tuli pilkkosen pimeä, mutta muutaman silmänräpäyksen ajaksi
löivät punaiset ja valkeat salamat taivaan auki pohjaa myöten ja
valoivat loistollaan näkyviin meidän kasvomme ja koko maailman.
Anielka oli tyyni ja joka salamanväläykseltä kävi hän silmissäni
houkuttelevammaksi.
-- Etkö pelkää? kysyin kuiskaten.
-- En...
-- Anna minulle kätesi...
Hän katsoi minuun kummissaan. Hetki vain ja minä olisin temmannut
hänet syliini ja painanut huuleni hänen huuliaan vastaan, ja sitte
olisi vaikkapa koko Ploszow saanut sortua maan tasalle -- mutta
hän pelästyi, ei kuitenkaan rajuilmaa, vaan kasvojeni ilmettä ja
kuiskettani, sillä samassa hän siirtyi pois ikkunan äärestä ja palasi
huoneeseen, missä hänen äitinsä ja täti istuivat.
Jäin yksin -- raivoni ja nöyryytyksen! valtaan. Olisin tietenkin
väärinkäyttänyt Anielkan luottamusta, mutta kuitenkin oli minulla se
tunne, että hän luottamuksen-puutteellaan oli loukannut minua. Päätin
osoittaa sen hänelle. Tasapainon palauttaminen näiden vaikutusten
vallitessa ei ollut helppo asia; kokonaisen tunnin viivyin vielä
ikkunan ääressä, mielettömänä seuraten häikäiseviä salamoja.
Vähitellen kirkastui, pilvet hajosivat ja revelmästä tuli esiin
aurinko ihmeellisen loistavana, ikäänkuin se olisi noussut kylvystä
ja katsellut hämmästyneenä rajuilman aikaansaamaa tuhoa.
Se olikin tuntuva. Puiston käytävillä kulki vesi vielä kellahtavana,
vaahdon pärskyttämänä virtana, josta törrötti katkenneita oksia.
Siellä täällä näkyi murskautuneita puita ja etempänä vahingoittuneita
oksia, jotka törröttivät puunrungoista kuin jättiläiskokoiset
käsivarret. Silmänkantamiin asti näkyi hävitystä ja raunioita kuin
sodan jälkeen.
Kun vesi hiukan oli kuivunut, läksin lammikon luo, likempää
katsellakseni vahinkoa. Äkkiä rupesi puisto vilisemään miehiä,
jotka oudon tarmokkaina ja vahingoniloisina ryhtyivät kokoamaan
irtaantuneita oksia ja hakkaamaan murskaantuneita runkoja. Ne
olivat kylän vuokralaisia, joilla ei ole omaa metsää ja jotka
kirveineen olivat rientäneet puistoon myrskyn kaataman aidan yli,
hankkimaan itselleen puita. Itse asiassa heidän puuhansa oli
minulle yhdentekevä, mutta koska he ryhtyivät siihen ilman lupaa ja
jotenkuten raa'alla tavalla, suutuin ja rupesin ajamaan heitä pois.
Suuttumukseni yltyi senmukaan kuin he nousivat vastakynteen. Uhkasin
jo lähettää noutamaan kylänvoutia, kun äkkiä takaani kuulin äänen,
joka minulle on suloisin maailmassa.
-- Onko se niin paha, lausui ääni ranskaksi, -- jos he raivaavat
puistoa?
Käännyin ja näin Anielkan, huivi sidottuna leuvan alle, jalassa
korkeat kengät. Hän piteli molemmin käsin hamettaan, jalat näkyivät
nilkkaa myöten. Pää hiukan kumarassa katsoi hän minuun ikäänkuin
rukoillen.
Kun minä hänet näin, katosi suuttumukseni kuin tuhka tuuleen. Unohdin
äskeisen katkeran mielialani ja katselin häntä saamatta irti silmiäni.
