Tiedänhän, että kaikkia periaatteita vastaan saattaa tuoda todisteita
ja kaikkia todisteita saattaa epäillä. Entiset hyvät ajat, jolloin
ihmiset epäilivät kaikkea muuta paitsi kykyänsä eroittaa oikeaa
väärästä, hyvää pahasta -- ovat olleet ja menneet. Nyt on kaikkialla
sivuteitä ja sivuteitä ja sivuteitä. Viisaampaa on ajatella tulevaa
matkaa... Mutta että tuo Kromicki myi vaimonsa maatilan ja loukkasi
häntä niin syvästi... Minun täytyy oikein kirjoittaa se mustalla
kynällä valkealle paperille, sillä muuten en sitä uskoisi!
Huhtikuun 10 p:nä.
Kävin eilen jäähyväisillä rouva Davisin luona ja jouduin oikeaan
konserttiin. Näyttää siltä kuin Laura todella olisi rakastunut
musiikkiin. Neiti Hilst soitti urkuja. Minun on aina hauska tavata
häntä ja varsinkin pidän hänestä, kun hän asettuu soittokoneen
ääreen ja ottaa ensimäiset akordit, silmät luotuina koskettimiin.
Hän on silloin omituisen vakava, itseensä sulkeutunut ja kumman
levollinen. Hän tuo mieleeni pyhän Cecilian, joka minusta aina on
ollut pyhimyksistä miellyttävin ja johon varmasti olisin rakastunut,
jos olisin elänyt hänen aikanaan. Vahinko, että Klara on niin
suurikokoinen. Sen unohtaa kuitenkin, kun näkee hänet soittamassa.
Ajoittain nostaa hän silmänsä korkeutta kohti, ikäänkuin johtaakseen
mieleensä äänen, jonka on kuullut korkeudessa haltioitumisen hetkenä
-- ja itsekin hän silloin on kuin haltioituneena. Syystä kantaa hän
nimeä Klara, sillä kirkkaampaa sielua on vaikea löytää. Kuten jo
sanoin, on minulle mieluista nähdä häntä, mutta ei kuulla. Hänen
musiikkiaan, sen pahempi, en yhä vieläkään ymmärrä, en ainakaan
saa kiinni hänen ajatusjuoksustaan muuta kuin suurella vaivalla.
Arvelen kuitenkin, että hän minun ilkeistä ja häikäilemättömistä
huomautuksistani huolimatta mahtaa olla harvinainen kyky.
Kun hän oli lakannut soittamasta, menin hänen luokseen ja lausuin
leikillä, että nyt lähden Varsovaan ja että hänen meidän vanhojen
sopimustemme nojalla pitää tulla mukaan. Kummakseni huomasin, että
hän ottaa sanani todeksi. Hän vastasi, että jo kauvan on aikonut
Varsovaan ja että hän on valmis, kunhan vain saa matkaansa vanhan
sukulaisen, joka aina seuraa häntä, ja mykän pianon, jolla hän
soittaa skaaloja rautatievaunussakin.
Minä hiukan pelästyin. Jos hän nyt todella lähtee matkaan, niin minun
ainakin jonkun verran täytyy auttaa häntä konserttien järjestämisessä
ja minun tekisi mieli heti paikalla lähteä Ploszowiin. Pahimmassa
tapauksessa jätän hänet Sniatynskin haltuun, josta hänelle on enemmän
hyötyä kuin minusta. Neiti Hilst on muuten rikkaan frankfurtilaisen
tehtailijan tytär ja riippumaton aineellisesta tuloksesta. Minua
ihmetyttää kuitenkin, että hän niin nopeasti suostui tähän
matkaan. Ensi hetkenä teki mieleni sanoa hänelle, että mykässä
soittokoneessakin on tarpeeksi matkaseuraa ja että olisi paras jättää
pois vanha sukulainen. Me miehet olemme siihen määrään tottuneet
aina ja kaikkialla kyttäilemään naista, ettei yksikään meistä likene
nuorta kaunotarta ilman sivutarkoituksia. Joka väittää olevan toisin,
se tahtoo juuri pettää naista, saadakseen hänet sitä helpommin
ansaan. Minullahan tällä hetkellä on pää täynnä muita ajatuksia,
ja kuitenkin tuo vanha sukulainen paikalla teki minuun häiritsevän
vaikutuksen, varsinkin kun minun persoonani varmaan näyttelee osaansa
tässä äkillisessä matkapäätöksessä. Tarjoaahan Parisi epäilemättä
laajemman kentän musikaalisille voitoille kuin Varsova, Klaran
eduista siis ei voi olla kysymys -- minkätähden hän sitte lähtee?
