lähtien alkavan kulkea aivan päinvastaiseen suuntaan kuin esimerkiksi
maalaustaiteen. Uudempi maalaustaide supistaa tieten tahtoen
tehtäviensä rajoja, pyrkii vapautumaan kirjallisista ja filosofisista
vaikutuksista eikä yritäkään esittää puheita, saarnoja ja selityksiä
vaativia historiallisia tapahtumia, ei edes allegorioja, joita
ei ensi silmäyksellä voisi ymmärtää, sanalla sanoen: uudempi
maalaustaide rajoittuu täydellä tietoisuudella tulkitsemaan
ainoastaan muotoja ja väripintoja. Musiikki kulkee Wagnerista lähtien
aivan vastakkaiseen suuntaan: se ei tyydy olemaan ainoastaan sävelten
harmoniaa, vaan tahtoo se samalla olla tämän harmonian filosofiaa.
Luultavasti pian nousee jokin suuri musikaalinen nero, joka sanoo
kuten aikoinaan Hegel: "yksi ainoa ymmärsi minua -- eikä hänkään
täydelleen."
Neiti Hilst kuuluu filosofoiviin musiikkitaiteilijoihin, mikä tuntuu
varsin kummalliselta, kun hänellä on mitä koruttomin sielu. Tällä
karyatidipatsaalla on lapsen kirkkaat, naivit silmät ja samoin sen
hyvyys ja rehellisyys.
Miehet hääräävät täällä hänen ympärillään, sillä heitä houkuttelee
sekä hänen kauneutensa että sädekehä, joka aina ympäröi naista,
kun taiteen käsi on levännyt hänen päänsä päällä. Kuitenkaan ei
pieninkään varjo milloinkaan ole langennut hänen maineelleen.
Hänestä puhuvat hyvää naisetkin, sillä hän valloittaa heidät todella
harvinaisella hyvyydellään, vaatimattomuudellaan ja iloisuudellaan.
Hän on hilpeä kuin katupoika, ja monasti olen nähnyt hänen nauravan
koulutytön tavalla, niin että vedet tulevat silmiin -- ja sitä kyllä
ei sallittaisi, jollei Klara olisi taiteilija, jolle kaikki on
luvallista. Hän on siveellisesti katsoen kaunis, vaikka taiteensa
ulkopuolella vähemmin rikaslahjainen tyyppi. Laura, joka pohjaltaan
ei pidä hänestä, on muutamia kertoja antanut minulle tiedoksi, että
"karyatidipatsas" on rakastunut minuun. En usko sitä, mutta hän voisi
rakastua, jos minä pyrkisin siihen. Varma on, että Klara paljon pitää
minusta ja että ensi hetkestä lähtien olen miellyttänyt häntä. Minä
maksan hänelle samalla mitalla, kuitenkaan koettamatta millään lailla
ryhtyä tuhoamaan häntä. Kun ensi kerran näen naisen, haen hänestä
aina ensin, vanhan tottumuksen mukaan, tulevaa saalista. Mutta ne
ovat vain ajatusten sirpaleita. Seuraavassa hetkessä ajattelen jo
aivan toisin. Minun suhteeni naiseen on luultavasti samantapainen
kuin liikkeensä lopettaneen kultasepän suhde jalokiviin. Nähdessäni
kallisarvoisen esineen, sanon: se täytyy koettaa saada haltuunsa,
mutta sitte muistan, että jo olen sanonut hyvästi ammatille -- ja
jatkan matkaani.
Puoleksi leikillä olen kuitenkin silloin tällöin kehoittanut Klaraa
lähtemään konserttimatkalle Varsovaan ja luvannut seurata häntä
kunniaimpressariona. Tuollaisessa matkassa, jos siitä tulisi tosi,
voisi kyllä olla viehätyksensä.
Kotimaahan aion joka tapauksessa lähteä. Täti on lahjoittanut
minulle talonsa Varsovassa ja kutsuu minua järjestämään asioitani.
