romahtanut päällemme. Sierpc, Kozlowek, Mikko, täällä -- tässä
antiikin ja klassillisten muotojen maailmassa -- ja kotoisia nimiä
lausumassa kukas muu kuin itse Lukomski! Kuvanveistäjän alta oli
äkkiä paljastunut ihminen. "Vai sinä, veliseni, ajattelin, joka
olet sellainen plastikko, sellainen kreikkalainen, sellainen
roomalainen -- ja sinä vaellat katselemaan gladiaattoria ei yksin
hänen muotojensa vuoksi, vaan sen tähden, että hän muistuttaa
Kozlowekin Mikkoa! Nyt minä ymmärrän mistä johtuu harvasanaisuutesi
ja surumielisyytesi!"
Lukomski varmaan ymmärsi ajatusteni juoksun, koska hän ujostuen
painoi silmänsä maahan ja rupesi puhumaan katkonaisesti ja ikäänkuin
selittelemään mitä äsken oli sanonut.
-- Täällä Roomassa voi elää -- ei kuolla!... Minunhan käy hyvin...
Minulla ei ole syytä valittaa... Olen täällä, koska täytyy. Mutta te
ette aavista kuinka koti-ikävä ahdistaa minua. Niinkuin paholaisten
lauma... Kun koirat öisin haukkuvat puutarhassa, niin voisin antaa
pääni pantiksi siitä, että olen kotona, maalla... Tulisin hulluksi,
jollen kerran vuodessa kävisi siellä. Ja nyt lähden taas pian, sillä
minä tukahdun jo täällä...!
Sen lausuttuaan rupesi hän koputtamaan sormellaan kurkkuaan ja
supisti huulensa ikäänkuin viheltääkseen, sillä häntä itketti.
Tunteenpurkaus tuossa miehessä hämmästytti minua sitä enemmän, kun se
tuli aivan odottamatta. Äkkiä valtasi minutkin mielenliikutus, kun
näin mikä ääretön ero on minun ja Lukomskin ja Sniatynskin tapaisten
ihmisten välillä. Tänäkin hetkenä ajattelen heitä jonkinlaisella
arkuudella. Kaikki nuo taivaanrannat ovat ikiajoiksi minulta
suljetut. Mitä äärettömiä tunteiden määriä nuo ihmiset omistavat!
Tuottivat ne heille sitte onnea tai onnettomuutta, niin he joka
tapauksessa minuun verraten ovat rikkaat. Heitä ei uhkaa korpi
eikä nälkä! Heillä on jokaisella elintarpeita kymmenen varalle.
Tunnenhan minäkin jollakin lailla olevani sidottu yhteiskuntaan,
mutta tuo tunne ei ole minussa keskeinen, se ei pala minussa kuten
sydän lampussa, se ei muodosta minun olentoni onnea. Minä en
elääkseni tarvitse mitään Kozlowekia, Mikkoa tai Ploszowia. Siellä
mistä tuollainen Lukomski tai Sniatynski löytää elävän lähteen
ammentaakseen vettä elämänsä pohjalle, tapaan minä ainoastaan kuivaa
hiekkaa. Ja jollei heillä olisi tuota pohjaakaan, niin toiselle
kuitenkin jäisi kuvanveistonsa, toiselle kirjallisuutensa. On
suorastaan käsittämätöntä, että ihminen, joka omistaa niin paljon
onnen ehtoja kuin minä, ei ole yksin onneton, vaan suorastaan ei
tiedä minkätähden elää. Epäilemättä on syytä oloissa, joissa olen
kasvanut. Minun elämässäni on Roomaa, Metziä, Parisia ja taasen
Roomaa. Olen ollut kuin maastaan irroitettu puu, joka huonosti
on juurtunut uuteen maahan. Ja itsessäni on niinikään syytä:
olen ratkaissut ongelmoja ja filosofoinut, silloin kun muut ovat
rakastaneet. Seuraus on ollut, etten ole filosofoinut mitään
valmiiksi, vaan sensijaan autioittanut sydämeni.
