ei ollut uhannut Naughty-boyn kallista henkeä. Harjoittaja Webb oli
kaikkiin tädin kysymyksiin vastannut "All right", ja Jack Goose
oli ollut täynnä uskallusta. Asetuimme ikkunaan katselemaan kuinka
tulevaa voittajaa talutettiin tallista. Oli nimittäin jo aika viedä
se Mokotowin kentälle riviin odottamaan vuoroaan. Muutaman minuutin
perästä kaksi renkiä talutti hevosen tielle. Emme kuitenkaan saaneet
nauttia sen kauniista muodoista, koska se oli ikäänkuin ommeltu
kangaskoteloon. Ainoastaan kahdesta peitteeseen tehdystä lävestä
katselivat suuret, lempeät silmät, ja peitteen alta tulivat näkyviin
sirot, ikäänkuin teräksestä juotetut jalat. Hevosen jälessä astui
Webb ja viimeisenä meidän kotitekoinen pieni englantilaisemme Jack
Goose, yllä uusi pitkä takki, joka peitti jockeytakin ja saappaat.
Huusin hänelle avonaisesta ikkunasta:
-- Pidä nyt puoliasi, Kuba!
Hän koppasi lakin päästään, osoitti Naughty-boyta ja vastasi
puhtaimmalla burzanilaismurteella:
-- Armollinen herra kreivi katsoo vaan tätä...!
Astuimme pöytään ja söimme nopeasti aamiaisen. Kahvia juodessa ehti
täti kuitenkin silmäillä mitä sanomalehdet puhuvat isän kokoelmien
siirtämisestä. Kumma miten herkällä mielellä naiset vastaanottavat
jokaisen julkisen kiitoksen, joka lausutaan heille likeisestä
miehestä. Täti kerrassaan säteili ilosta. Hän oli aivan verraton, kun
hän, joka hetki keskeyttäen lukemisensa, silmälasiensa takaa katsahti
vuoroin minuun mielihyvästä myhäellen, vuoroin Anielkaan uteliaasti
-- ja tuontuostakin puhkesi puhumaan täynnänsä vakuutusta:
-- Ei mitään liioittelua! Sellainen hän aina on ollut.
Minä kiitin Jumalaa, ettei läheisyydessä ollut ketään miehistä
skeptikkoa, sillä hän olisi saanut nähdä minut koko noloudessani.
Naisten täytyi lähteä pukeutumaan. Juuri noustessaan pöydästä virkkoi
täti äänellä, jonka hän koetti tehdä niin välinpitämättömäksi kuin
mahdollista:
-- Meidän täytyy hiukan kiiruhtaa. Minä lupasin nimittäin pikku neiti
Zawilowskille ottaa hänet mukaamme. Hänen piti tulla isänsä kanssa,
mutta pari päivää sitte sai isä reumatismikohtauksen.
Sen sanottuaan hän läksi. Minä ja Anielka katsahdimme toisiimme.
Anielkan suupielissä leikitteli veitikkamainen hymy.
-- Anielka, huomautin minä, -- uusia naimapuuhia!
Anielka laski sormen huulilleen, ikäänkuin varoittaakseen minua
puhumasta liian lujaa, ja hävisi huoneeseensa, mutta hetkisen perästä
pisti hän taasen suloisen päänsä ovenraosta.
-- Muistan vasta, ettet ole kutsunut neiti Hilstiä! sanoi hän.
-- Niin, en ole.
-- Mutta mikset?
-- Sentähden, että salaa rakastan häntä, vastasin hymyillen.
-- Ei, oikein totta, mikset ole pyytänyt häntä?
-- Voinhan vielä pyytää, jos tahdot.
-- Niinkuin sinä itse tahdot, vastasi hän, vetäytyen takaisin.
Minä päätin olla kutsumatta neiti Hilstiä.
Tuntia myöhemmin ajoimme pitkin Belvederen puukujaa. Anielkalla oli
yllään kellertävä, pitseillä koristettu puku. Olen siinä määrin
oppinut silmilläni lausumaan hänelle ajatukseni, että hän selvään
näki ihastukseni. Huomasin sen hänen punastuvista kasvoistaan, joilla
kuvastui hämmennys. Matkalla pysähdyimme Zawilowskien huvilalla.