Laura on jo aikoja sitte viittaillut siihen suuntaan, että neiti
Hilstin tunteet minua kohtaan olisivat enemmän kuin sympatiaa...
Kummallinen nainen tuo Laura. Klaran viattomuus ärsyttää häntä,
mutta ainoastaan samalla tavalla kuin jokin omituinen jalokivi,
korea otsanauha tai ihmeellinen pääkoriste... Hän katselee kaikkea
koristeelliselta kannalta -- ei koskaan miltään muulta! Sentähden hän
kai haluaisi työntää tuon jättiläislapsenkin minun syliini. Minusta
Laura enään välittää vähät. Olen koriste, jota hän jo on käyttänyt
kaulallaan.
Tuo nainen on tahtomattaan tehnyt minulle niin paljon pahaa, että
minun pitäisi vihata häntä. Mutta ensinnäkin sanoo omatuntoni, että
jollei hän olisi joutunut elämäni tielle, niin olisin keksinyt
toisen yhtä tehoisan keinon onneni tuhoamiseksi; toiseksi: saatana
on langennut enkeli ja viha on kotoisin rakkaudesta, mutta minä
en koskaan ole rakastanut Lauraa. En siis voi vihata häntä, mutta
halveksin häntä jonkun verran. Hän vastaa minulle samalla mitalla.
Ehkäpä hän suo minulle pahempaa kuin minä hänelle.
Mitä tulee Klaran tunteisiin minua kohtaan, niin saattaa Lauran
väitteessä olla jonkun verran perää. Tänään huomasin sen entistä
selvemmin. Jos niin on, niin olen Klaralle kiitollinen. Ensi kerran
eläissäni tunnen halua solmia ystävyyden liittoa naisen kanssa
aikomatta pettää hänen luottamustaan. Niin levottomalle sielulle
kuin minun, saattaa ystävyys tarjota viihdytystä. Juttelimme tänään
Klaran kanssa kuin hyvät ystävät. Hänen älynsä ei ulotu laajalle
-- mutta se on sensijaan selvä ja se eroittaa helposti pahan ja
ruman siitä, mitä hän pitää oikeana ja kauniina. Tämä tekee, ettei
hän ole ärtyisä eikä hermostunut, vaan erinomaisen tasainen.
Hänessä on eräänlainen henkinen terveys, joka muuten tavataan
hyvin usein saksalaisilla. Joutuessani heidän kanssaan tekemisiin
silloin tällöin olen huomannut, että esimerkiksi minun kaltaisiani
ihmisiä on hyvin vähän heidän joukossaan. Saksalaiset ovat, kuten
englantilaisetkin, positiivisia ihmisiä, he tietävät mitä tahtovat.
Uppoavathan hekin tietysti usein epäilysten kuiluihin, mutta he
tekevät sen järjestelmällisesti, oppineiden tavoin, eivätkä kuten
tunne-ihmiset ja nerot ilman salkkua. Senpätähden heidän vasta
ohimenneen transcendentaalisen filosofiansa, heidän nykyisen oppineen
pessimisminsä ja heidän runollisen Weltschmerzinsä merkitys onkin
yksinomaan teoreettista laatua. Käytännössä osaavat he erinomaisesti
suhtautua elämän vaatimuksiin. Hartmannin mukaan käy ihmiskunta
sitä onnettomammaksi jota voimakkaammaksi ja tietoisemmaksi sen
elämä kehittyy. Kuitenkin samainen Hartmann käytännössä saksalaisen
Kulturträgerin koko mahtipontisuudella vaatii saksalaisen elämän
lujittamista poosenilaisen puolalaisuuden kustannuksella. Mutta jos
tämän tapauksen voikin viedä inhimillisen heikkouden laskuun, niin
saattaa väittää, etteivät saksalaiset yleensä päästä teoriojaan
vaikuttamaan tunteisiinsa ja että he sentähden ovat niin levolliset
ja kykenevät tekoihin. Sama levollisuus tavataan Klarassakin.
