Tiesin ettei Anielka puhu totta, että kaikki naimisissa olevat naiset
pakenevat rakkauden ja kunnioituksen turviin, jota he muka tuntevat
miestään kohtaan, kun tulee kysymys ratkaisevasta teosta -- kaikki,
lyönpä vetoa -- vaikkei heidän sydämessään olisi varjoakaan näistä
tunteista. Anielkan sanat repivät kuitenkin siihen määrään hermojani,
että töintuskin sain hillityksi huudahduksen: "valehtelet, sillä et
rakasta enempää kuin kunnioitatkaan häntä!" Samassa johtui sentään
mieleeni, että hänen voimansa varmaan pian ovat lopussa. Vastasin
siis nöyrästi:
-- Älä suutu minulle, Anielka -- minä lähden!
Ja minä huomasin, että nöyryyteni riisui häneltä aseet ja että hänen
kävi minua sääli. Äkkiä repäisi hän lehden matalasta pensaasta
ja rupesi hermostuneesti paloittelemaan sitä. Ylivoimaisilla
ponnistuksilla sai hän itkunsa hillityksi, mutta hänen rintansa oli
täynnä nyyhkytystä.
Minäkin olin pohjaa myöten järkytetty. Jatkoin vaikeasti:
-- Älä ihmettele, että epäröin, sillä minulle tehdään hirveää
vääryyttä. Olenhan sanonut, etten pyydä mitään muuta kuin saada
hengittää samaa ilmaa kuin sinä ja katsoa sinua. Jumala tietää, ettei
se ole paljon. Mutta se on koko onneni... Ja senkin sinä minulta
riistät. Ajattele toki: kuka tahansa voi tulla tänne, puhua kanssasi
ja katsella sinua -- ainoastaan minä en -- ja siitä syystä, että
minulle olet rakkaampi kuin muille. Se on toki kohtalon pirullisinta
julmuutta. Asetu hetkiseksi minun asemaani. Se on sinulle vaikeaa,
sillä sinä et tunne tyhjyyttä, sinä rakastat miestäsi tai ainakin
luulet rakastavasi, mikä on sama asia -- mutta koeta hetkiseksi
ajatella, että olet minä, niin näet, että käskysi on pahempi kuin
kuolemantuomio. Pitäähän toki minuakin hiukan sääliä. Tiedätkö sinä,
että karkoittaessasi minut luotasi et yksin vie minulta näkemisesi
iloa, vaan vedät jalkojeni alta elämäni ainoan pohjan. Olen kertonut
sinulle, että palasin kotimaahan siinä mielessä, että alkaisin tehdä
työtä sen hyväksi. Ehkäpä tämä työ olisi suonut minulle unohdusta ja
rauhaa, ehkäpä sen kautta olisin voinut sovittaa entiset syyni. Olen
vasta päättänyt siirtää tänne isän kokoelmat -- ja nyt käsket sinä
minun luopua kaikesta, heittää kaikki ja lähteä oikopäätä maailmalle
uudestaan alkamaan entistä tarkoituksetonta elämääni ilman ainoaa
auringon sädettä! Hyvä on -- lähden! Mutta lähden vasta jos sinä
kolmen päivän perästä toistat käskysi, sillä tällä hetkellä uskallan
vielä luulla, ettet sinä tiedä mitä se minulle merkitsee. Nyt tiedät.
Pyydän sinulta kolmea päivää - en mitään muuta!
Anielka peitti kasvot käsillään ja puhkesi toistelemaan:
-- Voi Jumala, Jumala, Jumala!
Hän oli niin liikuttava siinä lapsellisessa, syyttävässä
avuttomuudessaan, että minutkin valtasi ääretön sääli. Olin jo
heittäytymäisilläni hänen jalkainsa juureen ja suostumaisillani
kaikkeen mitä hän pyysi, mutta juuri hänen syytöksessään vainusin
takeen pikaisesta voitosta enkä raaskinut luopua sen hedelmistä.
-- Kuule minua, virkoin: -- yhdessä tapauksessa lähden paikalla,
jo tänään! ja meret tulevat meitä eroittamaan: siinä tapauksessa
nimittäin, että tiedän sinun toimivan omankin sydämesi rauhan
vuoksi eikä ainoastaan päästäksesi näkemästä onnetonta ihmistä.
