kielläkään. Minä seuraan kaiken aikaa mitä mielessäsi liikkuu ja
huomaan pienimmänkin varjon kasvoillasi.
-- Sinun täytyi tänään seurustella vieraiden kanssa... Olet kovin
ystävällinen, mutta vakuutan, ettei minua vaivaa mikään.
-- Olen, kuten aina, seurustellut yksinomaan sinun kanssasi, ja jos
sallit, todistan sen sanomalla sinulle mitä päivän kuluessa olet
ajatellut.
Odottamatta hänen suostumustaan jatkoin samassa:
-- Olet ajatellut, että minä jonkun verran muistutan
Latysz-vanhuksia; olet ajatellut, että puhuessani tyhjyydestä, mikä
minua ympäröi, olen pettänyt sinua, olet ajatellut, että turhanpäiten
pyysin ystävyyttäsi, koska olin saanut sitä jo muualta. Enkö ole
oikeassa? Sanoppa suoraan...
Anielkan oli jonkun verran vaikea vastata.
-- Jos niin tahdot, niin ehkä... Mutta tuo kaikki tuottaa minulle
tietysti vain iloa...
-- Mikä tuottaa sinulle iloa?
-- Sinun ja Klaran ystävyys.
-- Pidänhän minä hänestä paljon, mutta Klara, kuten kaikki muutkin
naiset, on minulle aivan yhdentekevä. Ja tiedätkö mistä syystä?
Minä vapisin, sillä tunsin hetken tulleen. Odotin vielä hiukkasen,
jotta Anielka voisi toistaa kysymykseni, sitte lausuin äänellä, jota
koetin tehdä niin levolliseksi kuin suinkin:
-- Sinun täytyy kerta kaikkiaan tietää ja ymmärtää, että olen
rakastanut yksin sinua ja rakastan yhä vielä kuin hullu!
Anielka seisahtui kuin maahan naulattuna. Tunsin kalpenevani, sillä
kasvoni kävivät aivan kylmiksi. Jos tällä hetkellä hänen allansa maan
perustus horjahti, niin hengestä ja elämästä oli kysymys minullakin.
Mutta tuntien minkä naisen kanssa olin tekemisissä, täytyi minun
pitää kiirettä ja riisua häneltä aseet, ennenkuin hän tulisi
tajuihinsa ja, karkoittaisi minut.
Aloin hätäisesti:
-- Älä vastaa minulle, sillä en tahdo mitään, en pyydä mitään --
kuuletko: en mitään. Tahdoin vain saada sanotuksi, että ottaisit
elämäni, sillä se on sinun. Vaikka olethan itsekin jo nähnyt, että
niin on -- ykskaikki puhunko siitä vai enkö. Toistan vielä kerran,
etten mitään pyydä, en mitään odota. Sinun on mahdoton kieltää
minulta mitään, sillä minä itse olen sen jo tehnyt. Kerron sen
sinulle ainoastaan kuten kertoisin ystävälle tai sisarelle. Tulen ja
ripitän itseni sinulle, sillä minulla ei ole muita; tulen ja kerron,
että olen onneton, koska rakastan naista, joka kuuluu toiselle,
rakastan ilman mittaa, Anielkani, rakastan ilman määrää!
Olimme jo portilla, mutta vielä puiden pimennossa. Silmänräpäyksen
aikana minusta tuntui siltä, että hän painuu puoleeni kuin katkennut
kukka ja että minä suljen hänet syliini, mutta minä erehdyin.
Selviydyttyään sanojeni vaikutuksesta, rupesi Anielka uskomattomalla,
hermostuneella tarmolla toistelemaan:
-- En tahdo kuulla sellaista, Leon! en tahdo, en tahdo, en tahdo!
