minut levottomaksi. Luotan kuitenkin Anielkan hyvään sydämeen ja
Sniatynskin puhelahjaan. Hän vasta osaa puhua! Hän ei ole antanut
minulle paljon toivoa, mutta tiedän, että hän itse toivoo. Pahimmassa
tapauksessa hän on päättänyt tinkiä Anielkaa siirtämään häitä puoli
vuotta eteenpäin. Silloin on voitto minun, sillä silloin Kromicki
varmaan itse väistyy tieltä. Tulen kauvan muistamaan tämän päivän!
Sniatynski käy, kun hän näkee todellista tuskaa, hienotunteiseksi
kuin nainen. Silti on raskasta paljastaa hulluutensa, syntinsä ja
heikkoutensa ja laskea kohtalonsa toisen käsiin, sensijaan että itse
kamppailisi sen kanssa. Mutta vähät minä kaikesta, kun on kysymys
Anielkasta.
Kesäkuun 27 p:nä.
Sniatynski läksi tänään aamulla. Saatoin hänet junalle ja toistelin
niin moneen kertaan hänen tehtäviään, että olisi voinut luulla häntä
idiootiksi. Suuttuneena pauhasi hän, että jos hänen tehtävänsä
onnistuukin, niin minä taasen rupean filosofoimaan. Teki mieleni
antaa häntä korville. Hän läksi matkaan hyvällä mielellä; voisinpa
vannoa, että hän uskoo onnistuvansa. Hänen mentyään läksin Neitsyt
Maarian kirkkoon ja minä -- skeptikko, minä -- filosofi, minä, joka
_en tiedä, en tiedä, en tiedä_ -- minä annoin lukea messun Leonin ja
Anielkan onneksi. Ja minä kuuntelin messun loppuun ja kirjoitan nyt
mustin kirjaimin valkealle paperille: hiiteen kaikki skeptillisyys,
filosofia ja minun _en tiedä_ päällepäätteeksi!
Kesäkuun 28 p:nä.
Kello on yksi. Juuri nyt piti Sniatynskien tulla Ploszowiin. Ainakin
yhteen täytyy Anielkan taipua: siirtämään häitä tuonnemmaksi. Hänellä
ei ole oikeutta kieltää sitä. Kaiken päivää ovat mitä erilaisimmat
ajatukset risteilleet päässäni. Kromickin tekee mieli rahaa --
siitä ei ole epäilystä -- minkätähden hän siis ei yritä rikkaampiin
naimisiin? Anielkan maatila on suuri, mutta velkaantunut -- ehkäpä
Kromicki tarvitsee sitä sentähden, ettei häntä luultaisi huijariksi,
jolla ei ole kuhun hän päänsä kallistaisi. Se voi helpoittaa häntä
saamaan kansalaisoikeuksia -- varmasti! -- Kromicki voisi kuitenkin
tämän kaiken lisäksi saada hyvät myötäjäiset. Nähtävästi Anielka siis
miellyttää häntä -- ja on ehkä kauvan väikkynyt hänen mielessään. Ja
onko se kumma, että Anielka miellyttää!
Ja tietää, että hän odotti niinkuin odotetaan onnea ja pelastusta,
ainoaa sanaa minun suustani! Tätihän kirjoittaa, että tyttö raukka
odotteli Chwastowskia saadakseen kirjeet heti hänen käsistään.
Minut valtaa kauhu, sillä minusta tuntuu, ettei minulle voida antaa
anteeksi tekojani ja että minä, kuten muutkin minun kaltaiseni
ihmiset, ovat kadotukseen tuomitut.
Kello 10 illalla.