Kaikki mikä järkyttää ihmissielua pohjia myöten, on mahtanut mennä
hänen korviensa ohitse tai luisua pois tunkematta hänen vereensä.
Sentähden ei hän koskaan ole epäillyt itseään eikä musiikkiaan. Jos
hänen tunteensa minua kohtaan on enemmän kuin sympatiaa, niin hän
varmaan ei itsekään tiedä siitä, ja on se vailla kaikkia pyyteitä.
Samana hetkenä, jolloin se tulisi tietoiseksi, alkaisi hänen elämänsä
draama, sillä minä en voisi vastata hänen tunteisiinsa. Voisin
ainoastaan käyttää hyväkseni hänen tunnettansa ja tavalla, joka
tekisi hänet onnettomaksi. En ole mikään houkkio, joka kuvittelee
olevansa vastustamaton; mutta uskon, ettei yksikään nainen maailmassa
voi vastustaa miestä, jota todella rakastaa. Sananparsi: "piiritetty
linnoitus -- valloitettu linnoitus" on tosin kulunut, mutta sisältää
sentään totuutta, varsinkin naiseen nähden, joka siveytensä muurien
sisäpuolella kantaa sellaista petturia kuin sydän. Mutta Klara
saattaa olla levollinen. Matkustamme kaikessa rauhassa: hän, minä,
vanha täti ja mykkä soittokone.
Huhtikuun 16 p:nä.
Olen ollut Varsovassa jo kolme päivää, mutta en ole voinut käydä
Ploszowissa, kun heti tänne saavuttuani sain hammaskivun ja poskeni
on paisuksissa. En tahdo talon naisille näyttäytyä siinä kunnossa.
Olen jo tavannut Sniatynskin. Täti kävi niinikään luonani ja kohteli
minua kuin mitäkin tuhlaajapoikaa. Anielka saapui viikko sitte.
Hänen äitinsä on niin sairas, että lääkärit, jotka alkuaan tahtoivat
lähettää hänet Wiesbadeniin, ovat tulleet siihen johtopäätökseen,
ettei hän kestäisi minkäänlaista matkustamista. Hän jää siis
Ploszowiin kunnes paranee tai kuolee -- ja Anielka hänen kanssaan,
sitä myöten kuinka nopeasti Kromicki järjestää asiansa ja voi asettua
vakinaisesti asumaan. Tädin puheesta päättäen hänen matkansa saattaa
kestää muutamia kuukausia. Koetin onkia tädiltä niin paljon tietoja
Anielkasta kuin mahdollista, ja se kävi varsin helposti, sillä täti
puhui aivan avomielisesti. Hän ei edellytäkään, että naimisissa oleva
nainen voisi kiinnittää kenenkään mieltä muuta kuin sukulaisena, tai
oikeammin sanoen hän ei edes vaivaa päätään sellaisilla kysymyksillä.
Aivan suoraan puheli hän minulle talonkaupasta. Hän puolestaan ei
voi suoda sitä anteeksi Kromickille. Lopuksi joutui hän sellaisen
suuttumuksen valtaan, että repäisi poikki kellonperänsä, joten kello
lensi permannolle.
-- Sen minä voin sanoa hänelle vasten silmiä, virkkoi hän, --
että tämä on hävytöntä. Olisinhan minä lainannut hänelle rahoja.
Vaikka mitä hyötyä siitä olisi ollut! Nuo liikeyritykset ovat kuin
kuilu. Kaikki ne nielevät, mutta mitä ne tuottavat, siitä ei ole
tietoa. Heti paikalla kun hän tulee silmieni eteen, sanon hänelle:
te syöksette turmioon Anielkan ja te syöksette turmioon Celinan ja
lopuksi te itse teette vararikon! Mitä nuo molemmat naiset tekevät
teidän miljoonillanne, kun heidän täytyy kyynelillä ostaa joka ropo!