Ja hän juoksi ylös kuun valaisemia portaita. Hän suorastaan pakeni
sanojani ja tunnustuksiani. Hetken perästä hän hävisi etehiseen,
ja minä jäin yksin, rinnassani pelko, levottomuus ja suuri sääli
häntä kohtaan, mutta samalla voitonriemu, sillä sanat, joista meille
molemmille voi alkaa uusi elämä, olivat nyt lausutut. Enempää
tietenkään en tällä hetkellä voinut toivoa. Siemen, josta jotakin
täytyy nousta, oli kun olikin heitetty maahan.
Kotiin palatessa en enään tavannut Anielkaa. Näin ainoastaan tädin,
joka astellen edestakaisin huoneessa hypisteli rukousnauhaansa
ja rukousten välissä ääneen puheli muista asioista. Toivotin
hänelle paikalla hyvää yötä, jotta niin pian kuin suinkin pääsisin
huoneeseeni. Toivoin tyyntyväni, kun saisin paperille päivän
vaikutukset ja kun hajalliset ajatukseni joutuisivat jonkinlaiseen
järjestykseen. Mutta kirjoittaminen on ainoastaan väsyttänyt minua.
Lähden huomenna (tai oikeastaan tänään, sillä ulkona on jo selvä
päivä) Varsovaan. Anielkan täytyy tulla vakuutetuksi siitä, etten
pyydä mitään, ja ennen kaikkea hänen täytyy saada rauhoittua ja
tottua siihen, mitä sanoin hänelle. Totta puhuen olen päättänyt
lähteä senkin takia, että pelkään huomista kohtaamistamme ja haluan
siirtää sitä tuonnemmaksi. Hetkittäin minusta tuntuu, että olen
tehnyt jotakin tavatonta, kun olen istuttanut oman turmelukseni idun
hänen maailmaansa, joka tähän asti on ollut niin täydelleen puhdas.
Mutta eikö itse asiassa paha siemen tullut kylvetyksi silloin, kun
hän meni naimisiin miehen kanssa, jota ei hän rakasta eikä voi
rakastaa? Mikä on siveellisempää: minun rakkauteni, joka puhkeaa
esiin suuren luonnonlain pakoituksesta, vaiko Anielkan kuuluminen
miehelle, joka on polkenut tämän lain jalkainsa alle? Oikeutetuinkin
suhde käy häpeälliseksi, jollei se perustu rakkauteen. Ja minä, joka
ymmärrän nämä asiat niin juurta jaksain, olen kuitenkin niin heikko,
että kauhu valtaa minut niin pian kuin minun pitää jalallani satuttaa
tuota moraalisuuden ruumista. Onneksi on kauhuni toki hetkellinen.
Vaikken varmuudella tietäisikään oikeuden olevan omalla puolellani,
niin en millään lailla usko sen olevan vastaisellakaan puolella.
Muutenhan kaikkien epäilysten täytyy väistyä tosiasiain tieltä, jotka
sisältyvät sanoihin: minä rakastan!
Mutta jos sydämeni nyt suorastaan seisahtuu, kun ajattelen, että
hänkään mahdollisesti ei nuku, että hän ehkä itkee ja tuskittelee --
niin se vain on uusi todiste rakkaudestani. Kaikki mitä on tapahtunut
ja kaikki mitä tulee tapahtumaan on välttämätöntä.
Toukokuun 19 p:nä.
Koko sen päivän, jolloin tulin Varsovasta, nukuin kuin kuoleman unta.