Päivällä minulla oli kauhea päänsärky; nyt se on ohi, mutta kivun,
unettomuuden ja levottomuuden vaikutuksesta olen tällä hetkellä
ikäänkuin jossakin hypnoottisessa tilassa. Mieleni, joka on avattu ja
käännetty vain yhteen suuntaan, joka kaikella voimallaan kokoontuu
vain yhteen kohtaan, näkee selvemmin kuin milloinkaan elämässä
miten tulee käymään. Minusta tuntuu suorastaan siltä kuin olisin
Ploszowissa, kuin kuulisin mitä Anielka sanoo Sniatynskille. Enkä
ymmärrä kuinka niin olen voinut erehtyä. Hän ei armahda minua. Se ei
ole luuloa, vaan täyttä varmuutta. Minussa tapahtuu todella tällä
hetkellä jotakin kummallista. Suuri vakavuus läpitunkee minut --
tähän asti olen ollut lapsi -- ja samalla minut valtaa sanomaton
surumielisyys. Enkö mahda sairastua. Sovimme Sniatynskin kanssa, että
hän heti sähköttäisi. Vastaiseksi ei ole tullut mitään, ja tiedänhän
minä, ettei sähkösanoma tuo minulle mitään uutta.
Kesäkuun 29 p:nä.
Sniatynskin sähkösanoma on tullut ja siinä oli:
"Kaikki turhaa -- kokoa voimasi ja lähde maailmalle."
Niin teenkin -- Anielkani!
Parisissa toukokuun 2 p:nä.
En ole kymmeneen kuukauteen kirjoittanut päiväkirjaani, vaikka jo
olin niin tottunut siihen työhön, että sitä kaipasin. Mutta minä
ajattelin: minkätähden? Minulla oli se painostava tunne, että vaikka
kirjoittaisin mietteitä, joita ei Pascalin tarvitsisi hävetä,
mietteitä syvempiä kuin valtameren syvyys ja korkeampia kuin alpit,
niin en saa muutetuksi sitä yksinkertaista tosiasiaa, että hän on
naimisissa. Ja se lamautti käteni. Joskus suuntautuu kaikki elämä
yhtä näennäisesti vähäpätöistä päämäärää kohti, ja kun se poistuu,
niin ei ihminen ymmärrä, minkätähden hän ryhtyy pienimpiinkään
tehtäviin. Sitä on omituista ja hullunkurista muistella, mutta minä
olin kauvan sellaisessa tilassa, että pukeutuessani, lähtiessäni
kaupungille tai teatteriin tai klubiin aina ensimäiseksi tunki
mieleeni kysymys: minkätähden? ja minulta kului monasti pitkä aika,
ennenkuin käsitin, että minun oli ollut tapana syödä päivällistä,
ajaa partani ja suorittaa muita samallaisia tehtäviä, ennenkuin
tunsin Anielkan. Ensi kuukausina matkustelin paljon, harhailin aina
Islantiin asti. Ruotsin järvet, Norjan vuonot ja Islannin geysirit
eivät tehneet minuun mitään välitöntä vaikutusta, koetin ainoastaan
kuvitella mitä Anielka olisi sitä tai sitä näköalaa katsellessaan
tuntenut ja miten hän olisi ilmaissut ajatuksensa -- sanalla sanoen:
katselin hänen silmillään, ajattelin hänen ajatuksillaan ja tunsin
hänen sydämellään. Ja kun vihdoin muistin, että häntä sanotaan rouva
Kromickiksi, astuin kiireen kautta rautatievaunuun tai laivaan ja
jatkoin matkaani, koska näkemäni olivat lakanneet kiinnittämästä
mieltäni. Mitä se minua liikutti, että kysymyksessä oli vain
tavallinen, naurettava draama, sellainen, jommoisen läpi tuhannet
ovat käyneet ennen minua! Kuolemankin läpi käyvät kaikki, mutta
jokaisesta kuolevasta tuntuu siltä kuin maailma luhistuisi yhdessä
hänen kanssaan. Ja itse asiassa luhistuukin.
En tiedä enkä ryhdy tutkistelemaan, oliko tunteeni ensi kuukausina
enemmän tai vähemmin pohjatonta epätoivoa. Kaikki on suhteellista.
Tiedän vain, että tuo nainen oli läpitunkenut olentoni ja että ensi
kerran ymmärsin tyhjyyden, jonka saattaa jättää hyvin rakkaan olennon
kuolema.
