ympäröi hänet, velvoittaa ja lepyttää häntä, painaa hänet rintaansa
vasten kaikkinaisen huolenpidon muodossa, se keksii palveluksia,
joita ei hän voi työntää luotaan, jollei mieli avata äidin silmiä
näkemään millä kannalla asiat ovat ja pahentaa hänen tilaansa
paljastuksellaan. Hän karttaa sitä, kuten hän koettaa karttaa, ettei
joutuisi kiitollisuudenvelkaan minulle eikä osoittaisi myötätuntoaan
suurta kärsimystäni kohtaan. Vihdoin tulee kaikki valtaamaan hänet
muistojen voimalla.
Aamusta iltaan kuulee Anielka kaikkien ylistävän minua; täti
on, kuten aina, aivan sokea rakkaudessaan; nuori Chwastowski,
tahtoen osoittaa tasapuolisuuttaan, selittää, että olen poikkeus
"turmeltuneesta ympäristöstäni"; olen voittanut Celina rouvankin
sydämen. Kohtelen häntä sellaisella lämmöllä, että hän nykyään pitää
minusta. Luulenpa melkein -- tai olen varmakin -- hänen sielussaan
valittavan, etten ole Anielkan mies. Anielkan ympärillä on pelkkää
suggeroivaa rakkautta, siitä pitävät huolta sekä ihmiset että luonto.
Entä sinä, rakkaani, yhäkö sinä vastustat kaikin voimin? Milloin sinä
tulet luokseni ja sanot: "En enään jaksa -- ota minut, sillä minä
rakastan sinua!"
Varsovassa toukokuun 31 p:nä.
Rouva L., erään täkäläisen hyväntekeväisyysyhdistyksen puheenjohtaja,
pyysi Klaraa antamaan toisen konsertin yhdistyksen hyväksi. Klara
kieltäytyi, selittäen valmistavansa suurempaa musiikkiteosta
ja tarvitsevansa siihen kaiken voimansa. Kirjeeseen, jossa hän
kohteliaasti esitti kieltonsa, liitti hän kuitenkin saman summan,
jonka ensi konsertti tuotti. Helposti käsittää minkä vaikutuksen
tämä teki Varsovassa. Päivälehdet ylistivät tietysti taiteilijatarta
ja hänen jalomielisyyttään maasta taivaaseen, ja hänen isänsä
todella suuri omaisuus on kasvanut kolminkertaiseksi. En tiedä mistä
ihmiset ovat saaneet päähänsä, että minä menen naimisiin Klaran
kanssa. Ehkäpä huhuun on vaikuttanut vanha tuttavuutemme ja läheinen
seurustelumme yhdessä taiteilijattaren monistettujen miljoonien
kanssa. Alussa se minua jonkun verran harmitti, mutta sitte päätin
tahallani olla vastaansanottamatta huhua, koska suhteeni Anielkaan
siten joutuu kaiken epäilyksen ulkopuolelle.
Tänään aamupäivästä Klaran vastaanotossa tuli rouva Korycki luokseni
hyvin veitikkamaisen näköisenä ja kysyi useiden musiikkimiesten ja
muiden varsovalaisten high-lifen henkilöiden läsnäollessa:
-- Hyvä serkku, mikä mytologinen sankari se nyt olikaan, joka ei
voinut vastustaa sireenien laulua?
-- Kukaan ei ole voinut sitä vastustaa, hyvä serkku, vastasin, --
paitsi Odysseus, ja hän jaksoi vain sentähden, että oli sidottu
kiinni mastoon.
-- Sinä et ole ollut niin varovainen?
Muutamat ympärillä seisovista purivat huultaan odottaessaan
vastaustani.
-- Joskus ei sekään auta, vastasin. -- Sinä tiedät parhaiten, että
rakkaus katkoo kaikki kahleet.
