hän on tullut entistä kauniimmaksi, hän on tyyni, jopa hilpeäkin,
mutta hänessä ei ole sitä iloisuutta ja kirkkautta, joka säteilee
sisältäpäin, ja hänessä saattaa havaita eräänlaista pidättyväisyyttä,
jota ei ennen ollut. Pitkin päivää olen pannut merkille, että
iho hänen ohimoillaan on hiukan kellahtava, kuten esimerkiksi
norsunluussa. Olen katsellut häntä lakkaamatta, koska se tuottaa
minulle sanomatonta nautintoa; olen oudon kipeällä ja yhtaikaa
suloisella tunteella todentanut, että nuo ovat samat kasvot, samat
pitkät silmäripset, samat silmät, jotka eivät ole mustat, mutta
näyttävät mustilta, että tuo on sama hienon untuvan varjostama
suu. Yhä uudelleen ja uudelleen olen muuttanut muistoni mielikuvaa
todellisuudeksi. Anielkassa on jotakin, joka niin ehdottomasti vetää
minua puoleensa, että minä -- jollen koskaan olisi häntä nähnyt ja
jos hänet olisi asetettu tuhansien mitä ihanimpien naisten joukkoon,
joista minun pitäisi valita yksi -- minä suoraa päätä menisin häntä
kohti ja sanoisin: tämä on minun valittuni. Maailmassa saattaa olla
kauniimpia, mutta toista, joka siinä määrässä minulle vastaisi sitä
perikuvaa, minkä mies muodostaa itselleen naisesta, ei ole. Varmaan
hänen kuitenkin on täytynyt huomata, että häntä katselen ja ihailen.
Lähdin Ploszowista hämärissä. Päivän vaikutukset olivat siinä
määrin huumanneet minut, ja etukäteen rakentamani johtopäätökset ja
toiveet olivat menneet niin kokonaan myttyyn, ettei minulla koko
matkan aikana ollut eikä vieläkään ole voimaa ryhtyä tapani mukaan
erittelemään itseäni. Olin luullut tapaavani rouva Kromickin ja
tapasinkin Anielkan. Kirjoitan sen tähän vieläkin kerran. Jumala
yksin tietää mitä nyt tulee seuraamaan meille molemmille. Kun sitä
ajattelen, tunnen suurta onnea tai suurta hätää. Teoreettisesti
katsoen olin oikeassa, kun hänen mentyään naimisiin odotin, että
hän olisi psyykillisesti muuttunut. Tapahtuuhan jokaisessa naisessa
silloin pakostakin muutos. Niinikään saatoin odottaa, että hän
jollakin lailla osoittaisi iloitsevansa siitä, ettei valinnut minua.
Ei ole toista maailmassa, joka olisi kieltänyt itseltään sellaisen
nautinnon... Ja mikäli tunnen itseni, mikäli tunnen hermojeni
herkkyyden, voisin vannoa, että siinä tapauksessa olisin lähtenyt
täynnä kiukkua, ivaa ja suuttumusta -- mutta parantuneena. Aivan
toisin kävi, aivan toisin! Hänessä on niin pohjaton sydämen hyvyys
ja yksinkertaisuus, että määrä, jolla olen tottunut mittaamaan
inhimillistä hyvyyttä, on aivan liian pieni häneen nähden. Miten nyt
käy, mitä minusta nyt tulee, sitä en rupea pohtimaan. Elämäni olisi
voinut tyynenä ja kirkkaana jokena juosta kohti merta, johon kaikki
virtaa -- nyt se koskena kuohuu alas kuilusta. Mutta käyköön kuinka
tahansa. Pahimmassa tapauksessa tulen hyvin onnettomaksi. Enpähän
ennenkään ole levännyt ruusuilla, tyhjyys sielussani. En varmaan
muista, mutta luulen isäni sanoneen, että elämästä aina täytyy kasvaa
esiin jotakin, luonnon laki on sellainen. Jos täytyy, niin kai
täytyy. Nostattavathan elämän voimat erämaassakin sen syvyyksistä
ilmoille palmuja keitaiden varsille.