Vähitellen kuitenkin tavalliset tottumukset -- vaikkeivät
mitenkään erityisen mieluisat -- taasen ottivat minut haltuunsa.
Se lienee muuten aivan tavallinen ilmiö. Olen tuntenut ihmisiä,
jotka sisällisesti ovat olleet sanomattoman surullisia ja vailla
kaikkea sielun iloisuutta, mutta jotka silti ovat säilyttäneet
jonkinlaisen ulkonaisen hilpeyden vain sentähden, että he joskus
ovat olleet iloiset ja tottuneet iloisuuden muotoihin. Olisihan
minunkin esimerkiksi täytynyt joskus päästä siihen tilaan, että
olisin vaikkapa lakannut tuntemasta hammaskipua vain kuvitellessani
mimmoista kipua sellainen tauti olisi mahtanut tuottaa Anielkalle.
Sitäpaitsi minä, lyhyesti sanoen, olen kovettunut ja lääkkeekseni
keksinyt itse myrkyn. Olen joskus Farinin matkakertomuksissa lukenut,
että kafferineekerit parantavat itseään skorpionin puremasta siten,
että antavat sen purra toisen kerran samaan paikkaan. Tuollaisena
skorpionina tai vastamyrkkynä käytin itse myrkytettyyn kohtaan --
kuten ihmiset yleensäkin mahtavat tehdä -- sanoja: tehtyä ei saa
tekemättömäksi.
Tehtyä ei saa tekemättömäksi, kärsin siis -- tehtyä ei saa
tekemättömäksi, lakkaan siis kärsimästä. Siinä tunteessa, ettei
enään ole mitään neuvoa, piilee lohtu. Mieleeni tulee aina indiaani,
jonka Niagara tempasi pyörteisiinsä: alussa hän taisteli kaikella
epätoivon lisäämällä tarmollansa, mutta kun huomasi, ettei ole
mitään neuvoa, viskasi hän airon menemään, asettui veneen pohjalle
pitkäkseen ja rupesi laulamaan. Minä olen minäkin valmis laulamaan.
Niagaran pyörteillä on muuten se hyvä puoli, että ne murskaavat
ihmisen, jonka ovat riistäneet mukaansa. Mutta on sellaisiakin
koskia, jotka paiskaavat hänet hiekkaiselle, autiolle, vedettömälle
ja hedelmättömälle rannalle. Ja juuri se kohtalo on tullut minun
osakseni.
Minun elämäni pahalta hengeltä on jäänyt huomaamatta muuan seikka.
Se, että hyvin nujerrettu ja onneton ihminen välittää itsestään
paljon vähemmin kuin onnellinen ihminen. Tämän tosiasian eteen
pahanilkinen kohtalo pysähtyy jonkun verran avuttomana. Olen
sellaisessa tilassa, että jos esimerkiksi suuttunut Onnetar omassa
persoonassaan astuisi eteeni ja sanoisi: "Paha sinut periköön!" --
minä vastaisin hänelle: "Hyvä! Periköön vaan!" Ja sitä en ensinkään
sano Anielkan tähden, vaan siksi, että minä olen niin syvästi
välinpitämätön kaikesta.
Se on jonkinlainen haarniska. Se samalla varjelee ihmistä ja tekee
hänet vaaralliseksi. Selvää on, ettei sitä ihmistä säästetä, joka ei
itse säästä itseään. Eihän Jumalankaan laki käske ihmistä rakastamaan
lähimmäistään enempää kuin itseään.