-- Niinkö sinä tahdot? kysyin ja jatkoin, kääntyen miesten puoleen:
-- kiittäkää rouvaa ja ottakaa puita.
Tällä kertaa tottelivat he ilomielin. Muutamat jotka nähtävästi eivät
tunteneet olosuhteita, nimittivät häntä kiittäessään "armolliseksi
neidiksi", mikä minua suuresti riemastutti. Jos Ploszow olisi
ollut minun, olisin ollut valmis tottelemaan ainoaa hänen sanaansa
ja hakkauttamaan maahan koko puiston. Puolessa tunnissa olivat
kaikki myrskyn jäljet poistetut, ja puisto oli ehdottomasti tullut
valoisemmaksi. Astellessamme Anielkan kanssa pitkin käytäviä löysimme
pääskysiä ja muita lintuja, jotka rajuilma oli joko tappanut, lyönyt
tainnoksiin tai kastellut läpimäriksi. Minä otin ne maasta ja ojensin
Anielkalle. Siinä tulin koskettaneeksi hänen käsiään ja katsoneeksi
häntä silmiin. Ja taasen oli minun hyvä olla. Eilispäivän idylli
palasi meille molemmille koko iloisuudessaan ja huolettomuudessaan.
Minun sydämeni valtasi onnen tunne pohjaa myöten, sillä nyt minä näin
mitä ei Anielka nähnyt -- sen nimittäin, että meidän niinsanotussa
sisarussuhteessamme oli kaksi kertaa niin paljon hellyyttä kuin
likeisinten omaisten kesken. Olin aivan vakuutettu, että hän
tietämättään rakastaa minua, mutta rakastaa samalla tavalla kuin
minä häntä. Niin oli nyt suurin osa toiveitani ja tarkoituksiani
toteutunut -- täytyi vain saattaa hänet tietoiseksi tästä tunteesta.
Kun tätä ajattelen, johtuu mieleeni mitä jo kerran kirjoitin
päiväkirjaani: ettei ainoakaan nainen maailmassa voi vastustaa
miestä, jonka puolella hänen sydämensä on. Ja sydämeni sykkii
kiihkeästi.
Toukokuun 15 p:nä.
Vieraamme saapuivat vasta tänään ja viisaasti tekivätkin, sillä vasta
tänään on maa kuivanut kunnollisesti, ja ilma on mitä ihanin. Tämä
toukokuun viidestoista päivä tulee aina säilymään mielessäni yhtenä
elämäni merkillisimmistä päivistä. Tällä hetkellä on puoliyö jo ohi,
mutta unesta ei ole puhettakaan; se on tänään kaikonnut minusta
kymmenen penikulman päähän. Ajatukseni liikkuvat niin virkeinä, etten
tunne pienintäkään väsymystä, ja aionkin kirjoittaa aamuun asti.
Täytyy vain koettaa hillitä mieltä, niin etten ala lopusta ja että
maltan panna paperille kaikki järjestyksessä. Tottumus on minulla
siinä hyvänä apuna.
Täti lähetti vaunut noutamaan Sniatynskeja ja Klaraa hyvin aikaiseen,
joten he jo ennen puoltapäivää olivat Ploszowissa. Rouva Sniatynski
ja Klara saapuivat reippaina, iloisina ja puhua pajattelivat
kuin varpuset. Kaunis ilma ja matka olivat saattaneet heidät
aivan haltioihinsa. Ja missä puvuissa ja loistavissa hatuissa he
esiintyivätkään! Klaralla oli jokin juovikas puku, joka saattoi
hänet näyttämään tavallista pienemmältä. Huomasin että Anielka
ensi hetkestä tarkkaavasti katseli häntä ja oli kummastuksissaan
hänen kauneudestaan, josta todella en ollut tullut puhuneeksi, kun
olin kertonut Klarasta. En ollut tehnyt sitä tarkoituksella, vaan
suorastaan siitä syystä, että ajatukseni on niin täynnä Anielkaa,
että monet asiat luistavat aivan ohi mieleni ja silmäni. Olen
esimerkiksi kaksi kertaa käynyt Sniatynskilla, mutta vasta nyt
Ploszowissa huomasin, että rouva Sniatynski on leikkauttanut lyhyiksi
hiuksensa, mikä muuten sopii hänen kasvoihinsa erinomaisesti.