KOLMAS OSA.
Huhtikuun 21 p:nä.
Olen tosin asuvinani Varsovassa, mutta neljä päivää olen jo yhtä
päätä viipynyt Ploszowissa. Celina rouva voi paremmin, mutta nuori
pappi kuoli hiljan. Tohtori Chwastowski sanoo taudin kehittyneen
"suuremmoisella tavalla" ja koettaa turhaan peitellä tyytyväisyyttään
siitä, että hän täsmälleen tiesi määrätä koska tämä suuremmoinen
kulku päättyisi. Kävimme katsomassa sairasta noin puoli vuorokautta
ennen kuolemaa. Hän laski leikkiä ja iloitsi kuumeen alenemisesta,
mutta syynä kuumeen alenemiseen oli juuri hänen heikkenemisensä.
Eilen aamulla istuimme Anielkan kanssa portailla, kun nuoren pappi
raukan äiti tuli ja rupesi kertomaan hänen kuolemastaan. Hän teki
sen talonpojan tapaan, täydelleen tyytyen kohtaloonsa. Minun
myötätuntooni liittyi hyvä joukko uteliaisuutta, olen nimittäin niin
vähän joutunut tekemisiin rahvaan kanssa ja niin vähän kiinnittänyt
siihen huomiota. Miten kummaa kieltä nuo ihmiset käyttävät! Koetin
painaa mieleeni eukon sanoja voidakseni kirjoittaa ne muistiin.
Tervehtiessään syleili vanhus vaieten minun ja Anielkan polvia, sitte
hän painoi kätensä selkäpuolen silmilleen ja puhkesi puhumaan:
-- Oi suloinen Jeesukseni, oi kaikkeinpyhin neitsykäiseni! Kuoli
minulta poikanen, kuoli pois. Meni mieluummin Jumalan luo kuin
jäi isän ja äidin turvaksi. Ei auttanut herrasväenkään hoito.
Vaikka antoivat viiniäkin, niin ei auttanut. Oi Jeesukseni,
kaikkeinpyhimpäni, oi Jeesu, Jeesu!
Hänen äänessään ilmeni epäilemättä rehellinen äidin suru, mutta oudon
vaikutuksen teki itkun ja valituksen kesken eräänlainen totuttu
nuotti. En ollut koskaan kuullut rahvaan miehen tai naisen itkevän
kuollutta omaistaan, mutta voisinpa vannoa, että he kaikki itkevät
samalla tavalla, aivan kuin heillä olisi jokin yhteinen kaava.
Anielkan silmissä oli kyyneliä, ja hyvyydellä, joka on yksin naiselle
ominainen, rupesi hän tiedustelemaan vainajan viime hetkiä, arvellen
kertomisen tuottavan äidille lievennystä. Vanhus yltyikin kertomaan:
-- Kun rovasti Herran Jeesuksen nimeen oli lähtenyt hänen luotaan,
sanoin minä hänelle: "Elit taikka kuolit, niin tapahtuu Jumalan
tahto! Olet koreasti valmistanut itsesi kuolemaan ja nyt voit
nukkua." Siihen sanoi hän: "Hyvä on!" ja meni uneen ja minä menin
kanssa, ja Herra minua siitä hyvästi armahtakoon, mutta en kolmeen
yöhön ollut ummistanut silmiäni. Kukonlaulun aikaan tuli sitte
ukko ja herätti minut, ja yhdessä sitte valvottiin -- mutta poika
vaan nukkumistaan nukkuu. Silloin minä sanoin ukolle: "Etteihän
tuo vaan liene kuollut?" Ja ukko sanoi: "Voi olla kuollutkin!" Hän
tönäisi poikaa sitte, niin että hän heräsi ja sanoi: "Minä voin nyt
paremmin." Jonkun siunaaman ajan hän vielä makasi aivan rauhallisena
ja katseli kattoon ja hymyili. Kun minä sen näin, niin suutahdin ja
virkoin: "Vai sinä, mokoma, naurat minun tuskiani?" Mutta hän nauroi
kuolemaa eikä minun tuskiani, sillä samassa raukka rupesi ähkimään ja
kuolinkamppailua kesti sitte auringonnousuun asti.