Tarkoitukseni ei suinkaan ole mennä katkaisemaan kaulaa
lähimmäiseltäni. Sanojeni merkitys on aivan teoreettinen;
käytännöllisessä elämässä ei siitä ole paljonkaan haittaa, jos
välinpitämättömyys vähentää altruismia, sillä samassa määrinhän se
vähentää itsekkyyttäkin. Jos minun pitäisi nukkua lähimmäiseni kanssa
saman peitteen alla, niin en antaisi hänelle koko peitettä, mutta en
myöskään itse ottaisi sitä kokonaan. Vaaralliseksi, ehkä hyvinkin
vaaralliseksi käy tuollainen välinpitämätön ihminen vasta silloin,
kun hänen minänsä rauhaa häiritään ja hänet pakoitetaan tarmokkaaseen
toimintaan. Silloin hän saa koneen pettämättömän liikuntakyvyn ja
armottoman voiman.
Minä olen juuri saavuttanut tuollaisen koneellisen itseluottamuksen.
Jonkun aikaa ovat ihmiset kohdelleet mielipiteitäni ja toivomuksiani
paljon suuremmalla arvonannolla kuin ennen, vaikken lainkaan ole
kysynyt heidän arvonantoaan. Epäröimisen ja heikkouden ehtymättömänä
lähteenä on epäilemättä itserakkaus, turhamaisuus ja halu miellyttää
toisia. Luonnollisesti ihminen koettaessaan miellyttää ja saada
osakseen myötätuntoa on pakoitettu tuhannella tavalla tinkimään
itse totuudesta. Yllämainittu liehittely -- jollei olekkaan
minusta kokonaan hävinnyt -- on suuressa määrin vähentynyt, ja
välinpitämättömyys siitä, miellytänkö ihmisiä vai enkö, tekee
minut jossakin määrin toisten herraksi. Olen huomannut sen sekä
pitkin matkaani että nyt Parisissa. Ennen olivat monet ihmiset
valta-asemassa minuun nähden; nyt on asema muuttunut juuri sentähden,
etten minä välitä heistä.
Kaiken kaikkiaan: voisin olla tarmokas, mutten tahdo, koska
tahdon suhde haluun on aivan selvä, mutta minun tahtoni on aivan
negatiivinen. Vanhaan totuttuun tapaan haluan kuitenkin yhä vielä
selvitellä asioita. Luultavasti ihmisen elämänhalu muodostuu
olosuhteiden mukaan. Minun välinpitämättömyyteni on elämää vastaan
kiteytynyttä vihaa. Sentähden olen niin kokonaan toinen kuin Davis.
Ehdottomasti olen käynyt paljon häikäilemättömämmäksi kuin ennen
olin ja saattaisin huoleti Hamletin kanssa sanoa, että minussa on
jotakin vaarallista. Onneksi ei kukaan tule tielleni. Kaikki ovat
minulle yhtä täydellisesti vieraat ja välinpitämättömät kuin minäkin
heille. Yksin täti siellä Varsovassa rakastaa minua kuten ennenkin,
mutta arvelen, että hänenkin rakkautensa on menettänyt aktiivisen
luonteensa, ainakin sen verran, ettei minun tulevaisuudessa tarvitse
peljätä mitään naimahankkeita.
Huhtikuun 3 p:nä.
Välinpitämättömyyteni, jonka luulin olevan kuin kirkasta vettä ilman
makua ja väriä, onkin vain näennäisesti väritön. Kun katson sitä
tarkemmin, huomaan, että pinnalla uiskentelee joitakin läiskiä,
jotka vähentävät sen läpikuultavuutta. Ne ovat vastenmielisyyden
taipumukset luonteessani. Ne jäivät, kun kaikki muu minulta meni.
