varma on, että aina on ollut ääretön ero sen ja kaikkien niiden
muiden tunteiden välillä, jotka tähän asti ovat liitäneet läpi
sydämeni. Ajattelen häntä aamusta iltaan; hänestä on tullut minulle
ikäänkuin yksityisasia, tunnen olevani vastuunalainen hänestä itseni
edessä. Sellaista ei minulla milloinkaan ennen ole ollut. Entiset
suhteet solmittiin, kestivät aikansa ja purettiin. Ne jättivät
jonkun verran kaipausta, joskus miellyttävän, joskus vastenmielisen
muiston, mutta milloinkaan eivät ne tällä tavalla ottaneet
valtoihinsa koko sisäistä olentoani. Tällaisten tyhjäntoimittajien
ja maailmanmiesten elämässä -- jommoisia me kaikki olemme, me jotka
emme pyri mihinkään päämääriin, emme palvele mitään ihanteita emmekä
ole pakoitetut tekemään työtä elääksemme -- ei nainen milloinkaan
jätä näyttämöä: alituiseen me katselemme hänen mutkiinsa, hääräämme
hänen ympärillään ja tulemme häntä niin hiton likelle, että hän
lopulta kuuluu jokapäiväisen elämämme synteihin. Kun me käymme
valloittamaan naista, tuottaa se meille niin vähän tunnonvaivoja,
että vähemmin tunnonvaivoja voi olla ainoastaan naisella, kun
hän hyökkää meidän kimppuumme. Kaikesta herkkäluontoisuudestani
huolimatta kuulun minäkin niihin omiintuntoihin, jotka siinä
suhteessa ovat aivan turtuneet. On sattunut tapauksia, jolloin olen
sanonut itselleni: "Olisipa nyt erinomainen tilaisuus pateettiseen
itsesoimailuun!" mutta olen aina lopuksi tyytynyt kohauttamaan
olkapäitäni ja ajattelemaan hauskempia asioita. Tällä kertaa ei se
käy ensinkään. Joskus askartelee ajatukseni aivan toisaalla; äkkiä
tunnen, ettei kaikki ole kuten olla pitää: minut valtaa levottomuus,
kauhu, ikäänkuin olisin unohtanut jotakin tavattoman tärkeää,
jättänyt tekemättä jotakin -- ja seuraavassa hetkessä huomaan, että
Anielka-ajatus taasen astuu esiin kaikista verhoistaan, vangitakseen
minut kokonaan. Se kolisee minussa yöt päivät kuten piironginlaatikon
messinkirengas Mickiewiczin runossa. Minä koetan kohauttaa
olkapäitäni, vähentää sen vaikutusta, nauraen ajaa sitä menemään,
mutta skeptillisyyteni ja ironiani eivät riitä, tai oikeammin
sanoen: riittävät sen hetken, jonka kestävät, mutta samassa kierrän
taasen kirottua kehää. Se ei ole suorastaan tuskaa eikä omantunnon
soimausta, vaan se on mieluummin ajatusten paikallaanpolkemista ja
samalla levotonta uteliaisuutta tietämään, miten tulee käymään,
ikäänkuin elämäni riippuisi tuosta tulevasta.
Jollen olisi niin taitava itse-erittelyssä, tekisin sen
johtopäätöksen, että tässä on kysymyksessä suuri, harvinainen
tunne, mutta minä vainuan, että mietteisiini ja levottomuuteeni
sekaantuu jotakin muutakin kuin halu tulevaisuudessa omistaa Anielka.
Epäilemättä on hän tehnyt minuun syvän ja voimakkaan vaikutuksen.