Minun onkin tapana kilpa-ajojen aikana oleskella Varsovassa. Kuka
muuten uskoisi, että niin vakava nainen kuin täti, joka ei muusta
välitä kuin maanviljelyksestään, uskonnollisista toimituksistaan ja
armeliaisuuden harjoittamisesta, on altis sellaiselle maalliselle
heikkoudelle kuin kilpa-ajot. Hän on intohimoisesti innostunut
niihin. Ehkäpä hänen synnynnäiset ritarivaistonsa, jotka nainen
tietysti perii yhtä hyvin kuin mies, sillä tavalla etsivät itselleen
tietä. Meidän hevosemme ovat jo ties kuinka monta vuotta ottaneet
osaa kilpailuihin ja aina huonolla menestyksellä. Täti on aina koko
sielullaan mukana kilpa-ajoissa. Meidän hevostemme juostessa seisoo
hän keppiin nojaten vaunun istuimella ja seuraa intohimoisesti
asioiden kulkua. Sitte puhkeaa hän tavattoman suuttumuksen valtaan
ja kiusaa kuukausimääriä herra Chwastowskia nurinallaan. Nyt on hän
kasvattanut jonkin ihmeellisen hevosen ja kutsuu minua ottamaan osaa
musta-keltaisten värien voittoon. Minä lähden.
Lähden monesta muustakin syystä. Kuten jo mainitsin, olen verraten
levollinen, en mitään toivo, en mitään odota, pidän voimieni mukaan
aisoissa "minääni", sanalla sanoen: tyydyn eräänlaiseen henkiseen
halvauksen tilaan, kunnes ennättää ruumiillinen ja vie minut, kuten
isäni. En ole kuitenkaan voinut unohtaa minkätähden halvautumiseni
ei ole täydellinen eikä ehdoton. Ainoa ihminen, jota maailmassa olen
rakastanut, on mielessäni jakautunut kahdeksi aivan eri olennoksi.
Toista kutsutaan rouva Kromickiksi, toista Anielkaksi. Rouva Kromicki
on minulle vieras ja yhdentekevä, mutta Anielka käy luonani ja tuo
minulle tuliaisiksi tietoisuuden syyllisyydestäni, tyhmyydestäni,
henkisestä kurjuudestani, tuskastani, katkeruudestani, hulluista
teoistani ja tappioistani. Mikä jalomielinen ja ystävällinen olento!
Varmaan minä paranen vasta kun on otettu pois se aivokammio, jossa
muisto asuu. Tietysti voin elää näinkin, mutta tällainen elämä on
kuulumattoman kurjaa, koska ihminen aina tuntee olevansa kuin rattaat
ilman pyöriä. Koetan joka kerta työntää luotani ajatukset siitä,
miten olisi voinut olla, jos kaikki olisi järjestynyt toisin, mutta
en aina onnistu. Jalo ja ystävällinen enkelini palaa taasen kylvämään
pääni päälle vihansa yltäkylläisyyttä. Ajoittain arvelen, että rouva
Kromicki voi tappaa minussa Anielkan -- ja sentähden tekee mieleni
lähteä katsomaan hänen onneaan, hänen elämäänsä ja kaikkea sitä
muutosta, minkä hänessä on täytynyt tapahtua ja minkä on täytynyt
tehdä hänet aivan toisellaiseksi kuin Anielka oli. Ehkäpä tapaan
rouva Kromickin Ploszowissa. Onhan hyvin luultavaa, että hän kymmenen
kuukauden eron jälkeen käy tervehtimässä sairasta äitiään, joka on
siellä.
Varmaankaan en tässä suhteessa petä itseäni enkä erehdy, vaan että
"ceci tuera cela". Luotan siinä suhteessa hermoihini, joita kaikki
haavoittaa. Muistanhan kuinka niihin aikoihin, jolloin tutustuin
Anielkaan ja hänen kauneutensa vastustamattomalla voimalla alkoi
saada minua valtoihinsa, pelkkä ajatus, että jokin Kromicki
lähentelisi häntä, työnsi minua pois hänen luotaan ja teki hänet
minulle vähemmin rakkaaksi. Entä nyt, kun hän on erään Kromickin
vaimo, kun hän tuntee kuuluvansa yhteen hänen kanssaan ja kun hän
jo on samaa ruumista ja sielua kuin hän. Aivan varmasti kaikki joka
askeleella tulee vaikuttamaan minuun loukkaavasti ja poistyöntävästi.
Aivan varmasti "ceci tuera cela".