Vaaleat, otsalle valahtavat suortuvat tekevät hänet uppiniskaisen,
punaposkisen pojan näköiseksi. Me elämme nykyään mitä parhaimmassa
sovussa. Aikoinaan oli hän valmis Anielkan takia upottamaan minut
meren syvyyteen, mutta nähtävästi hänen miehensä on kertonut hänelle
mitä olen kärsinyt. Naiset pitävät aina miehistä, jotka kärsivät
rakkautensa takia, ja niin on rouva Sniatynskikin antanut minulle
anteeksi kaikki syntini ja sallii suosionsa loistaa minulle. Tämän
herttaisen, vilkkaan ja välittömän naisen läsnäolo helpoitti
tietenkin ensimäisen kankeuden häviämistä Anielkan ja Klaran välillä.
Huomasin nimittäin, että täti, joka tuntee olevansa kiitollisuuden
velassa Klaralle, otti hänet vastaan tavattoman sydämellisesti, kun
sensijaan Anielka, huolimatta kohteliaisuudestaan ja synnynnäisestä
herttaisuudestaan, oli ikäänkuin alakuloinen ja hiukan kankea. Vasta
vilkkaan keskustelun aikana aamiaispöydässä tapahtui hänen ja Klaran
välillä jonkinlainen likeneminen. Klara oli aivan haltioissaan
Anielkan kauneudesta, ja koska hänen on tapana vilpittömän luonteensa
mukaisesti ja taiteilijan koko avomielisyydellä lausua kaikki
mitä ajattelee, niin hän julisti ihastuksensa Anielkalle vasten
kasvoja, jopa sellaisella innostuksella ja lämmöllä, ettei Anielka
voinut pysyä kylmänä. Celina rouva, joka oli mukana aterialla,
loisti tyytyväisyyttä, ja vaikka hän nähtävästi ensi kertaa oli
taiteilijattaren seurassa, katseli hän Klaraa yhä leppoisammin.
Vihdoin hän kääntyi Klaran puoleen ja huomautti, että vaikka hän
onkin Anielkan äiti, niin hänen täytyy sanoa, että Anielka jo
lapsena oli aika mukavan näköinen. Olisi luullut hänestä tulevan
kauniimmankin. Sniatynskit sekaantuivat hekin keskusteluun.
Kirjailija rupesi paikalla kiistelemään Klaran kanssa erinäisistä
naistyypeistä ja teki huomioitaan Anielkan tyypistä ja sen
esteettisestä arvosta niin täydellisellä kylmyydellä, että olisi
luullut Anielkan olevan kuvan, joka riippui seinällä eikä elävän ja
läsnäolevan henkilön. Kuunnellessaan tätä keskustelua oli Anielka
punastunut ja päästänyt alas tuuhearipsiset silmälautansa kuin
pikkutyttö -- mikä teki hänet vieläkin viehättävämmäksi.
Minä vaikenin ja vertailin hengessäni näitä kolmea naista, koettaen
tarkastaa heidän kasvojaan niin objektiivisesti kuin suinkin,
nimittäin koettaen unohtaa, että Anielka oli rakastettuni ja samalla
tietysti silmissäni erikoisin ja puoleensavetävin nainen maailmassa.
Mutta vertailu muodostui sittenkin hänelle edulliseksi. Rouva
Sniatynskilla on, varsinkin nyt kun hän käyttää lyhyitä hiuksia,
hyvin kiitollinen pää, mutta jokainen englantilainen "keepsake"
sisältää samantapaisia. Klaran kauneuteen kuuluvat valoisat kasvot,
mutta varsinkin siniset silmät ja saksalaisille ominainen puhdas iho.