Siinä äiti taasen rupesi vaikeroimaan ja kutsui meitä katsomaan
vainajaa, joka jo oli puettuna ja makasi arkussaan kauniina kuin
kuva. Anielka olisi ollut valmis lähtemään hänen matkaansa, mutta
minä pidätin hänet. Akka muuten seuraavassa hetkessä unohti
pyyntönsä ja rupesi kuvaamaan surkeuttaan. Hänen miehensä oli
aikoinaan ollut hyvinvoipa isäntä, mutta he olivat panneet koko
omaisuutensa pojan kouluttamiseen. Naapuri-isännät olivat lunastaneet
heiltä morgin maata toisensa perästä, nyt oli jälellä vain mökki
eikä maata ensinkään. Tuhatkaksisataa ruplaa he olivat panneet
menemään. Olivat ajatelleet, että saavat viettää vanhuutensa
päivät pojan turvissa, mutta Jumala otti pois. Ja eukko lisäsi
talonpojan koko alistuvaisuudella, että he jo ovat päättäneet ukon
kanssa, että heti hautajaisten perästä lähtevät kerjuulle. Se ei
tuntunut vähääkään kammottavan häntä, päinvastoin hän puhui siitä
salaisella tyytyväisyydellä. Yksi ainoa asia häntä peloitti, se että
kunnankansliassa viivyttelisivät passin antamista, jota hän tarvitsi,
en tiedä mihin tarkoitukseen. Kertoessaan näistä lukemattomista
arkipäiväisistä asioista sekoitti hän yhtämittaa puheeseensa
Jeesuksen ja Jumalan äidin nimet ja höysti puhettaan kyynelillä ja
valituksilla.
Anielka juoksi sisään ja palasi hetken perästä kädessään rahaa, jota
hän tahtoi antaa vanhukselle, mutta minun mieleeni johtui toinen
ajatus, jonka heti paikalla huomasin hyväksi. Tartuin Anielkan käteen
ja kysyin eukolta:
-- Tuhatkaksisataa ruplaa te siis olette panneet poikanne
koulutukseen?
-- Niin olemme, armollinen herra. Ajateltiin, että kun hänestä tulee
rovasti, niin saadaanpa olla hänen luonaan pappilassa, mutta ei
Jumala johdattanut häntä pappilaan, vaan hautaan johdatti.
-- Minä lahjoitan teille tuhatkaksisataa ruplaa. Hankkikaa takaisin
maanne ja eläkää rauhassa mökissänne.
Olisin paikalla antanut rahat hänen kouraansa, mutta minulla ei
sattunut olemaan koko määrää; päätin ottaa puuttuvan summan tädiltä
ja käskin eukon palata tunnin perästä. Hän oli kuin puusta pudonnut
ja tuijotti minuun hyvän aikaa silmät suurina päässä, saamatta sanaa
suustaan. Vihdoin hän heittäytyi jalkoihini ja huusi ilosta. Pääsin
hänestä sentään verraten pian eroon, sillä hänen täytyi rientää
kertomaan miehelleen hyvää uutista. Jäimme Anielkan kanssa kahden.
Hän oli hänkin heltynyt eikä tahtonut löytää sanoja. Vasta hetken
perästä hän rupesi toistelemaan:
-- Kuinka hyvä sinä olet! kuinka hyvä!
Minä vain kohautin olkapäitäni ja vastasin ikäänkuin olisi ollut
kysymys mitä luonnollisimmasta ja vähäpätöisimmästä asiasta.
-- Anielka kulta, en tehnyt sitä hyvyydestä enkä noiden ihmisten
takia, jotka näin ensi kerran. Tein sen vain siitä syystä, että sinä
myötätunnolla seuraat heidän kohtalojaan ja että luulin tuottavani
sinulle iloa. Muussa tapauksessa olisin ojentanut heille vain pienen
almun.