Ja jollei näin kävisikään, niin mitä minulla on menetettävää? Mitään
voittoja en toivo, ja jos nyt kävisi selville, ettei syy lankea yksin
minun niskoilleni, etten yksin minä ole vastuunalainen siitä, mitä
on tapahtunut, ja että kuorma sentään on jaettava kahden hartioille,
niin ehkäpä se tuottaisi minulle jotakin tyydytystä. Sanon: ehkä,
sillä enhän tiedä. Tunne-asioita kostavat ihmiset ainoastaan
näyttämöllä. Todellisessa elämässä kääntyvät he inholla pois siitä,
mikä on tapahtunut -- ja siinä kaikki. Todistaakseni nykyiselle rouva
Kromickille, että hän teki pahoin kun halveksi nöyrää katumustani,
täytyisi minun itseni ehdottomasti uskoa siihen, mutta minulle tulee
hetkiä, jolloin, jumala paratkoon, en ole mistään varma.
Huhtikuun 5 p:nä.
Nyt tiedän varmasti, että tulen tapaamaan rouva Kromickin. Täti
kirjoittaa nimittäin, että hänen miehensä on myynyt maatilan
Volyniassa ja itse kauppa-asioittensa tähden matkustanut
kaukaiseen itään. Rouvalla ei siis ollut muuta neuvoa kuin palata
äidin luo Ploszowiin. Vastaanotin uutisen ensi hetkenä, jollen
välinpitämättömänä, niin täydelleen henkisessä tasapainossa. Huomaan
kuitenkin, että sen vaikutus minussa kasvamistaan kasvaa. Minä olen
nyt kerta kaikkiaan niin rakennettu. En enään saata ajatella mitään
muuta. Tapaus on kohtalokkaasti vaikuttanut sekä Anielkaan että hänen
äitiinsä. Tuo mies myy kymmenen kuukauden avioliiton perästä maatilan
verrattomine maineen, joka neljäsataa vuotta on ollut Anielkan suvun
hallussa ja jonka säilyttäminen suvun hallussa on ollut Celina rouvan
koko elämäntehtävä. Ja tämä herra Kromicki tulee ja myy sen kevein
mielin, vain sentähden, että siitä maksetaan hyvä hinta, joka tekee
hänelle mahdolliseksi panna täytäntöön kauppatuumiaan.
Luultavasti hän tällä pohjalla tulee kokoamaan miljoonia, mutta
mikä isku molemmille naisille -- ja mitä he voivatkaan tämän
jälkeen hänestä ajatella? Täti kertoo kirjoittavansa Celina rouvan
vuoteen äärestä. Saatuaan tiedon Ploszowiin on hän sairastunut
entistä vakavammin. Olen varma, että Anielka allekirjoittaessaan
miehelleen valtakirjan myymistä varten, ei ole tietänyt mitä teki.
Ihmisten edessä hän kuitenkin puolustaa häntä. Täti mainitsee
kirjeessään seuraavat hänen sanansa: "Onnettomuus on tapahtunut,
mutta onnettomuus ei ollut vältettävissä, eikä Karl ole siihen
syypää." Varjelkoon, varjelkoon, uskollinen, oikeudenmukainen vaimo!
Et kuitenkaan voi estää minua ajattelemasta, että hän syvästi on
loukannut sinua ja että sinun sydämesi pohjasta täytyy halveksia
häntä. Hänen hyväilynsä ja syleilynsä eivät sammuta mielestäsi sanaa
"myyty!" Ja Celina rouva, hänen suojelijattarensa, joka luuli hänen
ensi työkseen häiden jälkeen miljoonillaan lunastavan Anielkan
maatilan!! Niin, niin, hyvät naiset -- minä, mies, joka en käytä
hyvän porvarin puheenparsia -- minä en olisi sitä myynyt, jollen
muusta syystä, niin hienotunteisuudesta ja sentähden, että olen
kiintynyt teihin enkä tahdo tuottaa teille surua. Mutta keinottelu
vaatii puhdasta rahaa ja -- keinottelijaa. En kuitenkaan mahda
sille mitään, että nuo miljoonat minun silmissäni vastaiseksi
ovat kyseenalaiset. Ehkäpä Kromicki kerran saa ne, ehkäpä tuo
talonkauppa tekee onnistumisen hänelle mahdolliseksi ja ehkei hän,
jos hänellä olisi ollut nuo rahat, niin kipeästi olisi haavoittanut
vaimoaan ja vienyt kattoa hänen päänsä päältä. Täti kirjoittaa
minulle, että hän heti kaupan päätettyään matkusti Bakuhun ja sitte
Turkestaniin. Anielka jää nyt koko ajaksi äitinsä luo, koska hän