Jollei hän kuitenkaan olisi taiteilija ja jollei musiikki heti häntä
katsellessa tulisi mieleen, niin hänen kasvojaan korkeintaan voisi
pitää hauskoina. Anielkan kasvot eivät ainoastaan ole säännölliset
ja taiteelliseltakin kannalta katsoen tavattoman jalot, vaan niissä
on jotakin niin omituista, ettei niitä voi viedä mihinkään yhteiseen
luokkaan. Ehkäpä tuo omituisuus johtuu siitä, ettei häntä voi pitää
tummana eikä vaaleana, koska hän ulkonaisesti tekee tumman, mutta
henkisesti vaalean vaikutuksen; ehkäpä omituisuutta lisää hänen
tavattoman runsas tukkansa pienten kasvojen ympärillä -- oli miten
oli: hän on ainoa laatuaan. Hän voittaa rouva Davisinkin, joka
oli moitteettoman kaunis, mutta jonka kauneus oli kuvapatsaiden
kauneutta. Rouva Davis herätti minussa vain ihmettelyä ja intohimoa,
Anielka herättää eloon idealistin, joka lämpenee hänen olentonsa
runollisuudesta, ja tämä runollisuus on uusi ja ennen tuntematon.
Mutta minä en edes tahdo verrata toisiinsa kahta niin erilaista
olentoa. Johduin aterian aikana ajattelemaan näitä asioita sentähden,
että niistä puhuttiin ja että Anielkan kauneuden eritteleminen aina
tuottaa minulle suurinta iloa. Täti teki lopun keskustelusta, koska
hän vierasvaraisena emäntänä katsoi velvollisuudekseen puhella Klaran
kanssa viime konsertista. Hän puhui pitkältä ja hyvin. En olisi
uskonut hänen tietävän niin paljon musiikista. Lisäksi lausui hän
kohteliaisuutensa maailmannaisen ystävällisyydellä ja eräänlaisella
siroudella ja herttaisuudella, mikä on ominainen vanhemmalle
sukupolvelle, joka vielä peri kahdeksannentoista vuosisadan hengen.
Sanalla sanoen: näin ihmeekseni, että ankara tätini vielä voi, kun
tahtoo, johdattaa mieleensä peruukkien ja kauneuslaastarien aikoja.
Klara, johon ei hänen rakastettavuutensa voinut olla vaikuttamatta,
vastasi samaan tapaan.
-- Varsovassa, sanoi hän, -- tulen aina soittamaan hyvin, sillä
yleisö ymmärtää minut. Parhaiten soitan kuitenkin pienessä
tuttavapiirissä, jossa kaikki ovat minulle sympaattiset -- ja jos
herrasväki sallii, osoitan sen heti aamiaisen jälkeen.
Täti, joka koko ajan oli toivonut, että Celina rouva ja Anielka
saisivat kuulla Klaraa, mutta joka ei oikein ollut tietänyt sopisiko
hänen istuttaa vierastaan soittokoneen ääreen, ihastui ikihyviksi.