Kesäkuun 8 p:nä.
Kirjoitan tässä muistiin koko viikon tapahtumat. Olen saanut
muutamia kirjeitä, muunmuassa Sniatynskiltä. Se kunnon poika on
niin suruissaan Anielkan asiasta, ettei hän edes toru. Tuo vain
perille rouvansa terveiset, että tämä on minulle leppymättömästi
suutuksissaan ja pitää minua hirviönä, jonka suurin riemu on kiduttaa
uhriaan. Tällä kertaa asuu minussa kuitenkin todellisen kristityn
mieli, sillä en ole vähääkään pahoillani rouva Sniatynskille, vaan
päinvastoin hän minua miellyttää. Mikä lämmin, hyvä sydän! Sniatynski
pitää asiaa lopullisesti ratkaistuna, nimittäin eroa päätettynä,
sillä hän ei ryhdy antamaan edes neuvoja, vaan ainoastaan säälittelee
minua: "Jumala suokoon, että löytäisit toisen samankaltaisen!"
Kummallista! kun sitä ajattelen, tuntuu minusta, etten tahdo
toista samankaltaista kuin Anielka enkä parempaa kuin hän, vaan
hänet itsensä tahdon. Sanon että minusta tuntuu, sillä tunne on
vailla määrättyjä ja vakiintuneita muotoja. Mieleni on kuin pahasti
hämääntynyt silkkilankavyhti. Minä tuskittelen, mutta en saa lankoja
järjestykseen. Huolimatta kaikesta tietoisuudestani en esimerkiksi
tiedä mistä alakuloisuuteni johtuu, siitäkö, että rakastan Anielkaa
enemmän kuin luulen, vai siitäkö, että tunnen, että voisin rakastaa
häntä paljon? Sniatynski antaa minulle vastauksen seuraavilla
sanoilla: "Olen kuullut tai lukenut, että kultakimpaleiden ympärillä
usein tavataan kvartsikerros, josta on vaikea saada esiin metallia.
Edellytän että sinunkin sydämesi ympärillä on tuollainen kerrostuma;
keskellä on kallista metallia, mutta paha kuori ei päässyt sulamaan
sinun viimeksi Ploszowissa käydessäsi. Olit siellä liian lyhyen ajan
ja yksinkertaisesti et rakastunut tyttöön tarpeeksi voimakkaasti.
Sinulla luultavasti kyllä on tarmoa toimintaan, mutta sinulla ei ole
tarmoa päättämään. Varmaan kuitenkin olisit mielistynyt tyttöön,
jos tunteesi olisi saanut askarrella hänen ympärillään tarpeeksi
kauvan. Mutta sinä läksit tiehesi ja rupesit tapasi mukaan tuumimaan,
hautomaan, ja kävi niinkuin minä arvasin, että sinä filosofoit
sirpaleiksi sekä oman onnesi että toisen onnen." Minua ihmetyttää
Sniatynskin sanoissa se, että ne toistavat saman minkä isä aikoinaan
sanoi. Sniatynski tunkee kuitenkin syvemmälle luonteeseeni, sillä
hän jatkaa samassa: "Vanha viisu, että joka liiaksi syventyy omaan
itseensä, se ei lopuksi pääse mihinkään selvyyteen itsestään, ja
joka ei pääse selvyyteen itsestään, se ei voi päättää mitään. Sairas
vuosisata, jossa ainoastaan aaseilla vielä on jonkun verran tahtoa,
koska jokainen, jolla on hiukan järkeä, kuluttaa sen kaikkien
asioiden epäilemiseen ja vakuuttamaan omalle itselleen, ettei
suinkaan kannata tahtoa mitään!" Minä näin eräällä ranskalaisella
kirjailijalla samantapaisia huomioita ja ajattelin, että hän Jumala
paratkoon on oikeassa!