En rakasta ketään enkä vihaa ketään, mutta muutamat ihmiset ovat
minulle vastenmieliset. Niihin kuuluu esimerkiksi Kromicki. Ei
sentähden, että hän on vienyt minulta Anielkan, vaan sentähden,
että hänellä on tavattoman pitkät, polvien taipeesta paksut koivet,
että hän on kuin humalaseiväs ja että hänen puheensa muistuttaa
kahvimyllyn pärinää. Hän on minusta aina ollut poistyöntävä, ja jos
tuo ominaisuus nyt johtuu mieleeni, niin tapahtuu se sentähden,
että kaikki vastenmielisyyden vaistot tällä hetkellä ovat minussa
oudosti hereillä. Ajatukseni askartelevat alituisesti ihmisissä,
jotka vaikuttavat hermoihini poistyöntävästi. Jos olisi kysymys yksin
Kromickista ja Celina rouvasta, niin olisi asia vielä selitettävissä,
voisin edellyttää, että vastenmielisyyteeni yhdistyy vihaa; mutta
heidän rinnalleen kohoaa muistossani erinäisiä henkilöjä, jotka
joskus maailmassa ovat herättäneet minussa vastenmielisyyttä tai
kiukkua. En voi viedä tätä kaikkea sairauden laskuun -- olen
terveempi kuin milloinkaan -- koetan siis käsittää asian seuraavalla
tavalla: ihmiset ovat vieneet minulta rakkauden, aika kuluttanut
pois vihan. Elävänä ihmisenä täytyy minun kuitenkin tuntea -- tunnen
siis taitoni mukaan, elän siitä, mitä minulle on jäänyt. Tunnustan
samalla, ettei vaivaa liika onni sitä, joka tuntee ja elää sillä
tavalla.
Olen käynyt aivan kylmäksi ihmisiin nähden, jotka ennen olivat
minulle sympaattiset. Sniatynski esimerkiksi inhoittaa minua, sitä
tosiasiaa en millään selittelyillä voi tehdä olemattomaksi. Hän
on epäilemättä monessa suhteessa oivallinen ihminen, mutta hänkin
ihailee itseään ja käy senkautta usein -- käyttääkseni maalarinkieltä
-- maneerikoksi. Mahtaa muuten olla tavattoman harvinaista, että
ihminen huomatessaan esiintymistapansa, yksilöllisten piirteittensä
ja erikoisuuksiensa miellyttävän yleisöä, ei rakastuisi omaan
tyyppiinsä ja loppujen lopuksi rupeaisi liioittelemaan itseään.
Sniatynski tahtoo hänkin aina ja kaikkialla esiintyä Sniatynskina ja
sentähden hän käy teennäiseksi ja uhraa vaikuttavan asennon vuoksi
synnynnäisen hienoutensa. Vähät siitä raa'asta sähkösanomasta, jonka
hän lähetti minulle Krakovaan käytyään turhaan tapaamassa Anielkaa.
"Lähde maailmalle!" Aivan turhaa sanoa sitä minulle, sillä minä
kyllä olisin lähtenyt maailmalle ilman hänen neuvoaankin. Mutta sain
häneltä Kristianiaan kirjeen heti Anielkan häiden jälkeen, ja se oli
lähtevinään sydämestä, mutta oli sekin raaka ja teennäinen. Se oli
tämäntapainen: "Anielka neiti on jo rouva Kromicki -- tehtyä ei saa
tekemättömäksi -- minun käy sääli -- lähetän sinulle sydämelliset
terveiset -- ei maailma tästä mene nurin -- on tärkeämpiäkin asioita
-- hitto vie -- Norjassa mahtaa olla ihanaa -- palaa kotiin ja ryhdy
työhön -- jää hyvästi." Selostus ei ole sananmukainen, mutta tämä
oli sävynä kirjeessä. Epämiellyttävästi se minuun vaikutti, sillä
ensinnäkään en ollut pyytänyt Sniatynskia mittaamaan onnettomuuttani
kyynärämitalla; toiseksi pidin häntä viisaampana ja edellytin hänen
ymmärtävän, että sellaiset sanat kuin "tärkeämpiä asioita" voivat
tulla kysymykseen vain silloin, kun ne tarkoittavat jotakin, jota
me omistamme. Teki mieleni heti paikalla kirjoittaa hänelle, että
hän päästäisi minut vapaaksi henkisestä holhoamisestaan; tarkemmin
ajateltuani en kuitenkaan kirjoittanut -- ja luultavasti se oli
helpoin tapa ratkaista asia.