Sniatynski on kuitenkin varsin oikeassa vakuuttaessaan, että jos
rakastaisin häntä niinkuin hän, Sniatynski, esimerkiksi rakastaa
vaimoaan, niin ennenkaikkea haluaisin omistaa hänet. Minussa taas
-- ja tässä asiassa en erehdy -- on pelko hänen kadottamisestaan
suurempi kuin halu omistaa hänet. Ehkei jokainen saata nähdä mikä
tavattoman suuri ero on näiden asiain välillä. Minä olen kun
olenkin vakuutettu siitä, että jollei Kromickia olisi, jollei
Anielkan menettäminen uhkaisi, niin en tuntisi tätä pelkoa enkä tätä
levottomuutta. Tämä pelko ikäänkuin päästelee hämääntyneitä lankojani
ja näyttää minulle, etten rakasta Anielkaa niin paljon kuin tunnen,
että voisin häntä rakastaa, ja onnen väläykset, jotka samalla näen,
elämäni onnen ainoat mahdollisuudet, tekevät minut sanomattoman
surulliseksi, ja kauhu valtaa minut tyhjyyden edessä, joka uhkaa, jos
Anielka poistuu tieltäni.
Olen huomannut, että suurimmat pessimistit, kun heiltä uhataan viedä
jotakin, pyristelevät käsin ja jaloin ja parkuvat yhtä pahasti kuin
ikinä suurimmat optimistit. Minä olen juuri siinä tilassa. Tosin en
paru, mutta minut käsittää kauhu, kun ajattelen, että ehkä parin
päivän perästä en tiedä mitä minulla on tekemistä maailmassa.
Kesäkuun 16 p:nä.
Sain sattumalta hiukan tietoja Laurasta; asianajajani kautta, joka
hoitaa myöskin Davisien asioita. Davis on jo houruinhoitolassa,
rouva Interlakenissa Jungfraun juurella. Varmaan hän nousee vuoren
huipulle. Saatan kuvitella kuinka hän verhoutuu alppeihin, niiden
lumiin, sumuihin, auringonlaskuihin, kuinka hän soutelee järviä,
seisoo kuilujen partaalla. Lausuin asianajajalle osanottoni Davisin
perhettä, sekä herraa että rouvaa kohtaan, rouva kun niin nuorena on
jäänyt yksin oman onnensa nojaan. Vanha lakimies rauhoitti minua,
kertoen, että napolilainen herra Maleschi, rouva Davisin sukulainen,
juuri oli saapunut Sveitsiin. Tiedän, tiedän! Italialainen, kaunis
kuin Antinous, mutta pelaaja ja pelkuri, jos puheet pitävät
paikkansa. En taitanut aikoinani syyttä sanoa Lauraa Pisan kaltevaksi
torniksi.
Todella ensi kerran tunsin, muistellessani naista, jota tosin en
rakastanut, mutta jota olin rakastavinani, inhoa. Olen Lauralle
kiittämätön ja epähieno. Oikein hävettää. Mistä syystä minä kannan
kaunaa häntä vastaan ja olen hänelle leppymätön? Siitä syystä, kuten
jo olen sanonut, että ystävyytemme alusta asti, jollei suorastaan
hänen vaikutuksestaan, niin kuitenkin läheisen suhteemme takia,
alennuin tuhansiin rumiin ja huonoihin tekoihin, jommoisiin en
muuten ikimaailmassa ole tehnyt itseäni syypääksi. En kunnioittanut
suruani, en Davisin heikkoutta ja avuttomuutta, vaivuin laiskuuteen,
tahrin itseni, lähetin tuon onnettoman kirjeen... Se on kaikki minun
syytäni! Mutta kun sokea kompastuu kiveen tiellä, niin hän aina
kiroaa kiveä, vaikka sokeus oli syynä hänen lankeamiseensa.
Kesäkuun 17 p:nä.
Olen tänään vienyt rahaa Lukomskille, antanut asianajajalleni
avoimen valtakirjani, matkatavarani ovat kunnossa, ja olen valmis
minä hetkenä hyvänsä lähtemään matkaan. Rooma alkaakin käydä
sietämättömäksi.
Kesäkuun 18 p:nä.
