Läksin Varsovasta ajurilla kello seitsemän aamulla ja laskin, että
kahdeksan tienoissa olisin Ploszowissa. Täti oli sanonut, että hänen
vieraittensa on tapana nousta varhain. Ilkeä ahdistuksen tunne
rinnassa ja kaivelevat ajatukset eivät jättäneet minua hetkeksikään
rauhaan. Olin päättänyt, etten rakenna mitään suunnitelmia, en
edeltäkäsin ajattele kuinka tervehdin Anielkaa tai kuinka sittemmin
seurustelen hänen kanssaan. Käyköön kuten käydä pitää ja kuinka
sattuu -- muuta en päättänyt. Minun oli kuitenkin mahdoton saada
ajatuksiani pysymään kurissa, minun täytyi kuvitella, kuinka
asiat mahtavat selviytyä, minkä näköinen hän mahtaa olla, kuinka
hän tervehtii minua, mitä hän sanoo minulle, mimmoiseksi välimme
muodostuu. Sillä kun ei minulla ollut minkäänlaisia suunnitelmia --
olinhan tahallani jättänyt ne tekemättä -- päättelin, että hänellä
täytyy olla niitä. Ja näitä ajatellessa valtasi minut vuoroin
vihamielisyys häntä kohtaan, vuoroin sääli, sillä minä käsitin, että
hänellä tästä kaikesta joka tapauksessa tulee olemaan kärsimystä.
Mielikuvitukseni askarteli hänen ympärillään niin voimakkaasti,
että näin hänet ikäänkuin ilmielävänä. Kutsuin silmieni eteen hänen
erinomaisen plastillisen kastanjanväristen hiustensa kaaren otsaa
vastaan, pitkät silmäripset, silmät, hienot, pienet kasvot. Koetin
arvata kuinka hän olisi puettu. Mieleeni johtuivat erinäiset hänen
sanansa, liikkeensä, kasvojensa eleet, puvut. Oudon itsepintaisesti
pyrki mieleeni hetki, jolloin hän yläkerrasta palasi saliin ja
kasvoista selvään näkyi, että hän puuterilla oli koettanut peittää
mielenliikutustaan. Nämä muistot saivat vihdoin sellaisen vallan,
että ne miltei hallitsivat minua kuin näyt. Taas hän on kimpussani!
ajattelin ja rupesin, päästäkseni irti ajatuksista, juttelemaan
ajurin kanssa. Kysyin onko hän naimisissa ja hän vastasi: "Mitenkäs
sitä tulisi toimeen ilman akkaa!" Ja hän sanoi vielä jotakin
muutakin, jota en kuullut, koska olin huomannut Ploszowin poppelien
häämöittävän kaukaisuudessa. En ollut huomannutkaan, että jo olimme
tulleet muutamia virstoja rajaportilta.
Ploszowin näkeminen pani sisäisen levottomuuteni yhä kiihkeämpään
liikkeeseen, ja ajatukseni lensivät entistä nopeampina. Koetin
kääntää huomioni ulkonaisiin asioihin, muutoksiin, joita oli
tapahtunut poissaoloni aikana, uusiin rakennuksiin tien varrella.
Koneentapaisesti toistelin itsekseni, että ilma on hyvin kaunis ja
kevät harvinaisen aikainen. Päivä olikin mitä ihanin, ilma täynnä
virkeää aamutuoreutta ja kirkkautta. Asumusten edustalla kukkivat
omenapuut, ja niiden alla levisivät varisseet lehdet kuin lumi;
minua ympäröi ikäänkuin sarja uuden maalarikoulun kuvia. Kaikkialla
minne katsoin, näin läpikuultavan kirkasta ilmaa ja sen pohjaa
vastaan ihmisten hahmoja, jotka liikkuivat asumusten ympärillä tai
vainioilla. Näin kaikki ja huomasin kaikki, mutta en kyennyt täydellä
mielellä tuntemaan mitään. Vaikutukset kadottivat omituisesti
sisältönsä ja liikkuivat ainoastaan aivojeni pinnalla, pääsemättä
tunkemaan syvälle, sinne missä muut ajatukset piilivät. Niin likenin
siis, mieli ikäänkuin kahtia jaettuna, Ploszowia. Äkkiä tulvi minua
vastaan lehmuskujan viileys, ja sen päästä kiilsivät päärakennuksen
ikkunat. Karkoitetut pahat ajatukset kokoontuivat mieleeni entistä
levottomampina. En oikein tiedä minkätähden pysäytin ajurin portin
taakse enkä antanut hänen ajaa portaiden eteen. Hänen kiitostensa
seuraamana astuin jalan pääovelle.