Minä rupesin kertomaan Klaran konserteista Parisissa, hänen
voitoistaan Erardin salissa, Sniatynski vuorostaan johdatti puheen
Varsovan voittoihin, ja niin kului ateria loppuun asti. Kun olimme
nousseet, tarttui Klara itse Celina rouvan tuolinselustaan viedäkseen
hänet saliin eikä ottanut vastaan mitään apua, vaan selitti
nauraen, että hän varmaan on kaikkein voimakkain koko joukosta
eikä lainkaan pelkää käsiensä vahingoittuvan. Hetken perästä hän
istuutui soittokoneen ääreen ja nähtävästi Mozart tällä hetkellä oli
enimmin sopusoinnussa hänen mielialansa kanssa, koska saimme kuulla
Don Juanin. Tuskin olivat ensimäiset sävelet soineet ilmoille, kun
edessämme jo oli aivan toinen Klara, ei se iloinen, vallaton lapsi,
jonka kanssa olimme puhuneet aamiaisen aikana, vaan itse pyhä Cecilia
ruumistettuna. Hänen ulkonainen ihmisensä ja musiikki olivat sulaneet
yhteen; häneen oli tullut jokin henkinen hartaus ja sopusointu, jotka
nostivat hänet yläpuolelle tavallisen naisen tason. Tein vielä sen
huomion, että rakastavan miehen sydän saattaa iloita sellaisistakin
asianhaaroista, jotka ovat rakastetulle naiselle epäedulliset. Kun
ajattelin miten mahdoton minun Anielkani on päästä tuollaiseksi
Sibyllaksi, kun näin hänen istuvan salinnurkassa pienenä, hiljaisena
ja ikäänkuin kokoonpainuneena, niin tunsin rakastavani häntä entistä
enemmän, tunsin että hän on minulle sitä kalliimpi. Mieleeni johtui
niinikään, ettei nainen itse asiassa ole sellainen, jommoiseksi
ihmiset yleensä häntä luulevat, vaan sellainen, jommoisena rakastunut
mies hänet näkee, koska hänen kykynsä epäilemättä ovat suoranaisessa
suhteessa siihen rakkauteen, jonka hän on kyennyt herättämään.
Minulla ei ollut aikaa viipyä tässä kysymyksessä, mutta se oli
minulle erittäin mieluinen. Sen takaa häämöitti minulle ikäänkuin
sumun sisästä johtopäätös, että noiden kykyjen nimessä naisen täytyy
taipua olemaan sen sydämen oma, joka sitä eniten rakastaa.
Klara soitti ihanasti. Koetin katsella ilmeitä läsnäolevien
kasvoilla ja huomasin silloin, että Anielka katselee minuun. Oliko
se tavallista uteliaisuutta vaiko vastustamatonta levottomuutta
sydämessä, joka ei voi sanoa mitä se pelkää ja kuitenkin pelkää? Jos
viimemainittu olettamus on oikea, niin se uudelleen todistaa minulle,
että hän rakastaa minua. Ajatus riemastutti minut, ja minä päätin
päivän kuluessa saada vastauksen kysymykseeni.
Tästä hetkestä lähtien en luopunut Klaran rinnalta. Puhuin hänelle
enemmän ja kohtelin häntä sydämellisemmin kuin milloinkaan. Metsässä,
jonne kaikki läksimme yhdessä, astelin aina hänen kanssaan, vain
silloin tällöin luoden silmäyksen Anielkaan, joka tuli jonkun
matkan päässä Sniatynskien kanssa. Klara oli ihastuksissaan metsän
kauneudesta, lehtipuiden rehevät, vaaleat ryhmät olivatkin todella
hyvin kauniit tummien kuusien kehyksissä.
Aurinkoa tunki runsaasti metsään lehtien lomitse, ja maassa kasvavien
sananjalkojen päälle valautui kuin kultakudontaa. Ympäriltä kuului,
kuten ainakin keväisin, käen kukuntaa. Siellä täällä nakutti tikka
puunkylkeen.
Kun me taasen jouduimme yhteen Sniatynskien ja Anielkan kanssa,
pyysin, että Klara kotiin palatessamme musiikin kielellä tulkitsisi
tämän metsän, auringon, puiden huminan, koko tämän kevään. Hän
vastasi, että jokin "Frühlingslied" jo soi hänen sielussaan ja että
hän koettaa esittää sen. Hänen olennostaan saattoi todella huomata,
että hänen sielussaan soi -- hän on kun onkin kuin suuri harppu,
jonka sisintä ainoastaan sävelin voi tulkita.