on liian nuori asuakseen yksinään; äiti taas viipyy Ploszowissa
osaksi sentähden, ettei pääse liikkumaan sairautensa vuoksi,
osaksi sentähden, ettei täti päästä häntä lähtemään eikä hän tahdo
suututtaa tätiä. Tunnen Anielkan liian hyvin tietääkseni, ettei
hän toimi minkään laskelmien mukaan. Hän on äärimmäisyyteen asti
epäitsekäs. Mutta äiti, joka tahtoisi ainoalle lapselleen koota
koko maailman, toivoo, että täti testamentissaan muistaa häntä. Ja
hänen toiveensa ovat varsin perustetut. Täti, joka ei milloinkaan
ole uskonut Kromickin miljooniin, on pari kertaa jonkun verran
levottomana, jopa nöyränäkin, antanut minulle viittauksia siihen
suuntaan. Hän on nimittäin sitä mieltä, että kaikki mitä hän omistaa,
kuuluu Ploszowskeille, ja pelkää, että pidän hänen aikomustaan
vääryytenä sukua kohtaan. Kuinka vähän hän tuntee minua! Jos Anielka
tarvitsisi kengät ja parin hinta olisi Ploszow ja lisäksi kaikki muu
omaisuuteni, niin antaisin kaikki. Ehkäpä se johtuu häijyydestä, ehkä
tahdon asettua Kromickia vastaan, mutta minä antaisin empimättä.
Mutta vähät niistä. Ajatukseni kiertävät lakkaamatta sitä tosiasiaa,
että nuo molemmat naiset jo asuvat Ploszowissa ja että he jäävät
sinne kunnes Kromicki palaa, siis jumala ties miten kauvaksi. Tulen
joka päivä näkemään rouva Kromickin... Kun sitä ajattelen, valtaa
minut levottomuus, johon myöskin sekaantuu uteliaisuutta: tulee
olemaan hauska nähdä miten suhteemme järjestyy. Lisäksi aavistan,
että yhtä toista voisi tapahtua, jos tunteeni häneen olisi toinen. En
milloinkaan petä itseäni; toistan vieläkin, että lähden parantamaan
itseäni, etten rakasta enkä tule rakastamaan rouva Kromickia. Hänen
näkemisensä tulee varmaan karkoittamaan sydämestäni entisen Anielkan
kuvan paremmin kuin kaikki vuonot ja geysirit ovat tehneet; mutta en
olisi oma itseni, en olisi paljon kokenut ja paljon miettinyt mies,
jollen näkisi mitä vaaroja tällainen tila voisi tuottaa toisten
asianhaarojen vallitessa.
Jos minä tahtoisin kostaa -- jollei jo itse nimitys "rouva Kromicki"
vaikuttaisi minuun niin poistyöntävästi kuin se tekee -- niin mikä
voisi minua estää tai pidättää? Hiljaisessa, kaukaisessa Ploszowissa
eläisimme kahden molempien vanhusten kanssa, jotka tahrattomassa
siveellisyydessään ovat viattomat kuin lapset. Puolalaisen ylhäisön
kesken tavataan kyllä perinpohjin turmeltuneita naisia, mutta
varsinkin vanhemmassa sukupolvessa kulkevat monet elämän läpi
suorastaan kuin enkelit, milloinkaan edes ajatuksissaan koskettamatta
pahuuden likaa. Tuollaisen tädin tai Celina rouvan päähän ei voisi
pälkähtää, että Anielkaa saattaisi uhata vaara senjälkeen kun hän
on mennyt naimisiin. Anielka itse kuuluu samaan luokkaan. Hän ei
olisi hyljännyt viime pyyntöäni, jollei jo olisi antanut herra
Kromickille sanaansa. Mutta hänen kaltaisensa puolattaret rikkovat
mieluummin sydämensä kuin sanansa. Minut valtaa kiukku, kun sitä
ajattelen. Tukahutan itsessäni tarpeen, jota jokainen ihminen tuntee,
tarpeen saada itse ohjata oikeuttaan; en aio koettaa vakuuttaa rouva
Kromickille, mikä oli oikeuteni, mutta olisin hyvin onnellinen, jos
joku toinen ottaisi opettaakseen kaikille tuonlaatuisille naisille,
ettei luonnon ja sydämen oikeuksia loukata rankaisematta ja että ne
oikeudet ovat voimakkaammat kuin teennäiset eetilliset säännöt ja
että senkaltaiset teot kostavat itsenä. Tosin olen suuresti rikkonut
Anielkaa vastaan, mutta tarkoitukseni oli rehellisesti parantaa
kaikki -- ja hän tiesi sen ja työnsi kuitenkin minut luotaan.