Tädin vastauksen pitäisi jo olla täällä. Työntäen luotani pahimmat
olettamukset koetan arvata mitä tädillä on minulle sanomista. En
enään tiedä kuinka moneen kertaan olen katunut etten kirjoittanut
hänelle selvemmin. Kirjoitin kuitenkin, että ehkä tulisin Ploszowiin,
jos tietäisin, etten häiritse tädin vieraita, ja lähetin samalla
sydämelliset terveiset äidille ja tyttärelle. Huomautin myöskin,
että viime päivinä Peglissä olin sairas ja niin hermostunut, etten
tietänyt mitä tein. Saatuani kirjeen valmiiksi luin sen ja tuntui se
minusta hyvin järkevältä, mutta nyt se minusta on kaiken typeryyden
huippu. Itserakkaus ei sallinut minun selvästi ja ratkaisevasti
peruuttaa mitä kirjoitin Peglistä. Luotin siihen, että täti käyttää
hyväkseen ensi tilaisuutta pannakseen asiat järjestykseen, ja sitte
minä saavun kuin mikäkin armon ruhtinas. Kurja on ihmisluonto.
Minulla ei ole muuta neuvoa kuin kourin kynsin riippua kiinni siinä
toivossa, että tädin täytyy käsittää millä kannalla asiani ovat.
Nyt kun levottomuuteni hetki hetkeltä kasvaa, tunnen, etten
ainoastaan voisi rakastaa Anielkaa äärettömästi, vaan yleensä olla
paljon parempi ihminen kuin olen ollut. Minkä vuoksi minä sitte
käyttäydyn ikäänkuin ei minussa olisi muuta kuin itsekkyyttä ja
ärtyisiä hermoja! Mutta jollei ole mitään muuta, niin minkätähden
ei itse-erittelyni empimättä paljasta minulle asiain tilaa?
Minä uskallan tehdä johtopäätökset loppuun asti enkä koskaan
peitä itseltäni totuutta, mutta viime olettamuksen aina hylkään.
Minkätähden? Sentähden, että ehdottomasti tiedän olevani parempi
kuin tekoni. Ne johtuvat jostakin elämisen-taidon puutteestapa
siihen on syynä osaksi rotu, osaksi sairas vuosisata, jonka lapsi
olen -- juuri siitä johtuu itse-erittelemiseni, joka ei milloinkaan
ole sallinut minun tarttua ihmisluontoni ensimäiseen alkuperäiseen
nykäisyyn, vaan joka on tehnyt, että arvostelen kaikkea, kunnes
sieluni on aivan loppuun väsynyt. Lapsena huvittelin latomalla
rahoja päällekkäin, kunnes patsas kallistui omasta painostaan ja
muuttui muodottomaksi läjäksi. Nyt ladon samalla tavalla ajatuksia ja
aikomuksia päällekkäin, kunnes ne hajoavat kaaokseksi. Sentähden on
paljon helpompaa tehdä negatiivista kuin aktiivista työtä; hävittää
eikä rakentaa. Varmaan monet lahjakkaat ihmiset potevat juuri tätä
tautia. Kaiken ja oman itsemme arvosteleminen on polttanut poroksi
voimamme, meiltä puuttuu pohjaa, lähtökohtia, uskoa elämään. Kas
sentähden esimerkiksi minä en niin paljon halua omistaa Anielkaa kuin
pelkään häntä kadottaa.
Mutta puhuessani vuosisadan taudista en tahdo rajoittua puhumaan
yksin itsestäni. Sattuu varsin usein, että joku meistä kulkutaudin
raivotessa joutuu vuoteen omaksi -- mutta nyt on kritiikki
kulkutautina, joka raivoaa koko maailmassa. Siitä syystä aivan
yksinkertaisesti katot, joiden suojassa ihmiset ovat asuneet, nyt
romahtavat heidän päälleen. Uskonto, jonka pelkkä nimi jo tietää
kokoavaa voimaa, hajoaa. Uskovaisissakin on usko käynyt levottomaksi.
Suojasta, jota me nimitämme isänmaaksi, alkaa vuotaa sosiaalisia
virtauksia. Ainoa ihanne, jonka edessä häikäilemättöminkin skeptikko
vielä paljastaa päänsä, on -- kansa. Mutta senkin kuvapatsaan
jalustalle alkavat jo jotkut riiviöt piirrellä enemmän tai vähemmin
kyynillisiä sukkeluuksia -- ja, mikä on omiaan vieläkin enemmän
hämmästyttämään: ensimäiset epäilyksen sumut kohoavat niissä päissä,
joiden pitäisi luonnon järjestyksen mukaan kumartua syvimmälle.