Rouva Korycki meni kaikesta itsetietoisuudestaan huolimatta
hämilleen, ja minä olin saavuttanut yhden noita pikkuvoittoja, jotka
kiertäessään seurasta seuraan kaikkialla kutsuvat esiin sananlaskun
"se koira vinkaisee, johon kalikka sattuu".
Minulle on yhdentekevää naittavatko ihmiset minut Klaran kanssa,
mutta syystä, jonka jo mainitsin, on huhu minulle edullinen. En
kuitenkaan olisi suonut vierailuni hänen luonaan päättyvän niin
ikävästi kuin hänen omasta syystään tapahtui. Kun vieraat olivat
lähteneet, jäimme Sniatynskien kanssa taloon, ja Klara rupesi
soittamaan uutta konserttiaan, joka todella on niin ihmeellinen,
ettemme kylläksi voineet sitä kehua. Soitettuaan pyynnöstämme
loppuosan uudelleen Klara äkkiä virkkoi:
-- Siinä jäähyväiseni -- sillä kaikkihan maailmassa päättyy
jäähyväisiin.
-- Ettehän toki aio jättää meitä, neiti? kysyi Sniatynski.
-- Viimeistään kymmenen päivän perästä täytyy minun olla
Frankfurtissa, vastasi Klara.
Sniatynski kääntyi minun puoleeni:
-- Mitä sinä siihen sanot, sinä joka Ploszowissa sait meidät
toivomaan, että neiti ainiaaksi jää luoksemme?
-- Minä toistan vielä kerran, että muisto neiti Hilstistä ainiaaksi
tulee jäämään luoksemme.
-- Niin minä sen ymmärsinkin, vastasi Klara lapsellisen alistuvasti.
Minä suutuin sekä itselleni että Sniatynskeille ja Klaralle.
Enhän toki ole mikään turhamainen narri, jolle naisen valloitus
on kaikki kaikessa. Se ajatus, että Klara mahdollisesti oli
rakastunut minuun ja elänyt turhassa toivossa, tuntui tavattoman
vastenmieliseltä. Olin kyllä tietänyt, että hän jollakin
epämääräisellä tavalla pitää minusta ja että hänen tunteensa ehkä
kykenee kasvamaan hyvinkin voimakkaaksi, mutta en ollut odottanut,
että tämä tunne vaatisi ja pyytäisi jotakin. Äkkiä johtui mieleeni,
että ehkä koko matkustamiskysymyksen tarkoitus onkin vain saada
selville, miten minä otan vastaan uutisen. Otin siis sen vastaan
niin kylmästi kuin suinkin. Sen rakkauden, jolla minä rakastan
Anielkaa, pitäisi asettaa ihmisen myötätuntoiseksi, mutta minua ei
liikuttanut Klaran alakuloisuus enempää kuin hänen vetoamisensa
matkaankaan -- päinvastoin tuntui hänen käytöksensä tungettelevalta
hentomielisyydeltä ja loukkasi minua.
Minkätähden? Ainakaan ei ylimysmielisyyden syistä. Sellaiset syyt
ovat minulle aivan vieraat. Sillä hetkellä en voinut tehdä itselleni
selkoa mielentilastani, mutta nyt selitän asian tällä tavalla: minä
kuulun Anielkalle niin kokonaan ja jakamattomasti, että jokainen
nainen, joka pyytää minulta vaikkapa ainoaa sydämen lyöntiä, samalla
ryöstää Anielkan omaisuutta. Se selitys riittää minulle.
Epäilemättä tulen lausumaan Klaralle erinomaisen sydämelliset
jäähyväiset, kunhan hän istuu rautatievaunussa, mutta tämä
ennenaikainen matkajulistus teki minuun perin vastenmielisen
vaikutuksen. Yksin Anielkalla olisi ollut lupa polkea jaloin
hermojani. En milloinkaan ole katsellut Klaraa niin kalseasti ja
kriitillisesti kuin tällä hetkellä. Ensi kerran huomasin, että hänen
upea vartalonsa, heleä ihonsa, tummat hiukset, siniset, jonkun verran
ulkonevat silmät ja kirsikankarvaiset huulet, sanalla sanoen koko
hänen kauneutensa ikävästi muistuttaa haaremikaunotarta tai -- mikä
on vielä pahempi -- öljypainoksia toisen luokan hotellien seinillä.