Hävyttömyyttä eikä mitään muuta. Minä en koskaan ole voinut sietää
mokomaa kuivaa rahjusta ja minä olenkin ollut aivan oikeassa.
Kysyin tädiltä onko hän avomielisesti puhunut asiasta Anielkan kanssa.
-- Anielkan kanssa? kiivastui hän. -- Hyvä olikin että tulit, niin
saan edes jollekin puhua ja keventää sydäntäni. Anielkan kanssa on
mahdoton puhua asiasta suoraan. Kerran tapahtui, etten jaksanut
hillitä mieltäni, vaan aloin -- ensin hän suuttui ja sitte hän rupesi
itkemään. "Hänen täytyi, hänen täytyi!" -- ja niin poispäin. Hän ei
salli lausua hänestä sanaakaan, kaikkia hänen vikojaan hän koettaa
peittää maailmalta. Mutta minua, vanhaa ihmistä, ei petetäkään:
sydämessään tuomitsee hän myynnin aivan kuten minäkin.
-- Arveleeko täti siis, ettei hän rakasta häntä?
Täti katsahti minuun ihmeissään.
-- Mitä? Ketä hän sitte rakastaisi? Sentähdenhän hän suree, että
rakastaa häntä. Mutta ihminen voi kyllä rakastaa, vaikka toiselta
puolen näkeekin toisen viat.
Katselen asiaa hiukan toisin silmin, mutta siitä ei olisi kannattanut
puhua tädille. Annoin hänen jatkaa:
-- Kaikkein eniten minua suututtaa, että se mies valehtelee. Hän
vakuutti Celinalle ja Anielkalle, että vuoden tai ainakin kahden
perästä lunastaa maatilan takaisin. Sano nyt, onko sellainen
mahdollista? Sano!... Mutta äiti ja tytär pettävät itseään
kuvittelemalla, että niin tulee käymään.
-- Minun ymmärtääkseni se on aivan mahdotonta. Tietysti hän jatkaa
liikeyrityksiään.
-- Ja itse hän tietää sen vielä paremmin kuin me. Hän pettää siis
tieten tahtoen Anielkaa ja hänen äitiään.
-- Ehkäpä säästääkseen heitä surulta.
Täti suuttui vieläkin enemmän.
-- Säästääkseen heitä surulta! Eivätpä he olisi surreet, jollei juuri
hän olisi mennyt myymään taloa. Älä sinä turhanpäiten puolusta häntä.
Jokaisen täytyy tuomita hänen tekonsa. Chwastowskikaan ei voinut olla
suuttumatta. Hänellä on kokemusta tuollaisissa asioissa ja hän sanoo,
että ilman rahapennin velkaa, muutaman vuoden kuluessa olisi voinut
pelastaa talon. Mutta minähän olisin antanut hänelle rahaa -- ja sinä
myöskin. Olisithan?... No, katso nyt! Ja nyt on kaikki myöhäistä!
Rupesin nyt kyselemään Anielkan terveyttä. Elin oudossa, salaisessa,
selittämättömässä levottomuudessa, sillä pelkäsin kuulevani jotakin,
joka olisi ollut aivan luonnollista ja asianmukaista, mutta joka
äärimmilleen olisi kiihoittanut hermojani, en itsekään tiedä mistä
syystä. Mikä raukka minä olen! Onneksi täti käsitti mitä tarkoitin ja
huudahti entiseen häijyyn tapaansa:
-- Mitä vielä!... Talon hän kykeni myymään, mutta muuta hän ei ole
saanut aikaan!