Puhuin täyttä totta. Nuo ihmiset eivät liikuttaneet minua enempää
kuin kuka kerjäläinen tahansa, mutta minä olisin mielelläni antanut
heille kaksi tai kolme kertaa enemmän tuottaakseni iloa Anielkalle.
Lausuin nuo sanat tahallani, hyvin tietäen että ne naiselle
osoitettuina ovat varsin kohtalokkaat. Ne sisältävät tunnustuksen,
vaikkei niillä ole tunnustuksen muotoa. Ne merkitsevät samaa kuin
jos hänelle sanottaisiin: sinun tähtesi teen mitä tahansa, sillä
sinä olet minulle kaikki kaikessa. Eikä ainoakaan nainen voi asettua
sellaisia sanoja vastaan eikä liioin loukkaantua niistä. Tahdoin
kun tahdoinkin saada tuon sanotuksi Anielkalle, koska sydämeni sen
vilpittömästi tunsi. Lievensin peitettyä merkitystä sanoessani
ainoastaan sillä tavalla, että lausuin ne mitä arkipäiväisimmällä
äänellä, aivan kuin olisi ollut puhe selvästä asiasta. Anielka
kuitenkin tunsi niiden merkityksen, sillä hän painoi silmänsä maahan
eikä tietänyt mitä vastata. Selvästi hämillään sanoi hän vihdoin,
että hänen täytyy lähteä äidin luo, ja jätti minut yksin.
Toimin aivan tietoisesti siihen suuntaan, että Anielkan mieleen
on johdettava outoja ajatuksia, ajatuksia, jotka tekevät hänet
rauhattomaksi. Mutta ihmeekseni huomaan, että vaikka toiselta
puolen omatunto minua soimaa, vaikka minä vapisen pelosta, että
olento, jonka hyväksi olisin valmis antamaan elämäni, voi joutua
vaaraan, minä toiselta puolen tunnen julmaa iloa, ikäänkuin minussa
olisi herännyt toimintaan koko ihmisen synnynnäinen hävittämisen
vaisto. Tunnen niinikään, ettei minua auta mitkään omantunnon
nuhteet, mikään tietoisuus pahasta. Luontoni on siksi voimakas,
etten saata keskeyttää aloittamaani retkeä, varsinkaan nyt, kun
uudelleen olen joutunut tämän naisen sanomattoman ja vastustamattoman
lumon valtaan. Vasta nyt olen todella kuin tuo indiaani, jonka
pyörre riisti mukaansa ja joka heitti melan käsistään ja antautui
pyörteen vietäväksi. En enään ajattelekaan syyllisyyttäni, en
enään ajattelekaan sitä, että kaikki olisi saattanut olla toisin,
ettei minun olisi muuta tarvinnut kuin ojentaa käteni ottamaan
olentoa, josta nyt sanon: kenen tähden kannattaa elää, jollei sinun
tähtesi? Ketä kannattaa rakastaa, jollei sinua? Vaivun täydelliseen
determinismiin, ja usein minusta tuntuu siltä kuin sittenkin
täytyisi olla näin, kuin elämisentaidon puute olisi patoutunut
minuun kokonaisten sukupolvien kokoamana, sukupolvien, jotka aikoja
sitte ovat kuluttaneet loppuun elämän varastot, -- tuntuu siltä kuin
minä aina olisin ollut tällainen ja kuin minun aina täytyisi pysyä
tällaisena, kuin ei minulla olisi muuta mahdollisuutta kuin paiskata
mela menemään.