Hänen kasvonsa olivat kirkkaat ja hehkuvat; sensijaan Anielka
tuntui ikäänkuin sammuneelta, vaikka hän nähtävästi kaikin voimin
koetti hillitä itseään ja pitää seuraa Sniatynskeille, jotka
olivat heittäytyneet vallattomiksi kuin koululapset. Lopuksi he
rupesivat juoksemaan hippaa metsässä; Klarakin otti osaa leikkiin,
mutta sitä ei hänen olisi pitänyt tehdä, koska hänen suurikokoisen
ruumiinsa liikkeet ehdottomasti kävivät kömpelöiksi. Oli suorastaan
hullunkurista nähdä, kun hän juosta hölkytti.
Heidän ajaessaan toisiaan takaa jäin yksin Anielkan kanssa.
Järjestelmäni mukaan tuli minun nyt tehdä Anielka tietoiseksi syystä
hänen levottomuuteensa. Virkoin siis:
-- Sinua vaivaa tänään jokin, Anielka, eikö totta?
-- Minua? Ei mikään!
-- Minusta tuntuu välistä siltä kuin olisit jollakin lailla
tyytymätön. Ehket sinä pidä Klarasta?
-- Minä pidän hänestä päinvastoin tavattomasti enkä ensinkään
ihmettele, että kaikki ihmiset ovat häneen niin ihastuneet.
Keskustelumme katkesi, sillä Klara ja Sniatynskit tulivat paikalle.
Oli aika palata kotiin. Matkalla kysyi Sniatynski Klaralta, onko hän
todella Varsovan-matkaansa niin tyytyväinen kuin hän väittää.
-- Paras todistus siitä on, etten ensinkään ajattele kotimatkaa,
vastasi hän iloisesti.
-- Mepä koetamme, kävin paikalla kiinni hänen sanoihinsa, -- pitää
huolta siitä, että neiti kokonaan jääkin luoksemme.
Klara, joka tavallisesti ottaa kaikki mitä hänelle sanotaan, perin
luontevalta kannalta, katsahti minuun kysyvästi, kävi jonkun verran
hämilleen ja lausui: -- Kaikki ovat minulle täällä niin äärettömän
hyvät. Tiesin, että leikillä lausutut sanani voivat viedä harhaan
Klaraa, mutta minulle olikin tärkeintä tietää mitä ne vaikuttivat
Anielkaan. Onnettomuudeksi en voinut saada selvää mistään; Anielka
napitti juuri sillä hetkellä hansikkaitaan ja painoi päänsä niin
syvään, että hattu kokonaan varjosti hänen kasvonsa. Tuo liike tuntui
minusta kuitenkin hyvältä enteeltä.
Me palasimme kotiin. Täti ja Celina rouva odottivat meitä
päivälliselle, joka oli siirtynyt kello kymmeneen illalla. Sitte
Klara improvisoiden soitti "Frühlingsliedinsä". Varmaankaan ei
Ploszow koko olemassaolonsa aikana ole kuullut sellaista soittoa.
Minä kuitenkaan en kiinnittänyt siihen paljoakaan huomiota, koska
Anielka täytti kaikki ajatukseni. Olin asettunut likelle häntä ja
me istuimme puolipimeässä, koskei Klara sallinut tuoda lamppua
saliin. Sniatynski huitoi käsivarsillaan ikäänkuin ne olisivat
olleet keppejä. Se nähtävästi hermostutti hänen rouvaansa, koska hän
tuontuostakin vetäisi häntä kädestä. Anielka istui liikkumattomana.
Luultavasti hän, omia asioitaan ajatellen, ei kuunnellut
"Kevätlaulua" enempää kuin minäkään. Olin varma siitä, että hän
tällä hetkellä ajattelee minua ja Klaraa ja varsinkin sanoja,
jotka lausuin Klaralle. Minun oli helppo arvata, että vaikkei hän
rakastaisikaan minua, vaikkei hän vähimmässäkään määrässä aavistaisi,
että tunteeni häntä kohtaan on muuta kuin veljellistä kiintymystä,
niin häneen täytyy koskea nyt, kun hän näkee että toinen ryöstää
tunteen häneltä. Hänestä täytyy tuntua yksinäiseltä ja vaikealta.