En liioin saata täsmälleen tehdä itselleni tiliä siitä, minkätähden
olin niin levoton: senkötähden, että minua tässä tutussa talossa
odotti jokin tuntematon, joka suorastaan traagillisella tavalla
liittyi menneisyyteeni? Astuessani ylös portaita tunsin rinnassani
sellaista ahdistusta, että minun suorastaan oli vaikea hengittää.
"Mitä hittoa! mitä hittoa!" toistelin itsekseni. Koska olin
pysäyttänyt ajurin portin taakse, ei kukaan tullut minua vastaan.
Etehinen oli tyhjä. Menin ruokasaliin ja päätin odottaa kunnes talon
naiset tulisivat.
Sen täytyi pian tapahtua, koska pöytä oli valmiiksi katettu ja
teekeittiö pihisi ja puhkui ilmaan höyrypilviään. Taaskaan ei
pieninkään yksityiskohta jäänyt minulta huomaamatta. Huomasin,
että salissa oli verraten kylmä ja pimeä, sillä ikkunat antoivat
pohjoiseen päin. Hetken perästä kiintyi huomioni siihen, että
kolmesta ikkunasta valui tummalle, vahatulle permannolle kolme
valojuovaa; sitte rupesin katselemaan astiakaappia, ikäänkuin se
olisi ollut uusi, vaikka tunsin sen lapsuusvuosiltani; sitte tuli
mieleeni keskustelu, joka minulla kerran oli ollut Sniatynskin kanssa
tässä salissa, kun ikkunasta katselimme hänen rouvaansa ja Anielkaa,
jotka päällyskengät jalassa menivät kasvihuoneelle.
Vihdoin valtasi minut yksinäisyyden ja alakuloisuuden tunne. Asetuin
ikkunan ääreen ollakseni likempänä valoa ja siirtyäkseni tekemään
huomioita puutarhaan. Äskeistä sisällistä kaksinaisuuttani jatkui
yhä, ajattelin nimittäin samalla kaiken aikaa, että pian, ehkä parin
minuutin perästä näen hänet, tervehdin häntä, puhun hänelle ja
sittemmin tulen näkemään hänet joka päivä, kuukausmääriä. Kysymykset:
kuinka se tulee tapahtumaan? mitä tulee tapahtumaan? tunkivat toinen
toisensa perästä mieleeni. Muutamat ihmiset suorittavat pelon
vallassa hurjia rohkeuden tekoja; minussa kehittävät levottomuus,
päättämättömyys ja epätietoisuus aina sisällistä ärtymystä ja
suuttumusta. Niin nytkin. Eroitus entisen Anielkan ja nykyisen rouva
Kromickin välillä kävi minulle äkkiä selvemmäksi kuin milloinkaan.
"Vaikka tempaisit kuun kulmillesi, ajattelin, vaikka olisit sata
kertaa kauniimpi ja viehättävämpi kuin saatan aavistaa, niin et ole
minulle mikään, tai herätät minussa ainoastaan inhoa." Ja minun
kiukkuni kasvoi kasvamistaan, kun kuvittelin -- ties mistä syystä --
että hän nyt ja yleensä vastaisuudessa tulee kaikin keinoin antamaan
minun tietää, että olen erehtynyt ja että hän iät päivät tulee
pysymään minulle saavuttamattomana, vaikka miten häntä halajaisin.