Tulin hänen luotaan mitä huonoimmalla tuulella ja läksin suoraa päätä
kirjakauppaan valitsemaan muutamia kirjoja Anielkalle.
Jo viikon olin miettinyt, että koetan antaa hänelle jotakin
luettavaa. En tahtonut jättää käyttämättä sitäkään keinoa, vaikka
totta puhuen en kiinnittänyt siihen kovin suurta toivoa, lukeminen
kun vaikuttaa hyvin hitaasti. Lisäksi olen pannut merkille, että
meidän naisillemme, joilla on verrattoman paljon vilkkaampi
mielikuvitus kuin tempperamentti, kirja aina jää epätodellisuudeksi.
Herkimmänkin tyttölapsen päähän mahtuu ainoastaan jokin hajallinen,
epäoleellinen maailma, jolla ei ole minkäänlaista tekemistä
käytännöllisen elämän kanssa. Varmaan ei yhdenkään puolattaren päähän
pälkähtäisi, että kirjasta ammennettuja mielipiteitä voitaisiin
sovittaa omaan menettelytapaan. Olen vakuutettu, että jos joku
suuri, kuuluisa kirjailija koettaisi saada Anielkaa uskomaan, että
esimerkiksi naissielun ja naisen ajatusten puhtaus on tarpeeton, jopa
siveelliseltä kannalta moitittava ominaisuus, ja jos tämä kirjailija
vielä ihmeen kautta saisi hänet uskomaan tähän, niin Anielka
sittenkin päättelisi, että kaikki tuo voi koskea koko maailmaa
yhteensä, paitsi häntä.
Korkeintaan voivat kirjat totuttaa Anielkaa jonkinlaiseen tunteen
ja ajatusten vapaamielisyyteen. Varsinkaan nyt en toivo mitään sen
enempää. Rakastan häntä kaikesta sielustani, tahdon vastarakkautta,
koetan kaikin keinoin päästä päämääräni perille, en jätä mitään
keinoa käyttämättä -- siinä kaikki. Minä, joka en koskaan valehtele,
sanon itselleni suoraan: tahdon johtaa Anielkaa uskomaan miehensä
minun hyväkseni, mutta en tahdo tärvellä enkä turmella häntä. Älköön
kukaan tulkokaan sanomaan minulle, että menettelyni ehdottomasti tuo
turmion mukanaan ja että puheeni on sofismia; minussa asuu muutenkin
epäilyksen perkele, joka alituisesti ahdistaa minua, sanoen: "Teet
teorian itseäsi varten; uskottomuuden tie on turmeluksen tie;
olisit valmis tekemään päinvastaisen teorian, jos se olisi sinulle
mukavampaa." Onpas siitä huolta! Minä vastaan paholaiselleni:
"Voisin epäillä päinvastaisia teorioja yhtä hyvällä syyllä; minä
keksin mitä ikinä voidaan keksiä rakkauteni puolustukseksi -- sillä
se on luonnollinen oikeuteni." Toinen, vielä suurempi oikeuteni on
rakkaus. Tunteet voivat olla matalia ja tavallisia tai korkeita ja
epätavallisia. Nainen, joka seuraa suuren tunteen ääntä, ei kadota
sielunsa jaloutta, vaikka olisikin naimisissa. Tuollaisen suuren,
harvinaisen rakkauden juuri haluan herättää Anielkan sydämessä ja
sentähden saatan sanoa, etten tahdo häntä tärvellä enkä turmella.
Eiväthän ulkonaiset toimenpiteet itse asiassa johda mihinkään.