Kun kuitenkin katsahdan syvemmälle omaan itseeni, huomaan, ettei
syynä ystävyyteni katoamiseen ole ainoastaan Sniatynskin sähkösanoma
ja kirje. Suoraan sanoen en voi antaa hänelle anteeksi tekoa, josta
minun luultavasti pitäisi olla hänelle kiitollinen, nimittäin hänen
sovittamisyritystään minun ja Anielkan välillä. Itse häntä siihen
pyysin, mutta juuri sentähden että häntä pyysin, että uskoin hänelle
kohtaloni, että annoin hänen käsiinsä purteni peräsimen, että
tunnustin hänelle heikkouteni ja tein hänet ikäänkuin holhoojakseni,
ja vihdoin juuri sentähden, että nöyryytykseni ja onnettomuuteni
ensinnä ovat kulkeneet hänen käsiensä läpi -- on minun sydämeni
pohjalle painunut kauna häntä vastaan. Minä olen suuttunut itselleni,
mutta myöskin Sniatynskille siitä, että hän on ottanut osaa kaikkeen.
Tiedän että se on epäoikeutettua, mutta en voi auttaa, että
ystävyyteni on palanut loppuun niinkuin kynttilä.
Enhän muuten milloinkaan ole ollut niitä ihmisiä, joilla on
taipumusta ystävyyteen. Olen ollut läheisessä suhteessa Sniatynskiin
ehkä juuri sentähden, että kumpikin eli eri haaralla Europpaa.
Muita ystäviä minulla ei ole ollut. Kuulun yksineläjien luokkaan.
Muistelen joskus olleeni siitä ylpeä, koska pidin sitä voiman
merkkinä. Eläinkunnassa esimerkiksi kokoontuvat heikot laumoihin ja
ne, joille luonto on antanut väkevät kynnet ja hampaat, kulkevat
yksin, koska ne eivät kaipaa seuraa. Tämän säännön voi kuitenkin vain
poikkeustapauksissa sovittaa ihmisiin. Kykenemättömyys ystävystymään
tietää ihmisessä useimmiten sydämen kuivettumista eikä voimaa. Minua
oli lisäksi vaivannut tavaton arkuus ja herkkyys. Sydämeni on ollut
kuin mimosa, joka sulkeutuu niin pian kuin siihen kosketaan. Toinen
asia on, etten milloinkaan ole solminut ystävyyttä naisen kanssa.
Olen halunnut ystävystyä ainoastaan sellaisten henkilöiden kanssa,
joilta saatoin toivoa jotakin. Sentähden ei ole voinutkaan syntyä
todellista ystävyyttä. Olen usein näytellyt samaa osaa kuin kettu,
joka tekeytyy kuolleeksi nukuttaakseen variksien valppautta, jotta
se sitä helpommin voisi siepata jonkun niistä suuhunsa. Uskon kyllä
ystävyyteen miehen ja naisen välillä. Enhän ole mikään tyhmyri, joka
mittaa maailmaa ainoastaan oman kyynäräkeppinsä mukaan, enkä liioin
konna, joka katsoo kaikkea nurjin mielin, vaan omatkin kokemukseni
ovat osoittaneet tällaisen ystävyyden täysin mahdolliseksi. Niin
pian nimittäin kuin on olemassa tunteita ja suhteita sellaisia kuin
veljen ja sisaren väliset, niin ne voivat saada sijaa vieraissakin
ihmisissä, jotka tuntevat olevansa kuin veli ja sisar. Lisään vielä,
että taipumusta tämäntapaisiin tunteihin osoittavat valiosielut,
ihmiset, joissa ilmenee synnynnäinen veto platonisiin nautintoihin,
runoilijasielut, taiteilijat, filosofit ja yleensä ihmiset, jotka
menevät ohi tavallisten räätälimittojen. Ehkäpä siitä syystä ei
minussa ole ollut runoilijan eikä taiteilijan tai yleensä kuuluisan
henkilön ainesta -- sen pahempi. Joka tapauksessa luultavasti ei ole
ollut, koska olen jäänyt pelkäksi Leon Ploszowskiksi.