"Saadaan nähdä!" vastasin hänelle hengissä ja tunsin, että edessäni
tulee olemaan outo ja loppumaton kamppailu tuon naisen kanssa,
kamppailu, jossa samalla sekä voitan että joudun tappiolle, koska
menetän muistot ja saavutan rauhan. Minusta tuntui tällä hetkellä,
että minulla on sekä voimaa että rohkeutta torjua jokainen hyökkäys.
Samassa avautui hiljaa ovi ja huoneeseen astui Anielka.
Hänet nähdessäni tunsin kuinka päässäni alkoi humista ja kylmä levisi
ruumiiseeni sormenpäätä myöten. Tuo olento, jonka näin edessäni,
kantoi tosin rouva Kromickin nimeä, mutta hänen piirteensä olivat
minun entisen Anielkani suloiset, tuhatkertaisesi rakastetut ja
sanomattoman ihanat. Kaaoksessa, joka kiehui päässäni, huusi yksi
ääni muita väkevämpänä: "Anielka, Anielka, Anielka!" Hän ei huomannut
minua tai hän piti minua jonakin toisena, koska seisoin poispäin
valosta. Vasta kun astuin häntä likemmä, nosti hän silmänsä ja jäi
kuin naulattuna seisomaan. En yritä edes kuvata mikä pelästys,
hämmennys, mielenliikutus ja ujo nöyryys kuvastui hänen kasvoillaan.
Hän kalpeni niin, että pelkäsin hänen pyörtyvän. Kun puristin hänen
kättänsä, tuntui minusta siltä kuin olisin pidellyt jääpalaa. Kaikkea
muuta osasin odottaa, mutta en tällaista jälleennäkemistä. Olisin
voinut vannoa, että hän jollakin lailla antaa minun tuntea olevansa
rouva Kromicki. Mutta ei sinnepäinkään! Edessäni seisoi pelon ja
mielenliikutuksen järkyttämänä entinen Anielkani. Minä olin tehnyt
hänet onnettomaksi, minä olin syyllinen, ja hän katseli minuun
tällä hetkellä ikäänkuin hän olisi ollut anteeksiannon tarpeessa.
Entinen rakkauteni, katumukseni ja säälintunteeni valtasivat
minut sellaisella voimalla, että menin aivan sekaisin. Senverran
saatoin hillitä itseäni, etten temmannut häntä syliini ja painanut
rintaani vastaan tai ruvennut viihdyttelemään häntä sanoilla, joilla
puhutellaan rakastettua olentoa. Minulla oli niitä sanoja sydän
täynnä. Ja minä olin sellaisen mielenkuohun ja hämmennyksen vallassa,
kun odottamattani ja aavistamattani rouva Kromickin sijasta olin
tavannut Anielkan, etten saanut sanaa suustani, vaan ainoastaan
painelin hänen kättään. Mutta täytyihän lopulta kuitenkin sanoa
jotakin -- ja minä kokosin ajatusteni tähteet ja kysyin pakoitetulla,
vieraalla äänellä:
-- Eikö täti ollut puhunut sinulle tulostani?
-- Täti... oli kyllä, vastasi Anielka ponnistellen.
Ja taasen vaikenimme molemmat. Tunsin, että täytyy jatkaa
keskustelua, kysyä äidin vointia ja hänen omaa terveyttään, mutta
näytti mahdottomalta päästä siihen. Toivoin kaikesta sydämestäni,
että joku tulisi vapauttamaan meitä molempia. Täti tulikin,
seurassaan nuori tohtori Chwastowski, isännöitsijän poika, joka
kuukauden päivät on ollut talossa Celina rouvan lääkärinä. Anielka
riensi heti pöydän luo kaatamaan teetä, minä tervehdin tätiä ja jäin
puhumaan hänen kanssaan. Senjälkeen pääsin oman itseni herraksi, ja
me istuuduimme pöytään.