Ploszowissa olin surrut joka minuuttia, jota en viettänyt Anielkan
seurassa ja öisin olin kirjoittanut. Se oli kokonaan uuvuttanut
minut. Olen vieläkin väsynyt, mutta voin kuitenkin ajatella. Tuntuu
hiukan häpeälliseltä, että pakenin Ploszowista ja jätin Anielkan
yksin kantamaan tunnustukseni painoa. Mutta eihän pelkuruus ole niin
kauhea asia, kun on kysymyksessä rakastettu nainen. Enkä tietenkään
olisi lähtenyt tieheni, jollen olisi varma siitä, että siitä
koituu hyötyä rakkaudelleni. Anielkan täytyy kun täytyykin aamulla
noustessaan, rukoillessaan, kävellessään puistossa, hoidellessaan
sairasta äitiään, aina, aina toistelemistaan toistella: "hän rakastaa
minua" -- ja ajatuksen täytyy vähitellen käydä hänelle vähemmän
mahdottomaksi, vähemmän kauhistuttavaksi. Ihminen tottuu kaikkeen,
nainen varsinkin tottuu pian ajatukseen, että häntä rakastetaan,
varsinkin kun hän itse rakastaa. Samana hetkenä, jolloin minulle
selveni, että rakastan häntä, aloin kysyä: rakastaako hän minua?
Ja tätä kysymystä olen nyt päässäni käännellyt ja väännellyt. Olen
kylmästi koettanut ottaa lukuun kaikki asianhaarat, aivan niinkuin
ei kysymys ensinkään koskisi minuun -- ja minä olen tullut siihen
johtopäätökseen, että hän rakastaa minua. Mennessään naimisiin hän
rakasti minua eikä Kromickia; hän meni naimisiin epätoivosta. Jos
mies vielä olisi ollut harvinaisen etevä ja kiinnittänyt hänet
maineensa tai aatteensa mahdilla, jos hän olisi ollut harvinainen
luonne -- niin mahdollisesti Anielka olisi voinut unohtaa minut.
Mutta Kromicki ei saattanut valloittaa häntä edes rahataudillaan.
Sitäpaitsi hän heti häiden jälkeen läksi tiehensä, vieläpä möi
Gluchowin, jonka säilyttäminen perheen hallussa oli sekä äidin että
tyttären elämäntehtävä. Arvosteli Kromickia miten objektiivisesti
tahansa, niin hän on vähäpätöinen ihminen, eikä hänessä ole mitään,
joka voisi kiinnittää tätä ihanteellisesti tuntevaa ja ajattelevaa
naista. Nyt saavun minä, jota hän nähtävästi ei vielä ole voinut
unohtaa. Kosketan heti tullessani hänen sydäntään, palauttamalla
muistot joka sanallani ja joka katseellani; vedän häntä puoleeni
sekä kehittyneisyydelläni että ennen kaikkea todellisen rakkauden
magneettivoimalla. Ottaen lukuun että Anielka tiesi miten minä
kärsin, kun lähetin hänen luokseen Sniatynskin, että hänen täytyi
surra minua, ettei hänen hellyytensä ollut voinut sammua -- sanon:
elämäni on kysymyksessä, mutta kaikesta päättäen en voi hukata peliä.
Oikeus on puolellani. Se on aina jokaisen puolella, joka puolustaa
henkeänsä. En sano tätä kiihtymyksen vallassa, vaan varsin
levollisena. Minulla ei ole pohjaa jalkain alla, ei vakaumusta, ei
uskoa eikä periaatteita, sillä kaikki nämä ovat kuolleet: harkinta ja
arvostelu ovat minusta tappaneet ne. Mutta minulla on se elinvoima,
minkä jokainen ihminen on saanut syntyessään, ja kun ei tämä
voima löytänyt toiminta-alaa, on se kiteytynyt tunteeksi, ja koko
tunteeni on kohdistunut Anielkaan. Minä riipun kiinni rakkaudessani
kuten hukkuva laudanpalasessa. Jos se minulta viedään, lakkaan
olemasta. Järki kysyy: mikset mennyt naimisiin Anielkan kanssa? Minä
vastaan kuten jo kerran ennen olen vastannut: en mennyt naimisiin
siitä syystä, että olen kieroon kasvanut enkä suora. Molemmat
hoitajattareni: harkinta ja arvostelu ovat kasvattaneet minut siksi,
mikä olen. Minkätähden juuri tästä naisesta, eikä jostakin toisesta,
tuli pelastava laudanpala? En tiedä. Nähtävästi näin oli määrätty. Se
ei riippunut minusta.