Kun ei nainen ole onnellinen avioliitossaan, niin hän tarrautuu
kiinni jokaiseen tunteeseen, vaikkei se olisi muuta kuin ystävyyttä,
kuten köynnöskasvi puunrunkoon, ja pelkää kadottavansa tuen. Jos
tällä hetkellä olisin polvistunut hänen eteensä ja tunnustanut, että
rakastan yksin häntä, niin hänet varmaan tunnustukseni herättämän
pelästyksen ohella olisi vallannut ilo, jommoista ihmisille
tuottaa yksin rakkaan toivomuksen toteutuminen. En epäillyt tätä
vähimmässäkään määrin. Mutta jos näin on -- jatkoin hengessä
ajatuksiani -- niin eikö tunnustusta tule jouduttaa? Täytyy tietysti
vain keksiä tapa, mikä tuottaa vähimmin tuskaa ja enimmin iloa.
Ja minä rupesin heti miettimään tuota tapaa, josta kaikki tulisi
riippumaan. Ymmärsin, että Anielkalta paikalla on riisuttava aseet
ja katsottava, ettei hän ainiaaksi pääse karkoittamaan minua
luotaan. Ajatukseni oli tällä hetkellä raskaassa työssä, minulla
oli ratkaistavana vaikea ongelma. Kiihdyin kiihtymistäni ja, kumma
kyllä, olin levottomampi Anielkasta kuin itsestäni. Ymmärsin
nimittäin, että hänen elämäänsä voi syntyä ääretön aukko -- ja
pelkäsin hänen puolestaan. Sali kävi äkkiä valoisemmaksi, sillä kuu
oli noussut puiden takaa ja loi permannolle neljä heleää ikkunan
kuvaa. Koko huone oli yhä täynnä "Kevätlaulun" säveliä. Satakieli
vastasi Klaralle pensaikosta, avoimen lasioven läpi. Oli ihmeellisen
kaunista: lämmin toukokuun yö, soittoa, rakkautta. Tulin ehdottomasti
ajatelleeksi, että jollei elämä annakaan onnea, niin se ainakin antaa
sille sopivat kehykset.
Aloin tämän loistavan hämyn keskeltä silmilläni etsiä Anielkan
katsetta, mutta hän tuijotti lakkaamatta Klaraan, joka tällä hetkellä
todella vaikutti kuin ilmestys. Kuun valo, liukuessaan yhä peremmälle
huonetta, oli vihdoinkin saapunut hänen ja soittokoneen kohdalle.
Vaaleissa vaatteissaan loisti hän kuin musiikin henki. Taikaa ei
kuitenkaan enään kestänyt kauvan. Klara lopetti "Kevätlaulunsa", ja
heti senjälkeen antoi rouva Sniatynski, jonka jo oli kiire kotiin,
lähtömerkin. Koska ilta oli ihmeellisen suloinen, ehdotin, että
lähtisimme saattamaan viertotielle, puolen virstan päähän talosta.
Tarkoitukseni oli palatessa saada jäädä Anielkan kanssa kahden. Hän
ei mitenkään voinut kieltäytyä. Täti taas ei lähde mihinkään, sen
tiesin. Laskujeni täytyi siis pitää paikkansa.
Annoin määräyksen, että vaunut odottaisivat viertotiellä, ja
pian astelimme lehmuskujaa, joka johtaa kartanosta valtatielle.
Tarjosin käsivarteni Klaralle, astelimme muuten yhdessä ryhmässä, ja
sammakkojen kurnutus Ploszowin lammikoilta seurasi meitä.