Tänä aamuna olimme tädin ja Anielkan kanssa nuoren papin
hautajaisissa. Ilma suosii meitä yhä. Hautajaiset olivat varhain,
eikä matka tuottanut hankaluutta, koska sekä kirkko että
hautausmaa ovat likellä. Kummallisen vaikutuksen tekee tuollainen
maalaissaatto, jonka etunenässä kulkee ensin pappi ja sitte
ruumisarkku vankkureillaan ja perässä miehiä ja naisia. Koko tuo
liikkuva joukko veisaa tavattoman synkkiä, kaldealaisten musiikkia
muistuttavia lauluja. Kulkueen loppupäässä puhellaan unisella,
laahaavalla äänellä, ja huomautukset alkavat aina sanoilla: "voi
voi sentään!" Yhtämittaa kuulin nuo sanat. Kummallisen vaikutuksen
tekevät niinikään naisten kirjavat päähineet hautajaisissa. Astelimme
kirkkoon pihlajakujan läpi, ja kun kulkue pujotteli puiden välissä
auringonpaisteessa, kun huivit välähtelivät keltaisina, punaisina ja
sinisinä, niin teki kokonaisuus niin iloisen vaikutuksen, että olisi
luullut hääsaattueen olevan liikkeellä, jollei olisi näkynyt pappia
ja ruumisarkkua ja jollei olisi tuntunut kuusenhavujen tuoksua.
Huomasin vielä miten tyytyväisinä ihmiset näin maalla menevät
hautajaisiin. Kuolema ei tunnu tekevän heihin mitään vaikutusta;
ehkäpä he pitävät sitä loppumattomana juhlana. Seisoessamme haudan
partaalla näin kasvoissa ainoastaan uteliaisuutta ja tarkkaa
hautausmenojen seuraamista; ei varjoakaan ajatuksista, että tässä
on kysymyksessä armoton loppu, jonka jälkeen tulee jotakin hirveää
ja julmaa. Katselin Anielkan kasvoja, kun hän kumartui heittämään
hiekkaa arkulle. Hän oli hiukan kalpea, ja kun auringonpaiste lankesi
suoraan häneen, saattoi hänen valon läpitunkemista kasvoistaan lukea
kuin avonaisesta kirjasta. Olisin voinut vannoa, että hän tällä
hetkellä ajatteli omaa kuolemaansa. Mutta minusta tuntui suorastaan
mahdottomuudelta, jonkun villin, hullun ajatuksen keksinnöltä,
että nuo kasvot täynnä tunnetta, täynnä kukkeaa nuoruutta, huulten
ympärillä lahean untuvan varjo, silmäluomissa pitkät ripset, nuo
omituisuudessaan ihastuttavat kasvot, joskus saattaisivat kalveta,
jähmettyä ja vaipua ikuiseen pimeyteen.
Ja kuitenkin tuntui siltä kuin jokin hallan henki olisi hämmentänyt
ajatukseni. Johtui mieleeni, että ensimäinen tilaisuus, jossa me
olimme yhdessä Anielkan kanssa, oli hautajaiset. Aivan niinkuin
kuolemansairas ihminen, kadotettuaan luottamuksen tieteelliseen
lääkitsemiseen, on valmis uskomaan puoskarin lääkkeisiin, niin
sairas, kaikkea epäilevä sielukin on valmis uskomaan enteisiin.
Nähtävästi ei kukaan ole likempänä mystisismin kuilua kuin
häikäilemätön skeptikko. Ne jotka ovat ruvenneet epäilemään
uskonnollisia ja sosiologisia ihanteita, jotka ovat kadottaneet uskon
tieteen mahtiin ja inhimilliseen järkeen, joukottain ihmisiä ja juuri
kehittyneimpiä, harhailevat epävarmana tiestä, vailla periaatteita,
toivottomina, upoten yhä syvemmälle mystisismin sumuun. Se nousee
reaktsionille ominaisella voimalla meidän päiviemme elämää vastaan,
joka pyrkii rajoittamaan inhimillistä ajatusta ja tukahuttamaan
ihanteellisuutta, se nousee nautintoa, hengetöntä rahanhimoa vastaan.
Ihmishenki nousee tuomitsemaan rakennusta, jossa sen on määrä
asua, siksi että tuo rakennus joka suhteessa on kuin pörssi. Jokin
ajanjakso tuntuu olevan päättymässä, jokin evolutsioni tekee tuloaan
joka alalla. Olen monasti ihmetellen pannut merkille, etteivät
nykyajan suurimmatkaan kaunokirjailijat edes itsekään tiedä miten
vähän puuttuu, etteivät he ole mystikoita. Muutamat sen kyllä jo
tietävät ja tunnustavat ääneen. Joka kirjassa, jonka viime aikoina
olen avannut, olen tavannut -- en ihmissielua, en yksilön tahtoa ja
taipumuksia, vaan kohtalon voimia, voimia, jotka kantavat hirviöiden
piirteitä, jotka eivät tottele mitään yksilöllisiä käskyjä, vaan
elävät omaa elämäänsä.