Lopuksi saapuu jokin älykäs skeptikko, toinen Heine, lyö epäjumalaa
poskelle ja sylkee sitä silmille -- kuten aikoinaan teki Aristofanes
-- mutta ei sylje sitä vanhojen ihanteiden, vaan ajatuksen vapauden
ja epäilyksen vapauden nimessä -- ja mitä sitte seuraa -- en tiedä.
Luultavasti piru kirjoittaa sonetteja jälellejääneelle tyhjälle
jättiläispinnalle.
Onko tähän mitään apua? Ennen kaikkea: mitä se minuun kuuluu? Minun
asiani ei ole tahtoa. Siihen olen ihan liian hyvin kasvatettu
aikakauden lapsi. Jos kuitenkin kaikkien ajatusten, tekojen ja
tapahtumien tarkoitus on lisätä onnen summaa, niin rohkenen omasta
puolestani tehdä erään kysymyksen, kuitenkin sivumennen huomauttaen,
etten ota lähtökohdaksi aineellista puolta asiassa, vaan sisällisen
rauhan, joka voi puuttua minulta yhtä hyvin kuin keneltä muulta
tahansa: isoisäni oli onnellisempi kuin isäni, isäni onnellisempi
kuin minä, ja poikani, jos minulla tulee olemaan sellainen, tulee
olemaan kaikin puolin surkuteltava raukka.
Firenzessä kesäkuun 20 p:nä.
Korttilinna on romahtanut. Olen saanut tädin kirjeen. Anielka menee
naimisiin Kromickin kanssa, ja häät vietetään muutaman viikon
perästä. Hän on itse tahtonut, että kaikki kävisi niin pian. Saatuani
tämän tiedon istuuduin rautatievaunuun ja aioin lähteä Ploszowiin,
vaikka samalla kaiken aikaa tunsin, että matkani on hullutusta ja
ettei siitä voi olla mitään hyötyä. Sentähden olen Firenzessä. Minua
repi ja raastoi, mutta minä sain kootuksi viimeiset jäännökset
tietoisuuttani ja järkeäni ja jäin tänne.
Firenzessä kesäkuun 22 p:nä.
Yhtaikaa kuin sain tädin kirjeen, tuli kihlailmoitus, jonka
päällekirjoitus oli naisen käsialaa. Se ei ollut Anielkan eikä hänen
äitinsä kirjoittama. Luultavasti se on rouva Sniatynskin häijyyttä ja
keksintöä. Muuten on kaikki minulle yhdentekevää. Olen saanut iskun
päähäni ja mennyt tainnoksiin. Huomaan että minua enemmän pyörryttää
kuin minuun koskee. En tiedä miten myöhemmin käynee. Sanotaan ettei
kuulakaan heti tunnu ruumiissa. En kuitenkaan vastaiseksi ole
ampunut itseäni enkä tullut hulluksi. Katselen Lungarnoa, Arnoa,
panisinpa vaikka pasianssia, jos osaisin, sanalla sanoen:
voin erinomaisesti... Onhan se tuttu tarina, että huolimatta
sydämellisestä ystävyydestä koirat syövät jäniksen... Täti piti
tietysti kristityn velvollisuutenaan kertoa Anielkalle mitä
kirjoitin Peglistä.
Firenzessä kesäkuun 23 p:nä.
Heti aamulla kun herään, pitää minun ruveta toistelemaan itselleni,
että Anielka menee Kromickille -- sama hyvä, hellä Anielka, joka
ei mennyt nukkumaan, vaan odotti minua palaavaksi Varsovasta
Ploszowiin, joka katsoi minua silmiin, kuunteli sanojani ja lausui
joka katseellaan, että hän on minun omani. Ja hänestä tulee nyt
rouva Kromicki, eikä siinä kyllä, vaan viikko häiden jälkeen ei
hänen päähänsä enään mahdu, kuinka hän saattoi hetkeäkään epäillä
valitsisiko Ploszowskin vai sellaisen Jupiterin kuin Kromicki.