Vaikken vähimmässäkään määrin epäilisi tekeväni pahoin, vaikken voisi
antaa paholaiselleni yhtään ainoaa voitollista vastausta, niin en
sittenkään lakkaisi rakastamasta. Minä seuraisin aina sitä voimaa,
joka on suurempi, nimittäin menettelisin kuten käskee elävä tuntoni
eikä näivettynyt järkeily.
Mutta aikamme erittelevän ja pohjaa myöten eritellyn rodun
onnettomuus on, että se, vaikkei uskokaan erittelyn tuloksiin,
tottumuksen voimasta yhä ja yhä tutkistelee kaikkea, minkä kanssa
se joutuu kosketuksiin. Niin on minunkin laitani. Jonkun aikaa jo
olen pohtinut kysymystä: kuinka on mahdollista, että minä, joka
todella olen rakkauden läpitunkema, saatan sellaisella valppaudella
ottaa selkoa kaikista keinoista, jotka mahdollisesti voivat viedä
minua likemmä päämäärääni; kuinka saatan kylmällä järjellä tehdä
johtopäätöksiä, aivan kuten joku toinen toimisi minun sijastani.
Vastaan: meidän päiviemme ihminen säilyttää aina vapaana jonkun osan
sielustaan, jota hän käyttää muiden sielun-osiensa tarkkaamiseen.
Tunteen toimeliaisuus, näennäisessä kylmyydessään niin täynnä
laskevaa, punnitsevaa oveluutta, on aivan selvässä suhteessa samaisen
tunteen tempperamenttiin. Jota kuumempi se on, sitä voimakkaammin
pakoittaa kylmä järki ponnistelemaan. Aivan syyttä kuvittelevat
ihmiset rakkautta sokeaksi. Se ei tukahuta järkeä, kuten ei se
tukahuta sydämen sykintää tai estä hengitystä kulkemasta -- se
ainoastaan laskee ne valtansa alle. Nyt tulee järki sen ensimäiseksi
neuvonantajaksi ja apulaiseksi valloittamistyössä. Toisin sanoen:
siitä tulee keisari Augustuksen Agrippa. Se pitää hereillä kaikki
voimat, se johtaa sodankäyntiä, se niittää voitot, se asettaa
hallitsijansa triumfivaunuihin ja pystyttää vihdoin -- ei Pantheonia,
kuten historiallinen Agrippa -- vaan Monotheonin, jossa se polvillaan
palvelee Caesaria ainoana jumaluutenaan. Siinä pienessä kaikkeudessa,
joka kantaa ihmisen nimeä, näyttelee järki suurempaa osaa kuin
hetmani joukkojensa keskellä. Sillä järkeen kuvastuu kaikki, sen omia
liikkeitä myöten, aivan kuten asianomaisella tavalla asetetut peilit
loppumattomiin kuvastavat samaa esinettä.
Kesäkuun 1 p:nä.
Eilen sain vastauksen Gasteinista. Asunto Celina rouvalle ja
Anielkalle on jo vuokrattu. Lähetin heille paikalla tämän, tiedon
sekä suuren pinkan George Sandin ja Balzacin romaaneja. Tänään
on sunnuntai, kilpa-ajojen ensimäinen päivä. Täti on saapunut
Ploszowista ja asuu minun luonani. Tietysti hän on käynyt
radalla eikä muuta ajattele kuin kilpa-ajoja. Mutta hevosemme,
Naughty-boy ja Aurora, jotka pari päivää yhdessä Webbin, Jack
Goosen, jockeyn kanssa ovat olleet tallissani, juoksevat vasta
seuraavana keskiviikkona, joten tädin osanotto asiain kulkuun tänä
ensi päivänä on ollut verraten platoninen. Sensijaan eivät sanat
riitä kuvaa maan mikä sekamelska vallitsee täällä kotona. Talli
on muuttunut linnoitukseksi. Täti on saanut päähänsä, että toiset
jockeyt vapisevat, kun vain kuulevat Naughty-boyn nimen ja että he
ovat valmiit käyttämään mitä keinoja hyvänsä vahingoittaakseen sen
juoksua ja sitä itseään. Sentähden hän jokaisessa hedelmämyyjässä
tai posetiivinsoittajassa näkee valepukuisen vihollisen, joka
pahassa tarkoituksessa on hiipinyt pihamaallemme. Ovenvartia ja
talonmies ovat saaneet ankarat käskyt, että jokaista tulijaa on
pidettävä silmällä, ja tallia vartioidaan vieläkin ankarammin.