Klara pysähtyi hetkiseksi kuuntelemaan noita kuoroja, jotka ajoittain
vaikenivat, samassa alkaakseen äännellä entistä voimakkaammin.
Vihdoin hän virkkoi:
-- Finaali "Kevätlauluuni".
-- Mikä ihana yö! lausui Sniatynski.
Ja samassa hän rupesi lausumaan ihanaa kohtaa "Venetsian kauppiaasta":
"Kuin hiljaa kuudan tuolla kunnaall' uinaa!
Täss' istukaamme, antain soiton äänten
Solua korviimme; yön tyyni hiljaus
Sävelten vienoon sulosointuun sopii..."
Siinä hänen muistinsa petti, mutta minä satuin muistamaan eteenpäin
ja jatkoin:
"No, istu, armas! Kas kuin taivaan tanner
Kirkkaita kulta-kierikäit' on täynnä;
Ja pisku pieninkin, min tuolla näet,
Kulkeissaan niin kuin enkel' laulaa, yhtyin
Heleäsilmäisten keruubein kuoriin.
Niin sointuu kuolemattomien sielut,
Vaan me, niin kauan kuin tää halpa tomu
Liallaan peittää sen, sit' emme kuule."
Sitte improvisoin Klaralle, joka ei ymmärtänyt puolaa, äkkiä
ranskalaisen käännöksen. Kuunnellessaan säkeitä tuli hän välittömästi
nostaneeksi silmänsä korkeutta kohti ja virkkoi sitte, osoittaen
tähtiä:
-- Olen aina ollut varma siitä, että tuo kaikki laulaa.
Rouva Sniatynski oli samaa mieltä, hän väitti usein puhuneensakin
siitä miehensä kanssa, joka kuitenkaan ei mitenkään voinut muistaa
sitä. Siitä nousi aviopuolisoiden kesken pieni kina, joka huvitti
sekä minua että Klaraa. Anielka ei koko aikana ottanut osaa
keskusteluun. Päähäni pälkähti, että ehkä tuo rakas olento on
pahoillaan siitä, että talutan Klaraa ja pidän seuraa yksistään
hänelle. Sitä ajatellessa valtasi minut ääretön onni. Koetin
kuitenkin hillitä itseäni ja sanelin hengessäni: "älä sinä luulekaan
hänen tietoisesti tajuavan, että tunne on mustasukkaisuutta: hän
on vain surullinen ja ehkä hiukkasen loukattu -- siinä kaikki".
Olisin sillä hetkellä antanut pois Klaran ja kokonaisen liudan hänen
veroisiaan taiteilijattaria, jos olisin saanut lausua Anielkalle,
että kaikki mitä minussa on, kuuluu hänelle. Sniatynski rupesi
samassa puhumaan jotakin astronomiasta. En kuullut siitä puoliakaan,
vaikka tämä tiede aina mitä suurimmassa määrässä on kiinnittänyt
mieltäni, se kun ei pane ahdistavia rajoja itselleen enempää kuin
ihmissielun ja äärettömyyden välille.
Saavuimme vihdoin suurelle tielle, ja Sniatynskit ja Klara nousivat
vaunuihin. Hetken perästä eteni jo pyörien röyke, kuulimme vielä
viimeisen "näkemiin asti!" ja olin Anielkan kanssa kahden.
Käännyimme paikalla kotia kohti ja astelimme hyvän aikaa ääneti.
Sammakot olivat jo vaienneet, vain kaukaa työväenasuntojen seuduilta
kuului yövartiain vihellys ja koirien haukunta. Olin tahallani
puhumatta Anielkalle, sillä tämä äänettömyys tietää, että meidän
välillämme tapahtuu jotakin ja Anielkan täytyy se ymmärtää.
Puolitiessä virkoin kuitenkin:
-- On ollut hauska päivä -- eikö totta.
-- En moniin aikoihin ole kuullut sellaista soittoa, vastasi Anielka.