Maailmassa tapahtuu kummia asioita ja niin kauhistuttavan
peruuttamattomia, että ihmiseltä menee viimeinenkin viheliäinen
elämänhalun jäännös. Tietysti Celina rouva ja rouva Sniatynski
nyt pitävät Kromickin puolta ja tahallaan kehuvat häntä minun
kustannuksellani. Jättäisivät jo Anielkan rauhaan! Että täti
kuitenkin on sallinut tämän kaiken tapahtua! Vähät minusta, mutta
näkeehän ja tietäähän täti, ettei Anielka voi tulla onnelliseksi.
Sanoohan hän itse, että Anielka menee Kromickille epätoivosta.
Tässä koko pitkä, kirottu kirje:
"Kiitos viime kirjeestäsi, varsinkin kun edellinen kirjeesi Peglistä
oli sekä jyrkkä että armoton. Vaikea minun on ollut käsittää, ettet
sinä voinut suoda tytölle edes hiukkaa ystävällisyyttä tai sääliä.
Enhän minä, rakas poikaseni, tahtonut enkä pyytänyt, että sinä heti
pyytäisit Anielkaa omaksesi, pyysin vain, että kirjoittaisit hänelle
jonkun hyvän sanan, vaikkapa minun kirjeessäni. Ja saat uskoa, että
ne olisivat riittäneet, sillä hän on rakastanut sinua niinkuin vain
hän voi rakastaa. Ymmärrät asemani: mitä saatoin tehdä kirjeesi
saatuani? Saattoiko omatunto sallia minun vielä pitää Anielkaa
harhaluulossa ja levottomuudessa, joka selvästi myrkytti hänen
terveyttään? Chwastowski lähettää aina aamulla vartavasten noutamaan
postia Varsovasta ja tuo sen mukaansa, kun hän tulee aamiaiselle.
Anielka tiesi että sinulta on tullut kirje, sillä tyttö raukan on
ollut tapana kyttäellä Chwastowskin tuloa muka asettaakseen minulle
tulleet kirjeet lautaselleni, mutta itse asiassa nähdäkseen, eikö
sinulta ole mitään. Nyt hän näki, että oli kirje. Huomasin jo, että
hänen kaataessaan teetä lusikat kilisivät hänen käsissään. Minut
valtasi paha aavistus. Ajattelin jo, että olisi parasta jättää
lukeminen kunnes pääsisin huoneeseeni, mutta samalla olin levoton
terveydestäsi enkä voinut hillitä itseäni. Jumala tietää, kuinka
vaikeaa minun oli teeskennellä tyyneyttä, varsinkin kun tunsin
Anielkan silmien kuin liimattuina seuraavan kasvojani. Pelastuin
jotenkuten; sanoin ainoastaan: 'Leon on yhä alakuloinen. Jumalan
kiitos kuitenkin terveenä ja lähettää teille kaikille terveisiä.'
Anielka koetti kysyä tavallisella äänellään: 'Vieläkö hän kauvan
viipyy Italiassa?' Näin miten paljon tuohon kysymykseen sisältyi enkä
uskaltanut sanoa totuutta, varsinkin kun Chwastowski ja palvelijat
olivat läsnä. Sanoin siis: 'Ei; hän taitaa pian tulla tänne.'
Olisitpa nähnyt mikä tuli hänessä syttyi, mitenkä hän ilostui ja
miten hänen täytyi hillitä itseään jottei purskahtaisi itkuun.
Onnetonta! Minun tekee vieläkin mieli purskahtaa itkuun, kun sitä
muistan. Et käsitä miten kärsin, kun vihdoin pääsin yksinäisyyteen.