Mitä minuun itseeni tulee, niin vaapun siinä rajalla. Näen sen enkä
kauhistu. Kuilu vetää puoleensa; minut on se jo vetänyt niin kauvas,
että jos voisin, niin olisin valmis tänä päivänä astumaan pohjalle --
ja astunkin, kunhan vain voin.
Huhtikuun 28 p:nä.
Onnellisena olen elellyt täällä Ploszowissa Anielkan likeisyydessä
ja unohtanut, että hän kuuluu toiselle. Tuo Kromicki siellä Bakussa
tai jossakin vielä kauvempana, on tuntunut joltakin epäoleelliselta,
elämään kuulumattomalta olennolta, joltakin pahalta, jonka joskus
on määrä saapua, kuten esimerkiksi kuolema saapuu, ja jota ei
silti alituiseen tarvitse ajatella. Mutta eilen kohtasi minua
muistutus. Pieni ja mitä jokapäiväisin asia vain! Anielkaa odotti
aamiaispöydässä kokonaista kaksi kirjettä. Täti kysyi ovatko ne hänen
mieheltään, ja hän vastasi, että ovat. Kun minä sen kuulin, tunsin
jotakin samantapaista, jota mahtaa tuntea kuolemaan tuomittu, kun hän
mestauspäivänsä aattona on päässyt makeaan uneen ja hänet herätetään
huomautuksella, että on aika ajaa hiukset ja astua mestauspölkylle.
Selvemmin kuin milloinkaan näin päästä päähän koko onnettomuuteni.
Kaiken päivää seurasi minua pahaa-ennustava tunne, varsinkin kun
täti tuntui aivan tahallaan kiusaavan minua. Anielka olisi tahtonut
jättää kirjeiden lukemisen tuonnemmaksi, mutta täti käski häntä heti
lukemaan ne ja rupesi paikalla kysymään Kromickin vointia.
-- Kiitos, täti, kyllä hän voi hyvin! vastasi Anielka.
-- Ja kuinka asiat luonnistuvat?
-- Odottamattoman hyvin, sanoo hän. -- Jumalan kiitos.
-- Milloin hän palaa?
-- Niin pian kuin vain voi.
Herkkine hermoineni täytyi minun kuulla kaikki nuo kysymykset ja
vastaukset. Jos täti ja Anielka olisivat ruvenneet keskustelemaan
joistakin mahdottomista, kyynillisistä asioista, niin eivät he
pahemmin olisi voineet kiduttaa minua. Ensi kerran Ploszowissa-oloni
aikana tunsin syvästi vihaavani Anielkaa. Sääli minua nyt hiukkasen
äläkä minun läsnäollessani puhu tuosta miehestä -- älä vastatessasi
kiittele, kun kysytään hänen vointiaan, äläkä sano: "Jumalan
kiitos!" ajattelin itsekseni. Hän oli avannut toisen kirjeen ja
sanoi, katsahdettuaan päivämäärään: "Tämä on aikaisempi" -- ja
rupesi lukemaan. Katselin hänen kumartunutta päätään hiusten
jakausta, otsaa ja alaspainuneita silmäluomia -- ja lukeminen
kesti minusta sietämättömän kauvan. Samalla tunsin, että noita
ihmisiä, häntä ja Kromickia, yhdistää kokonainen keskinäisten
harrastusten ja päämäärien maailma, että he ovat liitetyt toisiinsa
katkaisemattomilla siteillä, että heidän välttämättömyyden pakosta
täytyy tuntea olevansa toisistaan riippuvaisia ja kuuluvansa
yhteen. Tunsin, että olen ja pysyn voimana heidän ulkopuolellaan,
vaikka voittaisinkin Anielkan vastarakkauden. Siitä hetkestä asti,
jolloin näin Anielkan, tähän hetkeen saakka, olin tuntenut hätäni
kuten ihminen tuntee sumun peittämän kuilun syvyyden. Nyt oli sumu
haihtunut ja kuilu näyttäytyi koko avaruudessaan.