Olin kuitenkin tuskin ehtinyt soittaa, kun ovet avautuivat ja Helena
neiti hopeanharmaissa vaatteissa, koko majesteettisuudessaan ja
tuskin päätään nyökäten, astui ohitseni. Hän on vaalea, pikemmin ruma
kuin kaunis, silmät kylmät, haalean siniset ja hänen käytöksensä on
harvinaisen sovinnainen. Häntä pidetään hienon naisen esikuvana, ja
minä puolestani suostun mielelläni tunnustamaan hänet siksi, jos
vaan hienous merkitsee samaa kuin kankeus. Hänen käytöksensä minua
kohtaan on yhtä kylmä kuin hänen silmänsä, jopa niin kylmä, ettei
se mitenkään voi olla luonnollinen. Se on tietenkin ainoastaan
keino, jonka kautta koetetaan loukata itserakkauttani -- mutta keino
on huonosti keksitty, sillä se ikävystyttää minua, sensijaan että
loukkaisi, ja niin ollen seurustelen minä neiti Zawilowskin kanssa
vain senverran kuin kohteliaisuus vaatii.
Tänään olen kuitenkin osoittanut hänelle tavallista suurempaa
huomaavaisuutta, koska tarkoitukseni on ollut herättää yleisössä
uteliaisuutta ja johdattaa pois epäluulot, jotka mahdollisesti
olisivat voineet herätä sen johdosta, että on nähty minun ja
Anielkan ajavan yhdessä. Matka kului pysähtymättä, mutta hiljalleen,
koska päivä oli helteinen ja kilpa-ajoihin menijöitä sellainen
joukko, ettei ajopelijonon päätä saattanut nähdä. Sekä edessäni
että takanani liikkui päivänvarjoja virtanaan, se oli kaunista,
silkkien värit välkkyivät ja hehkuivat auringossa, ja niiden alle
muodostui heleitä varjoja, joista kohosi hienoja, säännöllisiä
naiskasvoja. Oli verraten paljon kauniita kasvoja, mutta niistä
puuttui tempperamenttia; en tavannut sitä edes noilla rahamaailman
naisilla, jotka näyttelevät älykästä, vaikkeivät sitä ole -- kuten
he monessa muussakin suhteessa teeskentelevät. Mutta avonaiset
ajopelit, siellä täällä omituiset valjaat, vaaleat puvut, jotka
löyhyttelivät tuulessa puiden vihantaa vastaan -- koko tämä
valioyleisön ja valiohevosten tulva teki äärimmilleen hienostuneen ja
samalla värikkään vaikutuksen. Olin onnellinen siitäkin, että liike
ja tungos nähtävästi huvitti Anielkaa. Vastatessaan huomautuksiini
katseli hän minuun kiitollisena, ikäänkuin hänen huvinsa olisi
ollut minun ansiotani. Istuin häntä vastapäätä ja saatoin vapaasti
katsella häntä. Useammin puhuttelin kuitenkin neiti Zawilowskia, joka
henki kylmyyttä kuin jääkappale. Hän rupesi suorastaan huvittamaan
minua, tuntui nimittäin siltä, kuin hän vastatessaan kysymyksiini
ja suvaitessaan minun seuraani olisi tehnyt sen ainoastaan hyvän
kasvatuksensa ja korkean tahdikkaisuutensa vuoksi. Kävin hänelle yhä
kohteliaammaksi, mutta annoin käytökselleni eräänlaisen vivahduksen
hyvää tuulta, joka lopulla rupesi suututtamaan häntä. Vihdoin
saavuimme Mokotowin kentälle. Tädin vaunuille oli varattu niiden
tavallinen paikka katselijalavan luona -- ja joukko tuttavia,
liput kiinnitettyinä hattuun, riensi tervehtimään häntä ja
kehumaan Naughty-boyn erinomaista rakennetta. Eräs tunnetuimmista
toimihenkilöistä sanoi tädille, että hevonen on suurenmoinen,
vaikkei ehkä tarpeeksi harjoitettu; koska yöllä kuitenkin on satanut
ja kenttä pehmeä, niin sellaisella voimakkaalla juoksijalla kuin
Naughty-boy on kaikki onnistumisen edellytykset. Hänen puheensa
tuntui minusta hiukan pilkalliselta ja minua huolestutti, että
Naughty-boy mahdollisesti rikkoisi. Sillä se olisi tärvellyt tädin
hyvän tuulen ja tietysti samalla meidän päivämme ilon. Aloin kulkea
pitkin ajopelien rintamaa, saadakseni yleiskatsauksen kentästä ja
etsien tuttavia. Ihmisiä oli äärettömästi, katselijaparvet olivat
ainoana tummana kokonaisuutena, josta naisten puvut eroittautuivat
kirjavina täplinä. Aitauksen reuna oli katselijoita piukassa.
