en vähääkään rauhoittunut. Varsovaan päästyä oli tarkoitukseni ensi
työkseni käydä Klaraa tervehtimässä, mutta sain kauhean pääkivun,
joka meni pois vasta illalla, juuri ennen tädin tuloa.
Hänen saapuessaan olin jo puettuna, ja me läksimme yhdessä
konserttiin, joka onnistui erinomaisesti. Klaran maine oli
houkutellut koolle koko musikaalisen ja taiteellisen maailman,
hyväätekevä tarkoitus taas koko hienoston. Tapasin suuren joukon
tuttuja, muiden muassa Sniatynskit. Sali oli täpösen täynnä, mutta
minä olin huonolla tuulella, hermoni olivat niin ärtyneet, että
kaikki suututti minua. En tiedä minkätähden rupesin pelkäämään,
että Klara tulee epäonnistumaan. Kun hän nousi lavalle, sattui
painettu ohjelma, joka oli ollut lattialla, tarttumaan hänen pukunsa
koristuksiin. Minä luulin sen hermostuttavan häntä. Iltapuvussaan,
välimatkan päässä mustasta joukosta, teki hän minuun muutenkin
vieraan vaikutuksen. Tulin ehdottomasti kysyneeksi itseltäni: onko
tuo sama Klara, joka kerran solmi kanssani sydämellisen ystävyyden
liiton? Kättentaputukset, joilla yleisö oli häntä tervehtinyt,
hiljenivät. Kasvoille ilmestyi tuo eräänlainen pingoittuneisuus ja
tarkkaavaisuus, jonka avulla ihmiset, kun ei heillä ole minkäänlaista
aavistusta taiteesta, tekeytyvät sen tuntijoiksi ja tuomareiksi.
Klara asettui soittokoneen ääreen, ja vaikka olin suuttunut
hänelle kuten koko maailmalle yleensä, täytyi minun hengessäni
tunnustaa, että hänellä on jalopiirteinen pää ja taiteellinen,
koruton esiintymistapa, vailla kaikkea teennäisyyttä. Hän alkoi
soittaa Mendelsohnin konserttia, jonka muistan ulkoa -- ja lieneekö
hän tuntenut, että häneltä odotetaan tavattomia, vai lieneekö
harvinaisen lämmin vastaanotto hämmentänyt häntä -- mutta hän soitti
huonommin kuin olin odottanut. Se oli minulle hyvin kiusallista.
Katselin häneen kummastuneena ja hetkeksi sattuivat katseemme
yhteen. Kasvojeni ilme vaikutti häneen hermostuttavasti, ja minä
kuulin taasen muutamia sameita ääniä vailla tarpeellista voimaa
ja selkeyttä. Olin jo varma, että hän epäonnistuu. Piano, jonka
sävelet yleensä eivät kanna kauvas ja joita lavan etäisyys ja tungos
salissa lisäksi tukahuttivat, ei vielä milloinkaan ollut tuntunut
minusta surkeammalta konserttisoittokoneelta. Tuontuostakin sain
sen vaikutuksen, että kuulin hiljaisia harpunsäveliä. Jonkun ajan
kuluttua oli Klara kuitenkin päässyt tasapainoon ja soitti konsertin
mukiinmenevästi. Hämmästyin suuresti, kun kappaleen päätyttyä puhkesi
valloilleen sellainen suosionosoitusten tulva, etten moista ollut
kuullut Parisissakaan, jossa Klara oli otettu vastaan harvinaisen
lämpimästi. Musiikkimiehet nousivat paikoiltaan ja rupesivat puhumaan
arvostelijoiden kanssa. Heidän valoisista kasvoistaan saatoin
selvästi lukea, että he olivat tyytyväiset. Kättentaputuksia kesti
niin kauvan, että Klaran täytyi palata lavalle. Hän tuli katse maahan
luotuna, ja minä, joka osaan lukea hänen kasvoistaan, luin selvästi:
"te olette hyvin ystävälliset ja minä kiitän teitä, mutta minä soitin
huonosti ja minun tekee mieli itkeä!" Minäkin taputin käsiäni ja
sain siitä moittivan vilahduksen. Klara rakastaa todella taidetta,
häntä eivät siis ansaitsemattomat suosionosoitukset tyydytä. Minun
kävi häntä sääliksi; olisin mielelläni mennyt lausumaan hänelle
lohduttavan sanan, mutta loppumattomat suosionosoitukset eivät
päästäneet häntä alas lavalta. Hän istuutui uudelleen soittokoneen
ääreen ja alkoi Beethovenin Cis-moll sonaattia, jota ei ollut
ohjelmassa.
