vaikka ponnisteluni oli aivan vapaa sisäisistä vaikuttimista ja
vailla kaikkea yhteyttä tunteen kanssa, vallitsi tunteeni piirissä
se tietoisuus ja tarkkaavaisuus, joka mahtaa olla magneettiseen
uneen vaipuneilla ihmisillä -- hehän tässä tilassa näkevät
selkeämmin kuin normaalitilassa. Pian jouduimme mieskohtaisempiin
asioihin. Puhuin itsestäni luottavan avomielisesti, kuten puhutaan
likeisimmälle olennolle, hänelle, jolla yksin on lupa tietää kaikki.
Se loi välillemme kokonaisen yhteisen ymmärtämyksen maailman, johon
ainoastaan meillä kahdella oli pääsy. Koska kuitenkin avioliiton
mahti sallii tällaisen yhdyssiteen vallita ainoastaan hänen ja hänen
miehensä kesken, johdatin häntä siis nyt henkiseen uskottomuuteen,
jopa niin näkymättömin askelin, että hänen oli mahdoton niitä huomata.
Luontaisella herkkyydellään tunsi hän kuitenkin, että kuljemme
epätavallisia teitä. Johdatin häntä ikäänkuin kädestä pitäen,
yhä kauvemma ja kauvemma, mutta sitä tehdessä saatoin huomata
hänessä eräänlaista moraalista vastarintaa. Ymmärsin hyvin, että
tämä vastarinta tulee kasvamaan heti paikalla, kun otteeni käy
voimakkaammaksi tai vaara tuntuvammaksi. Mutta olin myöskin selvillä
siitä, että voitto on minun käsissäni ja että vähitellen voin
kuljettaa häntä mihin tahdon.
Rupesin tahallani puhumaan menneisyydestä.
-- Muistatko, lausuin, -- kuinka kerran entisinä onnen aikoina kysyit
minulta miksen pysy kotona ja ryhdy käyttämään niitä kykyjä, joita
minulla sanotaan olevan. Minä puolestani muistan jokaisen sanasi.
Minä palasin myöhään kaupungista ja sinä odotit minua. Mahdotonta on
minun lausuakaan miten ääretön vaikutus sinulla oli minuun. En sillä
hetkellä voinut ryhtyä mihinkään työhön, sillä minun täytyi lähteä
matkaan; sitte kuoli isä... Mutta sinun sanasi syöpyivät sisimpääni
ja vakuutan sinulle, että jos palasin kotiin ja jos jään tänne, jos
ryhdyn työhön ja todella saan aikaan jotakin -- niin se tapahtuu
yksin sinun tähtesi, ja ansio siitä lankeaa kokonaan sinulle...
Astelimme hetkisen ääneti -- ei kuulunut muuta kuin kuhankeittäjän
vihellykset. Anielka nähtävästi etsi vastausta sanoihini.
-- Minun on mahdotonta uskoa, virkkoi hän sitte, -- ettei sellaisella
miehellä kuin sinä, olisi toisia ja painavampia syitä. Tiedäthän
sinä, että se on velvollisuutesi, ja mikä oli meidän välillämme, on
mennyttä, ja kaikki on muuttunut.
-- On muuttunut eikä kuitenkaan ole, riensin vastaamaan. --
Mahdollisesti kyllä itse työ, kun siihen pääsen käsiksi, saattaa
innostuttaa minua ja kiinnittää mieltäni. Mutta minun tapaisellani
ihmisellä, joka vastoin väitettäsi ei koskaan ole katsonut
velvollisuudekseen ryhtyä mihinkään työhön, täytyy olla mieskohtainen
syy, jos hän todella perinpohjin aikoo muuttaa elämäntapansa. Ja
jota vaikeampi hänen on elää, sitä välttämättömämpi hänelle on tuo
persoonallinen yllyke... Mitäpä sinua pettäisin?... En ole ensinkään
onnellinen. Velvollisuudentunto yhteiskuntaa kohtaan on kyllä kaunis
asia -- mutta valitettavasti ei sitä ole minussa. Sinä, joka olet
minua parempi ja jalompi, olisit ehkä voinut opettaa sitä minulle.