Puhun sinulle veljenä ja ystävänä. Tiedän tädin kautta, että olet
rakastanut minua; jos tuo tunne vielä elää sinussa -- niin en enään
huomenna ole täällä.
Vilpitön tuska pani sanat suuhuni, ja kuitenkin piili niissä
Anielkalle vaarallinen ansa, jonka piti riistää tunnustus hänen
huuliltaan. Jos se olisi tapahtunut, niin -- ties -- ehkäpä olisin
matkustanut, sillä hetkellä olisin kuitenkin, niin totta kuin elän,
sulkenut hänet syliini. Mutta hän ainoastaan vavahti, ikäänkuin
varomattomasti olisin kajonnut hänen haavoihinsa, ja samassa valui
suuttumuksen ja kiihtymyksen puna hänen kasvoilleen.
-- Ei! huusi hän epätoivoisasti ponnistaen voimiaan: -- se ei ole
totta! se ei ole totta! Lähde tai jää tänne, mutta se ei ole totta!
se ei ole totta!
Hänen kiihtymyksensä osoitti minulle kuitenkin, että se voi olla
totta. Minut valtasi hurja halu paiskata koko totuus raa'alla
voimalla vasten hänen kasvojaan, mutta näin tädin kaukaa likenevän.
Anielka ei enään voinut peittää mielenliikutustaan. Heti kun täti
hänet näki, kysyi hän:
-- Mikä sinun on? Mistä te puhuitte Leonin kanssa?
-- Anielka, vastasin, -- vaan kertoi minulle miten Gluchowin myyminen
oli vaikuttanut pahaa hänen äitinsä terveyteen. Eikä kummakaan, että
se häneen koski...
Lienevätkö Anielkan voimat olleet lopussa vai lieneekö valhe,
johon hänen vaitiollen täytyi ottaa osaa, täyttänyt jo ennestään
kukkurallista katkeruuden kalkkia -- joka tapauksessa hän äkkiä
purskahti hillitsemättömään itkuun. Hänen ruumiinsa hytki
suonenvedontapaisesti. Täti kiersi käsivarret hänen ympärilleen ja
painoi häntä syliinsä kuin lasta.
-- Anielka kulta! puheli hän, -- rakas lapsi! Minkä sille voi...
Jumalan tahto ennen kaikkea! Rakeet turmelivat minulta viime myrskyn
aikana viisi peltoa, enkä minä ole sanonut herra Chwastowskillekaan
pahaa sanaa!
En tiedä kuinka puhe viidestä pellosta ja rakeista tuntui minusta
niin itsekkäältä ja turhalta ainoankaan Anielkan kyyneleen rinnalla,
että minun ilkeästi piti keskeyttää:
-- Vähät pelloista. Anielka suree äitinsä terveyttä.
Ja minä läksin pois tuskissani, sillä tunsin, että tuotan kärsimystä
naiselle, jota rakastan yli kaiken. Olin saanut voittoja pitkin
koko sotarintamaa ja kuitenkin olin syvästi surullinen, ikäänkuin
tulevaisuus edessäni olisi ollut kauheana ja oudosti uhkaavana.
Toukokuun 25 p:nä.
Tänään on kulunut kolme päivää keskustelustamme. Anielka ei ole
toistanut kehoitustaan, jään siis tänne. Hän puhuu minulle vähän ja
istuu enimmäkseen huoneessaan, mutta ei kokonaan välttele minua; hän
nähtävästi pelkää sillä lailla herättävänsä tädin ja äitinsä huomion.
Minä puolestani koetan olla hänelle hyvä ja ystävällinen sekä
kaikin puolin pitää hänestä huolta, mutta en mitenkään tungettele
hänen seuraansa. Hänen pitää saada se käsitys, että rakkauteni
omalla voimallaan ilmoittaa itsensä, vaikka minä kaikin keinoin
koetan sulkea sen itseeni. Niinikään hänen täytyy tietää, että
rakkauteni kasvamistaan kasvaa, sillä se todella suurenee joka hetki.
Mahdotonta, ettei tämä vaikuttaisi häneen. Oli miten oli: meillä
on jo oma eristetty maailmamme, jossa me olemme kahden; meillä on
oma salaisuutemme, josta eivät täti eikä Celina rouva tiedä mitään.