Suurten ahdistusten jälkeen herää minussa aina vastavoima. Tähän asti
ei rakkauteni ole vaatinut mitään, mutta nyt alkaa mustasukkaisuus
epätoivoisasti vaatia kaikkien noiden armottomien oikeuksien,
siteiden ja yhteenkuuluvaisuuksien hävittämistä ja tuomitsemista.
Anielka luki kirjeitään tuskin paria minuuttia, mutta sinä aikana
ehdin minä käydä läpi piinan koko ääniasteikon, varsinkin kun tapani
mukaan samalla erittelin ja arvostelin kärsimystäni pohjaa myöten.
Minun täytyi hengessä tunnustaa, että mielikuohussani ja kiukussani
ilmeni kaikkinaisia naisellisen oikullisuuden tuntomerkkejä;
sitte tulin siihen johtopäätökseen, että tällaiset hermot tekevät
elämisen mahdottomaksi ja vihdoin kysyin itseltäni: kun niin perin
yksinkertainen asia, kuin että mies kirjoittaa vaimolleen ja hän
lukee hänen kirjeensä, voi saada sinut kokonaan pois tasapainosta,
niin miten käy, kun mies saapuu tänne ja sinä joka hetki tulet
olemaan heidän yhteenkuuluvaisuutensa todistajana?
Hengessäni vastasin: minä tapan hänet! -- ja samalla tunsin
vastaukseni koko naurettavuuden ja typeryyden.
Itsestään on selvää, etteivät nämä kysymykset olleet omiaan
rauhoittamaan minua. Lopetettuaan lukemisensa huomasi Anielka
paikalla, että olen epätavallisessa mielentilassa ja katseli minuun
tuontuostakin levottomana. Hän on niitä lempeitä olentoja, joiden
ympärillä välttämättä täytyy olla ystävällinen ilmapiiri, muuten on
niiden paha ja kauhea olla. Se johtuu heidän sydämensä tavattomasta
hienotunteisuudesta. Muistan että ennen, kun ei vanha Chwastowski
vielä syönyt aterioita poikansa oluenpanijan luona, vaan kartanossa,
ja täti joka päivä riiteli hänen kanssaan, Anielka -- ennenkuin tiesi
miten viattomat nämä riidat olivat -- pelkäämällä pelkäsi niitä
eikä voinut niitä sietää. Nyt kiihoittunut mielentilani nähtävästi
huolestutti häntä, vaikkei hän saattanut aavistaa syytä siihen.
Muutaman kerran hän yritti kysyä minulta jotakin Klaran konsertista,
mutta hänen katseensa sanoi kaiken aikaa: mikä sinun on?
Minä vastasin kylmin katsein, sillä en voinut antaa hänelle anteeksi
kirjeitä enempää kuin äskeistä keskusteluakaan. Heti juotuani teen
nousin ja selitin, että minun täytyy lähteä Varsovaan.
Täti tahtoi, että söisin päivällisen kotona ja että me sitte, kuten
puhe oli ollut, yhdessä lähtisimme konserttiin. Sanoin että minulla
oli asioita toimitettavana kaupungissa, vaikka itse teossa vain
halusin jäädä yksin. Käskin valjastaa.
-- Tahtoisin, huomautti täti, -- jollakin lailla osoittaa
kiitollisuuttani neiti Hilstiä kohtaan. Miten olisi, jos jonakin
päivänä pyytäisin hänet Ploszowiin?
Täti piti nähtävästi kutsua Ploszowiin niin suurena asiana, että hän
epäili sen mahdollisesti olevan Klaralle liian paljon.
Hetken perästä hän taasen virkkoi:
-- Kunhan varmasti tietäisin hänen olevan hyvästä perheestä.