Jos hän tänään tulisi vapaaksi -- ottaisin hänet epäilyksettä
omakseni -- mutta jollei hän ensinkään olisi mennyt naimisiin...?
Kuka tietää... Häpeä sitä on lausua, ja kuitenkin on mahdollista,
että silloin olisin ollut vähemmin halukas.
Eikä syynä menettelyyni olisi ollut minkäänlainen romantiikka,
niinkuin esim., että pitäisin avioliittoa elämän jokapäiväisenä
proosana. Minä nauran noita vanhentuneita katsantotapoja. Kokemuksen
nojalla minulla kuitenkin on syytä uskoa, että loppumattomiin olisin
eritellyt Anielkaa ja itseäni. Vihdoin olisi joku vienyt hänet
minulta.
Paras etten enään ajattele. En tahdo kirota.
Toukokuun 20 p:nä.
Olen tänään koettanut ajatella mitä tapahtuu, kun olen voittanut
Anielkan vastarakkauden, eli oikeammin: kun olen saanut hänet
tunnustamaan rakkautensa. Näen edessäni onnen, mutta en näe
ratkaisua. Jos minä Ploszowin naisten läsnäollessa lausuisin sanan:
avioero, niin varmaan talo vaipuisi maan alle. Ilman vähintäkään
epäilystä ovat tädin ja Celina rouvan periaatteet sitä laatua, ettei
kumpikaan kestäisi sellaista iskua. Ja Anielka on samaa maata,
hänen käsityksensä on sama kuin tädin ja hänen äitinsä. Samana
hetkenä, jolloin hän tunnustaa rakastavansa minua, lausun kuitenkin
tuon sanan, ja hänen täytyy tottua avioeron ajatukseen. Muuta
mahdollisuutta ei ole, vaikkapa sitte täytyisi jäädä odottamaan tädin
ja Celina rouvan kuolemaa. Mitään muuta mahdollisuutta ei ole. Joko
Kromicki suostuu siihen vapaaehtoisesti tai ei. Ja jälkimäisessä
tapauksessa otan Anielkan ja vien hänet vaikkapa Intiaan. Hankin
avioeron tai osoitan avioliiton laittomaksi vastoin hänen tahtoaan.
Onneksi minulta ei puutu keinoja. Olen valmis kaikkeen, ja syvä
tunteeni puhdistaa minut omissa silmissäni täydellisesti. Tällä
kertaa ei olekaan kysymys mistään idyllistä, vaan tunteesta, joka
on kiteytynyt keskeisimmäksi koko olennossani. Sen vilpittömyys ja
voima pyhittävät menettelyni Anielkaa kohtaan. Minä petän häntä kun
sanon, etten pyydä häneltä muuta kuin sisaren tunteita; minä petän
häntä, kun vakuutan, etten vaadi mitään -- mutta kaikki tämä olisi
rumaa valhetta ainoastaan siinä tapauksessa, että itse rakkaus olisi
valhetta. Rakkauteni totuuden valossa on se ainoastaan järjestettyä
toimintaa, tunteen diplomatiaa. Se kuuluu rakkauteen. Käyttäväthän
kihlatutkin kaikkinaisia temppuja houkutellakseen toisiltaan
tunnustuksia. Minä puolestani olen rehellinen silloinkin kun petän.
Toukokuun 21 p:nä.
Olen sanonut Anielkalle, että aion ryhtyä työhön -- ja aion
todella, vaikkapa vain sentähden, että olen sanonut sen hänelle.
Ensi työkseni olen päättänyt toimittaa isän kokoelmat Varsovaan
ja täällä panna kuntoon Ploszowskien museon. Se on oleva Anielkan
ansio ja ensimäinen, rakkaudestamme johtuva hyödyllinen teko.