En tiedä maailmassa toista luomaa, jossa traagillisen kohtalon
vainooma sielu niin selvästi paljastuisi. Tarkoitan varsinkin
sonaatin kolmatta osaa: "presto agitato". Sävellyksen henki oli
nähtävästi sopusoinnussa Klaran kiihtyneen sieluntilan kanssa,
niinikään vastasi se täydellisesti minun mielentilaani -- joka
tapauksessa tiedän, etten eläissäni ole kuullut Beethovenia
soitettavan sillä tavalla enkä ole tuntenut hänen menevän vereeni
kuten nyt. En ole muusikko, mutta uskallan väittää, etteivät
muusikotkaan tähän asti ole tietäneet mitä kaikkea tuo sonaatti
sisältää. En löydä muuta sanaa, joka toisi ilmi tutun sisällön,
kuin sana: hätä. Meillä oli se tunne, että tapahtuu jotakin
mystillistä, että on jokin maailmantakainen erämaa, jokin vihlovan
surullinen, epämääräinen paikka, jonka me näemme kuun valossa ja
jossa toivoton tuska huutaa, nyyhkii ja repii hiuksiaan. Se vaikutti
sekä kauhistuttavasti että haltioiden, sillä se tuli elämän tuolta
puolen ja tempasi ehdottomasti kuulijan valtoihinsa. Minä ainakaan en
ikinä ole kuullut musiikin niin likeltä koskettavan absoluuttisuuden
rajaa. Vaikken ole muita herkempi, sain miltei hourenäyn: kuljen
muodottomassa, autiossa, haudantakaisessa pimeydessä ja etsin
jotakin, joka on minulle kalliimpaa kuin koko maailma, jota vailla
en voi, en saata enkä tahdo elää, ja etsin siinä tietoisuudessa,
että minun täytyy etsiä iankaikkisesti, milloinkaan löytämättä.
Sydämeni ahdistus oli niin suuri, etten saanut henkeä kulkemaan -- en
kiinnittänyt vähintäkään huomiota esityksen ulkonaiseen puoleen. Se
oli luultavasti saavuttanut sen täydellisyyden, jonka edessä kaikki
arvostelu lakkaa. Koko sali oli lumon vallassa, Klara itse lukuun
otettuna.
Lakattuaan soittamasta istui hän jonkun hetken katse käännettynä
kohti korkeutta, kalpein poskin ja huulet puoleksi avoimina. Se
ei ollut mikään estraaditemppu, se oli vilpittömän haltioitumisen
ja antautumisen ilmaus. Salissa vallitsi hiiskumaton hiljaisuus,
ikäänkuin ihmiset vielä olisivat odottaneet jotakin, ikäänkuin he
olisivat jähmettyneet suruunsa tai tavoitelleet viimeistä kaikua
tuosta nyyhkivästä epätoivosta, jonka maailmantakainen tuulispää
tempasi mukaansa. Sitte tapahtui jotakin, jota luultavasti ei
milloinkaan ole tapahtunut konsertissa: salissa nousi sellainen melu,
että olisi luullut ihmisten olevan hengenvaarassa. Arvostelijat ja
musiikkimiehet riensivät lavan luo. Näin huulten painuvan suutelemaan
Klaran käsiä. Hänen silmissään oli kyyneliä, mutta kasvot olivat
hartaat ja tyynet. Riensin muiden joukossa puristamaan hänen kättään.
Klara oli tuttavuutemme ensi hetkestä puhunut kanssani ranskaa; nyt
hän ensimäisen kerran, voimakkaasti puristaessaan kättäni, kysyi
minulta saksaksi:
-- Haben Sie mich verstanden?
-- Ja, vastasin, -- und ich war sehr unglücklich.