Toisin kävi... Mutta vielä tänäkin päivänä saatan ehkä, yksinomaan
muistellen sitä, että kerran toivoit minun ryhtyvän työhön -- siis
ainoastaan sinun kauttasi ja sinun tähtesi -- saada aikaan jotakin.
Anielka rupesi astelemaan nopeammin, ikäänkuin hän olisi halunnut
heti rientää kotiin, ja sai kuiskaten lausutuksi minulle vastauksensa:
-- Älä puhu sillä lailla, Leon, minä rukoilen sinua, älä puhu sillä
lailla. Ymmärräthän sinä, etten minä voi kuunnella sellaisia sanoja.
-- Mikset voi? Älä käsitä minua väärin. Sinä olet ja pysyt aina
rakkaana sisarenani. En tarkoittanut mitään muuta.
Anielka ojensi minulle tulisella kiihkolla kätensä, jonka hitaasti
vein huulilleni ja jota suutelin suurimmalla kunnioituksella.
-- Niin olen aina, aina, vastasi hän hätäisesti.
Ja minä huomasin ikäänkuin kiven vierineen hänen sydämeltään, niin
häntä rauhoitti, lohdutti ja liikutti ainoa sanani "sisar". Minäkin
sain hillityksi mielenkuohuni, vaikka ensi hetkessä, kun huuleni
koskettivat tuota kallista kättä, maailma musteni silmissäni ja minä
olin sulkemaisillani hänet syliini, painamaisillani hänet rintaani
vastaan ja ilmaisemaisillani hänelle koko totuuden.
Anielkan kasvot kirkastuivat ja kävivät iloisiksi. Jota likemmä kotoa
pääsimme, sitä enemmän hän tyyntyi, ja minä puolestani, huomatessani
miten paljon voin saavuttaa tätä tietä, jatkoin tavallisen
rauhallisen puhelun tapaan:
-- Katso, pikku sisko, -- ympärilläni on ääretön tyhjyys. Isäni kuoli
pois, täti on hyvä ihminen, mutta emme ymmärrä toisiamme, sillä hän
ei käsitä uutta aikaa eikä uuden ajan ihmisiä. Hänen käsityksensä
ovat joka suhteessa toiset kuin minun. En milloinkaan mene naimisiin
-- käsität siis miten yksin olen! Ei ketään! Ei ketään, jolle uskoa
ajatuksia, aikeita, suruja... Kaikkialla tyhjyyttä... Sano nyt itse:
onko niin kumma, jos haen ymmärtämystä sieltä, mistä toivon sitä
löytäväni? Olen kuin raajarikko kerjäläinen, joka seisoo portilla
odottamassa eikö hänelle mistään ojenneta roposta. Tällä hetkellä tuo
köyhä ukko seisoo sinun ikkunasi alla kerjäten hiukan hyvyyttä ja
laupeutta. Ei hän muuta pyydä kuin pientä almua -- ethän sinä kiellä
häneltä sitä?... ethän?
-- En, Leon, vastasi Anielka, -- en; varsinkaan jos sinun on niin
paha...
Hänen lauseensa katkesi, ja huulet rupesivat vapisemaan. Minun täytyi
taasen koota kaikki voimani, jotten heittäytyisi hänen jalkaansa
juureen. Hän oli niin liikuttavan näköinen, että itku tukahuttavana
nousi kurkkuuni.
-- Anielka! Anielka! sain suustani. Muuta en osannut sanoa.
Hän teki liikkeen ikäänkuin työntääkseen minut luotaan ja puhkesi
vihdoin kesken kyyneliään puhumaan:
-- Heti paikalla, heti paikalla!... tulen järkiini. En voi tulla
taloon tällä tavalla... salli minun...