Harjoittaja Webb pysyy, kuten englantilaisen tulee, kylmäverisenä,
mutta Jack Goose raukka, joka on kotoisin Burzanista ja jonka nimi
sananmukaisessa puolalaisessa käännöksessä kuuluisi Kuba Gasior,
on aivan sekaisin päästään, sillä täti toruu lakkaamatta sekä
häntä että niitä kahta muuta renkiä, jotka jo Burzanissa hoitivat
hevosia. Hän on viettänyt kaiken aikansa Naughty-boyn ääressä, niin
että minä tuskin olen nähnyt häntä, ja vasta juuri ennen lähtöään
kertoi hän minulle sen hyvän uutisen, että Celina rouva, joka tällä
hetkellä voi erittäin hyvin, on päättänyt lähettää Anielkan tänne
neljänneksi kilpa-ajopäiväksi. Nähtävästi Celina rouva on tahtonut
tuottaa tädille iloa, varsinkin kun hän erinomaisen hyvin voi olla
yhden päivän palvelustyttöjen ja tohtorin hoidossa. Ja Anielka,
joka istuu Ploszowissa kuin vanki, tarvitsee todella vaihtelua.
Minulle tämä tuottaa suuren ilon. Pelkässä ajatuksessa, että hän
tulee kattoni alle, on ihmeellinen viehätys. Tässä talossa syttyi
rakkauteni häneen, ja ehkäpä hänenkin sydämensä täällä ensi kerran
sykki nopeammin minulle, tanssiaisissa, jotka täti pani toimeen
minun kunniakseni. Kaikki täällä tulee johdattamaan hänen mieleensä
menneitä aikoja.
Kesäkuun 2 p:nä.
Onneksi ei juhlasalia vielä ole muutettu museoksi. Mieleeni johtui
pyytää tänne kilpa-ajojen jälkeen muutamia Anielkan ystäviä
päivälliselle. Siten pidätän häntä pari tuntia kauvemmin kattoni alla
-- ja hänen täytyy ymmärtää, että päivälliset pidetään häntä varten,
hänen kunniakseen.
Kesäkuun 3 p:nä.
Olen ostanut kuormittain kukkia ja käskenyt niillä koristaa
porraskäytävän ja kaksi salia. Anielkan huone on aivan samassa
kunnossa kuin silloin, kun hän asui täällä. Luultavasti he tädin
kanssa tulevat varhain ja tahtovat pukeutua kilpa-ajoja varten.
Sentähden olen käskenyt asettaa Anielkan huoneeseen peilejä ja
muuta mitä hän voi tarvita. Hänen pitää kaikkialla tavata merkkejä
huolenpidostani ja rakkaudestani. Vasta nyt, kun tätä kirjoitan,
huomaan miten hyvää minulle tekee olla työssä, miten terveellistä on
antaa ulkonaisten toimien riistää minut irti oman itseni tarkkaamisen
ja erittelemisen alituisesti samasta kiertokulusta. Varmasti
olisi viisaampaa lyödä seinään nauloja tulevaa museoa varten kuin
alituisesti punoa ajatusta toisen ympäri. Minkätähden minä en voikaan
olla terve, yksinkertainen ihminen! Jos aikoinani olisin ollut sitä,
olisin nyt onnellisimpia ihmisiä maailmassa.
Kesäkuun 4 p:nä.