-- Neiti Hilst on Rumaanian kuningattaren ystävätär, vastasin
kärsimättömästi, -- ja viettää joka vuosi muutamia viikkoja hänen
luonaan. Jos jollekin tapahtuu kunnia, niin meille.
-- No niin, no niin, mutisi täti. Juuri ennen lähtöä käännyin
Anielkan puoleen.
-- Kai sinä tädin kanssa tulet konserttiin?
-- Minun täytyy jäädä äidin luo ja kirjoittaa kirjeitä.
-- Vai on kysymys ikävöivän aviovaimon tunteista. Sitte en mitenkään
tahdo häiritä.
Hetkeksi tuotti sanojeni iva minulle lohtua. Tietäköön hän,
ajattelin, että olen mustasukkainen. Hän kuuluu kuten täti ja hänen
äitinsäkin niihin enkelimäisiin olentoihin, jotka eivät aavista
pahaa olevankaan. Ymmärtäköön hän, että rakastan häntä, painukoon
häneen se ajatus, tottukoon hän siihen tietoon, tehköön se hänet
rauhattomaksi, kamppailkoon hän sen kanssa. Sekin on jo voitto, kun
saa hänen sieluunsa istutetuksi tuollaisen oudon idun, tuollaisen
käymissiemenen. Sittepähän nähdään miten käy.
Lohdutus oli hetkellinen, mutta suuri ja suloinen kuin vahingonilo.
Matkalla minut kuitenkin valtasi suuttumus ja minä inhosin itseäni.
Inho johtui siitä, että tunsin äskeisten sanojeni ja ajatusteni
pikkuisuuden sekä niiden takana oikulliset, ylen herkistyneet ja
hysteeriselle naiselle paremmin kuin miehelle sopivat hermot.
Tieni Varsovaan oli raskas, raskaampi vielä kuin silloin, kun
viimein palatessani ulkomailta ensi kerran läksin Ploszowiin.
Olen tullut seuraavaan johtopäätökseen: syynä siihen kauheaan
elämän-kykenemättömyyteen, joka kuni kohtalo painaa minun tapaisiani
ihmisiä yleensä ja minua erikoisesti, on, että naisellinen itu
meissä on päässyt kehittymään enemmän kuin miehinen. En tarkoita,
että me luontomme puolesta olisimme naisellisia, että esimerkiksi
olisimme pelkureja tai kerrassaan vailla tahdonvoimaa. En! se on
aivan toista. Meissä on kyllä yhtä paljon yritteliäisyyttä ja
uskallusta, jollei enemmänkin, kuin ihmisissä yleensä. Kuka tahansa
meistä voisi heittäytyä pillastuneen hevosen selkään ja matkata minne
tahansa, mutta psyykillisesti katsoen voisi meistä kenestä tahansa
sanoa: nainen -- ei mies. Meidän henkisestä rakenteestamme puuttuu
jokin tyyni, järjestelmällinen, pikkuasiat sivuuttava tasapaino.
Kaikki mikä meihin koskee, herättää meissä inhoa ja saattaa meidät
suunniltamme. Sentähden me joka hetki uhraamme äärettömän suuria
asioita äärettömän pienten kustannuksella. Minun menneisyyteni on
siitä selvä todistus. Olenhan hukannut koko elämäni äärettömän
onnen, oman ja rakastetun naisen tulevaisuuden, vain sentähden, että
aikoinani tädin kirjeestä luin Kromickin aikovan kosia Anielkaa.
Hermoni asettuivat vastakynteen ja johdattivat minut jonnekin, jonne
en tahtonut. Se ei ollut mitään muuta kuin tahdon sairauden puuska.
Mutta sillä tavalla on lupa sairastaa naisen, ei miehen. Onko sitte
ihme, että tälläkin hetkellä käyttäydyn kuin hysteerinen nainen!
Tämän onnettomuuden olen tuonut mukanani jo kun synnyin maailmaan, ja
kaikki edelliset sukupolvet ovat kantaneet siihen lisänsä, kasaten
kokoon kaikkia niitä elämänehtoja, joiden keskellä meidän on pakko
elää.