Kyselin nyt Celina rouvan terveyttä. Vastatessaan vetosi täti
joka hetki nuoreen tohtoriin, ja tämä kääntyi minun puoleeni
sillä alentuvaisuudella, millä vastaleivottu oppinut kohtelee
maallikkoa ja arvonsa tunteva demokraatti -- vaikkei kukaan
millään lailla ole tahtonut häntä loukata -- vastaa ihmiselle,
jota hän pitää aristokraattina. Hän teki minuun varsin itserakkaan
miehen vaikutuksen, ja minä puhuttelin itse asiassa häntä
kohteliaammin kuin hän minua. Se huvitti minua tavallaan ja johti
tasapainoon ajatuksiani, joita Anielkan läsnäolo kaiken aikaa
hämmensi. Tuontuostakin täytyi minun katetun pöydän yli katsoa
häneen ja eräänlaisella epätoivolla toistelin itsekseni: "samat
piirteet, samat hienot kasvot, sama hiusten varjostama otsa; sama
tyttömäinen Anielka. Se jota rakastin, joka olisi voinut tehdä
minut onnelliseksi, mutta joka ei enään ole minun, vaan ikipäiviksi
mennyt!" Tässä tunteessa oli samalla kertaa sanomaton sulo ja suuri
kipu. Anielka oli jo jonkun verran saanut mielenliikutuksensa
hillityksi, mutta oudon hätääntynyt hän yhä vielä oli. Jonkun kerran
uskalsin kääntyä hänen puoleensa kysyen jotakin hänen äidistään,
saadakseni suhdettamme muodostumaan luonnollisemmaksi ja vapaammaksi.
Osaksi se minulle onnistuikin. Jopa hän vakuutti, että "äiti ilostuu,
kun saa sinut nähdä". Sitä en tosin uskonut, mutta kuuntelin silmät
ummessa hänen ääntään, joka oli minulle kauniimpi kaikkea musiikkia.
Keskustelumme luisti yhä vapaammin. Täti oli erinomaisella tuulella,
osaksi tuloni johdosta, osaksi sentähden, että hän oli käynyt Klaran
luona, joka oli luvannut hänelle konsertin. Poismennessään oli täti
portaissa tavannut kaksi rouvaa, toisten hyväntekeväisyysyhdistysten
suojelijattapa. He tulivat myöhään -- ja se se juuri niin huvitti
tätiä. Hän kyseli minulta Klarasta, joka oli tehnyt häneen mitä
parhaimman vaikutuksen. Aterian lopulla tulin erinäisten kysymysten
johdosta kertoneeksi matkoistani. Täti ihmetteli, että olin käynyt
Islannissa asti, ja virkkoi, kyseltyään miltä maailma siellä näytti:
-- No kyllä pitää ihmisen asioiden olla hullusti ennenkuin hän lähtee
sinne.
-- Minun asiani olivatkin silloin hullusti, vastasin.
Anielka katsahti minuun sillä hetkellä, ja taasen näin hänen
silmissään hätää ja anteeksipyyntöä. Minuun ei olisi voinut koskea
kipeämmin, jos hän kädellään olisi käynyt kiinni sydämeeni.
Jota varmemmin olin odottanut, että hän ottaa minut vastaan
vahingoniloisella kylmyydellä, nauttien kärsimyksistäni ja osoittaen
minulle halveksivaa ylemmyyttään, sitä enemmän minua liikutti
ja murskasi hänen enkelimäinen hyvyytensä. Kaikki luuloni ja
laskelmani osoittautuivat vääriksi. Olin ajatellut, että vaikkei hän
tahtoisikaan minulle näytellä rouva Kromickia, niin hänessä täytyisi
olla jotakin, joka loukkaisi ja inhoittaisi minua, mutta hänestä
ei olisi voinut edes luulla, että hän oli naimisissa. Minun täytyi
johdattaa mieleeni, että hän on naimisissa, ja sitä muistaessani
en tuntenut inhoa, vaan sanomatonta tuskaa. Minun luonteeni on
sellainen, että kun minua kohtaa moraalinen kärsimys, niin minun
lisäksi tekee mieli omin käsin repiellä haavojani. Nytkin valtasi
minut tämä halu: minun teki mieli ruveta puhumaan hänen miehestään.