Puhuin totta. Konsertin loppupuoli muodostui Klaralle ainoaksi
suureksi voitoksi. Sniatynskit veivät hänet sitte viettämään iltaa
luokseen. Minä en lähtenyt mukaan. Kotiin päästyäni olin niin
väsynyt, että täysissä vaatteissa heittäydyin sohvalle ja lepäsin
siinä tunnin ajan, kuitenkaan saamatta unta. Vasta juuri kun minun
piti tarttua kynään, huomasin, että kaiken aikaa olin ajatellut
nuoren papin hautajaisia, Anielkaa ja kuolemaa. Käskin sytyttää tulta
ja rupesin kirjoittamaan.
Huhtikuun 28 p:nä.
Kromickin kirjeet vaikuttivat minuun niin masentavasti, etten
vieläkään ole päässyt ennalleni. Tosin aiheeton suuttumukseni
Anielkaan vähitellen haihtuu; samassa määrin kuin tunnen, että syyttä
olen kohdellut häntä kovasti, samassa määrin kadun ja hellyyteni
kasvaa. Mutta sensijaan näen yhä selvemmin, että itse tosiasioiden
mahti leppymättömästi yhdistää nuo molemmat ihmiset. Eilisestä alkaen
ovat nämä ajatukset pidelleet minua kynsissään, ja sentähden en
tänään lähtenyt Ploszowiin. Siellä täytyy minun alituisesti vartioida
itseäni, olla levollinen tai ainakin esiintyä levollisena. Ja tällä
hetkellä en kykene siihen. Kaikki mitä minussa on: ajatukset,
tunteet, vaikutelmat, kaikki on liittoutunut sitä vastaan, mitä on
tapahtunut. En tiedä voiko ihminen joutua epätoivoisempaan asemaan.
Hän tuomitsee sekä koko sydämellään että koko järjellään erään
asian, mutta hän on siihen nähden täydellisesti avuton, koska se
on peruuttamattomasti tapahtunut. Tunnen niinikään, että nykyinen
kärsimykseni on ainoastaan esimakua siitä, mikä minua odottaa. Ei
mitään neuvoa, ei mitään! Hän on naimisissa, on rouva Kromicki,
kuuluu miehelleen ja on aina kuuluva, ja minun, joka en voi siihen
suostua, koska samalla suostuisin omaan häviööni -- minun täytyy
siihen suostua. Yhtä hyvällä syyllä voisin nousta vastustamaan maan
vetovoimaa kuin nousen sitä järjestystä vastaan, jonka mukaan nainen,
kerran miehelle mentyään, kuuluu miehelle. Mitä siis on tehtävä?
Tyytyäkö tähän järjestykseen? Mitä merkitsevät tyhjät, kalseat,
mielettömät sanat: "minä suostun" -- kun ei koko olennossani ole
ainoaa atomia, joka suostuisi! Joskus tulee mieleeni, että lähden
kokonaan tieheni, mutta tunnen hyvästi, että ilman tätä ainoaa
naista merkitsee elämä minulle yhtä paljon kuin kuolema, s.o. yhtä
paljon kuin olemattomuus -- ja sitäpaitsi tiedän etukäteen, etten
lähde mihinkään, koskei minulla ole siihen voimaa. Joskus minusta on
tuntunut siltä kuin ihmisen tuska voisi olla suurempi kuin hän ikinä
on kuvitellut ja kuin eräässä pisteessä kaikki kuvittelu tuskasta
päättyisi, mutta itse tuskaa ulottuisi, kuten merta, loppumattomiin.
Tällä hetkellä tuntuu minusta siltä kuin ajelehtisin tuolla merellä.
Enkä kuitenkaan. Sillä jotakin minulla sittenkin on jäljellä. Olen
joskus Amielin muistelmissa lukenut, että teko on ajatuksen aineeksi
tihentynyt tila. Ajatus voi jäädä pysähtymisen tilaan -- tunne ei.