Kaupungin vallikin oli mustanaan uteliaita. Molemmin puolin
katsojalavaa levenivät siipinä ajopelien loppumattomat jonot, joista
jokainen erikseen muistutti koppaa täynnä kukkia.
Muutaman askeleen päässä lavalta näin vaunuissa rouva Sniatynskin
ylöspäinpyrkivän nenän ja ruusuiset kasvot. Kun olin päässyt häntä
likelle, kertoi hän, että hänen miehensä oli lähtenyt hakemaan
neiti Hilstiä, sitte hän yhdessä hengenvedossa kysyi: miten täti ja
Celina rouva voivat? onko Anielka kilpa-ajoissa? mitenkä he aikovat
lähteä Gasteiniin, kun ei Celina rouva pääse liikkumaan? voittaako
Naughty-boy? kuinka käy, jos se joutuu tappiolle? paljonko väkeä
tulee päivällisilleni? Siinä seisoessani hänen vaunujensa ääressä
huomasin, että ilme hänen silmissään on erinomaisen suloinen ja että
hänellä on tavattoman sievät jalat, mutta voidakseni yhtä nopeasti
vastata hänen kysymyksiinsä olisi minulla pitänyt olla, kuten
Shakespearen Rosalina sanoo, Gargantuan suu. Annettuani vastaukset
parhaimman taitoni mukaan ja pyydettyäni, että he ajaisivat
luokseni suoraan radalta, suuntasin Sniatynskin perässä askeleeni
Klaraa kohti. Minusta tuntui nimittäin välttämättömältä käydä
häntä tervehtimässä. Hänen vaununsa olivatkin aivan likellä tätiä.
Heliotrooppien koristamana kohosi hän istuimeltaan kuin mikäkin
kukkasvuori. Hänen ympärillään vilisi taiteilijoita ja musiikkiväkeä,
ja hän jutteli iloisesti heidän kanssaan. Minut nähdessään kävi hän
totisemmaksi ja tervehti jonkun verran kylmästi, mutta vain ikäänkuin
odottaen ystävällistä sanaa muuttuakseen tavattoman sydämelliseksi.
Minä pysyin kuitenkin kylmänä. Neljännestunnin kohteliaan ja kankean
seurustelun perästä jatkoin matkaani ja palasin, vaihdettuani
muutaman sanan erinäisten tuttavien kanssa, meidän vaunuillemme.
Kaksi ensimäistä kilpajuoksua oli jo sillaikaa ollut, ja Naughty-boyn
vuoro likeni.
Katsahdin tätiin: ilme hänen kasvoillaan oli juhlallinen, saattoi
huomata, että hän koetti pysyä kylmäverisenä. Sensijaan Anielkan
kasvoilla kuvastui selvä levottomuus. Saimme hyvän aikaa odottaa
hevosia, sillä johtomiehet viivyttelivät jostakin syystä. Kesken
kaiken törmää Sniatynski meitä kohti, kaukaa heilutellen pitkiä
käsivarsiaan ilmassa ja näyttäen lippuja, jotka on ostanut
totalisaattorista.
-- Olen lyönyt vetoa miljoonia, että Naughty-boy voittaa! huusi hän.
-- Jos se nyt pettää minut, niin vaadin Ploszowin pantiksi.
-- Toivon, alkoi täti arvokkaasti, -- ettette...