Mutta en voinut; se olisi sentään ollut sekä julmaa että alentavaa.
Sensijaan huomautin, että haluaisin käydä katsomassa Celina rouvaa.
Anielka läksi kysymään, sopiiko hänen ottaa minut vastaan, palasi
hetken perästä ja ilmoitti:
-- Äiti odottaa sinua heti.
Läksimme yhdessä toiseen päähän taloa, ja täti seurasi meitä.
Minun teki mieli lausua Anielkalle jokin hyvä, rauhoittava sana,
mutta tädin läsnäolo häiritsi minua. Hetken perästä tuli kuitenkin
mieleeni, että ehkä onkin paras puhua juuri tädin kuullen. Celina
rouvan ovella pysähdyin sentähden ja lausuin:
-- Anna minulle kätesi, sisko kulta...
Anielka ojensi minulle kätensä. Tunsin että hän oli kiitollinen
"sisko"-nimestä, tunsin että raskas paino putoaa hänen rinnaltaan ja
että hän sydämellisesti painaessaan kättäni tahtoo sanoa:
-- Oi, olkaamme ystävät, antakaamme kaikki anteeksi toisillemme!
-- Toivottavasti teistä tulee hyvät ystävät, sopersi heltyneenä
tätikin, sen nähdessään.
-- Tulee, tulee! Hän on niin hyvä, vastasi Anielka.
Sydämeni oli todella tällä hetkellä täynnä hyvyyttä. Tultuani Celina
rouvan huoneeseen tervehdin häntä hyvin sydämellisesti. Hän vastasi
minulle väkinäisesti; nähtävästi hän olisi kohdellut minua aivan
kylmästi, jollei olisi pelännyt loukkaavansa tätiä. Mutta minä en
pannut sitä pahakseni, olihan hänen suuttumuksensa aivan oikeutettu.
Ehkäpä hän tunnossaan jotenkuten syyttää minua sukutilansa
menettämisestä lisäksi, sillä jos olisin aikoinani ollut toinen mies,
ei siitäkään todella olisi tullut mitään.
Hän oli hyvin muuttunut. Moniin aikoihin ei hän ollut noussut
rullatuolistaan, jolla häntä kauniina päivinä kuljetettiin
puutarhassa. Hänen hienot kasvonsa olivat käyneet niin hentoisiksi ja
kalpeiksi, että olisi luullut niiden olevan vahasta. Saattoi nähdä,
että hän joskus on mahtanut olla hyvin kaunis ja lisäksi kautta koko
elämän hyvin onneton.
Rupesin kyselemään hänen vointiaan ja lausuin, että toivon kevään
elvyttävän vaikutuksen palauttavan hänen voimansa. Hän kuunteli
surullisesti hymyillen ja pudisti päätään; vihdoin tuli hänen
silmiinsä kaksi suurta kyyneltä, jotka rauhallisesti saivat vieriä
poskille.
Sitte kääntyi hän minua kohti ja kysyi:
-- Tiedätkö, että Gluchow on myyty?
Nähtävästi tuo ajatus ei hetkeksikään jättänyt häntä rauhaan, se oli
kaikesta päättäen hänen alituinen piinansa, hänen alituinen murheensa
ja onnettomuutensa. Kun Anielka kuuli kysymyksen, punastui hän äkkiä.