Minulla oli aikoinaan se tunne, että jos Anielkasta tulisi vaimoni,
niin ei hän olisi ainoastaan vaimoni ja rakastajattareni, vaan
myöskin ystäväni. Paras kuitenkin olla niitä ajattelematta. Ne
ajatukset ahdistavat minua muutenkin liian usein, ja minä uskon,
etten tyynny ennenkuin kerta kaikkiaan saan ne karkoitetuiksi.
Huhtikuun 4 p:nä.
Tapaan täällä usein rouva Davisin, jopa käyn hänen luonaankin. Me
emme pidä toisistamme, me halveksimme jonkun verran toisiamme,
menneisyyden yllä on paksu tuhkakerros -- muuten vallitsee välillämme
tavallinen toverisuhde. Hän on yhä vielä liian kaunis kuuluakseen
henkilöiden lukuun, jotka ovat minulle vastenmieliset -- rakastaa
en häntä voi, vihata en viitsi. Hän käsitti tämän kaiken heti
paikalla ja suhtautui sen mukaan. Jonkun verran itseluottamukseni
ja itsenäisyyteni loukkaa häntä, mutta juuri sentähden hän kohtelee
minua huomaavaisuudella. Ihmeteltävän helposti nainen muuten pääsee
hyvin läheisestä suhteesta takaisin aikaisempaan, tavalliseen
tuttavuuteen. Me emme Lauran kanssa käyttäydy ainoastaan ihmisten
läsnäollessa ikäänkuin ei välillämme koskaan olisi ollut mitään,
vaan me olemme sillä lailla kun satumme jäämään kahdenkin. Se ei
maksa hänelle vähintäkään vaivaa; hänen ei tarvitse pakoittaa itseään
mihinkään: hän on kohtelias, säilyttää tarpeellisen määrän viileyttä
ja rakastettavuutta, ja hänen mielialansa vaikuttaa minuun siinä
määrin, ettei edes päähäni pälkähdä esimerkiksi sinutella häntä.
Hänen napolilainen serkkunsa Maleschi, joka alussa, kun minut näki,
niin uhkaavasti mulkoili silmillään, että katsoin velvollisuudekseni
kysyä minkätähden hän rasittaa niitä, on rauhoittunut huomatessaan,
että suhteemme kehittyy varsin tasaiseksi, ja on ruvennut
ystäväkseni. Hänellä on jo täällä ollut kaksintaistelu Lauran
tähden ja siitä hän, huolimatta pelkurinimestä, joka hänelle on
annettu Italiassa, suoriutui varsin kunnioitettavasta. Davis
raukka vaipui jo muutama kuukausi sitte Nirvanaan -- ja minä
arvelen, että Laura suruvuoden päätyttyä menee naimisiin Maleschin
kanssa. Siitä tulee maailman kaunein pari. Tuolla italialaisella
on pää ja vartalo kuin Antinouksella, kullaltahohtava kasvonväri,
hiukset mustat kuin korpin sulka ja silmät Välimeren karvaiset.
Mahdollista, että Laura rakastaa häntä, mutta joistakin minulle
tuntemattomista syistä hän silloin tällöin osoittaa hänelle mitä
loukkaavinta ylenkatsetta. Muutamia kertoja hän minun läsnäollessani
on käyttäytynyt häntä kohtaan niin sopimattomasti, etten ikinä olisi
uskonut hänen esteettisen luonteensa sallivan sellaisia purkauksia.
Nähtävästi hänessä Aspasian rinnalla asuu Xantippa. Olen monasti
huomannut, että kaunis nainen, jolla kauneutensa ohella ei ole
sielunlahjoja ja jota ihmiset pitävät tähtenä, usein on muutakin
kuin tähti -- hän saattaa nimittäin kokoonpanoltaan olla yhtaikaa:
ympäristölleen _Suuri kauris_ ja miehelleen _Risti_. Varma on,
että Laura Davisille oli risti ja nyt on Maleschille Suuri kauris.