Kun puhumme välinpitämättömistä asioista, kun koetamme ihmisille
uskotella, että suhteemme on sama kuin ennen, tunnemme molemmat,
että sielujemme pohjalla liikkuu jotakin aivan toista; minulla on
niinikään sanoja ja katseita, jotka yksin hän ymmärtää. Tähän on
tultu välttämättömyyden pakosta -- ja vaikka kaikki paremmin on
tapahtunut vastoin Anielkan tahtoa kuin hänen tahdostaan, yhdistää
se meitä kuitenkin. Aika ja tottumus hänen puoleltaan ja minun
puoleltani kärsivällisyys tulevat viemään asiat lopulliseen voittoon.
Minun rakkauteni tulee taukoamatta kehräämään lankoja, joilla hänet
kiedon ja jotka yhdistävät meitä yhä lujemmin. Se olisi turhaa
työtä ainoastaan siinä tapauksessa, että hän rakastaisi miestään.
Silloin herättäisin hänessä varmasti inhoa. Mutta menneisyys on minun
puolellani, ja nykyisyys ei kuulu Kromickille. Panen liikkeelle
kaiken objektiivisuuteni katsellessani tätä asiaa, aivan kuin olisin
joku kolmas henkilö, ja aina tulen siihen johtopäätökseen, ettei hän
voi rakastaa miestään. Anielkan vastarinta on sisällistä taistelua
harvinaisen puhtaassa sielussa, joka ei edes ajattele uskottomuutta.
Mutta hänellä ei ole taistelussaan mitään tukea. Minä en suinkaan
uskottele pääseväni helpolla: vastarintaa tulee kestämään kauvan, ja
vaikea tulee olemaan sitä taittaa. Minun täytyy aina pysyä valppaana,
aina tietoisuudessani hallita, aina selvästi nähdä kaikki; minun
täytyy punoa verkkoni niin hienoista langoista, ettei niitä voi
edes nähdä. En saa milloinkaan vetää liian aikaiseen enkä liian
kireälle ainoaakaan silmukkaa -- ja minä tulenkin varomaan erehdyksiä
enkä lakkaa ponnistamasta, ennenkuin tämä olento on omani. Ja jos
tapahtuisikin jokin erehdys, niin se on johtunut rakkaudesta, ja minä
toivon, että sekin lopulta on luettava ansiokseni.
Toukokuun 26 p:nä.
Kerroin tänään Sniatynskille, että nyt lopullisesti aion siirtää
isän kokoelmat Varsovaan. Laskin, että tieto hänen kauttaan joutuu
sanomalehdentoimittajien korviin, nämä herrat taas eivät tule
viivyttelemään, vaan korottavat aikomukseni tuota pikaa suuren
kansalaisteon arvoon. Anielkan täytyy ehdottomasti verrata minua ja
Kromickia toisiimme, vertailu päättyy tietysti minun edukseni. Olen
niinikään sähköteitse pannut menemään käskyn, että Sassoferratan
madonna kiireen kautta ja erikseen on lähetettävä tänne.
Aamiaisen aikana kerroin Anielkalle, ehdoin tahdoin kaikkien
kuullen, että isä testamentissaan oli määrännyt hänelle kuvan.
Hän kävi hämilleen, sillä hän käsitti paikalla isän siihen aikaan
pitäneen häntä tulevana miniänään. Tosin ei hänen nimeään mainittu
testamentissa; oli vain sanottu: "Madonnanpään, numero sen ja sen,
määrään poikani tulevalle vaimolle." Mutta juuri sentähden tahdoin
antaa sen Anielkalle. Puhumalla isäni määräyksestä olin herättänyt
eloon meissä molemmissa kokonaisen muistojen maailman. Olin tahallani
kääntänyt Anielkan mielen entisiin aikoihin, jolloin hän rakasti
minua ja täydellä rauhalla saattoi rakastaa. Tiedän että hänen
sieluunsa tuolta aikakaudelta oli jäänyt paljon katkeruutta ja kipua.
Toisin ei saattanut olla. Olisin ollut auttamattomasti hukassa,
jollen viime hetkessä olisi lähettänyt hänelle pyyntöäni Sniatynskin
kautta. Mutta se on lieventävä asianhaara. Sillä kun Anielka
ajattelee rikostani, niin hänen täytyy muistaa, että minä olisin
tahtonut sovittaa kaikki, että olen rakastanut häntä, kärsinyt ja
katumistani katunut. Hänelläkin on syytä nykyiseen onnettomuuteeni.