Teoreettisesti olen aina ollut samaa mieltä ja nyt olen tullut
asiasta vakuutetuksi oman kokemuksen nojalla. Siitä asti kun tulin
Ploszowiin, hamaan tähän hetkeen saakka, en ole selvään sanonut
itselleni, että vaadin Anielkan vastarakkautta, mutta vain sanat ovat
puuttuneet. Itse asiassa olen tietänyt, että haluan ja olen halunnut
omistaa hänet. Jokainen katseeni, jokainen sanani, koko esiintymiseni
on tähdännyt vain tähän päämäärään. Tunne, joka ei samalla ole
tahtomista ja tekemistä -- ei ole mikään. Lausuttakoon siis kerta
kaikkiaan sana: tahdon! Tahdon Anielkalle olla rakkain ja kaivatuin
olento, kuten hän on minulle; tahdon omistaa hänen vastarakkautensa,
kaikki hänen ajatuksensa, koko hänen sielunsa -- enkä suinkaan aio
panna haluamiselleni rajoja; teen kaikki mitä sydän käskee, käytän
kaikkia keinoja mitä järkeni katsoo tehokkaimmiksi voittamaan hänen
vastarakkauttaan. Ryöstän Kromickilta Anielkasta niin paljon kuin
ikinä voin -- ryöstän hänet kokonaan, jos hän vaan suostuu siihen.
Ja nythän minulla on päämäärä elämässä, nythän tiedän minkätähden
aamulla herään, minkätähden päivällä nautin ravintoa, minkätähden
unesta kokoan voimia. Täydelleen onnelliseksi en tule, sillä siihen
ei riitä, että otan hänet kokonaan omakseni, vaan minun pitäisi
lisäksi kostaa se, että tuo toinen on hänet omistanut. Kuitenkin on
minun elämälläni nyt tarkoitus. Ja se on pelastukseni. Tämä ei ole
hetken päähänpisto; se on ainoastaan sana, jolla vahvistan kaiken sen
voiman, mikä minussa liikkuu, kaiken sen tahtomisen ja halun, mikä
kuuluu tunteeseen ja muodostaa eroittamattoman osan siitä.
Hajoitan epäilykset kaikkiin taivaan tuuliin. Pelko että Anielka
tulisi onnettomaksi, jos rakastaisi minua, saa väistyä sen
taivastatavoittelevan totuuden tieltä, että rakkaus, asuessaan
ihmissydämessä, täyttää koko hänen elämänsä, ravitsee ja antaa
sisältöä satatuhatta kertaa enemmän kuin hän saisi siitä tyhjyydestä
ja mitättömyydestä, jossa hän muuten elää.
Jo tuhat vuotta sitte julistettiin maailmalle, että hyvää ja
siveellistä on kaikki mikä lujittaa elämää, kun sensijaan tyhjyys ja
heikkous kuuluvat pahan valtakuntaan. Sinä hetkenä, jolloin hänen
rakas päänsä painuu rintaani vastaan, jolloin hänen kalliit huulensa
lepäävät minun huulillani, on täyttyvä hyvän ja oikean käsky. Kesken
kaikkien epäilysten, jotka painavat aivojani, loistaa kirkkaana tämä
yksi tietoisuus. Yksin siitä voin sanoa: tiedän että niin on. Olen
siis kuitenkin löytänyt jotakin varmaa elämässä. Tiedän kyllä, että
kuilu eroittaa tätä uskoani siitä sovinnaisesta siveellisyydestä,
joka on pantu tyydyttämään tavallisten ihmisten arkitarpeita. Tiedän
niinikään, että siinä Anielkalle tulee avautumaan outo, peloittava
maailma, mutta minä otan häntä kädestä ja johdatan hänet maailmaani,
sillä vilpittömällä varmuudella voin sanoa hänelle: siellä asuu
hyvyys ja oikeus!
Nämä ajatukset vahvistavat minua. Päivä on kuitenkin ollut kaikin
puolin huono, sillä voimattomana olen tarkastellut Anielkan ja itseni
suhdetta. Tulinpa ajatelleeksi sitäkin mahdollisuutta, että hän
rakastaa Kromickia. Onneksi saapui iltapäivällä tohtori Chwastowski
ja keskeytti ajatusteni juoksun. Hän tuli Ploszowista neuvottelemaan
erään vanhemman lääkärin kanssa, joka aikaisemmin on hoitanut Celina
rouvaa. Ennen lähtöään kävi hän minua tervehtimässä ja kertoi, että
Celina rouva voi kuten ennenkin, mutta rouva Kromickilla oli ollut
niin kova pääkipu, ettei hän ensinkään tullut aamiaiselle.
Sitte hän rupesi pitkältä puhumaan Anielkasta, ja minä kuuntelin
häntä mielelläni, sillä senkautta Anielka jollakin lailla oli
ikäänkuin läsnä ja näkyvissäni. Tohtori puhui muuten älykkään,
vaikkakin nuoren miehen tavoin. Hän sanoi yleensä haluavansa katsella
ihmisiä epäluulolla, ei sentähden että hän pitää menettelytapaansa
ainoana oikeana, vaan sentähden, että se kerta kaikkiaan on vaaraton.