Se oli tikerää punaa, sillä se johtui surusta ja häpeästä, mutta minä
riensin vastaamaan:
-- Tiedän. Mutta joko asia vielä on korjattavissa, ja siinä
tapauksessa ei sitä kannata surra, tai ei sille voi mitään, ja siinä
tapauksessa täytyy alistua Jumalan tahtoon.
Anielka katsahti minuun kiitollisena ja Celina rouva lausui:
-- En minä enään toivo mitään.
Mutta se ei ollut totta: hän toivoi. Hänen silmänsä riippuivat kiinni
huulillani odotellen jotakin sanaa, joka vahvistaisi hänen salaista
toivoaan. Ollakseni jalomielinen loppuun asti virkoin siis:
-- Tietysti välttämättömyyden edessä on taivuttava eikä ketään voi
ruveta syyttämään, mutta toiselta puolen, rakas täti, luulen, ettei
maailmassa ole mitään esteitä, joita ei sitkeällä ponnistuksella ja
sopivilla keinoilla voisi voittaa.
Ja nyt rupesin kertomaan tapauksista, jolloin kauppa oli saatu
puretuksi muodollisten puutteellisuuksien vuoksi kauppakirjassa.
Suoraan sanoen: ei se ollut totta, mutta näin, että puheeni valoi
palsamia Celina rouvan sydämeen. Välillisesti puolustin samalla
myöskin Kromickia, sillä en maininnut edes hänen nimeään, jota ei
muuten kukaan ollut lausunut koko aikana.
Tulkoon kuitenkin totuus ilmi. Sanani johtuivat ainoastaan osaksi
jalomielisyydestä. Lausuin ne pääasiassa sentähden, että tunsin
niillä voittavani Anielkan luottamuksen ja hänen silmissään joutuvani
suuren hyvyyden ja ylevämielisyyden valoon.
Anielka oli tavattoman kiitollinen, sillä kun me tädin kanssa
läksimme pois, juoksi hän perässäni, ojensi minulle kätensä ja sanoi:
-- Kiitos siitä mitä sanoit äidille.
Vastaukseksi vein vaieten hänen kätensä huulilleni.
Tätiäkin oli hyvyyteni liikuttanut. Erottuani hänestä läksin
puutarhaan polttamaan sikaariani. Minun täytyi saada järjestää
vaikutelmiani ja selvitellä ajatuksiani. Mutta puutarhassa tapasin
nuoren tohtori Chwastowskin aamukävelyllä. Koska mieleni teki
voittaa kaikki Ploszowin väet puolelleni, lähestyin häntä ja rupesin
kyselemään Celina rouvan terveydentilaa, puhuessani kohdellen häntä
kaikella sillä kunnioituksella, mitä hänen oppinsa ja arvonsa ikinä
vaati. Näin että käytökseni suuresti mairitteli häntä. Hetkisen
perästä heitti hän pois koko demokraattisen valppautensa, joka oli
ollut valmis käymään kiinni joka sanaani, ja rupesi juttelemaan
kanssani Anielkan äidin sairaudesta. Hän teki sen sillä kiihkeällä
innolla, mikä usein tavataan tieteen nuorissa kokelaissa, joihin
ei epäilys vielä ole päässyt iskemään kynsiään. Puhuessaan käytti
hän yhtämittaa latinalaisia sanoja, aivan niinkuin olisi puhunut
toisen lääkärin kanssa. Hänen tanakka, terve olentonsa, voimakkaat
sanat ja kasvot tekivät minuun hyvän vaikutuksen, sillä näinhän
hänessä ruumistettuna tuon uuden sukupolven, josta Sniatynski
aikoinaan niin paljon oli puhunut, olennon niin aivan toisellaisen
kuin -- nerot ilman salkkua. Astellessamme puiston pitkiä käytäviä
kehittyi vihdoin välillämme tuollainen älykäs keskustelu, jonka
päätunnusmerkkinä on nimien luetteleminen. Chwastowskin tiedot
olivat kaikesta päättäen perinpohjaisemmat kuin minun tietoni,
mutta minä nähtävästi olen lukenut enemmän, mikä suuresti näytti
häntä hämmästyttävän. Tuontuostakin katsahti hän minuun vihaisesti,
ikäänkuin olisin tunkenut vieraalle alueelle, koska minä,
mies, jota hän piti aristokraattina, uskalsin tuntea erinäiset
kirjat ja tekijät. Minä voitin hänet puolelleni katsantokantani
vapaamielisyydellä. Tosin vapaamielisyyteni perustuu siihen, että
otan huomioon kaikki asianhaarat, koska epäilen kaikkea. Mutta jo
pelkästään se, että minun varoissani ja asemassani oleva henkilö ei
kokonaan asettunut vastakynteen, tuotti minulle nuoren radikaalin
tunnustuksen. Keskustelun lopulla olimme ihmisiä, jotka ovat puhuneet
ja ymmärtäneet toisensa.