Tämäntapaisten ajatusten täytyy johdattaa häntä sovinnollisuuteen,
pakoittaa häntä muistelemaan menneisyyttä ja viipymään onnen ajoissa,
jotka nyt olisivat jokapäiväisenä leipänämme, jollen minä olisi
rikkonut eikä hän ollut niin leppymätön.
Olen huomannut hänen kasvoistaan, että hän pelkää viipyä
noissa onnellisissa muistoissa ja koettaa johdattaa puhetta
välinpitämättömiin asioihin. Täti ei tällä haavaa ajattele muuta kuin
läheisiä kilpa-ajoja, hän kun toivoo "Naughty-boymme" niissä ottavan
valtion palkinnon. Anielka rupesi siis puhumaan hänen kanssaan
kilpa-ajoista. Mutta hän puhui niin hajamielisesti ja teki muutamia
niin hullunkurisia kysymyksiä, että täti vihdoin malttamattomana
sanoi hänelle:
-- Lapseni, minä huomaan, ettei sinulla ole pienintäkään käsitystä
siitä, mitä kilpa-ajot ovat.
Minä lausuin Anielkalle silmilläni: "Tiedän että tällä hetkellä
vain tahdot tukahuttaa sydämesi ääntä" -- ja hän ymmärsi minut
niin täydellisesti, kuin jos olisin puhunut ääneen. Olen todella
varma siitä, että suhteemme täyttää hänen mielensä pohjaa myöten,
aivan kuten minut. Ajatus rakkaudesta avioliiton ulkopuolella on
jo kylvetty hänen sieluunsa, se itää eikä hetkeksikään jätä häntä.
Anielkan täytyy alituisesti elää tuossa ajatuksessa ja tottua siihen.
Nämä asianhaarat ovat kun ovatkin omiaan kääntämään naisen sydämen
pois aviomiehestä, vaikka hän rakastaisikin häntä. Kun vesipisaroita
alituisesti putoaa kivelle, niin ne tekevät siihen loven. Jos Anielka
edes hiukan rakastaa minua, jos hän edes rakastaa menneisyyttämme,
niin hänen täytyy tulla omakseni. Minun on mahdoton levollisesti
ajatella tätä kaikkea, sillä pelkkä onnen esimaku tukahuttaa minua.
Muutamilla seuduilla peittää lentohiekka merenrannat. Kulkija, joka
lähtee näille rannoille, on auttamattomasti hukassa. Joskus minusta
tuntuu, että rakkauteni on kuin nuo hiekkarannat. Vedän Anielkan
hiekkaan ja vaivun samalla itse yhä syvemmälle ja syvemmälle.
Kunhan vaan olemme yhdessä!
Toukokuun 28 p:nä.
Täti viettää nykyään kuusi tai kahdeksan tuntia päivästä
ulkotalollaan Burzanissa, jonne on noin penikulma Ploszowista.
Hän käy katsomassa hevostaan Naughty-boyta ja pitämässä silmällä
englantilaista Webbiä, joka harjoittaa hevosia. Olin siellä eilen
tunnin tai puolitoista. Naughty-boy on todella kaunis eläin ja ehkäpä
se ratkaisevalla hetkellä tulee olemaan liian hurja. Mutta vähät
niistä. Kaikkinaiset asiat kutsuvat minua kaupunkiin, sääli jättää
Ploszowia. Celina rouva on pari viime päivää ollut huonompi. Nuori
"Chwast", kuten tädin on tapana sanoa, tosin pitää heikkoudenpuuskaa
ohimenevänä, mutta on kuitenkin määrännyt, että jonkun aina täytyy
olla sairaan luona pitämässä hänelle seuraa. Muuten rouva raukka
paikalla alkaa hautoa rakkaan Gluchowinsa menettämistä ja hermostuu
hermostumistaan. Koetan osoittaa hänelle miltei pojan hellyyttä,
sillä siten hankin itselleni Anielkan kiitollisuuden ja totutan
hänet pitämään itseäni likeisenä henkilönä. Sydämessäni ei enään ole
sijaa vihalle Celina rouvaa kohtaan, hän on aivan liian onneton, ja
sitäpaitsi minä jo olen ruvennut rakastamaan kaikkia, jotka kuuluvat
yhteen Anielkan kanssa -- kaikkia -- paitsi yhtä! Tänään ja eilen
olen viettänyt muutamia tunteja sairaan luona yhdessä Anielkan
ja Chwastin kanssa. Me luimme ja juttelimme. Celina rouva ei saa
unta öisin, ja kun ei tohtori anna hänelle kloraalia, vaipuu hän
tavallisesti päivällä jokaisen pitemmän keskustelun aikana syvään
uneen, josta hänet -- kumma kyllä -- herättää ainoastaan hiljaisuus.
