MIKKO. Ei kai Liisa sitä silloin tietänyt, mutta Mikko tiesi. Vaikka
minä olenkin tällainen hiljainen mies, niin huomaan minäkin jotain.
LIISA (on tullut hänen viereensä ja seisoo käsi hänen olallaan). Ja
huomasin minäkin, että Mikko, joka aina oli niin kovin vaiti, rupesi
puhelemaan, kun minä tulin lähelle.
(Sivelee hiljaa hänen tukkaansa.)
Voi, voi sitä tyhmää Mikkoa! Jäi silloin tytön ansaan.
MIKKO. Ja hyvä oli jäädäkin.
MARTTI (tulee eteisen ovesta). Nyt on isoniitty jo korjattu. Me menemme
nyt Kaisan kanssa pikkuniitylle.
MIKKO (nousee). Täytyy kai minun tulla joukkoon auttamaan. Jäin tänne
istumaan. Tulee vanhaksi isännäksi ennen aikaansa.
MARTTI. Kyllä te, isä, saatte kotona pysyä. Kaisa ja minä ja
Heikki-renki siinä samalla, kyllä me sen asian siellä hoidamme.
(Lyhyt äänettömyys.)
LIISA. Varhain sinä eilen tulitkin kotia, vaikka oli pyhäilta.
MARTTI (hiukan hämillään). Mistä te, äiti, sen tiedätte?
LIISA. Menin aittaan ja kuulin sinun liikkuvan luhdissa.
MARTTI. Ei minua huvittanut sinne sillallekaan jäädä. Minä olin
vakavissa ajatuksissa, ja se nuorten kevytmielinen rehkiminen ei
tuntunut miltään.
MIKKO. Sillä kertaa, niin kai. Olethan jaksanut rehkiä ennen siellä
tanssimassa. Olet hyppinyt kuin hullu riihessä.
MARTTI. Johan minä kahden vuoden päästä pyhäinmiesten päivän aikaan
tulen täysi-ikäiseksi. Lopetettavahan sellainen meno on aikanaan.
MIKKO. Jos jokainen täysi-ikäisenä lakkaa tanssimasta, niin sittenhän
me vanhat saamme minun iälläni kainalosauvoilla kulkea. Ei, ei,
poikani, pitää pysyä norjana. Ja sen minä sanon, että vasta vähää ennen
hautajaisiani minä aion olla tanssimatta purppuria.
LIISA. Oliko siellä sillalla jotain erikoista eilen illalla?
MARTTI. Mitä siellä olisi ollut, aivan tavallista menoa.
LIISA. Kummallista, ettei se sinua enää miellytä.
MARTTI. Minun täytyy nyt mennä, kun ne toiset odottavat. Tulin hakemaan
kotoa heinäseipäitä.
(Menee.)