Arvaan että Italian hallitus tulee tekemään vaikeuksia, jokin laki
suojelee nimittäin vanhoja muistomerkkejä ja arvokkaita taideteoksia
maastavientiä vastaan. Mutta se on asianajajani huoli. Ah, muistan,
että Sassoferratan madonnakin, jonka isä määräsi tulevalle
miniälleen, on kokoelmieni joukossa. Lähetettäköön se heti paikalla
tänne, siitä voi olla minulle hyötyä.
Toukokuun 22 p:nä.
Miten häijy onkaan ihmisluonto! Tuo Kromicki, joka siellä kaukaisilla
aroilla ajaa takaa miljoonia sillaikaa kun täällä kuiskataan
rakkauden sanoja hänen vaimonsa korvaan -- on minusta auttamattomasti
naurettava; ja riemulla minä ajattelen, että saman täytyy johtua
Anielkankin mieleen. Jollei kuitenkaan johtuisi, niin minä kyllä
tiedän riistää kaikki verhot hänen silmiltään. Koko Kromicki
paljastaa itsensä siinä ainoassa teossa, että hän myi Gluchowin ja
jätti äidin ja tyttären kodittomiksi... Varmaan hän ajatteli, että he
asettuvat asumaan Odessaan tai Kieviin, mutta Celina rouvan sairaus
johdattikin Anielkan Ploszowiin.
Hän tiesi kuitenkin miten heikko Celina rouvan terveys on, hänen
täytyi ymmärtää, että hän voi vakavasti sairastua, ja silloin
Anielka jää yksin kantamaan surujen ja huolten taakkaa. Ehkäpä asiat
ehdottomasti vaativat hänen läsnäoloaan kaukaisessa idässä -- mutta
minkätähden hän siinä tapauksessa meni naimisiin?
Huomenna palaan Ploszowiin. Kovin minun on sinne ikävä -- ja
sitäpaitsi tahdon jo katsoa Anielkaa silmiin, usein minua nimittäin
vaivaa se tunne, että olen paennut vastuunalaisuutta. Tunnustuksen
tehtyäni minun täytyi lähteä -- mutta nyt pitää palata. Kukaties on
onneni suurempi kuin aavistankaan? Ehkäpä hänkin ikävöi minua?...
Kävin tänään Sniatynskeilla ja hain Klaraa, mutta en tavannut
häntä kotona. Sitte kävin tervehtimässä kauneudestaan kuuluisaa
rouva Koryckia, joka käyttää historiallista nimeään kuin mitäkin
jockeylakkia ja lyö sukkeluudellaan kuin piiskan siimalla. Pääsin
kuitenkin leikistä ilman naarmua. Vieläpä hän suvaitsi liehitelläkin
minua. Jätin lisäksi käyntikorttini pariin kymmeneen paikkaan. Tahdon
nimittäin, että ihmiset luulisivat minun asuvan Varsovassa.
Isän kokoelmien siirtäminen ei riitä minulle, sillä sehän on tahtoni
ja kukkaroni asia eikä mikään työ. Niin olen siis taasen jäänyt
miettimään mihin voisin tämän ohella ryhtyä. Tavallisesti lakkaavat
ihmiset minun asemassani hoitamasta omaisuuttaan -- tai hoitavat
sitä, poikkeuksia lukuunottamatta, huonosti, paljon huonommin
kuin minä. Ainoastaan muutama kymmenkunta meistä näyttelee osaa
julkisessa elämässä. Kuten jo yllä mainitsin, huvittelevat toiset
meistä olemalla aristokraatteja, toiset olemalla demokraatteja, ja
on sellaisiakin, jotka elämänsä määräksi ovat panneet taistelun
demokraattisia virtauksia vastaan ja yhteiskunnallisen hierarkian
puolustamisen. Minä osaltani luen tämän urheilun samaan luokkaan
kuin kaiken muunkin, ja kun en ole urheilija, niin en voi ottaa
osaa leikkiin. Vaikkei se edes olisikaan leikkiä, vaikka siinä
piilisikin joitakin käytännöllisiä tarkoitusperiä, niin kaikesta
huolimatta katselen yllämainittuja "urheilijoita" siksi epäilevin
silmin, etten voisi liittyä heihin. Demokratiaa eivät hermoni
siedä -- nimittäin siedän kyllä synnynnäisiä talonpoikia, mutta en
patenttidemokraatteja. Aristokratiasta ajattelen, että jos todella
sen olemassaolo perustuu historiallisiin tekoihin ja esi-isien
ansioihin, niin on suurin näitä ansioita meillä sitä laatua, että
jälkeläisten pitäisi pukeutua säkkiin ja siroitella tuhkaa päänsä
päälle. Muuten eivät nuo molemmat eri leirit itsekään usko asiaansa,
lukuunottamatta joitakin -- harvinaisen typeriä -- poikkeuksia.