Ja hän läksi kiireesti menemään.
-- Suo minulle anteeksi, Anielka! huusin hänen perässään.
Ensi ajatukseni oli tietysti seurata häntä, mutta huomasin samassa,
että hänen täytyy saada olla yksin. Seurasin häntä siis vain
silmilläni. Hän kääntyi kiireesti menemään samaa käytävää, jota
olimme tulleet, ja poikkesi sitte oikealle. Tuontuostakin hän peittyi
pensaan taakse, mutta samassa tuli vaalea puku taasen näkyviin
puiden välistä, välähdellen häikäisevänä auringossa. Saatoin kaukaa
nähdä kuinka hän vuoroin avasi, vuoroin pani kokoon päivänvarjoaan,
nähtävästi näillä ulkonaisillakin liikkeillä vaimentaakseen
liikutustaan. Kaiken tämän kestäessä huusin hänelle hengessäni
rakkauden hellimpiä sanoja. En saattanut lähteä näkemättä vielä
kerran hänen kasvojaan. Kauvan sain kuitenkin odottaa. Vihdoin
hän palasi, mutta meni nopeasti ohitseni, ikäänkuin peläten uutta
mielenliikutuksen purkausta. Ohi mennessään hymyili hän minulle
taivaallisen hyvää hymyään ja lausui:
-- Kaikki on jo hyvin!
Nopea astuminen oli tuonut punan hänen poskilleen, ja se luultavasti
esti kyynelten jälkiä näkymästä. Jäin yksin, ja minut valtasi hurja,
sanoin kuvaamaton ilo. Toivo täytti sydämeni ja päässäni pyöri yksi
ainoa ajatus: hän rakastaa minua, hän taistelee vastaan, hän ei
antaudu, hän pettää itseäänkin, mutta hän rakastaa. Joskus saattaa
itsetietoisinkin ihminen tunteittensa kyllyydessä joutua hulluuden
rajoille -- minä olin tätä rajaa niin likellä, että teki mieleni
karata puiston äärimmäiseen päähän, heittäytyä nurmeen ja täyttä
kurkkua huutaa ilmoille, että hän rakastaa minua.
Nyt, kun tyyntyneempänä tarkastan silloista iloani, huomaan, että
se oli koottu ties kuinka monista aineksista. Niiden joukossa oli
muun muassa mestarin iloa siitä, että taideteos onnistuu, ehkäpä
myöskin hämähäkin tyytyväisyyttä siitä, että kärpänen joutuu verkkoon
-- mutta niissä oli myöskin hyvyyttä, sääliä ja hellyyttä, kaikkea
sitä, josta on iloa taivaan enkeleille. Sääli minun kävi, että tuon
avuttoman olennon täytyy langeta käsiini, ja samalla kiihdytti sääli
rakkauttani ja haluani saada Anielka omakseni. Minä kärsin myöskin
omantunnonvaivoja siitä, että petän häntä, ja samalla tunsin, etten
ikinä elämässä ole puhunut niin totta ja ollut niin vilpitön.
Sillä enhän valehdellut, kun pyysin häneltä myötätuntoa ja
ystävyyttä. Ovathan nekin minulle yhtä tarpeelliset kuin terveys.
En tuonut ilmi kaikkia toivomuksiani, sillä aika ei vielä ollut
tullut; en ilmoittanut koko totuutta, kosken tahtonut peloittaa tuota
armasta, herkkää olentoa. Täytyyhän minun sekä omaksi että hänen
hyväkseen valita se tie, joka varmimmin vie perille.
Toukokuun 10 p:nä.
