäistä autettava siinä
missä kukin voimainsa mukaan voi. Ja naiminen on pyhä ja vakava asia.
Ei siihen vain jokainen toisten auttamatta pääse, kun ne miesriiviöt
ovat tulleet sellaisiksi junttipäiksi, että eivät menisi pappilaan
vaikka mikä olisi. Houkuteltava niitä on ja konstia on käytettävä.
SUSANNA. Ei Henna nyt mene tästä pitäjästä pois, ennenkuin on meillä
käynyt. Minäkin olen nyt leskenä.
HENNA. Niin, minä olen sen kuullut, että röökynä on leski. Mitenkäs se
isäfaari jaksaa? On kai vielä yhtä nuori ja kekkee kuin ennenkin?
SUSANNA. Samanlainen hän on kuin ennenkin. Onko siellä Längelmäellä
kuollut viime aikoina paljon ihmisiä?
HENNA. Ainahan niillä on se tapana ollut. Milloin enemmän milloin
vähemmän. Lapsia tietysti kuolee parhaasta päästä, mutta menee siinä
keski-ikäisiäkin. Voi, kyllä se oli vahinko, ettei röökynä ollut leski
silloin, kun se Västilän Laurilan Lauri isäntä leskeksi jäätyään haki
itselleen uutta vaimoa. Siinä oli sitten touhua. Koko pitäjä sitä
hakemista ja valikoimista seurasi. Lesken se sitten otti, kun ei ketään
nuorta tyttöä saanut. Mutta olisi röökynän kelvannut mennä siihen
taloon.
SUSANNA. Onko hänellä poikia?
HENNA. Onhan se Jaakko. Komea ja roteva poika. Pitkä, tavallista
pitempi. Se on nyt juuri siinä iässä, että senkin pitäisi mennä
naimisiin. On ainoa poika ja saa talon. Eihän sitä juuri kannata mennä
muuta kuin sellaiseen taloon, jossa on yksi poika. Kyllähän niistä
tytöistä sitten pääsee perunkirjoituksissa, vaikka eivät ne langot
niitä hauskimpia ole; vaativat ja vaativat. Mutta pääseehän niistä.
Mutta toista on pojat. Minä tiedän talon, en nyt viitsi nimeä sanoa,
mutta siellä pojat niin riitelivät perinnöstä, että piti pöytäkin
sahata kahtia, kun ei kukaan tahtonut toista puolta toiselle sovinnolla
antaa.
SUSANNA. Mutta se Jaakko? Vai on pitkä ja komea?
LIISA (tulee sisään). Enkö minä sitä arvannut. Sinne se Martti oli
pannut vaatteet märkinä nurkkaan yhteen kääröön. Olisi luullut, että
näitä ei ole mestarilla koskaan teetetty, niin ovat rypyssä.
(Oikoo vaatteita ja asettaa ne kuivumaan takan päälle.)
SUSANNA. Tekisi niin mieli jäädä tuota Hennaa puhuttamaan, sillä on
aina niin mukavia juttuja, mutta ne voivat siellä kotona tehdä mitä
tahansa, ellei ole aina vieressä katsomassa. Hyvästi nyt. Henna tulee
sitten varmasti meille. Tässähän se on ihan vieressä.
HENNA. Kyllä minä tulen. Onhan sitä niinkuin sukua, kun on samassa
pitäjässä syntynyt. Örisse aina lähempää kuin vieraasta pitäjästä
olisi.
SUSANNA (kättelee kaikkia). Hyvästi nyt. Ja Henna ei sitten unohda
millään tavalla tulla meille. Minä annan vaikka ryypyn.
(Menee.)
LIISA (tarkastaen riippumaan asetettuja housuja). Ja millä tavalla se
poika on housujaan pidellyt! Ihan rikki!
HENNA (nauraen). Hähähähähä! Siinä rytäkässä ne repesivät. Minä näin
sen!
LIISA. Kyllä näistä paikkaamalla vielä tulee työhousut, mutta ei näitä
enää pyhänä pidä. Missähän, Mikko, se pitäjän räätäli tähän aikaan on
työssä? Pitäisi mestarille saada sana.
MARIA. Mestari tuli juuri sinne Sikalaan tänä aamuna.
LIISA. Voi todellakin sanoa, missä housut repee, siellä räätäli on
paikalla kepee. Jos sinä, Mikko, menisit heti hänelle puhumaan. Kai tuo
siinä muun työn välissä ennättäisi housut tehdä Martille. Minulla on
aitassa vielä tätä samaa sarkaakin.
MIKKO. Voihan tuota mennä, niin on sekin asia sitten hoidettu aikanaan.
(Ottaa lakkinsa ja menee.)