Mutta olithan sinä selvästi kirjoittanut: 'Toivotan onnea neiti
Anielkalle ja herra Kromickille' -- ja täytyihän minun, omantuntoni
nimessä, avata tytön silmät. Minun ei tarvinnut kutsua häntä, sillä
hän tuli itse. Silloin sanoin hänelle: 'Anielka kulta, minä tiedän,
että sinä olet viisas ja hyvä tyttö, joka aina taivut Jumalan tahdon
alle. Meidän täytyy puhua suoraan. Tiedän, lapseni, että sinun ja
Leonin välillä oli alkua kiintymiseen ja vakuutan sinulle, että mitä
hartaimmin toivoin siitä jotakin tulevan. Mutta nähtävästi se ei
ollut Jumalan tahto. Jos siinä suhteessa olet rakentanut joitakin
ilmalinnoja, niin anna niiden kaatua!' Rupesin hyväilemään häntä,
sillä hän kalpeni paperin karvaiseksi. Pelkäsin hänen pyörtyvän,
mutta onneksi toki ei käynyt niin. Hän vain vaipui maahan polviani
vastaan ja kysyi kysymistään: 'Mitä hän käski sanoa minulle, täti?
Mitä hän käski sanoa minulle?' Koetin vastustaa, en olisi tahtonut
lausua sanojasi -- mutta mieleeni johtui, että hänelle on parempi
tietää koko totuus, ja vihdoin sanoin hänelle, että toivotat onnea
hänelle ja Kromickille. Silloin hän nousi ja lausui hetkisen perästä,
aivan muuttuneella äänellä: 'Täti sanoo hänelle paljon kiitoksia.'
Sitte hän paikalla läksi huoneesta. Pelkään sinun pahoittelevan, että
niin suoraan ja peittelemättä ilmoitin sanasi; mutta koska sinä kerta
kaikkiaan et välitä Anielkasta, oli paras selvästi sanoa se hänelle.
Jota selvemmin hän tuntee, että olet kohdellut häntä pahasti, sitä
nopeammin hän unohtaa sinut. Ja jos se sinusta tuntuukin ikävältä,
niin muista miten paljon, ei yksin ikävyyksiä, vaan kärsimyksiä
meillä on ollut kaikilla kolmella ja varsinkin Anielkalla. Hänellä
on niin paljon itsehillitsemiskykyä, etten todellakaan olisi
uskonut. Kaiken päivää kulki hän silmät kuivina eikä näyttänyt
mitään äidilleen, jonka terveydestä hän on kovin huolissaan. Hän
pysytteli vain tavallista hellempänä hänen luonaan ja samaten minun
turvissani. Se liikutti minua niin, että olin itkemäisilläni. Herra
Sniatynski, joka tuli samana päivänä, ei huomannut Anielkasta
mitään. Kerroin hänelle sitte asian, sillä onhan hän ystäväsi. Se
koski häneen kauheasti, ja hän rupesi niin sättimään sinua, että
lopulta jo suutuin häneen. Herra ties mitä kaikkia hän sanoikaan --
tiedäthän sinä mimmoinen hän on. Sinä joka et rakasta Anielkaa, et
kykene arvioimaan miten onnelliseksi olisit tullut hänen kanssaan.
Pahasti kuitenkin teit, poikaseni, kun pidit häntä siinä luulossa,
että rakastat häntä. Meistä kaikista, ei yksin hänestä, tuntui siltä,
mutta se oli paha, sillä ensinnäkin hän on kärsinyt niin paljon,
että yksin Jumala tietää hänen kärsimystensä määrän, ja toiseksi se
oli syynä siihen, että hän heti suostui Kromickin tarjoukseen. Minä
ymmärrän täydelleen, että hän teki sen epätoivoissaan. Nähtävästi
he äidin kanssa olivat keskustelleet ja tehneet jonkun päätöksen.
Kromicki saapui päivää kirjeesi jälkeen. Hän otti hänet paikalla
vastaan aivan toisella tavalla kuin ennen, ja viikkoa myöhemmin hän
kosi ja sai myöntävän vastauksen. Herra Sniatynski kuuli sen vasta
pari päivää sitte. Hän oli repimäisillään hiukset päästään, ja miten
vaikea minun tilani alunpitäen on ollut, sitä en koeta sinulle
kuvatakaan.
"En koskaan eläissäni ole ollut sinulle niin suuttunut, ja vasta
toinen kirjeesi lauhdutti hiukan raivoani, vaikka se samalla
lopullisesti vakuutti minulle, ettei tuulentuvistani tule mitään.