Siitä syystä luemme ja puhelemme yhtä päätä. Niin teimme tänäänkin.
Jollei tohtoria olisi ollut, olisin aivan vapaasti saattanut puhua
Anielkan kanssa.
Sanomalehdet olivat juuri levittäneet tietoja kauniin rouva Koryckin
avioerojutun vaiheista ja päättymisestä. Koko Varsova seuraa
kiihkeästi tapausta ja varsinkin täti, joka on kaukaista sukua rouva
Koryckille. Päätin paikalla käyttää hyväkseni tilaisuutta kylvääkseni
Anielkan sieluun käsityksiä, joita ei siellä ole ennen ollut.
-- Täti, lausuin syvällä vakaumuksella, -- raivoaa aivan turhaan
rouva Koryckia vastaan. Minun mielestäni hän menettelee viisaan ja
oikein ajattelevan naisen tavoin. Ihmistahto päättyy siinä, missä
rakkaus alkaa; se täytyy tädinkin myöntää. Jos rouva Korycki rakastaa
toista, niin ei hänellä ole muuta neuvoa kuin erota miehestään. Minä
tiedän mitä täti vastaisi tähän ja mitä sinä, Anielka, luultavasti
ajattelet tällä hetkellä: ajattelet, että jäähän hänelle velvollisuus
-- eikö niin?
-- Minä arvelen, että sinäkin olet samaa mieltä, vastasi Anielka.
-- Epäilemättä. On vain kysymys siitä, millä puolella rouva Koryckin
velvollisuus on.
En oikein ymmärrä minkä tähden nuori tohtori tällä hetkellä tahtoi
saada lausutuksi, ettei hän tunnusta vapaata tahtoa. Pian hän
kuitenkin tarkkaavasti kuunteli, koska katsantokantani rohkeus
miellytti häntä. Nähdessäni hämmästyksen Anielkan kasvoilla kehitin
edelleen ajatuksiani:
-- Voiko olla mitään raaempaa ja luonnonvastaisempaa kuin vaatia,
että jonkun on uhrattava rakkaampi olento vähemmän rakkaan tähden?
Useat uskontunnustukset voivat olla keskenään ristiriitaiset, ja
silti saattaa niiden etiikka olla sama. Ja tämän etiikan mukaan tulee
avioliiton aina perustua rakkauteen. Mitä avioliitto sitte on? Joko
se todella on jotakin pyhää ja rikkomatonta siinä tapauksessa, että
se nousee tällaiselta pohjalta; tai on se muussa tapauksessa sekä
siveysopin että uskonnon vastainen välikirja, joka epäsiveellisenä on
rikottava. Toisin sanoen: naisen velvollisuudet johtuvat tunteesta
eivätkä joistakin juhlamenojen sarjasta, jotka itsessään ovat vain
sarja muodollisuuksia. Sanon tämän ihmisenä, joka panee enemmän arvoa
asian ytimeen kuin muotoon. Tiedän että sana "uskottomuus" kaikuu
varsin peloittavalta. Mutta älkää kuvitelkokaan, että nainen käy
uskottomaksi vasta silloin, kunhan jättää miehensä: hän on uskoton,
jopa juurta jaksain, samana hetkenä, jolloin hän tuntee, ettei
rakasta miestään. Sittemmin on vain kysymys siitä, missä määrin hän
kykenee toimimaan johdonmukaisesti, missä määrin hänellä on voimaa
ja missä määrin hän rakastaa tai ei rakasta. Rouva Korycki rakasti
miestä, jonka vuoksihan nyt eroaa, jo ennenkuin meni aviomiehelleen.
Tuli väärinymmärryksiä, hän käsitti mustasukkaisuudenpuuskan
kylmyydeksi. Se oli hänen pääerehdyksensä, mutta jos hän nyt tahtoo
korjata tuon erehdyksen, jos hän nyt on ymmärtänyt, ettei saa
uhrata rakastettua olentoa välinpitämättömän takia ja että hänen
velvollisuutensa eivät ole konvenanssin vaan tunteen puolella --
niin siitä voivat häntä syyttää ainoastaan tekopyhät ihmiset tai
sellaiset, jotka kulkevat sidotuin silmin.