Pilvetön on taivas ja pilvettömät meidän päivämme. Anielka on tyyni
ja onnellinen. Hän uskoo täydellisesti sanoihini, ettei ole kysymys
muusta kuin veljen tunteista, ja koska omatunto sallii hänen rakastaa
sisaren tunteilla, niin hän kuulee sydämensä ääntä. Minä yksin
tiedän, että hän siten kauniilla tavalla pettää itseään ja pettää
miestään, sillä sisarentunteen alla piilee ja kasvaa toinen tunne;
mutta tietenkään en aio selittää hänelle hänen erehdystään, ennenkuin
tunne käy ylivoimaiseksi... Se tulee pian valtaamaan hänet kuten
liekki, jota ei tukahuta tahto enempää kuin velvollisuudentuntokaan
tai lumivalkea kainous tässä naisessa. Minunkin on nyt niin, niin
hyvä, että ajoittain luulen olevani valmis luopumaan kaikista
vaatimuksista, sillä ehdolla tietysti, ettei kenelläkään toisellakaan
ole mitään oikeuksia häneen. Mieleeni palaa alituisesti ajatus,
että koska rakastan häntä enimmin, minulla on häneen suurimmat
oikeudetkin. Eikö se ole järkevää ja johdonmukaista? Kaikkien
kansojen ja uskontunnustajain etiikassa perustuu miehen ja naisen
yhteenkuuluvaisuus rakkauteen.
Mutta olen tänään niin tyyni ja onnellinen, etten huoli edes
mietiskellä -- lepäilen vain tunteessani. Meidän suhteemme on
sydämellinen ja vapaa, olemme hyvät ystävät. Me olemme totisesti
toisiamme varten luodut, me turvaudumme omituisesti toisiimme. Ja tuo
rakas olento, hän lämmittelee ja lekottelee uskotellun veljentunteen
ääressä. En koko aikana, siitä kun palasin, ole nähnyt häntä näin
iloisena. Monasti häntä katsellessani on tullut mieleeni Shakespearen
"poor Tom". Sellainen luonne kuin hän tarvitsee rakkautta yhtä paljon
kuin hän tarvitsee ilmaa hengittääkseen, ja tuollainen kauppaakäyvä
Kromicki ei rakasta häntä eikä kykene rakastamaan. Hän saattaisi
todella Shakespearen kanssa vaikeroida: "Tom raukan on kylmä." Sitä
ajatellessa valtaa minut vimma ja minä lupaan hänelle hengessäni,
ettei hänen pidä olla kylmä niin kauvan kuin minä elän.
Jos meidän rakkaudessamme olisi jotakin pahaa, niin ei se voisi
tuottaa meille tällaista rauhaa. Anielka tosin ei ole antanut
tunteelleen sen oikeaa nimeä, mutta se ei merkitse mitään, tunne on
kun onkin olemassa. Koko tämä päivä on ollut meille kuin idylli.
En ole tähän saakka voinut sietää sunnuntaita; nyt huomaan, että
sunnuntai aamusta iltaan saattaa muodostua ainoaksi runoelmaksi,
varsinkin maalla. Heti teetä juotua läksimme kirkkoon aamumessuun.
Täti tuli kanssamme, ja Celina rouvakin käytti hyväkseen kaunista
ilmaa ja antoi lykätä tuoliaan rinnallamme. Kansaa ei ollut paljon,
koska seurakuntalaiset pääasiassa kokoontuvat vasta päivämessuun.
Istuessani penkissä Anielkan vieressä valtasi minut se autuas tunne,
että istun morsiameni rinnalla. Silloin tällöin katsahdin hänen
hienoihin, armaisiin kasvoihinsa, jotka saatoin nähdä syrjästä,
käsiin, joita hän nojasi penkkipöytään, ja hänen kasvoissaan ja
koko asennossaan ilmenevä hartaus tarttui ehdottomasti minuunkin.
Intohimot hiljentyivät, ajatukset kävivät puhtaiksi, ja minä rakastin
häntä tällä hetkellä täysin ideaalisella tunteella, sillä tunsin
paremmin kuin koskaan, että hän on aivan toinen nainen kuin kaikki
ne muut, joita tähän asti olen kohdannut -- sata kertaa parempi ja
puhtaampi.