Olen tänään käynyt Sniatynskien ja muutamien muiden henkilöiden
luona pyytämässä heitä päivälliselle. Kuten odotin, on Sniatynski
levittänyt kaikkiin ilmansuuntiin uutista, että siirrän isän
kokoelmat Varsovaan ja järjestän julkisen museon. Olen päivän
sankari. Sanomalehdet ylistävät minua maasta taivaaseen. Samalla ne
käyttävät hyväkseen tilaisuutta ja letkauttavat erinäisiä ihmisiä,
jotka "kuluttavat aikansa ja rahansa ulkomailla" j.n.e. Tunnen
niiden tyylin ja ajatuksenjuoksun, niin että etukäteen tiesin mitä
ne tulevat kirjoittamaan, alkaen itse asiasta lauseisiin sellaisiin
kuin "noblesse oblige" y.m.s. Mutta tämä tulee kaikki hyvään aikaan.
Olen kerännyt kokonaisen pinkan lehtiä näyttääkseni ne tädille ja
Anielkalle.
Kesäkuun 5 p:nä.
Kilpa-ajot ovat huomisen juhlapäivän takia siirtyneet päivää
myöhemmäksi. Anielka ja täti saapuivat tänä aamuna, tuoden
mukanaan kamarineidin ja joukon matka-arkkuja, joissa puvut
kilpa-ajotilaisuuksia varten säilytetään. Ensi silmäys Anielkaan
sekä liikutti että pelästytti minua. Hän on mennyt kovin huonon
näköiseksi; posket ovat kalvenneet, kasvot ovat kadottaneet entisen
lämpimän värinsä, koko olento on tullut ikäänkuin pienemmäksi ja
vaikuttaa jotenkuten varjontapaisesti, kuten henkilöt Puvis de
Chavannes'n tauluissa. Täti ja Anielkan äiti eivät huomaa tätä, koska
aina ovat yhdessä hänen kanssaan, mutta minä, oltuani muutamia päiviä
poissa Ploszowista, näen selvästi eron. Minut valtaa katumus ja kipeä
säälintunne. Sisällinen ristiriita ja taistelu hänen sydämessään ovat
tietysti syynä tähän. Kunhan hän voisikin eroittaa ne mielestään,
kunhan hän seuraisikin sitä ääntä sydämessään, joka puhuu minun
puolestani -- niin levottomuus lakkaisi ja koittaisi onnen aika.
Minä vaivun yhä syvemmälle lentohiekkaan. Minä olen luullut tuntevani
Anielkan kasvot pienimpiä yksityispiirteitä myöten, olen luullut
voivani nähdä hänet, ikäänkuin hän ilmielävänä seisoisi edessäni, ja
kuitenkin minä aina muutaman päivän eron jälkeen keksin hänessä uusia
ihastuttavia piirteitä, uutta viehätystä. Sanat eivät riitä lausumaan
kuinka kokonaan hän tyydyttää esteettistä makuani, miten syvällisesti
tunnen hänessä tavanneeni oman kauneusihanteeni, oman naiseni. Tuo
tunne on salaperäinen, se likenee jonkinlaista luonnontieteelliseen
otaksumaan perustuvaa uskoa, että itse luonto on määrännyt hänet
minulle. Nytkin, kun kuulin vaunujen vierivän pihamaalle ja juoksin
ottamaan vastaan vieraitani, valtasi minut tunne, joka kokonaan
laski minut hänen viehätysvoimansa alaiseksi. Todellisuus oli taasen
valtavampi kuin kuva, jota kannoin mielessäni.