Eiköhän minusta aikaa myöten tule tohtori Chwastowskin silmissä
poikkeus säännöstä. Olen jo kauvan sitte huomannut, että kuten
tässä maassa jokaisella aatelismiehellä on juutalaisensa, johon ei
sovelluteta tavallista juutalaisinhoa, niin jokaisella demokraatilla
on aristokraattinsa, josta hän, vasten sääntöä, pitää.
Ennenkuin erosimme, kyselin tohtori Chwastowskilta hänen veljiään.
Hän kertoi, että yksi oli perustanut olutpanimon Ploszowiin,
jonka muuten tiesin, koska täti aikoinaan oli kirjoittanut siitä;
toisella on Varsovassa kirjakauppa, jossa myydään kansantajuista
kirjallisuutta; kolmannen, joka juuri oli päättänyt kauppakoulun, oli
Kromicki vienyt apulaisekseen itään.
-- Parhaiten menestyy oluenpanija, sanoi nuori tohtori, -- mutta
kaikki teemme lujasti työtä ja toivomme läpäisevämme. Onni, että isä
menetti omaisuutensa, sillä muuten me, ollen "glebae adscripti",
kyyröttäisimme kukin kylässämme ja lopuksi tekisimme vararikon, kuten
isäkin.
Vaikka ajatukseni olivat aivan toisaalla ja vaikka minä olin täynnä
omia huoliani, kuuntelin kuitenkin mielelläni tohtoria. Tämä on
nyt, ajattelin, niitä ihmisiä, jotka eivät elä ylenmääräisessä
hienostuksessa eivätkä liioin pimeydessä. Näyttääpä sentään tässäkin
maassa olevan ihmisiä, jotka pystyvät johonkin ja jotka loppuun
kuluneen sivistyksen ja raakalaisuuden välille rakentavat terveen
yhdysrenkaan. Ehkäpä tämä kerros ensinnä muodostuu suuremmissa
kaupungeissa, saaden joka päivä lisänsä vararikon tehneiden
aatelisten pojista, joiden olojen pakosta täytyy ruveta tekemään
työtä keskisäädyn mukana ja jotka siten saavat lujat jänteet ja
hermot. Ehdottomasti tulin muistaneeksi, että Sniatynski kerran
portaissa huusi perääni: "teistä ei enään tule mitään, mutta teidän
lapsistanne voi vielä tulla ihmisiä. Teidän täytyy kuitenkin ensin
tehdä vararikko, sillä muuten eivät lastenlapsennekaan tartu työhön!"
Chwastowskin pojat ovat tarttuneet työhön ja läpäisevät maailmassa
omien käsivarsiensa voimalla. Jollei minulla olisi ollut omaisuutta,
olisi minunkin täytynyt ryhtyä johonkin ja ehkäpä silloin olisin
saavuttanut sen tarmon ja päättäväisyyden, jota elämässä niin olen
kaivannut.