Muutamat teeskentelevät vilpittömyyttä itsekkäässä tarkoituksessa,
mutta koska minä en milloinkaan viitsi teeskennellä, niin ei se
taistelu sovi työksi minulle.
Sitte on vielä Sniatynskin tapaisia synteetikkoja, jotka pysyttelevät
molempien leirien välissä ja koettavat sulattaa kummankin
synteettisyyteensä. Ne ovat yleensä voimakasta väkeä, mutta vaikka
minä kääntyisinkin heidän uskoonsa, niin minun siitä huolimatta
pitäisi tehdä jotakin, sillä eihän tunne ole mitään työntekoa --
ja sitä täytyy jotenkuten syventää. Sniatynski kirjoittaa paraikaa
näytelmää... Totta puhuen, kun ajattelen asiaa likemmin, olen
jonkinlainen kasvannainen enkä tiedä miten olen siksi tullut. On
kun onkin tavatonta, ettei ihminen, jolla on melkoiset varat, hyvät
tiedot ja koko joukko kykyä ja tahtoa, pääse kiinni mihinkään.
Taasen tekee mieleni kirota, sillä huomaan selvästi, että kaikkeen
on syynä ylenmäärin herkistynyt aistielämäni. Minun mukaani kelpaisi
määritellä vanhan vuosisadan ja vanhan sivistyksen tautia, sillä
minussa se esiintyy kaikkine tunnusmerkkeineen. Ihmisen, joka
epäilee uskoa, epäilee tietoa, epäilee vanhoillisuutta, epäilee
edistysmielisyyttä j.n.e. -- on totisesti vaikea ryhtyä mihinkään.
Enhän minä toivo mitään mahdottomia. Elämä perustuu aina työhön,
ihmiset tekevät täälläkin työtä, sitä ei voi kieltää. Se on
kuitenkin jonkinlaista työhevosten raadantaa, lyhteiden vaivaloista
kuljetusta riiheen. Vaikka tahtoisinkin, niin en kykene sellaiseen.
Minä olen paraadihevonen -- sopisin ehkä vaunujen eteen, mutta
tavallisia rattaita pölyisellä tiellä vetää mikä koni tahansa
tyynemmin ja tasaisemmin kuin minä. Taloa rakennettaessa en mitenkään
kelpaisi kantamaan tiiliä, ehkäpä voisin ajatella koristustyötä;
onnettomuudeksi ei tarvita tällaisia mestareja, kun on kysymys
yksinkertaisesta asunnosta ja katosta pään päälle.