HENNA. Kyllä on tämä isäntä nöyrä ja kuuliainen. Ei niitä olekaan
monessa paikassa sellaisia. Komentieraavat akkaansa ihan aamusta
iltaan.
LIISA. Miehissä ja miehissä on kovin suuri ero.
HENNA. Siinä emäntä sanoi ihan toden sanan. Kyllä se ero on niin suuri,
ettei sitä uskoisikaan.
LIISA. Ei kai sinulla, Maria, ole kovin kiirettä pois.
MARIA. Ei ole. Tarvitaanko minua täällä?
LIISA. Minun pitäisi käydä vähän niityllä juuri nyt. Pitää viedä sinne
niille juotavaa. Minun pitäisi vähän puhua sinulle asioista.
MARIA. Kyllä minä sen ajan tässä odotankin.
LIISA. Pitää samalla vähän toruakin sitä Marttia, kun ei ole äidilleen
mitään puhunut tuosta tappelusta.
(Menee.)
HENNA. Voi sinua, kultainen nypykkä, kyllä saat hyvän anopin ja apen,
jos tähän taloon pääset. Minä olen jo nähnyt niin monta taloa ja niin
monta perhettä, että ihan haistan heti tupaan tullessani, missä ollaan
onnellisia. Minä myisin vaikka autuuteni, jotta hankkisin sinulle
miniän paikan tällaisessa talossa.
MARIA (alakuloisena). Auttaako siinä enää mitään, kun se tappelukin oli
eilen.
HENNA. Auttaa ja auttaa varmasti, kun minä hommaan. Katsohan, kohtalon
sormi pisti ihan siihen paikkaan, missä apu on.
MARIA. Ja missä se on?
HENNA. Tuolla uunin päällä.
MARIA. Mikä siellä sitten on?
HENNA. Ne housut. Jos saa nuori tyttö käsiinsä rakastamansa miehen
housut, niin on taika, joka varmasti auttaa. Se tepsii mieheen ihan
tiukasti.
MARIA (innostuen). Ja mikä se taika on?
HENNA. Sinun pitää ottaa nuo Martin housut ja sitten jauhaa niitä
käsikivillä.
MARIA. Herranen aika, pitääkö minun he sitten jauhettuina syödä?
HENNA. Ei, ei niitä syödä sentään tarvitse, mutta jauhaa ne pitää
oikein pieniksi. Ja että kohtalon sormi on tismalleen tämän asian
päällä, se nähdään kaikesta. Ensin tuo pojan oma äiti housut ihan
meidän nenämme eteen. Ja sitten on tuossa ihan lähellä käsikivet.
(Osoittaa oven pielessä olevia käsikiviä.)
Ja sitten käy kaikki kuin nakutettu. Isä menee pois, äiti menee pois,
me jäämme kahden, eikä talossa ole ketään muita kuin me kaksi. Ota pian
housut sieltä alas!
MARIA (ottaa housut uunin päältä). Voi, voi, kuinka minä pelkään!
HENNA. Ei tarvitse pelätä ollenkaan.
MARIA. Mutta mitähän Martti sanoo, jos saa tietää, että minä olen hänen
housunsa jauhanut?
HENNA. Mitä se sanoo, on mielissään sellaisesta. Kyllä se selviää siinä
ilossa ihan itsestään. Pian housut myllyyn!
MARIA (menee housut kädessään myllyn luo). Pitääkö minun panna nämä
myllyyn niin, että ensin on puntit, vai että ensin on vyötärö!
HENNA. Hullu likka, tietysti ensin puntit. Pystyssähän miehen täytyy
olla, eikä päällään seisomassa.
MARIA (koettaa saada housut käsikivien silmästä sisään). Eivät nämä
mene millään ihmeellä sisään. Tämä reikä on pieni ja housut
ovat sarkaa.
HENNA. Ota halko ja paina sillä!
(Tuo hänelle uunin luota halon.)
Paina tällä!
MARIA (painaa). Eivät ne mene sittenkään!
HENNA. No, se on nyt ihme ja kumuna!
(Ilahtuen.)
Mutta, katsohan, taas se kohtalon sormi näyttää mitä meidän tulee
tehdä. Tuolla uunin kupeella on tukki ja sen päässä kirves, ihan kuin
meitä ja tätä asiaa varten siihen pantuna. En ole vielä koskaan taikaa
tehnyt, jossa kaikki olisi ihan tarjolla edessä, on saanut etsiä ja
hakea. Tuo housut tänne, niin minä autan!
(Menevät yhdessä tukin luo, joka on uunin pielessä tuvan puolella.)
MARIA. Ihan minua peloittaa!
HENNA. Älä löpise. Pian housut tänne!
MARIA. Tässä ne ovat!
(Antaa Hennalle housut, joka panee ne tukille, tarttuu
kirveeseen ja alkaa lukea hakaten samalla housuja.)