En ole moniin aikoihin ollut sellaisen mielialan vallassa kuin
silloin tuossa maalaiskirkossa. Anielkan läsnäolo, temppelin
totisuus, kynttilöiden lempeä tuike alttarin pimennossa, eriväriset
valojuovat, jotka ikkunoista lankesivat lattialle, varpusten viserrys
ruutujen takana ja hiljainen messu -- tämä kaikki vaikutti tietysti
yhdessä. Lisäksi tuli jonkinlainen aamuinen uneliaisuus, joka
tyynnytti tavattomasti. Ajatukseni rupesivat kulkemaan tasaisina ja
rauhallisina niinkuin savupilvet nousivat suitsutusastiasta alttarin
juurella. Minussa heräsi jokin, joka alkoi vaatia uhria minulta
itseltäni, ja sisäinen ääni puhui: "Älä hämmennä puhdasta vettä, älä
samenna sen kirkkautta."
Messu päättyi ja me läksimme kirkosta. Ulkopuolella tapasimme
suureksi hämmästykseksemme molemmat vanhat Latyszit, nuoren papin
vanhemmat, maassa istumassa, puinen rasia kädessä, kerjäämässä almua.
Täti, joka tiesi minun lahjoituksestani, suuttui heidät nähdessään
suuresti ja rupesi torumaan, mutta vanha vaimo piteli vähääkään
hämääntymättä rasiaa hänen edessään ja virkkoi:
-- Herrojen lahja on toinen asia ja toinen Jumalan tahto. Jumalan
tahtoa vastaan ei kukaan saa asettua. Kun kerran Herra Jeesus on
pannut meidät tähän istumaan, niin istumme vaikkapa iankaikkisesta
iankaikkiseen, amen.
Sellaiseen puheeseen oli tietysti mahdoton vastata. Varsinkin
loppuponsi "iankaikkisesta iankaikkiseen" vaikutti minuun niin
hämmästyttävästi, että omituisuuden vuoksi ojensin hänelle almun.
Tämä kansa uskoo itse asiassa sallimukseen ja antautuu sokeasti
sen johdettavaksi, sekoittaen uskoonsa vain tarpeellisen määrän
kristillisyyttä. Latyszit, joille annoin tuhat kaksisataa ruplaa,
ovat nyt rikkaammat kuin ikinä ovat olleet, mutta kuitenkin ovat he
asettuneet kirkon edustalle kerjäämään siinä varmassa vakaumuksessa,
että sallimus -- eli kuten eukko sanoi "Jumalan tahto" -- on niin
määrännyt.
Palasimme kotiin. Soitettiin juuri päivämessuun. Tiet vilisivät
miehiä ja naisia, etäisemmistä taloista tultiin oikaisevia polkuja
vainioiden poikki, joilla Vihanta vilja jo kohosi korkeana aikaisessa
keväässä. Silmänkantamiin asti eroittautui taivaan sineä vastaan
naisten kirjavia huiveja, ne kohosivat kuin eriväriset kukat
vihreästä. Suoraan sanoen ei niin laajoja ja ilmavia aukeita ole
koko Europassa kuin meillä. Minua ihmetytti sunnuntain leima sekä
ihmisissä että luonnossa. Ilma kyllä oli ihana, mutta lisäksi tuli
muutakin: tuuli lepää, siksi että on sunnuntai, ruis ei aaltoile,
poppelien lehvät eivät värise, siksi että on sunnuntai; kaikkialla
vallitsee iloinen rauha ja hiljaisuus, kaikki kantaa juhlapukua ja
valo virtaa maailmaan.