Jos minä edes tuntisin sisällistä tarvetta työhön tai haluaisin
tehdä jotakin Sniatynskin opinkappaleiden käskystä, niin ehkäpä
voisin pakoittaa itseni toimintaan. Mutta vaikuttimeni on totta
puhuen aivan ulkopuolinen. Tahdon tehdä työtä sentähden, että
rakastettuni sitä minulta vaatii. Anielka on siinä suhteessa hyvin
intomielinen ja arka. Mutta juuri sentähden itserakkauteni ja laskeva
viisauteni neuvovat minua ponnistamaan asemaan, joka korottaa minua
hänen silmissään. Saadaan nähdä, minun täytyy joka tapauksessa
vielä miettiä. Sillä välin saa kukkaroni toimia. Siirrän tänne isän
kokoelmat, annan avustusta erinäisille laitoksille ja lahjoitan
rahaa, kun vaan tilaisuus ilmaantuu.
Mikä omituinen vaikutusvalta onkaan sellaisella naisella kuin
Anielka! Hänen tielleen sattuu todellinen "nero ilman salkkua",
sellainen pinttynyt tyhjäntoimittaja kuin minä, ja tuskin ovat
he tavanneet, nainen ei ole edes lausunut mitään toivomusta,
kun tyhjäntoimittaja jo näkee olevansa kutsuttu tehtäviin ja
velvollisuuksiin, joita ei hän milloinkaan ole ajatellut. Hitto minut
vieköön, jos päähäni pälkähtäisi ilahuttaa jotakin parisitarta tai
wienitärtä kuljettamalla kokoelmani Parisiin tai Wieniin!
Palaan kun palaankin jo Ploszowiin, sillä minä ikävöin hyvää
hengetärtäni!
Toukokuun 23 p:nä.
Lähdin Ploszowista joksikin aikaa, jotta Anielka voisi tehdä
päätöksensä. Varsovassa ja matkalla Ploszowiin koetin sitte
arvata mitä hän on mahtanut päättää. Tiesin, ettei hän ikinä ole
kirjoittanut miehelleen: "Tule heti kotiin ja vie minut pois, sillä
Ploszowski ahdistaa minua rakkaudentunnustuksillaan." Sitä ei hän
tekisi, vaikka vihaisikin minua. Hänen luonteensa on siksi hieno.
Sellaisesta toimenpiteestä seuraisi tietenkin jokin yhteenotto
minun ja Kromickin välillä. Silloin täytyisi Anielkan ehdottomasti
jättää sairas äitinsä, koska Celina rouvan terveys ei sallisi lähtöä
Ploszowista.
Anielkan asema on todella vaikea, tiesin sen kyllä, kun tein hänelle
tunnustukseni. Palatessani rupesin pelkäämään, että hän ehkä
sulkeutuu äitinsä huoneeseen ja välttää minua mikäli mahdollista.
Pian kuitenkin rauhoituin. Maalla ja asuessa saman katon alla kävisi
sellainen mahdottomaksi, se herättäisi liiaksi huomiota, ja tädin ja
Celina rouvankin täytyisi ruveta epäilemään jotakin, mikä ei suinkaan
vaikuttaisi edullisesti Celina rouvan terveyteen.
Totta puhuen käytän asemaa hyväkseni häikäilemättä -- mutta kuka
rakastunut ei sitä tekisi? Tiedän, ettei Anielka, vaikka olisi minuun
miten kiintynyt tahansa, sallisi minun tulevaisuudessa toistaa
sanojani, että hän nousisi vastarintaan voimakkaammin kuin kukaan
naimisissa oleva nainen, koska hänen vakaumuksensa ja rehellisyytensä
valossa pieninkin myönnytys näyttäisi kuulumattomalta rikokselta.
Mutta millä lailla hän voisi estää minua puhumasta rakkaudestani?
Hänellä ei ole kuin yksi ainoa keino: saada minut vapaaehtoisesti
suostumaan pyyntöönsä. Arvelin hänen haluavan ratkaisevasti
keskustella kanssani -- enkä erehtynyt.
