Heikkilän tupa. Avara, hyvin siisti tupa. Oikealla ovi eteiseen.
Taustalla ja vasemmalla ikkuna. Vasemmalla suuri pöytä ja sen edessä
rahi. Oikealla nurkassa avoin liesi. Oikeita oven luona käsikivet.
Lieden vieressä havutukki ja kirves.
MIKKO (istuen vasemmalla pöydän ääressä tupakoiden. Hän on lähes
viidenkymmenvuotias, hiljainen mies). Kuulehan, Liisa, mikä sitä meidän
Marttia tänä aamuna vaivasi?
LIISA (joka askartelee lieden luona). Kukapa niistä nuoren miehen
mielialoista niin tarkalleen tietää.
MIKKO. Olikohan poika jo tullut vakavaksi, kun eilen vallesmannin
kanssa puhelimme siitä, että talo hänelle tulee?
LIISA. Kun kerran on ainoa poika, niin tiesihän tuo tämän.
MIKKO. Vai arvelet sinä, ettei se häntä vakavaksi tehnyt. Hän läksi
eilen täältä pois jo ennen vallesmannia. Minne lienee hänellä sellainen
kiire ollut? Taisi mennä Koljon sillalle pyhäiltaa viettämään.
Siellähän mekin nuorina olimme, siellä se nuoriso nytkin on ja
ajastajasta ajastaikaan siellä pyhäisin ollaan.
LIISA. En tiedä, minne läksi. Tuli illallakin kotia niin hiljaa, etten
tiennyt, milloin tuli. Kun kävin aitassa, kuulin kahkinaa luhdista.
Siellä hän jo oli. Ei hän kauaa viipynyt, jos jossain viipyi. Jo olisi
aika pojan ajatella vaimoa itselleen.
MIKKO. Sitähän minäkin olen arvellut. Ellei aikanaan mene, niin ei mene
koskaan. Olisikohan tuolla jo joku katsottuna?
LIISA. Kai sellainen kuin Martti katsoo montaakin, mutta tuskin on jo
päättynyt.
MIKKO. Olisikohan hän iskenyt silmänsä siihen Yrjölän Mariaan?
LIISA. Ei kai hän, mutta Maria taitaa olla niinkuin pistoksissa.
MIKKO. Sitä minäkin olen ollut huomaavinani. Onhan se nuoren tytön
rakkaus kuin saunan lämpiämistä. Näkyyhän aina sauhu, kyllä se jostain
ilmaan pääsee, ellei ovesta niin muualta. Marian kiuas onkin jo
jokseenkin tulinen, kun hän niin punastelee Martin nähdessään ja kun
hän tavantakaa tekee asiaa tänne. Ei sitä koirakaan niin usein talossa
käy, jossa sitä hyvästi ruokitaan, kuin Maria meillä.
LIISA (hymyillen). Näkyikö se saunan lämpiäminen minustakin aikanaan?
MIKKO. No, totta kai minä sen näin, että siellä oikein joululöyly oli.
LIISA. Nyt sinä narraat.
MIKKO. En minä narraa, en ollenkaan. Silmäsi loistivat kuin kaksi
tähteä taivaalla, kun minä tulin lähelle. Minä aloin sitä epäillä ja
eräänä pyhäiltana, kun nuoret taas olivat tuolla Koljon sillalla,
pysyin rannalla pensaitten suojassa ja odotin, milloin sinä tulit.
Katsohan, minä tahdoin päästä selville. Minä kyttäsin.
LIISA. Ja mitä näit?
MIKKO. Näinhän sen, että kun Liisa tuli sillalle ja siinä siveänä
seisoi toisten tyttöjen joukossa, niin olivat kasvot vakavat eikä hän
pojille vastannut mitään, jos nämä häneltä kysyivät jotain, meni vain
piiloon toisten selän taakse. Mutta sen minä huomasin, että Heikkilään
päin hänen silmänsä tavan takaa vilkuilivat. No, jo oli kuin jänis,
joka pistää päänsä pensaasta esille ja katselee seutua. Minä tulin
varovasti pensaan takaa maalle, menin tielle ja sitten kävelin
sillalle. Ja tiedätkö, mitä huomasin?
LIISA. Kai huomasit, että siellä oli monta ihmistä ja Liisa niiden
joukossa.
MIKKO. Kyllähän minä aina olen osannut housut ja hameet erottaa. Mutta
huomasin minä muutakin. Liisan silmät alkoivat loistaa eikä hän enää
toisten tyttöjen takana pysynyt vaan oli kuin langalla vedettynä minun
lähelläni. Mikähän se häntä niin veti?