Mutta hän ei ehtinyt lopettaa lausettaan, sillä samassa sujahtivat
katsojalavan ympärille kokoontuneesta tummasta joukosta jockeyden
eriväriset takit. Hevoset tuotiin radalle. Toiset, jotka olivat
jääneet välimatkan päähän, puhalsivat täyttä vauhtia paikalle,
jolta piti lähdettämän liikkeelle; toiset likenivät hitain, tyynin
askelin. Merkin kaiuttua loppuun karkasivat kilpailevat hevoset
meidän ohitsemme tiiviinä rykelmänä eivätkä erittäin nopeasti, sillä
koska matkan pituus tässä sarjassa oli kaksinkertainen, täytyi
ajajien säästää hevosia. Mutta jo toista kierrosta tehtäessä oli
hevosten joukko venynyt ketjuksi. Teki sen vaikutuksen, kuin tuuli
olisi hajoittanut kukkien lehtiä pitkin tietä. Ensimäisenä lasketti
kokonaan valkeihin puettu jockey, häntä seurasi sininen, päässä
punainen lakki ja käsissä punaiset kintaat, sitte tuli rinnan musta
ja punakeltainen -- viimeisen edellisenä ajoi meidän keltaisiin ja
mustiin puettu Kuba ja hänen perässään sinivalkea. Tämä järjestys
ei kuitenkaan pysynyt kauvan. Kun kilpailijat olivat päässeet kehän
vastakkaiseen laitaan, syntyi vaunuissa liikettä, uteliaammat
naisista nousivat istuimille seisomaan, jottei heiltä menisi hukkaan
ainoaakaan yksityiskohtaa. Heidän esimerkkiään seurasi tätikin, joka
nähtävästi ei enään jaksanut pysyä alallaan.
Anielka oli luovuttanut paikkansa neiti Zawilowskille, joka hetkisen
kursailtuaan nousi tädin viereen, ja minä sijoitin Anielkan
etuistuimelle. Koska hänellä kuitenkaan ei ollut nojaa ja minä
seisoin hänen vieressään, annoin hänelle käteni. Tunnustan että tällä
hetkellä vähemmin ajattelin kilpa-ajoja kuin sitä, että tuo hento,
rakas käsi lepää minun kädessäni eikä vetäydy pois. Tädin hartiat
peittivät meiltä jonkun verran näköalaa, mutta varpaille nousten
saatoin kuitenkin katseellani tavata katselijoiden meren ja jockeyt,
jotka juuri kääntyivät palaamaan tätä merta kohden. Kaukaa katsoen
olivat he kuin mitäkin heleävärisiä itämaisia kangaskaistaleita,
jotka lentävät tuulessa. Kaukaa näytti juoksu hitaalta ja hevosten
etu- ja takajalkojen siirto koneentapaiselta. Koko tuo muotoa
muuttava käärme jätti kuitenkin, näennäisestä hitaudestaan
huolimatta, jälkeensä aika matkat. Ajajien asema oli taasen aivan
muuttunut. Ensimäisenä juoksi yhä valkoinen jockey, hänen takanaan
punainen, ja kolmantena tuli meidän Kuba. Muut olivat jääneet kauvas,
ja etäisyys niiden ja ensimäisten juoksijain välillä kävi joka hetki
suuremmaksi. Nähtävästi Naughty-boy ei ole huonoimpia hevosia.
Hetkiseksi kadotin sen näkyvistäni, mutta kun se samassa suhahti
ohitsemme, sain sen taasen kiinni. Tuossa sivuutti jo punainen ajaja
valkoisen, mutta Kuba likeni likenemistään kumpaakin. Huomasin
että valkoisen täytyy luopua pelistä, sillä hänen hevosensa kiilsi
jo kuin vedestä nostettuna. Punainen oli hyvin vaarallinen, mutta
pahimmassa tapauksessa Naughty-boy saa toisen palkinnon eikä tappio
ole täydellinen. Lohdulliselta tuntui nähdä, että se juoksi varsin
rauhallisena, siirrellen jalkojaan tyynesti ja tasaisesti, ikäänkuin
se olisi suorittanut jokapäiväistä ajoa. Jännitys katselijoiden
riveissä kiihtyi kiihtymistään.