Tohtori erosi minusta pian, sillä hänellä oli Ploszowissa vielä
toinenkin potilas, jota hänen piti mennä katsomaan, nimittäin nuori
Varsovan pappisseminaarin oppilas, erään ploszowilaisen talonpojan
poika. Poika oli keuhkotautinen ja kuoleman kielissä. Täti oli
sijoittanut hänet siipirakennukseen ja kävi joka päivä Anielkan
kanssa häntä katsomassa. Tämän kuultuani läksin minäkin hänen
luokseen, mutta tapasin vasten odotustani nuorukaisen, jonka kasvot
tosin olivat laihat, mutta punaposkiset ja täynnä elämänhalua ja
iloisuutta, enkä kuolevaa miestä. Tohtorista oli tämä reippaus lampun
viimeistä tuiketta. Nuorta pappia hoiti hänen äitinsä ja tämä rupesi
paikalla tädin hyvyyden tähden loppumattomiin siunaamaan minua.
Anielka ei sinä päivänä käynyt katsomassa sairasta, vaan viipyi
kaiken aikaa äitinsä luona. Näin hänet vasta päivällisellä, johon
Celina rouvakin otti osaa. Hänet työnnettiin joka päivä tuolissaan
päivällispöytään. Olihan aivan luonnollista, että Anielka oli
äitinsä luona, mutta minä kuvittelin kuitenkin, että hän välttelee
minua. Meidän suhteemme täytyy tietysti jotenkuten tasaantua, mutta
luonnollisesti se aluksi on monimutkaista ja vaikeaa. Anielkassa
on niin paljon sydämen älyä, niin paljon herkkyyttä ja hyvyyttä,
ettei hän saata katsella asemaamme välinpitämättömästi. Ei hän
myöskään ole harjaantunut seuraelämään, niin että monimutkaisintenkin
asianhaarojen vallitessa voisi tekeytyä ulkonaisesti tyyneksi.
Tuollaisen tottumuksen saa ihminen aikaa voittaen, kun tunteiden
elävä lähde kuivuu ja sielu käy teennäiseksi.
Minä puolestani koetin saattaa Anielkan tietoon, etten kanna kaunaa
enkä vihaa häntä vastaan, sillä niin käski sydämeni. Olen päättänyt,
etten milloinkaan puhu hänelle menneisyydestä, ja sentähden en
tänään ole yrittänytkään jäädä puhumaan hänen kanssaan kahdenkesken.
Illalla teetä juodessa puhuttiin yleisistä asioista, kaikellaisista
sekä koti- että ulkomaan kuulumisista. Täti kyseli vielä Klarasta,
joka suuresti miellytti häntä. Minä kerroin mitä tiesin hänestä,
ja vähitellen johduttiin puhumaan taiteilijoista yleensä. Tädin
silmissä ovat taiteilijat jonkinlaista outoa väkeä, hyvä Jumala
on luonut heidät vain sitä varten, että heidän avullaan silloin
tällöin saatettaisiin panna toimeen näytäntö köyhien hyväksi. Minä
väitin, että taiteilija, jos hän nimittäin on sydämeltään puhdas eikä
turhamainen ja itserakas, ja jos hän rakastaa taidettaan, saattaa
olla onnellisin ihminen maailmassa, koska hän alituisesti koskettaa
äärettömyyttä ja täydellisintä mitä on olemassa. Elämä tuo mukanaan
pahaa, ainoastaan taide suo onnea. Se on omien huomioiden nojalla
saavutettu kokemukseni. Anielka oli minun puolellani, ja kirjoitan
muistoon tämän keskustelun ainoastaan sentähden, että sen aikana tein
erään -- varsin yksinkertaisen, mutta minulle tärkeän -- huomion.
Puhuessamme tyydytyksestä, jota taide tuottaa, sanoi hän: "Musiikki
on paras lohduttaja." Näin siinä tahtomattanikin tunnustuksen,
ettei hän ole onnellinen ja että hän tällä tavalla selvittää asiaa
itselleen. Olen siinä suhteessa jo aivan varma.