Kun tulin Ploszowiin, huomasin, että hän oli käynyt huonon
näköiseksi. Kuitenkin hän koetti esiintyä reippaana. Nähtävästi
tuo rakas olento nyt oli koonnut varastoon todistuskappaleita ja
uskoi niiden tehoavan. Hän luuli, että kun esittää ne minulle, minä
joudun aivan aseettomaksi enkä enään voi suutani avata. Oi sinä
pyhä yksinkertaisuus, joka luulet, että totuus maailmassa on vain
yksi! Älä sinä, Anielkani, ryhdy mihinkään selittelyihin minun
kanssani, sillä jos minä uskon johonkin totuuteen ja joihinkin
todistuskappaleisiin, niin ne ovat rakkauden totuus ja oikeutus. Ja
minä osaan kääntää jokaisen sinun todistuskappaleesi nurin niinkuin
minkäkin hansikkaan ja tehdä siitä aseen sinua vastaan. Sinua eivät
pelasta todistelusi, ei edes minun hellyyteni sinua kohtaan, sillä
jota viattomampi ja valkeampi sinä osoitat olevasi, sitä enemmän
liikutat minua, mutta jota enemmän rakastan sinua, sitä kiihkeämmin
haluan sinut omistaa. Kyyneleet, joita sinun tähtesi vuodatan, ovat
vain krokotiilin kyyneliä ja niiden valuessa saaliinhimoni ainoastaan
kasvaa. Sellainen on rakkauden ikuisesti kieppuva ratas.
Kun vaan Anielkan näenkin, tunnen tarttuvani tuohon rattaaseen.
Päivällisen jälkeen, samana päivänä, jolloin olin palannut, Celina
rouvan nukkuessa verannalla makeaa unta, viittasi Anielka minua
tulemaan puutarhan päähän. Huomasin hänen kasvoistaan, joiden
harvinainen vakavuus hämmästytti minua, että hänellä juuri nyt on
jotakin tärkeää sanottavaa. Seurasin häntä siis nopeasti. Samassa
määrin kuin me loittonimme talosta, tuntui Anielkan rohkeus kuitenkin
väistyvän. Näin hänen kalpenevan. Nähtävästi hän oli pelästynyt omaa
tarmoaan. Koska peräytyminen kuitenkin oli mahdoton, rupesi hän
puhumaan epävarmalla äänellä:
-- Jos sinä tietäisit miten onneton minä näinä päivinä olen ollut...
-- Luuletko sitte, että minun on niin helppo elää? vastasin.
-- En, en luule -- ja sentähden minulla onkin sinulle suuri pyyntö...
Minä tiedän, että sinä ymmärrät kaikki, että olet jalo ja hyvä --
ethän siis kiellä; olen siitä varma, sillä tunnenhan sinut.
-- Sano mitä tahdot.
-- Sinun täytyy, Leon, matkustaa ulkomaille ja viipyä siellä, kunnes
äiti voi lähteä pois Ploszowista.
Tiesin hänen pyytävän juuri tätä. Vaikenin kuitenkin hetkisen,
ikäänkuin etsien vastausta.
-- Voit käskeä minua mielesi mukaan, vastasin, -- mutta sano minulle
edes minkätähden lähetät minut maanpakoon?
-- Enhän minä lähetä sinua maanpakoon, mutta tiedäthän minkätähden...
-- Tiedän, vastasin teeskentelemättömän masentuneena ja surullisena:
-- sentähden, että sinun hyväksesi antaisin viimeisen veripisarani;
sentähden, että jos ukkosen tällä hetkellä pitäisi surmata toinen tai
toinen meistä, minä asettuisin suojelemaan sinua ja ottaisin vastaan
iskun; että olisin valmis kantamaan kaiken onnettomuuden, mikä voi
sinua kohdata; sentähden että rakastan sinua ylitse kaiken -- ovathan
ne raskaita syntejä...
-- Ei, keskeytti Anielka kooten voimansa, -- vaan sentähden, että
minä olen miehen vaimo, jota rakastan ja kunnioitan -- ja etten tahdo
kuulla sellaista kieltä?