Sanoissani oli saman verran valhetta kuin oli tottakin. Tiesin tädin
leppymättömästi vastustavan teoriaa, jonka mukaan tahto loppuu
siinä, missä rakkaus alkaa; mutta lausuin tämän kaiken tahallani,
pakoittaakseni Anielkaa ottamaan sitä vastaan epäämättömänä
tosiasiana. Tiesin että rouva Korycki on kevytmielinen nainen, jonka
tekoja ei kannata selittää periaatteen kannalta. Tarinan hänen
ensimäisestä rakkaudestaan tekaisin ainoastaan saadakseni analogian
uskottavammaksi. Sensijaan tarkoitin täyttä totta, kun puhuin tunteen
oikeuksista ja velvollisuuksista. Mahdollisesti ei tuo teoria olisi
saanut minusta niin äänekästä tunnustajaa, jollei se olisi koskenut
minuun itseeni, mutta ihminen on aina subjektiivinen, ja varsinkin se
ihminen, joka on epäillyt kaikkia objektiivisia totuuksia.
Puhuin oman asiani puolesta, ja olisinpa ollut hullu, jos olisin
puhunut omaa itseäni vastaan. Laskin että istuttaessani Anielkaan
tämäntapaisia käsityksiä joudutan toivomaani kehitystä hänen
sielussaan, koska nämä mielipiteet voivat rohkaista ja puhdistaa
häntä hänen omissa silmissään. Ottaen lukuun hänen tavattoman
herkkyytensä arvelin, että ymppäykseni täytyy menestyä edes jonkun
verran. Hän ymmärsikin minut täydellisesti, ja helppo minun oli
huomata, että jokainen sanani väräjää hänen hermoillaan kuin
kielillä. Puhuessani kävivät punaiset täplät hänen kasvoillaan yhä
selvemmiksi; muutamia kertoja painoi hän kädet polttaville poskilleen
ikäänkuin viilentääkseen niitä. Kun vihdoin lopetin, virkkoi hän:
-- Kaikkia asioita voidaan todistella, mutta kun ihminen tekee
pahoin, niin omatunto aina sanoo: pahoin teit! pahoin teit! eikä
vaikene.
Nuori Chwastowski nähtävästi ajatteli, että Anielkalta täydellisesti
puuttuu filosofista mieltä, mutta minusta tuntui ensi hetkessä siltä,
kuin olisin miekkaillut ja siinä ajanut terävän aseeni seinään.
Anielkan vastaus teki yksinkertaisuudellaan ja dogmaattisuudellaan
tyhjäksi kaikki todisteluni. Sillä jos voidaan asettaa epäilyksen
alaiseksi olettamusta että tahto loppuu siinä missä rakkaus alkaa,
niin ainakin pysyy varmana, että missä dogmi alkaa, siinä lakkaa
todistelu. Nainen, varsinkin puolatar, hyväksyy logiikan siihen
asti, kunnes se käy hänelle vaaralliseksi. Vaaran uhatessa vetäytyy
hän yksinkertaisen uskon ja katkismuksen totuuksien turviin, ja
tätä linnaa ei järkytetä muuta kuin tunteen avulla, sillä järki on
sen edessä varsin voimaton. Tämä on samalla hänen heikkoutensa ja
hänen voimansa. Järkielämässään on hän heikompi kuin mies, mutta
sensijaan hänen sydämensä pyhyys saattaa olla järkähtämätön. Pirun on
saatettava nainen rakastumaan, jos mielii viedä häntä lankeemukseen;
järjen tietä ei häneen vaikuteta, vaikka se sattumalta olisikin oikea.
Näiden huomioiden jälkeen valtasi minut suuri lamaannus. Mitä
taitavimmin ja järkevimmin nostetun rakennukseni saattaa Anielka siis
lyödä kumoon ainoalla huudahduksellaan: "Paha! omatunto ei salli!" Ja
tämän edessä seison minä voimattomana. Minun täytyy lisäksi noudattaa
mitä suurinta varovaisuutta, jotta en pelästyttäisi häntä liian
rohkeilla lausunnoilla, joiden tarkoitus on vetää häntä puoleeni eikä
suinkaan karkoittaa häntä pois.