Anielkan yllä oli kevyt raakasilkkinen matkaviitta. Hatun ympäri
oli kiedottu pitkä, harmaa huntu, joka englantilaiseen tapaan oli
solmittu leuvan alle, ja näistä harmaista kehyksistä katselivat
hymyillen hänen kauniit, rakkaat kasvonsa, yhä tuoden mieleen nuoren
tytön eikä naimisissa olevaa naista. Hän tervehti minua harvinaisen
iloisesti ja sydämellisesti. Nähtävästi aamuinen matka ja tulevat
huvit olivat virittäneet hänet hilpeälle mielelle. Minä riemastuin,
sillä mieleeni johtui, että hän nähtävästi kuitenkin mielellään
näkee minut jälleen ja että ehkä Ploszow ilman minua on tuntunut
hänestä tyhjemmältä ja ikävämmältä. Kohteliaana isäntänä tarjosin
toisen käsivarteni tädille, toisen Anielkalle -- portaat olivat
siksi leveät, että se kävi päinsä -- ja johdatin heidät ylös. He
hämmästyivät komeita kukkaskoristuksia porraskäytävässä, ja minä
riensin selittämään:
-- Tahdoin vain valmistaa vierailleni pienen yllätyksen.
Painoin kevyesti Anielkan käsivartta, niin kevyesti, että saattoi
luulla liikettä satunnaiseksi. Sitte käännyin tädin puoleen:
-- Pidän päivälliset Ploszowski-suvun voiton kunniaksi.
Tätiä liikutti yllätykseni. Olisipa hän vain tietänytkin, miten
vähän minä tällä hetkellä välitin Naughty-boysta ja Ploszowin
hevosten voitoista vaikkapa kaikilla Euroopan kilpakentillä! Anielka
nähtävästi arvasi miltä kannalta yllätykseni oli otettava, hän oli
vallattomalla tuulella, vilkaisi minuun nopeasti ja puri hymyilevää
huultaan.
Minulta meni pää aivan sekaisin. Luulinpa näkeväni Anielkassa
jotakin iloista keikailua, jommoista ei hänessä ollut ennen ollut.
Mahdotonta, ajattelin, ettei hän olisi jonkun verran itserakas, ettei
häntä edes hiukan mairittelisi kaikki mitä teen hänen kunniakseen ja
hänen tähtensä.
Riisuttuaan tomuviitan läksi täti paikalla katsomaan Naughty-boyta ja
Auroraa, mutta minä näytin Anielkalle päivällisvieraiden luettelon.
-- Olen koettanut, virkoin, -- kutsua ainoastaan henkilöitä joista
sinä pidät, -- mutta jos vielä haluat päivällisille muita, niin
lähetän heille paikalla kutsut tai käyn itse heidän luonaan.
-- Näytä tädille, vastasi Anielka, -- hän saa valita.
-- Ei. Me istutamme hänet kunniasijalle ja esiinkannamme hänelle
onnittelumme tai valituksemme, mutta emännän virkaa pyydän sinua
toimittamaan.
Anielka punastui hiukan ja riensi kääntämään keskustelua toisaalle:
-- Mutta, Leon hyvä, voittaakohan Naughty-boy? Täti on voitosta niin
varma, ja kovasti häneen tulee koskemaan, jos käy huonosti.
-- Minä puolestani olen jo saanut voittoni, sillä talossani on
vieras, joka paraikaa istuu tässä vastapäätäni.
-- Sinä lasket leikkiä, mutta minua todella peloittaa.
-- Katsos, virkoin vakavammin, -- yksi lohdutus minulla on tiedossa
tädille, jos kilpa-ajoissa tulisikin tappio. Kokoelmani tulevat
muutaman viikon perästä olemaan Varsovassa, ja sitä on täti toivonut
jo vuosikymmeniä. Hän pani jo kaikki voimansa liikkeelle, jotta isä
toisi ne Puolaan. Sanomalehdet kirjoittavat jo kilvan asiasta -- ja
ylistävät minua pilviin asti.
Anielkan rakkaat kasvot kävivät silmänräpäyksessä valoisiksi.
-- Näytäppäs, annappas tänne! sanoi hän.