Käänsin heti keskustelun toisiin asioihin. Kerroin tädille, että
samaa matkaa kanssani oli tullut nykyajan suurin naispianisti,
joka, ollen hyvissä varoissa, vain halusi antaa pari konserttia
hyväntekevää tarkoitusta varten. Täti on aina oma itsensä. Kaikkein
ensiksi hän rupesi moittimaan neiti Hilstiä siitä, ettei hän ollut
tullut talvella, parhaaseen konserttiaikaan; sitte vasta hän huomasi,
ettei vielä ole aivan myöhäistä ja tahtoi suoraa päätä hyökätä
Klaran luo. Vaivoin sain hänet käsittämään, että minun ensin on
paras valmistaa Klaraa ottamaan häntä vastaan. Täti on muutamien
hyväntekeväisyysseurojen puheenjohtaja ja pitää kunnianasianaan
muiden yhdistysten kustannuksella korjata haltuunsa kaikki mitä voi
irti saada -- sentähden hän pelkää, etteivät muut ehtisi ennen häntä.
Lähtiessään kysyi hän:
-- Milloin muutat Ploszowiin?
Mutta minä vastasin, etten ensinkään aio muuttaa sinne. Olin matkalla
ajatellut, että lienee paras asua Varsovassa. Ploszow on penikulman
päässä; lähden sinne aamulla ja viivyn iltaan asti. Minulle se on
yhdentekevää, mutta sittepähän en anna ihmisille aihetta luuloihin.
Minusta on hauskempaa, ettei rouva Kromickikaan voi luulla minun ehkä
haluavan asua saman katon alla hänen kanssaan. Muistan niinikään
keskustellessani Sniatynskin kanssa ohimennen ja ikäänkuin olisi
ollut kysymys aivan vähäpätöisestä asiasta, maininneeni, etten aio
muuttaa Ploszowiin. Huomasin hänen antavan täyden tunnustuksen
ajatukselleni ja aikovan puhua pitemmältäkin Anielkasta. Sniatynski
on hyvin intelligentti mies, mutta hän ei käsittänyt, että muuttuneet
elämänolot muuttavat suhteet läheisimpiinkin tovereihin. Hän tuli
luokseni ikäänkuin yhä olisin ollut sama Leon Ploszowski, joka
väristen kuin lehti Krakovassa rukoili häneltä apua. Hän likeni
minua samalla kovakouraisella avomielisyydellä kuin silloin ja alkoi
paikalla käydä kiinni asioihini. Pidätin hänet silmänräpäyksessä,
ja hän sekä suuttui että hämmästyi. Vasta myöhemmin sain hänet
mukautumaan sävyyni, ja me keskustelimme ikäänkuin ei viime
kohtaustamme ensinkään olisi ollut. Huomasin kuitenkin hänen olevan
uteliaan tietämään, millä mielellä nykyään olen, ja kun ei hän
päässyt minuun käsiksi suoraa tietä, niin hän rupesi urkkimaan
kiertäen, kaartaen, käyttäytyi siinä kömpelösti kuten ainakin
kirjailija, joka kirjoituspöytänsä ääressä saattaa olla syvä
psykologi ja terävä analytikko, mutta käytännöllisessä elämässä on
naivi kuin ylioppilas.
Jos saisin käsiini huilun, niin saattaisin, kuten muinoin Hamlet
vastata hänelle: "tee hyvin ja soita, mutta jos sanot ettet osaa,
niin kuinka voit edellyttää, että sinä, joka et puukappaleesta saa
irti säveltä, voisit mielin määrin soittaa minun sieluani?"
Yöllä olin lukenut Hamletin en tiedä kuinka monennen kerran ja
siitä johtui vertailuni. Suorastaan käsittämättömänä pysyy minulle,
että nykyajan ihminen jokaisessa henkisessä olotilassaan, kaikkein
uudenaikaisimmissa, monimutkaisimmissa sielunhämmenteissään tapaa
enimmin analogiaa itsensä kanssa tästä Holinshaedin suurelle,
veriselle legendalle rakennetusta draamasta. Hamlet on ihmissielu
sellaisena, jommoinen se oli, on ja tulee olemaan. Minun
ymmärtääkseni Shakespeare siinä on sivuuttanut nerokkaisuudenkin
rajat. Sillä Homeron tai Dantenkin ymmärrämme heidän aikakautensa
pohjalla, käsitämme, että he ovat voineet suorittaa tehtävänsä --
mutta miten tämä englantilainen seitsemännellätoista vuosisadalla
on saattanut elää läpi kahdennenkymmenennen vuosisadan herkistyneen
psykologian, se tulee kaikista Hamlet-tutkimuksista huolimatta
pysymään minulle ikuisena arvoituksena.