Tunnustan sinulle nimittäin, että ensimäisen kirjeesi jälkeen, ja
ennenkuin Kromicki oli tehnyt naimatarjouksensa, päähäni pälkähti:
'Olkoon Jumala meille armollinen ja kääntäköön hänen sydämensä!
Leon on vihapäissään kirjoittanut niin!' Mutta kun sitte jo lähetit
Anielkalle muutamia hyviä sanoja etkä kuitenkaan peruuttanut mitään
ensimäisen kirjeesi sisällöstä, niin tunsin, ettei enään ollut
toivomisen sijaa. Anielkan häät ovat heinäkuun 25 p:nä, ja saat heti
kuulla minkätähden pidämme niin kiirettä. Celina on todella hyvin
raihnas, hän uskoo loppunsa olevan likellä eikä tahdo että suruvuosi
matkaansaattaisi pitkää kihlausta. Hän tahtoo ennen kuolemaansa
nähdä lapsensa miehen turvissa. Kromickilla on kiire, koska tärkeät
asiat kutsuvat häntä Itään. Anielka puolestaan tahtoo niin pian
kuin suinkin tyhjentää katkeran kalkin. Oi poikaseni, minkätähden
näin piti käydä, ja minkätähden sen lapsukaisen piti tulla näin
onnettomaksi?
"En ikipäivinä sallisi hänen mennä Kromickille, mutta kuinka saatan
enään sanoa mitään, minä joka Anielkaan nähden olen niin syyllinen?
Minun teki mieleni naittaa sinut enkä ajatellut mitä seurauksia siitä
voisi olla Anielkalle. Syy on minun, mutta saankin nyt kärsiä ja
rukoilen joka päivä lapsukaisen puolesta.
"Häiden jälkeen he matkustavat Volyniaan. Celina jää minun luokseni
Varsovaan. Hän on puhunut Odessasta, mutta sinne en millään päästä
häntä. Sinä tiedät, rakkaani, mikä ilo minulle on nähdä sinut. Mutta
nyt pyydän, ettet tule Ploszowiin. Tee se Anielkan tähden. Jos
tahdot, niin minä paikalla tulen sinun luoksesi. Anielkaa täytyy nyt
säästää."
Minkätähden minä pettäisin itseäni!? Joka kerta kun luen kirjeen,
tekisi mieleni iskeä pääni seinään -- mutta ei enään vihasta eikä
mustasukkaisuudesta, vaan surusta.
Kesäkuun 29 p:nä.
Mahdotonta minun on ollut istua kädet ristissä ja pitää kaikkea
toivoa turhana. Tämä avioliitto olisi luonnottomuus. Tänään
torstaina lähetin Sniatynskille sähkösanoman, jossa pyysin häntä
kaikkien pyhien nimessä sunnuntaina tulemaan Krakovaan. Itse
lähden sinne huomenna. Pyysin ettei hän kertoisi kenellekään
sähkösanomasta. Vaadin häntä, tai oikeammin sanoen: rukoilen häntä
puhumaan puolestani Anielkalle. Uskon hänen vaikutukseensa. Anielka
kunnioittaa häntä ja pitää hänestä tavattomasti! Tämä ei kävisi
tädiltä, me miehet ymmärrämme toisiamme paremmin. Psykologina
Sniatynski näkee paremmin päästä päähän koko sen kirotun psyykillisen
prosessin, jonka viime aikoina olen läpikäynyt. Hänelle voin
niinikään kertoa Laurasta -- jos hänestä mainitsisinkaan tädille,
niin täti vain siunailisi. Ensin aioin kirjoittaa Anielkalle
itselleen, mutta kirjeeni herättäisi vain huomiota ja saisi aikaan
häiriöitä. Tuntien Anielkan suoruuden tiedän, että hän heti näyttäisi
kirjeen äidille -- äiti, joka tietysti ei kärsi minua, rientäisi
selittämään sen omalla tavallaan ja Kromicki auttaisi häntä osaltaan.
Sniatynskin täytyy kahdenkesken saada puhutella Anielkaa, ja siihen
hänen rouvansa kyllä hankkii tilaisuuden. Toivon että hän suostuu
pyyntööni, vaikka tehtävä onkin arkaluontoinen. En ole nukkunut
moneen yöhön. Kun suljen silmäni, muistan Anielkaa, hänen kasvojaan,
hiuksiaan, silmiään, miten hän puhuu, hymyilee -- näen hänet
ikäänkuin hän seisoisi edessäni... Minun on mahdoton elää tällä
tavalla!