Olisin tahtonut suudella hänen käsiään siitä syystä, että hän
ilostui. Sain uuden todistuksen. Jos olisin ollut hänelle aivan
yhdentekevä, niin mitäpä hän olisi välittänyt siitä, että minua
kiitettiin.
-- Ei, keskeytin hänet, -- luetaan sitte kun täti tulee, tai parempi,
että sinä itse luet ja minä pakenen siksi aikaa selkäsi taakse, sillä
minä tulen olemaan niin nolon näköinen, etten saata näyttää itseäni
sinulle.
-- Minkätähden sinun pitäisi olla nolon näköinen?
-- Sentähden, ettei minulla ole asiassa mitään ansiota, vaan kaikki
ansio on sinun. Kiitokset kuuluvat sinulle. Kuinka mielelläni
sanoisinkaan herroille sanomalehtimiehille: "Jos te pidätte asiaa
niin suurena, niin menkää kiireen kautta Ploszowiin ja laskeutukaa
siellä eräitten pienten jalkain juureen..."
-- Leon! Leon! keskeytti Anielka.
-- Ole hiljaa, taikka minä teen sen enkä nouse ennenkuin sinä
tunnustat, että ansio on sinun.
Anielka ei todella tietänyt mitä vastata. Sanani olivat kyllä
rakastuneen miehen, mutta ne lausuttiin iloisella reippaudella, joka
teki mahdottomaksi ottaa niitä juhlalliselta kannalta.
Minä taas iloitsin siitä, että olin keksinyt uuden keinon, jonka
avulla saatoin saada paljon sanotuksi.
En kuitenkaan tahtonut kiusata häntä enkä olla tungettelevainen,
sentähden rupesin nyt kertomaan mitä muutoksia aioin panna toimeen
talossa.
-- Koko tämä kerros luovutetaan kokoelmille, sanoin, -- paitsi se
huone, jossa sinä viime talvena asuit. Se jää koskematta. Olen
ainoastaan tänään jonkun verran sallinut järjestää sitä tuloasi
varten.
Tätä kertoessani johdatin hänet ovelle. Päästyään kynnykselle täytyi
Anielkan ehdottomasti huudahtaa:
-- Oi mitä kukkia!
Minä vastasin hänelle hiljaa:
-- Olet itse kukkien kukka...
Sitte jatkoin vakavasti:
-- Täällä minä, Anielka, kerran tahtoisin kuolla.
Kuinka vilpittömät sanani olivatkaan! Anielkan kasvoille levisi
kuin sumua, hänen iloisuutensa sammui. Näin että sanani sattuivat
häneen kipeän tuskan koko voimalla. Silmänräpäyksen ajan puistatti
hänen päätään, hartioitaan ja rintaansa, ikäänkuin jokin hänelle
ylivoimainen mahti olisi aikonut kaataa hänet syliini. Mutta hän
voitti sen vielä. Hetkisen seisoi hän edessäni, silmät luomien
peitossa, sitte hän tuskallisen vakavana lausui:
-- Saanhan minä puhua sinulle suoraan: älä tee minua surulliseksi.
-- Hyvä on, Anielkaseni, vastasin, -- se on ennenaikaista puhetta,
tässä käteni.
Ojensin hänelle käteni. Anielka painoi sitä voimakkaasti, ikäänkuin
hän kädenpuristuksen kautta olisi tahtonut sanoa kaikki mitä ei
hän huulin uskaltanut lausua. Tämä kädenpuristus merkitsikin
minulle enemmän kuin kaikki sanat. Tulin niin iloiseksi, että olin
heittäytymäisilläni hänen jalkainsa juureen. Ensi kerran siitä,
kun palasin kotiin, tunsin selvästi, että tuo olento ruumiineen,
sieluineen päivineen on minun. Onnen tunne oli niin valtava, että
siihen yhdistyi jonkinlainen kauhu. Eteeni avautui uusi, tuntematon
maailma. Hänen vastarintansa on ainoastaan ajan kysymys ja minun
voittoni varma.