Rouva Kromickin hän varmuudella ja joka suhteessa katsoo voivansa
laskea korkeampien olentojen lukuun. Puhuessaan Anielkasta lämpeni
hän niin, että rupesin epäilemään hänen sydämensä pohjalla piilevän
jotakin muutakin kuin ihailua.
Pieni epäluuloni ei vähimmässäkään määrin suututtanut minua --
olihan etäisyys äskeisen ylioppilaan ja Anielkan välillä ääretön.
Olin hänelle kiitollinen siitä, että hän oli tutustunut Anielkan
luonteeseen, ja pidätin häntä hyvän aikaa luonani, koska hänen
puheensa suojeli minua liian synkiltä ajatuksiltani. Keskustelun
aikana utelin hänen tulevaisuussuunnitelmiaan. Hän vastasi, että
aluksi täytyy saada kokoon vähän rahaa, jotta pääsisi johonkin
ulkomaalaiseen sairaalaan. Sitte hän palaa kotimaahan ja asettuu
Varsovaan.
-- Mitä te tarkoitatte asettumisella Varsovaan?
-- Tieteellistä työskentelyä jonkun sairaalan ja ehkä yksityisen
praktiikan ohella.
-- Ja menette kai naimisiin?
-- Menen kyllä, vaikken vielä.
-- Jollei satu tulemaan tunne, joka rupeaa tahdon herraksi.
Tiedättehän te lääkärinä, että rakkaus on fysiologinen tarve.
Mutta nuori Chwastowski tahtoi kaikesta päättäen esiintyä
tervejärkisenä, teräväpäisenä miehenä, joka on yläpuolella
inhimillisiä heikkouksia. Hän kohautti leveitä hartioitaan, sivalsi
tasaharjaiseksi leikattua tukkaansa ja vastasi:
-- Tunnustan tuon tarpeen olemassaolon, mutta en anna sille suurempaa
sijaa kuin sille tulee. Tarpeiden mukaan keksitään aina keinot.
Hän hymähti ylimielisesti, mutta minä virkoin vakavana:
-- Jos katsoo kysymystä tuosta tunteesta hiukan syvemmältä, niin kuka
tietää, vaikkapa se olisi ainoa elämisen arvoinen?
Chwastowski mietti hetkisen.
-- Ei! Elämä on täynnä muitakin asioita. Otamme esimerkiksi tieteen,
yhteiskunnalliset velvollisuudet. En mitenkään ole avioliittoa
vastaan, päinvastoin ihmisen pitää mennä naimisiin sekä itsensä
vuoksi että saadakseen lapsia -- sillä sitä vaatii yhteiskunta.
Avioliitto on joka tapauksessa toinen asia ja toinen asia ikuisesti
jatkuva romaani.
-- Mitä tohtori tarkoittaa?
-- Tarkoitan, että me, hyvä herra, olemme muurahaisia ja rakennamme
kekoa. Meillä työ-ihmisillä ei ole aikaa erityisesti uhrata elämäämme
naiselle ja hänen rakastelemiselleen. Se sopii niille, jotka
saattavat olla mitään tekemättä tai jotka eivät tahdo tehdä muuta.