Huomautin Anielkalle miten taiteellisesti helakat väritäplät
sulautuivat yhteen ilman sinen kanssa. Sitte me siirryimme puhumaan
talonpojista. Minä myönnän, että näen heissä vain kokoelman enemmän
tai vähemmän vaikuttavia malleja. Anielka katseli heitä aivan
toisilla silmillä. Hän tiesi kertoa heistä joukon kuvaavia asioita,
sekä surullisia että iloisia, ja kertoessaan hän lämpeni ja vilkastui
ja oli niin ihastuttava, että minä häntä katsellessani ehdottomasti
tulin toistaneeksi kolmea viime säettä runosta, jonka joskus
ylioppilaana kirjoitin ja josta en enään muista mitään muuta kuin:
"Sit' ihmettelen, missä kukkaset
ne askeltesi alta viipynevät,
sa toukokuu, sa paradiisin kevät."
Keskustelu palasi taasen Latyszeihin eli oikeastaan vanhaan vaimoon,
jonka puhe kirkon edustalla niin suuresti oli hämmästyttänyt meitä.
Rupesin sovittamaan sitä itseeni. Täti oli jäänyt Celina rouvan luo,
jota palvelija rullatuolissa tyrkkäsi parinkymmenen askeleen päässä.
Saatoin siis vapaasti johdattaa mieleemme viime kävelyämme puistossa.
-- Anoin sinulta, virkoin, -- hiljan almua ja sinä annoit. Nyt
huomaan, ettei se velvoita minua mihinkään, vaan että voin lähteä
uudelleen kerjäämään.
-- Niin, vastasi Anielka, -- ja pyytää muilta hyväsydämisiltä
ihmisiltä samaa. Täti lähtee juuri tänään kutsumaan yhtä sellaista
ihmistä Ploszowiin. Minä ymmärrän!
Minä vastasin, ettei niin suuri ihminen kuin neiti Hilst voi mahtua
yhteen sydämeen, vaan että häntä rakastamassa täytyy olla ainakin
kolme, mutta Anielka ei lakannut kiusoittelemasta minua, vaan jatkoi,
sormellaan uhaten:
-- Kyllä minä ymmärrän yskän, kyllä minä ymmärrän!
-- Erehdyt tällä kertaa, vastasin -- sillä minun sydämessäni ei
ole sijaa muuta kuin veljellisille tunteille ja siellä hallitsee
yksinomaan se häijy pieni olento, joka tällä hetkellä kiusaa minua.
Anielka lakkasi kujeilemasta ja nauramasta, hiljensi kulkuaan,
ja hetken perästä saivat täti ja Celina rouva kiinni meidät.
Muuten kului päivä pilvettömänä ja niin iloisesti, että monasti
luulin olevani ylioppilas. Silmilläni kyllä sanoin hänelle, että
rakastan häntä -- mutta intohimo minussa nukkui. Hän oli minulle
tänä päivänä liian kallis. Heti päivällisen jälkeen läksi täti
Varsovaan ja minä vietin loppuajan Celina rouvan huoneessa, lukien
hänelle Montalambertin kirjeitä. Isä oli nimittäin aikoinaan ollut
hänen kanssaan kirjevaihdossa. Tuo työ olisi käynyt minulle aika
ikäväksi, jollei Anielkakin olisi ollut kuulijana. Kun nostin silmäni
kirjeistä, kohtasin hänen katseensa, joka täytti mieleni ilolla,
sillä jollen kokonaan ole kadottanut arvostelukykyäni, katseli minuun
puhdas, viaton nainen, joka itsekään tietämättään rakastaa minua
kaikesta sielustaan. Kuinka onnellinen se päivä oli! Illalla palasi
täti ja kertoi vieraiden saapuvan. Huomenna tulevat Sniatynskit ja
Klara Hilst.
On jo myöhäistä, mutta en mene nukkumaan, sillä en raski erota päivän
vaikutelmista. Uni ei saata olla makeampi kuin ne ovat. Puisto
suorastaan värisee satakielten laulusta, ja minussa on vielä niin
paljon vanhaa romantikkoa! Yö on saapunut yhtä kauniina kuin oli
päivä. Taivas on tähtiä täynnä. Ajattelen Anielkaa ja lausun hänelle
hengessäni "hyvää yötä!" Toistelen noita sanoja sata kertaa. Huomaan,
että minussa _l'improductivité slaven_ rinnalla vielä on hyvä määrä
puhtaasti puolalaista sentimentaalisuutta. En ole ennen tuntenut
itseäni siltä kannalta. Mutta vähät siitä... Paljon minä häntä
rakastan.