-- Joutuiko Naughty-boy tappiolle? kysyi Anielka hiljaa, nähdessään
missä järjestyksessä hevoset sivuuttivat katselijaparven.
-- Ei, hyvä ystävä. Yksi kierros on vielä jäljellä, vastasin,
keveästi painaen hänen kättään.
Hän ei taaskaan vetänyt sitä pois. Ehkäpä koko hänen huomionsa oli
kiintynyt ajoihin. Sillä hetkellä, jolloin hevoset tulivat näkyviin
käänteen takaa, jonka parvet peittivät meiltä, oli Kuba jo toisena
järjestyksessä. Valkoisen jockeyn hevonen oli jo myöhästynyt niin,
että peremmät hevoset alkoivat tavoitella sitä kiinni. Selvästi
saattoi huomata, että varsinainen ottelu tulisi tapahtumaan punaisen
ja musta-keltaisen välillä. Kuba yhä likeni punaista ja noin viiden,
kuuden hevosen välimatkan päässä toisistaan juoksivat ne suuren osan
kierrosta. Äkkiä ymmärsimme sorinasta parvilla, että jotakin on
tekeillä. Katson: Kuba sivuuttaa vihdoinkin kokonaan vastustajansa.
Sorina parvilla kasvaa meluksi. Jännitys oli siihen määrään riistänyt
Anielkan mukaansa, että hän nyt hermostuneesti puristeli kättäni,
yhtämittaa kysyen: "Miten käy? miten käy?" Kilpailijat menivät
jo kentän toisessa päässä. Punainen mies käytti piiskaa ja pääsi
jonkun verran eteenpäin, mutta Naughty-boy kosketti sitä jo melkein
sieraimillaan. Hurjaa kyytiä lensivät molemmat katsojaparvia kohti ja
hetkiseksi hävisivät ne taasen näkyvistämme. Muutaman silmänräpäyksen
perästä oli taistelu tuleva ratkaistuksi. Hetkisen ajan vallitsi
parvilla hiljaisuus, sitte se äkkiä muuttui huudoiksi. Joukko ihmisiä
karkasi köyden luo, joka oli pantu eristämään tietä, tuossa näimme
läähättävän punaisen miehen ja hevosen pään, kaula oikoisena kuin
jännitetty kieli; sen takana lensivät musta-keltaiset värit kuin
tuulen kantamina. Lavalla soitettiin kelloa -- voitto oli meidän
puolellamme.
Punainen jockey oli jäänyt muutaman kymmenen hevosen välimatkan
päähän.
Minun täytyy antaa tädille se tunnustus, että hän pysyi
kylmäverisenä. Ainoastaan hänen otsallaan näin muutamia
hikikarpaloja, ja niitä hän rupesi pyyhkimään pois liinasella.
Anielka oli kiihkeän ilon vallassa ja ylen onnellisena. Me riensimme
molemmat onnittelemaan tätiä, jopa lausui neiti Zawilowskikin
muutamia ranskalaisia lauseita, jotka olivat kuin suoraan otetut
neiti Boquelin lukukirjasta. Pian olivat tuttavat piirittäneet
vaunumme ja tädin voitto oli täydellinen.
Minäkin olin onnellinen, sillä olihan Anielka puristanut kättäni.
Turhaan koetin ottaa lukuun senkin mahdollisuuden, että se oli voinut
tapahtua itsetiedottomasti. Mieleeni johtui, että naisen vastustus
usein suurten liikutusten ja innostusten hetkinä katoaa -- lieneekö
siihen sitte syynä ilo vai kauneus vai yleensä tavallisista oloista
eroavat asianhaarat. Joka tapauksessa hermot silloin kiihtyvät
tilaan, jossa jokapäiväinen tasapaino helposti katoaa. Jos Anielka
nyt on ollut siinä tilassa, niin voin tehdä johtopäätöksen, että
hän jo lakkaa taistelemasta ylivoimaista tunnetta vastaan, ja olen
päättänyt ottaa ratkaisevan askeleen.