Tietysti hän teki sen voidakseen sanoa itselleen: "en ole mikään
Leon Ploszowski. Olen antanut sanani ja pidän sen." Se ei enään ole
hyvettä, vaan sydämen kuivettumista; se ei ole sankariutta, vaan
typeryyttä; se ei ole tunnon rehellisyyttä, vaan turhamaisuutta. En
voi, kerta kaikkiaan, unohtaa!...
Mutta rouva Kromicki itse tulee auttamaan minua. Kunhan nyt näen
hänet itsekylläisenä ja sankariudestaan ylpeänä, kylmänä, mieheensä
rakastuneena tai rakkautta teeskennellen, uteliaana tarkaten
kipuani -- niin tulee tämä siveä, onneensa ja hyveeseensä pakahtuva
aviovaimo siihen määrään inhoittamaan minua, että ehkä uudelleen
lähden jonnekin napaseutuihin. Mutta silloinpa ei minua enään seuraa
Anielkan muisto, kuten lokki seuraa laivaa.
Mahdollista, että rouva Kromicki tulee näyttelemään uhrin osaa ja
että koko hänen käytöksensä enemmän tai vähemmin selvästi tulee
sanomaan: "oma syysi!" Hyvä. Olenhan minä nähnyt sellaistakin
tässä maailmassa. Kuten tekokukkasilla on se ominaisuus, etteivät
ne lemua, niin on omatekoisilla orjantappuraseppeleillä se etu,
etteivät ne pistä. Niitä sopii siis hyvin käyttää pääkoristeina,
koska ne pukevat. Aina kun olen nähnyt tuollaisen uhrin, joka on
mennyt naimisiin muka epätoivoissaan, on minun tehnyt mieli sanoa:
"valehtelet! olit ehkä uhri tai uskoit olevasi, siihen asti kuin
valittusi ensi kerran likeni sinua tohveleissa. Sinä hetkenä lakkasit
olemasta pateettinen etkä enään ole muuta kuin naurettava ja mauton,
sitä enemmän jota enemmän vielä näyttelet uhria."
Huhtikuun 6 p:nä.
Kuinka kaunis ja viisas onkaan kreikkalainen sana: "Ananke!" Varmaan
on minun kohtaloni kirjaan kirjoitettu, ettei tuo nainen ole
antava minulle rauhaa edes silloinkaan, kun en enään pidä hänestä.
Kauheasti minua joka tapauksessa on kiihoittanut tieto siitä, että
maatila on myyty ja että äiti ja tytär ovat saapuneet Ploszowiin.
Nukuin huonosti yöllä. Erinäiset kysymykset tunkivat mieleeni ja
vaativat vastausta. Koetin selvitellä arvoitusta: olisiko minulla
oikeutta vietellä rouva Kromicki velvollisuuden tieltä. En tahdo
enkä aio sitä tehdä, sillä rouva Kromicki ei houkuttele minua --
mutta olisiko minulla oikeutta? Täytän elämäni tuollaisilla "to be
or not to be?" -- sillä minulla ei ole muutakaan tekemistä. Eivät
nuo mietteet muuten ole maailman hauskimpia, sillä tavallisesti käy
niitä hautoessa kuten käy koiran, joka ajaa takaa omaa häntäänsä:
et saavuta mitään, et saa aikaan mitään, ainoastaan väsytät
itsesi pahanpäiväisesti. Mutta onpahan kuitenkin se ilo, että
yksi päivä ja yksi yö on mennyt. Samalla huomautan, että kaikesta
skeptillisyydestäni huolimatta tunnen omantunnon soimauksia kuin
paras Ploszowin apupappi ikään. Uudenaikainen ihminen on kokoonpantu
niin monenmoisista langoista, että kun häntä rupeaa selvittelemään,
niin hän sotkeutuu vielä enemmän. Turhaan toistelin itselleni yöllä,
että teoria on oikea ja että minulla on oikeuteni. Maalaispapin ääni
pani panemistaan: ei, ei, ei! Mokomat epäilykset ovat kuitenkin
heitettävät menemään, sillä järkeni tasapaino on kysymyksessä. Tänä
iltahetkenä on mieleni erittäin valmis pohtimaan kysymystä. Päivällä
kuulin rouva Davisin erään tunnetun maalarin luona selittävän
kahdelle ranskalaiselle kirjailijalle, että naisen läpi elämänsä
tulee pysyä ankarana, vaikkapa vain: "pour la netteté du plumage!"