En kuitenkaan voi luopua senkäänkaltaisista keinoista. Ne tosin eivät
näyttele mitään pääosaa hänen sielunsa taivuttamistoimituksessa.
Mutta ne voivat olla apuna jouduttamassa ratkaisua. Tämä kaikki on
turhaa ainoastaan siinä tapauksessa, ettei hän rakasta minua. Se
olisi kauhea pettymys, mutta silloinkin täytyisi seurata jonkun
ratkaisun.
Toukokuun 29 p:nä.
Tapasin tänään Anielkan seisomassa tuolilla suuren, danzigilaisen
kellon edessä, joka jollakin lailla oli joutunut epäkuntoon. Kun
hänen piti nousta varpailleen kiertämään viisaria, heilahti tuoli
hänen allaan. En ehtinyt muuta kuin huudahtaa: "Sinä putoat!" Otin
hänet syliini ja laskin maahan. Silmänräpäyksen ajan painoin rintaani
vasten tuota kallista olentoa. Hänen hiuksensa koskettivat poskeani,
ja minä tunsin hänen hengityksensä kasvoillani. Päätäni huimasi,
minun täytyi tarttua tuolin selustaan jotten kaatuisi. Hän näki sen.
Hän tietää, että pohjattomasti rakastan häntä! Tänään en enään voi
kirjoittaa.
Toukokuun 30 p:nä.
Päiväni meni kokonaan pilalle, sillä Anielka sai taas aamulla kirjeen
Kromickilta. Kuulin hänen kertovan tädille, ettei hän itsekään tiedä
koska pääsee palaamaan: ehkä piankin -- ehkä vasta parin kuukauden
päästä. Minä en voi käsittää kuinka saatan sietää häntä Anielkan
rinnalla. Ajoittain se tuntuu minusta sulalta mahdottomuudelta. Ainoa
toivoni on, että jokin onnellinen sattuma pidättää häntä siellä.
Chwastowski on määrännyt Celina rouvan lähtemään Gasteiniin, niin
pian kuin hänen voimansa vain sallivat. Se on niin kaukana Bakusta,
että toivon Kromickin pitävän matkaa liian pitkänä. Mutta minä
lähden mukaan niin totta kuin tässä seison. Minkä viisaan ajatuksen
tuo Chwastowski lausuikaan! Mutta tulee tekemään hyvää sekä minulle
että Celina rouvalle, jonka terveyden kylvyt ehkä voivat kokonaan
palauttaa. Ja minäkin olen väsynyt ja tarvitsen vuoristoilmaa, mutta
ennen kaikkea Anielkan likeisyyttä. Huomenna kiiruhdan Varsovaan ja
tilaan kylpylän johtokunnan kautta sähköteitse asunnon Anielkalle ja
hänen äidilleen. Jollei huoneita ole saatavissa, ostan kokonaisen
huvilan. Kun Celina rouva puhui puuhasta ja vaivasta, joka lankeaa
Anielkan niskoille, jos matkasta tulee tosi, niin minä sanoin:
"Jättäkää kaikki minun haltuuni, hyvä rouva!" Sitte käännyin
Anielkan puoleen ja lisäsin hiljaa: "Järjestän kaikki kuin omaa
äitiäni varten." Huomasin että Celina rouva, joka tuskin enään uskoo
Kromickin miljooniin, pelkää minun järjestävän heidän matkansa liian
kalliiksi, mutta minä olen päättänyt näyttää heille jonkun näennäisen
sopimuksen ja pitää huolta suuremmista maksuista. Tietenkään en
vielä ole sanonut, että minäkin aion Gasteiniin. Minun täytyy johtaa
asioita niin taitavasti, että täti itse ehdottaa matkaani -- ja
luulen sen käyvän varsin helposti, sillä täti ei epäile mitään. Olen
vakuutettu, että jahka rupean miettimään missä vuoristossa voisin
viettää kesän, täti sanoo minulle: "Mutta lähde näiden molempien
mukaan. Hauskempi sekä heille että sinulle." Tietysti Anielka
pelästyy, mutta ehkäpä hänen sielunsa salaisimmassa sopukassa herää
ilokin. Ehkäpä hänen mieleensä johtuu Slowackin säe Kordianista:
Oot kaikkialla, ylläin, ympärilläin.