Ploszowissa ei tule olemaan puute tilaisuuksista. Huomenna palaamme
sinne. Päivällisjuhlani tänään, puhelu ja iloinen seurustelu ovat
huumaavina pisaroina pudonneet pikariin. Anielka ei lainkaan aavista
mikä onni meitä odottaa -- hänen täytyy vain sieluineen päivineen
antautua minulle, ilman mittaa ja määrää.
Vaikka täti olikin huomauttanut Celina rouvalle, että hän ehkä
Anielkan kanssa viipyy Varsovassa huomiseen asti, niin me kuitenkin
olimme päättäneet lähteä kotiin heti päivällisten jälkeen. Sattui
kuitenkin tapaus, joka pidätti meidät. Ateria ynnä tee, joka
nautittiin sen jälkeen, oli venynyt kello kymmeneen asti, ja kun
viimeiset vieraat olivat lähteneet, tultiin meille sanomaan, että
Naughty-boy on sairastunut. Syntyi suuri sekamelska. Ennenkuin oli
lähetetty noutamaan eläinlääkäriä ja ennenkuin hänet saatiin taloon,
oli puoliyö. Täti ei ajatellutkaan lähtöä.
Anielka olisi tahtonut palata kotiin, mutta hän huomasi minun silloin
empimättä lähtevän saattamaan -- ja hän pelkäsi. Täti huomautti
hänelle, että me, jos tulemme niin myöhään, herätämme koko talon ja
äidin niinikään.
-- Leon kyllä sallii, lausui hän vihdoin, -- että olen täällä kuin
kotonani, ja siis olet sinäkin minun luonani. Aivan niinkuin jos minä
lahjoittaisin hänelle Ploszowin ja yhä jäisin sinne asumaan enkä
päästäisi teitä pois, ennenkuin Celina rouva paranee.
Anielka päätti jäädä.
Nyt on kello kolme yöllä. Päivä alkaa jo koittaa, mutta yhä
välähtelevät pihamaalla ja tallien ympäristöllä lyhtyjen valot,
miehet kun hääräävät Naughty-boyn ympärillä. Täti sanoi erotessamme
vielä viipyvänsä päivän Varsovassa, mutta minä vastasin jättäneeni
Ploszowiin tärkeitä papereja, jotka minun täytyy noutaa, ja samalla
saatan kotiin Anielkan. Jäämme kahden, enkä minä enään tule
vitkastelemaan. Veri syöksee sydämeeni kun ajattelen, että ehkä saan
painaa tuon rakkaan olennon rintaani vasten ja kuulla hänen suustaan
tunnustuksen, että hän rakastaa minua kuten minä häntä.
Päivä valkenee valkenemistaan, vaikka pilvisenä ja sateisena. Muutama
tunti vain eroittaa minua hetkestä, jolloin saan alkaa uutta elämää.
Tietenkään en nuku enkä voisi saada unta mistään hinnasta. En tunne
pienintäkään väsymystä. Kirjoitan ja palautan mieleeni muistoja.
Tunnen vielä kädessäni hänen lämpöisen kätensä, tunnen sormien
vavahtavan, eivätkä ne vetäydy pois kun painan niitä. Minä olen
kun olenkin uudesta luonut tuon sielun, kasvattanut, kehittänyt ja
valmistanut sen ottamaan vastaan rakkautta; olen kuin päällikkö,
joka kaukonäköisyydessään on ottanut lukuun kaikki mahdollisuudet ja
etukäteen tehnyt kaikki laskelmansa, mutta joka ei nuku yöllä sitä
päivää vastaan, jolloin hänen kohtalonsa ratkaistaan.
Anielka sensijaan nukkuu tuolla toisella puolen taloa -- ja tiedän
että unikin edistää tarkoituksiani. Ehkäpä hän näkee minusta unta ja
unessa ojentaa kätensä minua kohti. Minä värisen, kun sitä ajattelen.
Siinä pahan, typeryyden, epävarmuuden ja epäilyksen meressä, joka
muodostaa elämän, on yksi elämisen arvoinen asia, asia järkkymätön ja
voimakas kuin kuolema: rakkaus. Paitsi sitä ei ole mitään...