Maleschi toisti "oui, oui... du plumaze!".-- mutta minusta tuntui
siltä kuin kaikki Välimeren kravut olisivat kääntyneet selälleen
ja nostaneet saksensa ilmaan rukoillakseen Jupiterilta ukkosta ja
jyrinää. Ohimennen sanoen rouva Davis on lainannut lauseen minulta
ja minä taas Feuillet'ltä. Pysyin kuitenkin täysin vakavana, en
päästänyt edes hymyä huulilleni, mutta jouduin eräänlaisen puoleksi
hupaisen, puoleksi kyynillisen mielialan valtaan, jonka heijastus
tälläkin hetkellä viipyy minussa ja joka aina paremmin kuin mikään
muu suojelee ihmistä epäilyksiä vastaan.
Eteenpäin siis! Olisiko minulla oikeutta koettaa saada rouva Kromicki
rakastumaan ja, siinä tapauksessa että se minulle onnistuisi,
houkutella hänet velvollisuuden tieltä? Katselen ensinnä asiaa
kunniantunnon kannalta, kunniantunnon sellaisena, jommoiseksi se
yleensä käsitetään ihmisten kannalta, jotka itse pitävät itseään
gentlemanneina ja joita koko maailma pitää sellaisina. En löydä
ainoaakaan pykälää, joka kieltäisi minua panemasta tuumaani
täytäntöön. Mutta ensi silmäykseltä tuntuukin tämä lakikirja kyllä
kummallisimmalta kaikista mitä taivaan alla on laadittu. Sillä jos
minä varastan joltakin rahaa, niin maailman kunniakäsityksen mukaan
häpeä lankeaa minun niskoilleni ja leimaa minut roistoksi, kun sen
maine, jolta varastin, pysyy puhtaana. Mutta jos minä varastan
joltakin vaimon, niin minä, varas, pääsen pelistä puhdasmaineisena,
ja häpeä lankeaa sen niskoille, jolta varastettiin. Mistä tämä
johtuu? Voivatko siveelliset käsitteet olla niin erilaiset, vai
onko varastetun rahakukkaron ja varastetun vaimon välillä tosiaan
niin suuri ero, ettei niitä ole lupa edes verrata toisiinsa? Olen
monasti miettinyt tätä asiaa ja tullut siihen johtopäätökseen,
että eroa todella on. Ihmisolento ei saata olla toisen omaisuutta
samalla tavalla kuin esine -- ja vaimon varastaminen riippuu kahdesta
tahdosta. Minkätähden minun pitäisi valvoa aviomiehen oikeuksia,
jollei vaimo itse valvo niitä? Mitä minä hänestä. Edessäni on olento,
joka tahtoo kuulua minulle, ja minä otan hänet. Hänen miestään ei
minun silmissäni ole olemassa, ja rouvan valat eivät kuulu minuun.
Mikä minua siis pidättää -- kunnioitus aviosäätyä kohtaan ehkä?
Jos minä vaan rakastaisin ja voisin rakastaa rouva Kromickia, niin
huutaisin sieluni syvyydestä: kiellän hänen avioliittonsa! kiellän
hänen velvollisuutensa Kromickia kohtaan! Minä olen mato, jonka
tuo avioliitto on tallannut, mato, joka kiemurtelen tuskissani
-- ja minua, joka viimeiseen hengenvetooni asti tahtoisin pistää
jalkaan, joka on minut tähän polkenut, käsketään kunnioittamaan sitä!
Mitä varten? minkätähden? Miksi kunnioittaisin yhteiskunnallista
säännöstä, joka pusertaa minusta kaiken vereni, kaiken elämänhaluni?
Tosin ihmiset luonnon järjestyksen mukaan elättävät itseään syömällä
kaloja, mutta vaadippa kalaa kunnioittamaan asianomaista järjestystä,
juuri kun se elävältä perataan ja pannaan pataan. Minä kiellän ja
pistän -- se on minun vastaukseni. Spencerin ihanne äärimmilleen
kehittyneestä ihmisestä, ihmisestä, jonka individuaaliset pyyteet
ovat täydelleen sopusoinnussa yleisen järjestyksen kanssa -- on
vain oletus. Tiedän, tiedän, että tuollainen Sniatynski murskaisi
minut tällä ainoalla kysymyksellä: "Olet siis vapaan rakkauden
puolella?" En, en ole! Olen vain itseni puolella. I am for myself!