Krakovassa kesäkuun 26 p:nä.
Sniatynski on täällä. Kunnon poika -- Jumala hänen hyvyytensä
palkitkoon. On kello kolme yöllä, mutta kosken voi nukkua, istun
kirjoittamaan, enhän muutenkaan tiedä mihin ryhtyä. Puhelimme
Sniatynskin kanssa kello kolmeen, riitelimme ja sovimme. Nyt hän
kääntelehtii vuoteessaan viereisessä huoneessa. En saanut häntä
heti suostumaan ehdotukseeni. Aina hän toisteli: "Hyvä ystävä,
millä oikeudella minä, vieras ihminen, voisin sekaantua teidän
perheasioihinne, kun ne lisäksi ovat näin arkaluontoista laatua?
Anielka neiti saattaa tukkia suuni ainoalla kysymyksellä: 'mitä se
teihin kuuluu?'" Vakuutin hänelle, ettei Anielka sitä sano, ikäänkuin
minulla olisi ollut häneltä kirjallinen sitoumus. Tunnustin hänen
huomautuksensa aivan oikeaksi, mutta sanoin samalla, että sattuu
asiantiloja, jolloin ei tällaisia näkökohtia voi ottaa lukuun. Se
naula veti vihdoin, ettei tässä ole kysymys yksin minusta, vaan
Anielkastakin, ja yleensä hän suostui puhumaan Anielkan kanssa
sentähden, että hänen kävi minua sääli. Olen näinä parina päivänä
tavattomasti laihtunut; hän huomautti siitä itse ja näin, että
se häneen koski. Lisäksi ei hän siedä Kromickia. He ovat aivan
eri maata. Sniatynskin mielestä rahakeinottelu on sitä, että
rahat otetaan vieraasta taskusta ja pannaan omaan. Hän tuomitsee
Kromickin siinä suhteessa ja sanoi hänestä: "Jos hän kokoaisi rahaa
jotakin suurta ja rehellistä tarkoitusta varten, niin antaisin
hänelle anteeksi, mutta hänen tarkoituksensa on itse päästä
rahojen omistajaksi!" Anielkan avioliitto raivostuttaa häntä ilman
määrää, kuten minuakin, ja hän on sitä mieltä, että Anielka kulkee
onnettomuuttansa kohti. Pyynnöstäni matkustaa Sniatynski heti
huomisaamuna ensi junalla.
Ylihuomenna hän rouvansa kanssa lähtee Ploszowiin, ja jollei tule
tilaisuutta puhua häiritsemättä Anielkan kanssa, niin he vievät
hänet pariksi viikoksi luokseen. Hänen on määrä kuvata Anielkalle
kärsimykseni ja sanoa, että koko elämäni on hänen käsissään. Hän
tekee sen kyllä hyvin. Hän puhuu hänelle vakavasti, liikuttavasti
ja järkevästi. Hän vakuuttaa hänelle, ettei naisella ole oikeutta,
vaikka hänen sydämensä olisi miten haavoitettu tahansa, mennä
naimisiin miehen kanssa, jota ei rakasta; että hän niin menetellen
menettelee väärin ja rikollisesti; ettei hänellä ole oikeutta työntää
luotaan rakastavaa miestä eikä turmella hänen elämäänsä sentähden,
että hän mustasukkaisuuden puuskassa teki jotakin, jota hän nyt koko
sielustaan katuu.
Lopuksi sanoi Sniatynski minulle:
-- Suostun tähän kaikkeen ehdolla, että sinä, jos yritys
epäonnistuisi, et törmää Ploszowiin nostamaan meteliä, joka tekisi
sekä tätisi että Celina rouvan ja Anielka neidin kipeäksi. Voit, jos
tahdot, kirjoittaa Anielka neidille, mutta persoonallisesti et saa
matkustaa sinne, ennenkuin olet saanut luvan minulta.