Hän loi minuun silmäyksen kuten ihminen tekee puhuessaan maan
väkevinten nimessä ja puhuessaan oikein ja viisaasti. Katselin
mielihyvällä tuota tervettä ihmistä, ja tunnustan, että --
lukuunottamatta eräänlaista nuorekasta, ylioppilasmaista
nenäkkäisyyttä -- hänen puheensa ei ollut ensinkään hullumpaa. On
aivan totta, ettei nainen ja rakkaus näyttele puoleksikaan sitä osaa
niiden ihmisten elämässä, jotka tekevät työtä ja joilla on määrätyt
päämaalit ja tarkoitusperät. Talonpoika menee naimisiin sitä varten,
että pitää mennä ja perustaa talous. Hänen edellytyksensä syviin
tunteisiin eivät ole suuret, vaikka runoilijat ja kaunokirjailijat
väittävät olevan. Tiedemies, virka-uralla työskentelevä aviomies,
johtohenkilö, politikko uhraavat naiselle vain pienen osan
elämästään. Poikkeuksen muodostavat taiteilijat. Heidän ammattinsa
on rakastaa, koska itse taide imee ravintonsa rakkaudesta ja
naisesta. Yleensä voi sanoa naisen hallitsevan niissä varakkaissa
yhteiskuntaluokissa, joissa suurin osa ihmisiä on hyljännyt työn
-- niissä hallitsee nainen itsevaltiaana, täyttäen miehen elämän
kiireestä kantapäähän. Hän on ottanut haltuunsa kaikki hänen
ajatuksensa, hänestä on tullut miehen kaikkien tekojen motoorinen
voima, hänen ponnistustensa ainoa päämäärä. Eikä voikaan olla
toisin. Otan itseni esimerkiksi. Sitä yhteiskuntaluokkaa, johon minä
kuulun, ei tosin voi sanoa rikkaaksi, mutta minä persoonallisesti
olen varakas mies. Omaisuuteni olen saanut panematta koskaan
kortta ristiin, ja sentähden ei minulla ole määrättyä päämaalia
elämässä. Ehkä olisi toisin, jos olisin syntynyt englantilaisena tai
saksalaisena, mutta nyt minua kaiken lisäksi painaa tuo kohtalokas
perisynti, jonka nimi on "l'improductivité slave". Ei yksikään
meidän aikamme sivistyksen ammateista ole pystynyt viehättämään
minua tai valtaamaan mieltäni, siitä yksinkertaisesta syystä, että
tämä sivistys on voimaton ja skeptillisyyden läpitunkema. Jos se
itsekin tuntee loppunsa lähestyvän ja epäilee itseään, niin on vaikea
vaatia, että minä uskoisin siihen ja pyhittäisin sille elämäni.
Tästä syystä olen yleensä elänyt kuin ilmassa riippuen enkä voinut
tunkea juuriani maahan. Jos minä olisin kuiva, kylmä, hyvin tyhmä
tai vaikkapa eläimellisesti aistillinen mies, niin olisin tyytynyt
elelemään kasvin tavalla tai tyydyttämään eläimellisiä halujani --
ja olisihan sekin ollut jonkinlaista olemassaoloa, mutta kävi aivan
päinvastoin. Minä sain syntymässäni vilkkaan ajatuksen juoksun,
rikkaan mielikuvituksen ja harvinaisen elinvoiman. Näiden voimien
täytyi löytää jokin ulospääsy -- ne eivät voineet löytää muuta kuin
rakkauden naiseen. Minulla ei ollut mitään muuta mahdollisuutta.
Olen itse siitä todistus -- ja minä tunnustan itseni voitetuksi --
sillä turhaahan olisi taistella sellaista voimaa vastaan. Rakkaus
naiseen -- muuta perustusta ja pohjaa ei minun elämälläni ole. Koko
onnettomuuteni johtuu siitä, että sairaan sivistyksen lapsena olen
kasvanut vinoon ja niinmuodoin perinyt rakkautenikin sellaisena.
Käsitysten yksinkertaisuus olisi voinut tehdä minut onnelliseksi,
mutta eihän siitä kannata puhua. Kyttyräselkäinen haluaisi
tietysti päästä kyttyrästään -- mutta hän ei voi, sillä hän oli
kyttyräselkäinen jo äitinsä kohdussa. Minunkin kyttyräni on saanut
alkunsa sen epänormaalisen sivistyksen ja aikakauden kohdussa, joka
saattoi minut maailmaan. Mutta olin sitte suora tai vino, niin minun
täytyy ja minä tahdon rakastaa.
Toukokuun 4 p:nä.