Ojennettuani Sniatynskille Hamletin huilun uskoin hänen huomaansa
neiti Hilstin; sitte rupesin puhumaan hänen dogmeistaan; sanoin,
että juuri koti-ikävä ja velvollisuudentunne olivat aiheuttaneet
matkani. Mutta sanoin sen huolimattomasti, eikä Sniatynski tietänyt
laskenko leikkiä vai puhunko täyttä totta. Ja taasen tein sen
havainnon, josta jo Parisissa huomautin. Se moraalinen yliherruus,
jonka viime tapaukset olivat antaneet Sniatynskille minuun nähden,
katosi katoamistaan. Hän ei itsekään ymmärtänyt mitä ajatella; yksi
ainoa asia oli hänelle selvänä: se, etteivät vanhat avaimet enään
aukaisseet minua. Kun hänen lähtiessään taasen suosittelin hänelle
neiti Hilstiä, katsahti hän minuun nopeasti ja virkkoi:
-- Taitaa olla sinulle tärkeä asia?
-- Hyvin, sillä minä pidän erinomaisen paljon tästä naisesta ja
kunnioitan häntä vieläkin enemmän.
Sillä tavalla sain hänen huomionsa käännetyksi neiti Hilstiin.
Nähtävästi hän arvelee, että on kysymyksessä uusi rakkaus. Hän
läksi suutuksissaan. Eihän hän koskaan osaa peittää mitään. Ovet
paukahtivat kiinni hänen perässään, ja kun minä, saatettuani hänet
ovelle, palasin etehiseen, kuulin hänen astuvan neljä porrasta
kerrallaan ja ääneen viheltävän, kuten hänen tapansa on, kun hän on
tyytymätön.
Puhuin muuten totta, kun sanoin pitäväni neiti Hilstistä.
Kirjoitin hänelle tänään ja selitin miksen koko aikana ole käynyt
hänen luonaan -- ja sain paikalla vastauksen. Klara on ihastunut
Varsovaan ja varsinkin ihmisiin täällä. Kaikki tunnetut täkäläiset
musiikkihenkilöt ovat näiden kolmen päivän aikana käyneet häntä
tervehtimässä ja kaikki ovat kilpailleet kohteliaisuudessa ja
avuliaisuudessa. Hän kirjoittaa, ettei missään ole tavannut niin
herttaisia ihmisiä. Luultavasti he eivät pysyisi niin herttaisina,
jos hän asettuisi tänne asumaan, vaikka hänellä tosin on erinomainen
taito voittaa ystäviä kaikkialla. Hän on jo jonkun verran käynyt
katsomassa kaupunkia, ja etenkin on Lazienki [puolalaisten
kuninkaiden vanha huvilinna] miellyttänyt häntä. Olen hyvin iloissani
Klaran tyytyväisyydestä, varsinkin kun maisemat heti Puolan rajan
poikki päästyä tekivät häneen painostavan vaikutuksen. Tosin eivät
lakeat, alastomat maisemamme tarjoa mitään silmänlumetta, ja täytyy
olla täällä syntynyt, jotta voisi tajuta näiden seutujen kauneuden.
Klara katseli ulos vaununikkunasta ja toisti toistamistaan: "Ah, nyt
ymmärrän Chopin'in!" Mutta hän erehtyy, sillä ei hän häntä ymmärrä
eikä hän häntä tunne enempää kuin hän ymmärsi maisemiammekaan.