Toukokuun 13 p:nä.
Klara ja Sniatynskit eivät tulleetkaan. Sniatynski lähetti sanan,
että he tulevat huomenna, jos on kaunis ilma. Tänään riehui
Ploszowissa niin hirveä myrsky, ettei sellaista muisteta olleen
moniin aikoihin. Kymmenen tienoissa aamulla tuuli alkoi kuljettaa
tomupilviä yli maailman. Myrsky ei ollut yhtämittainen, vaan
puuskat seurasivat toisiaan puoleenpäivään asti niin tiheään ja
voimakkaina, että nostivat puut juurineen maasta. Kaunis puisto
vain rytisi, kun oksat taittuivat, ja hiekkapyörteiden keskellä
lentelivät pilvinä irtirevityt lehdet. Suuri lehmus, joka kasvoi
oikeanpuoleisen siipirakennuksen edessä, missä nuori pappi oli
kuollut, pirstautui. Kuumuus oli tukahuttava, keuhkoille ei tahtonut
riittää ilmaa; tuuli tuntui tulevan jostakin tulisesta kidasta ja
tuovan mukaansa hiilenkäryä. Minä, joka Italiassa olin tottunut
shirokkoon, kestin sen hyvin, mutta Celina rouva kärsi hirveästi ja
hänen kanssaan Anielka. Täti puolestaan nosti aika melun, syyttäen
Chwastowskia hävityksestä puistossa. Ärtyisä vanha aatelismies,
joka varmaan koulussa kerran ja toisen oli saanut korvilleen
Homeron takia, ei nähtävästi ollut unohtanut Odysseiaansa enempää
kuin hän oli käynyt tuppisuuksikaan, sillä hän vastata sutkautti
tädille, että jos hän olisi Aeolus, niin ei hän palvelisi täällä
isännöitsijänä eikä antautuisi väärien syytösten alaiseksi. Täti
vaikeni, tällä kertaa nähtävästi uusien uhkausten johdosta taivaan
puolelta. Puolenpäivän tienoissa tyyntyi äkkiä, mutta taivaalle alkoi
kasaantua kokonaisia pilvien valleja, vuoroin mustina kuin suruharso,
vuoroin kullalla päärmättyinä ja kasvaen kuin vaskenkarvaisissa
varsissa. Silloin tällöin tuli pimeä kuin yöllä, niin että Celina
rouva pyysi sytyttämään lamput, ja samassa valautui taasen pilvistä
pahaa-ennustava, metallinvärinen hohde. Kauhu oli vallannut koko
luonnon. Herra Chwastowski karkasi palvelurakennukselle sanomaan,
että karja on tuotava kotiin laitumelta. Paimenet olivat kuitenkin
ajaneet sen kotiin jo ennen käskyn saapumista, koska pian kuulimme
surkean mylvinän myrskyä ennustavan hiljaisuuden keskeltä, navetasta
päin. Täti oli ottanut käteensä loretolaisen kellon ja kiersi
huoneita kilistellen kelloa vimmatusti. En koettanutkaan saada
häntä ymmärtämään, että kellonsoitto tässä liikkumattomassa ilmassa
paremmin oli omiaan vetämään salamoja puoleemme kuin suojelemaan
meitä, ja -- vaikka tiesinkin, etten siinä tapauksessa voisi olla
hänelle miksikään avuksi, seurasin häntä kumminkin, koska minua
olisi hävettänyt jättää hänet yksinään vaaraan. Täti oli suorastaan
ihmeellinen katsella, kun hän pää pystyssä manasi mustia ja
vaskenvärisiä pilvivalleja ja päästi kellonsoittonsa tulvaamaan
niitä kohti. En ensinkään katunut, että läksin hänen mukaansa,
sillä minä sain katsella ikäänkuin symbolista kuvaa: sinä hetkenä,
jolloin kaikki vapisee vaaran edessä, antautuu ja menee lamaan,
pysyy usko yksinään pelotonna, manaa -- ja soittaa. Se on kun onkin
voittamattomin voima ihmissielussa.