Järkeni on kokonaan antautunut tunteen palvelukseen ja joutunut
vaununohjaajaksi, jonka ainoana tehtävänä on katsoa, etteivät
ajopelit mene rikki. Muutamia päiviä olen taasen ollut Ploszowissa,
ja jokainen sanani ja tekoni on järjestelmällistä rakkauden
toimintaa. Tohtori Chwastowski teki viisaasti määrätessään, että
Anielkan pitää terveydekseen kävellä puistossa. Tapasin hänet siellä
tänä aamuna. Hetkittäin saattaa tunne, jota ihminen täydellisellä
tietoisuudella on kantanut sydämessään, paisua niin tavattoman
voimakkaaksi, että se peloittaa. Sellainen hetki yllätti minut
tänään, kun puukujan käänteessä näin Anielkan. En koskaan ollut
nähnyt häntä niin kauniina, niin tavoiteltavana, en koskaan ollut
niin selvästi tuntenut, että hän kuuluu minulle. Hän on kun onkin
ainoa nainen maailmassa, joka salaisten, tieteellekin vielä
tuntemattomien voimien vaikutuksesta on määrätty vetämään minua
puoleensa kuten magneetti vetää rautaa, määrätty hallitsemaan minua,
kahlehtimaan yhteyteensä, olemaan minun elämiseni päämaalina ja
sisältönä. Hänen äänensä, hahmonsa, katseensa juovuttavat minut.
Tänään astellessa häntä kohti tuntui minusta siltä, kuin tämän
aamuhetken, tämän kevään, tämän säteilevän päivän, lintujen ja
yrttien kaikki soinnut olisivat ottaneet asuinsijakseen hänet, joka
ennestään oli suloa ja sointua. Ja hän kasvoi minun silmissäni koko
luonnon ruumistuneeksi kauneudeksi, houkutukseksi ja runsaudeksi.
Mieleeni johtui, että jos luonto on tehnyt hänet sellaiseksi, että
hän vaikuttaa minuun voimakkaammin kuin kehenkään toiseen mieheen,
niin se samalla on määrännyt hänet minulle -- ja minun oikeuttani on
loukattu, kun hän meni naimisiin. Kukaties kaikki maailman kierous
johtuukin siitä, että noita oikeuksia on loukattu, ja kukaties siinä
onkin syy elämän vajavaisuuteen?
Suotta kuvittelevat ihmiset rakkauden kulkevan sidotuin silmin.
Päinvastoin: pieninkään yksityiskohta ei jää siltä huomaamatta;
se näkee kaikki rakastetussa olennossa, kaikki se panee merkille
ja -- sulattaa kaikki rakkautensa tulessa yhdeksi ainoaksi
suureksi, yksinkertaiseksi: minä rakastan! Lähetessäni Anielkaa
panin merkille, että hänen silmänsä vielä loistavat kuin unesta
heränneellä, että kullanvihreähtävä hohde, jonka auringonsäteet
valavat nuorten pyökinlehvien läpi, lankeaa hänen kasvoilleen ja
vaalealle kesäpuvulleen; panin merkille, että hänen hiuksensa ovat
huolimattomasti kammatut, että ohut, höllä pusero ihastuttavasti
tuo näkyviin hänen siron vartalonsa ja olkapäät, että hänen
kampauksessaan ja puvussaan on jotakin aamukiireisen huoletonta
ja tuoretta, joka tekee hänen sulonsa tuhat kertaa suuremmaksi.
Minulta ei jäänyt huomaamatta, että hän täällä suurten pyökkien
kujassa näytti tavallista pienemmältä ja nuoremmalta, jopa
aivan lapselliselta -- sanalla sanoen, mikään ei jäänyt minulta
huomaamatta, ja kaikki vaikutelmani sulivat ainoaksi mielettömäksi
ihastukseksi.
Hämillään vastasi hän aamutervehdykseeni. Hän on jo muutamia päiviä
pelännyt minua, koska hypnotisoin häntä joka sanallani, joka
katseellani. Hänen valoisa rauhansa on jo hämmentynyt, käymissiemen
jo langennut sieluun. Hänen on täytynyt huomata, että rakastan
häntä, mutta selvästi näkyy, ettei hän kaikista maailman aarteista
tahdo myöntää sitä itselleenkään. Joskus minusta tuntuu siltä
kuin pitelisin käsissäni kyyhkystä ja tuntisin sen pelonalaisen,
levottomasti sykkivän sydämen sormieni alla. Me astelimme hämillämme
ja vaieten. Tahallani en häirinnyt hiljaisuutta. Tiedän että
tuollainen äänettömyys on hänelle tuskallinen, mutta saan hänet
sen kautta kanssarikollisekseni ja pääsen likemmä päämäärääni.
Hiljaisuudessa ympärillämme ei kuulunut muuta kuin hiekan rapina
askeltemme alla ja kuhankeittäjän iloinen vihellys puistossa.