En muuten tahdo puuttua teidän teorioihinne. Jos sinä rakastat
toisen vaimoa tai sinun vaimosi toisen miestä, niin mitä virkaa on
kaikilla säännöksillänne ja yleisen järjestyksen hyväksi laadituilla
pykälillä. Pahimmassa tapauksessa olen epäjohdonmukainen. Olin
esimerkiksi epäjohdonmukainen, kun minä, skeptikko, annoin lukea
messun Leonin ja Anielkan onneksi ja kun rukoilin kuin lapsi ja itkin
kuin hullu. Tulevaisuudessakin lupaan olla epäjohdonmukainen, jos
vaan sitä tietä voin saavuttaa jotakin hyvää, mukavaa tai onnellista.
Maailma tuntee ainoastaan yhden logiikan: intohimon logiikan. Järki
koettaa kyllä varoittaa siitä, mutta asettuu, kun hevoset pillastuvat
ja menevät täyttä karkua, kuski-istuimelle eikä enään tee muuta
kuin vartioi, jotteivät vaunut menisi säpäleiksi. Ihmissydäntä ei
voida vakuuttaa rakkautta vastaan, sillä rakkaus on luonnonvoima
kuten meren luode ja vuoksi. Naista, joka rakastaa miestään,
eivät helvetin portitkaan voi voittaa, ja silloin ovat vihkivalat
ainoastaan pyhittämässä rakkautta -- mutta kun ne sitovat ainoastaan
velvollisuudentunnolla, niin mikä tulva tahansa paiskaa ne rannalle
kuin kuolleen kalan. En voi luvata ettei partani kasvaisi tai etten
vanhenisi -- aina kun sen teen, tulevat elämän lait ja paiskaavat
nurin sekä minut että minun lupaukseni.
Kummallista: kaikki mitä kirjoitan on, kuten jo huomautin, silkkaa
teoriaa. En haudo mitään aikeita, jotka vaatisivat selvittelyä,
ja kuitenkin nämä mietteet järkyttävät minua ja ovat järkyttäneet
siihen määrään, että minun on täytynyt keskeyttää kirjoittamiseni.
Mielenrauhani on, hitto vie, sangen keinotekoinen. Kävelin tässä
viime tunnin aikana pitkin huonetta ja pääsin vihdoinkin selville
siitä, mikä minua näin kiihoittaa... On jo myöhäistä. Näen
ikkunoistani Invalidikirkon kupukaton kiiltävän kuutamossa, kuten
silmissäni aikoinaan kiilsi pyhä Pietari, kun, mieli täynnä toivoa,
harhailin Pinciolla ja ajattelin Anielkaa. Vaistomaisesti olin
antautunut muistojen valtaan. Olkoon kuinka tahansa ja käyköön kuinka
tahansa, varmana pysyy, että saattaisin olla onnellinen ja että
hänkin voisi olla sata kertaa onnellisempi. Jos minulla nyt olisi
salaiset tarkoitukseni ja jos hän vaikuttaisi minuun houkuttelevasti,
niin vielä tällä hetkellä visusti kavahtaisin tekemästä häntä
onnettomaksi. En tahdo hänen onnettomuuttaan, en mistään hinnasta.
Pelkästään tämä ajatus riistäisi minulta toimintakyvyn ja tarmon.
Minussa uinuu kokonaisia vuoria täynnä hellyyttä häntä kohtaan.
Mutta ne asiat ovat olleita ja menneitä. Skeptikko minussa asettaa
eteeni toisen kysymyksen: olisiko hän, jos kävisi edellytetyllä
tavalla, niin onneton? Olen elämän varrella monasti huomannut,
että nainen on onneton ainoastaan niin kauvan kuin hän taistelee.
Taistelun tauottua seuraa -- ratkaisuun katsomatta -- tyyni, suloinen
onnen kausi... Olen joskus täällä Parisissa tuntenut naisen, joka
kolmen vuoden ajan kävi mitä ankarinta taistelua itseään vastaan.
Kun hänen sydämensä vihdoin pääsi voitolle, jäi hänelle yksi ainoa
syytös, nimittäin se, että hän niin kauvan vastusti.