Ehkäpä hän olisi risti minullekin, jollei hän Parisin maailmassa
liikkuisi hiukan outona ja jollei hän olisi huomannut, että on
parempi pitää minua liittolaisena kuin vihamiehenä. Kummallista, että
hänellä Parisissa on vähemmin menestystä kuin Italiassa tai yleensä
Välimeren rantamailla. Hän on yksinkertaisesti liian kaunis ja liian
klassillinen Parisille, jossa maku on jonkun verran sairaalloinen,
kuten kirjallisuudesta ja taiteesta tiedämme, ja jossa omituinen
rumuus voimakkaammin ärsyttää turtuneita hermoja kuin yksinkertainen
kauneus. Jokainen saattaa helposti huomata, että puolimaailman
kuuluisimmat tähdet paremmin ovat rumia kuin kauniita. Lauran
suhteellisesti vähäiseen menestykseen Seine-kaupungissa vaikuttaa
lisäksi se, että hänen, vaikkapa harvinainenkin, älynsä on liian
suoraviivainen täkäläisissä olosuhteissa ja varsinkin liian vähän
joustava. Täällä on paljon vakavia ja vapaasti ajattelevia ihmisiä,
mutta seuraelämässä on suosikkina äly, se äly joka kimmahtaa asioiden
kimppuun niinkuin apina kimmahtaa hännästään kiinni puun oksaan ja
siinä heittää kuperkeikkoja. Jota kummallisempia, äkkinäisempiä ja
odottamattomampia kuperkeikat ovat, sitä varmempi on menestys. Laura
tajuaa tämän ja samalla hän tuntee, että tuollaiset temput hänelle
ovat yhtä mahdottomat kuin nuoralla-tanssiminen. Hän pitää minua
harjaantuneempana älyn voimistelussa ja tarvitsee minua sentähden.
Lisätäkseen salonkinsa viehätysvoimaa on hän tehnyt musiikin sen
keskipisteeksi. Itse hän laulaa kuin sireeni ja vetää siten todella
puoleensa ihmisiä. Usein näen hänen luonaan muunmuassa Klara
Hilstin, nuoren, muhkean saksalaisneidin, jonka tavatonta kokoa
muuan täkäläinen maalari kuvasi sanoilla: "C'est beau, mais c'est
deux fois grandeur naturelle!" Hän on, huolimatta saksalaisesta
syntyperästään, viime aikoina saavuttanut täällä suurta menestystä.
Minä nähtävästi kuulun vanhaan kouluun, sillä en käsitä nykyistä,
voimiin -- nimittäin soittokoneen kielien takomiseen -- perustuvaa
soittoa. Kun viime kerran kuuntelin neiti Hilstiä Lauran luona,
mietin mielessäni, että jos soittokone olisi mies, joka on vietellyt
neiti Hilstin sisaren, niin ei hän voisi hurjemmin ajaa häneen
raivoaan. Hän esiintyy myöskin filharmonisen orkesterin konserteissa.
Hänen sävellyksensä ovat saavuttaneet suurta tunnustusta täkäläisessä
musiikkimaailmassa; niitä pidetään syvällisinä, luultavasti siitä
syystä, että ihminen kuullessaan ne kymmenennen kerran miettii:
"ehkäpä minä yhdennellätoista kerralla ymmärrän jotakin". Myönnän,
että nämä huomautukseni ovat ilkeät, jopa uskalletutkin, kun en
ensinkään ole tuntija. Tekee kuitenkin mieleni kysyä: onko musiikki,
jota ei käsitä vähemmällä kuin että on konservatorion professori,
musiikki, johon ei ole pääsyä -- maallikosta puhumattakaan --
kehittyneillä eikä edes musikaalisesti sivistyneillä ihmisillä --
sitä, mitä sen tulee olla? Pelkään, että jos säveltäjämme kulkevat
tätä tietä, he aikaa voittaen tulevat muodostamaan jonkinlaisen
egyptiläisten pappien luokan, joka vaalii tietoa ja kauneutta
ainoastaan itseään varten.