Minä olen tosin hengeltäni ulkomaiden lapsi, mutta jonkun atavismin
kautta olen saanut sen lahjan, että voin rakastaa luontoamme, ja
ihmeekseni olen monasti pannut merkille, etten keväisin palatessani
Puolaan milloinkaan voi katsella tätä maata kylläkseni. Suoraan
tunnustaen: mitä siinä on katselemista? Olen tahallani koettanut
kuvitella, että olen ulkomaalainen maalari, kuvitella, etten
millään lailla ole tähän maahan kiintynyt ja että katselen sitä
objektiivisesti kuin vieras. Silloin ovat nämä maisemat tehneet
minuun sen vaikutuksen kuin jos lapsi olisi piirtänyt ne, lapsi,
joka ei osaa muuta kuin vetää viivoja, tai villi ihminen. Lakeat
kesantomaat, vetiset niityt, suoranurkkaiset töllit, taivaanrannalla
herraskartanoiden poppelit, vihdoin vainioiden aukea, joka päättyy
metsien vyöhön, nuo "kymmenen penikulmaa tyhjää", kuten saksalaiset
sanovat -- tuo kaikki on aina johtanut ajatuksiini vasta-alkajan
karut, mielikuvista ja viivoista köyhät maisemakyhäykset. Totta
puhuen se tuskin onkaan maata. Samana hetkenä kuitenkin, jolloin
lakkaan katselemasta sitä vieraan silmillä, jolloin alan imeä
sieluuni näköalojen koruttomuutta, sulaa yhteen äärettömän lakeuden
kanssa, johon jokainen muoto ja hahmo hukkuu, kuten sielu Nirvanaan
-- samana hetkenä henkii niistä vastaani "primitiivisten" koko
taiteellinen sulo, ja ne vaikuttavat minuun tyynnyttäen. Saatan
ihailla esimerkiksi Apennineja, mutta sieluni ei pääse tunkemaan
niiden henkeen, se pysähtyy pinnalle ja ikäänkuin tarrautuu siihen
kiinni. Väsymyksen täytyy seurata ennemmin tai myöhemmin. Ihminen
lepää ainoastaan silloin, kun hän kulkee käsi kädessä ympäristön
kanssa, ja sitä hän voi tehdä ainoastaan, jos hänen sielunsa ja
luonnon sielu rakenteeltaan täysin vastaavat toisiaan. Koti-ikävä
johtuu juuri siitä, että sielu irroitetaan sitä ympäröivien esineiden
maaperästä. Minusta tämä ihmisen ja hänen maaperänsä psyykillinen
sukulaisuus voi ulottua vieläkin laajemmalle. Saattaa tuntua
kummalta, että minä, joka olen kasvatettu ulkopuolella kotimaata
ja jonka ulkomaalainen kulttuuri on läpitunkenut, lausun tällaisia
mielipiteitä, mutta menen niin kauvas, että sanon: ulkomaalainen
nainen, kauneinkin, pysyy minulle aina jonkinlaisena naisrodun
näytteenä eikä naissieluna.
Muistan mitä aikoinani kirjoitin puolattarista. Mutta se ei estä
tätäkään pitämästä paikkaansa. Saatan nähdä heidän vikansa ja silti
pitää heitä likeisempinä kuin ulkomaalaisia. Muuten kyllä suurin osa
entisiä mielipiteitäni on hajonnut kuin vanha vaate.
Mutta kylläksi jo siitä asiasta. Näen häpeäkseni, että kaikki, mitä
olen kirjoittanut, onkin tarkoittanut vain oman itseni pettämistä ja
viihdyttämistä. Juuri niin -- juuri niin! Olen puhunut maisemista,
koti-ikävästä, mutta itse asiassa kaikki ajatukseni ovat olleet
Ploszowissa. Ei ole hauska sitä tunnustaa, mutta täytyy! Minua kalvaa
levottomuus, rintaani ahdistaa. Ehkäpä matka sinne ja oleskelu siellä
tulee olemaan paljon helpompi kuin nyt, tässä odotuksen tilassa
kuvailen. Aatto on aina sietämätön. Kasvavana poikana sattui minulle
kerran kaksintaistelu, ja muistan, että ainoastaan edellisenä iltana
olin levoton. Koetin silloinkin ajatella kaikkea muuta ja turhaan,
kuten nytkin. Ajatukseni eivät ole ensinkään hellämieliset, en tunne
rouva Kromickia kohtaan edes ystävyyttä, minussa vain omituisesti
kiertää ja kaivaa. Ajatukset hyökkäävät kimppuuni kuten häirityt
mehiläiset, ja turhaan yritän ajaa niitä luotani.
Huhtikuun 17 p:nä.