Pääsimme sisään juuri kun ensimäiset jyräykset alkoivat vieriä pitkin
taivasta. Muutamia minuutteja kesti jyrinää lakkaamatta. Minulle tuli
se tunne, että pilvien vieriessä pitkin yläilmojen permantoa niiden
laki romahti alas joka hetki ja kaikki suistui mitä kauheimmalla
melulla maailmaan. Ukkonen iski lammikkoon puiston päässä ja samassa
jonnekin likemmä meitä, niin että koko talo vapisi liitteissään.
Naiset rupesivat rukoilemaan. Minusta tuntui ilkeältä, sillä jos
seuraan heidän esimerkkiään, valehtelen -- jollen tee sitä, niin
esiinnyn kuin huonosti kasvatettu viisastelija, joka ei ymmärrä
noudattaa tavallisia maaseudun tapoja eikä ennen kaikkea ottaa lukuun
naisten pelkoa. Samassa huomasin kuitenkin erehtyneeni, kun luulin
heidän pelkäävän. Heidän kasvonsa olivat tyynet, miltei valoisat.
Nähtävästi tavanmukainen rukous heidän silmissään oli sellainen
suojeluskilpi kaikkea vaaraa vastaan, ettei pelolla enään ollut
mitään tilaa heidän sielussaan. Mieleeni johtui niinikään, kuinka
minä kaikesta huolimatta olen vieras noiden kolmen puolalaisen naisen
keskellä. Jokainen heistä tietää kymmenen kertaa vähemmin kuin minä,
mutta on tavallisen inhimillisen mittapuun mukaan kymmenen kertaa
enemmän arvoinen kuin minä. He ovat kuin kirjoja, joissa on verraten
harvoja sivuja, mutta joka sivu on täynnä valoisia, yksinkertaisia
totuuksia -- kun sensijaan kaikissa niissä niteissä, joista minä olen
kokoonpantu, jokainen totuus on epäiltävää laatua, ja minä itse olen
ensimäisenä niitä epäilemässä.
Mutta näitä ajatuksia kesti vain hetkisen, sillä myrsky yltyi yhä
kauheammaksi. Tuuli nousi taasen sellaisella voimalla, että puut
sen raivon alla taipuivat maahan. Ajoittain tyyntyi tykkänään, ja
silloin tuli vettä kaatamalla. Ei ollut puhettakaan pisaroista, vaan
katkeamattomat vesisäikeet yhdistivät maan ja taivaan. Käytävät
puistossa kohisivat väkivaltaisina puroina. Äkkiarvaamatta puhalsi
kauhea tuulenpuuska kaiken veden taivaan ja maan välillä tomuksi,
ja silloin tuli maailma niin täyteen sumua, ettei askeleen päässä
voinut eroittaa mitään. Kuuroksi tekevää ukkosen pauketta kesti
taukoamatta. Ilma oli kylläisenään sähköä. Suonet ruumiissani
takoivat raskaasti; rajuilmaa seuraava haju, joka syntyy kun ukkonen
iskee alas, tuntui sisään asti. Seuraten luonnonvoimien esimerkkiä
katkaisivat minussakin halut ja himot kahleensa. Unohdin rajuilman,
näin ainoastaan Anielkan. En ensinkään voinut hillitä itseäni, vaan
likenin häntä ja sanoin:
-- Tahdotko tulla katsomaan rajuilmaa?
-- Kyllä, vastasi hän.
-- Tule tuonne viereiseen huoneeseen. Siellä on venetsialaiset
ikkunat.