Joskus soisin Sniatynskin suorastaan toruvan, sensijaan että hän
täyttää kirjeensä tämäntapaisilla lauseilla: "Huolimatta kaikista
hyvistä ominaisuuksistasi saattaa käydä niin, että aina tulet
tuottamaan surua ja murhetta likeisimmillesi ja rakkaimmillesi."
Se on sitä katkerampaa, kun se on totta. Olen tuottanut murhetta
Anielkalle, tädille, Anielkan äidille ja vihdoin omalle itselleni.
Sensijaan minua hiukan naurattaa, kun jatkan kirjettä: "Elämän lakien
mukaan versoaa ihmisestä aina esiin jotakin. Varo sinä, ettei sinusta
versoa jotakin pahaa, joka ensi työkseen myrkyttää sinut." Ei! Sitä
vaaraa ainakaan ei ole. Tosin minuun on kasvanut jotakin hometta,
jota Lauran kädet kylvivät, mutta se kasvoi itse asiassa tuon
kvartsikuoren päälle, josta Sniatynski puhuu. Se ei päässyt tunkemaan
juuriaan kauvemma eikä myrkyttänyt minua enempää kuin Lauraakaan.
Tuollaista hometta ei tarvitse edes nyhtää maasta, sen hajoittaa kuin
savun. Mutta silloin osaa Sniatynski taasen oikeampaan, kun hän on
oma itsensä ja puhuu sen opinkappaleen nimessä, jota hän aina kantaa
mielessään.
"Jos sinä pidät itseäsi korkeampana ihmistyyppinä ja jos oletkin
sitä, niin sanon sinulle, että tuollaisten korkeuksien summa nykyään
on yhtä kuin miinus."
Mitä hittoa minä tässä pitäisin itseäni minäkään korkeampana tyyppinä
-- edes tuollaiseen Kromickiin verraten! -- mutta Sniatynski on
oikeassa. Sellaiset ihmiset kuin minä välttävät miinuksen kohtalon
ainoastaan siinä tapauksessa, etteivät kuulu salkuttomien nerojen
lukuun, nimittäin jos ovat suuria oppineita tai suuria taiteilijoita.
Siinä tapauksessa he usein näyttelevät jopa reformaattorinkin osaa.
Minun vaikutukseni reformaattorina tulisi supistumaan ainoastaan
omaan itseeni. Olen miettinyt tätä asiaa koko päivän, sillä onhan
kuulumatonta, ettei ihminen, joka niin hyvin tuntee puutteensa,
ryhtyisi mihinkään toimenpiteihin niiden poistamiseksi. Jos nyt
esimerkiksi puoli päivää olisin epäillyt lähteäkö ulos vai eikö,
niin voisinhan tässä hetkessä vihdoin viimein ottaa itseäni niskasta
kiinni ja kuljettaa itseni alas portaita. Olen skeptikko -- hyvä!
Mutta enkö voi pakoittaa itseäni toimimaan ikäänkuin en olisi sitä?
Eihän se merkitse mitään, onko toimintaani johtanut vakaumus ollut
hiukan suurempi tai pienempi. Mitä minä esimerkiksi nyt saattaisin
tehdä? Käskeä panemaan kokoon tavarani ja lähteä Ploszowiin. Minä
voisin erinomaisen hyvin tehdä sen. Mitä seurauksia siitä olisi,
nähtäisiin sitte -- tällä hetkellä se joka tapauksessa olisi teko.
Sniatynski kirjoittaa tosiaan vielä: "Kromicki, senkin apina, istuu
nyt joka päivä Ploszowissa ja kiusaa naisia, jotka muutenkin ovat
kuin varjot." Ehkä siis jo olisi liian myöhäistä? Sniatynski ei
sano milloin viimeksi kävi Ploszowissa, luultavasti viikko sitte
tai pari. Hänen käyntinsä jälkeen ovat asiat siis voineet edistyä.
Niin, mutta enhän minä sitä tiedä. Ja loppujen lopuksi: mikä voi
pahentua pahemmaksi nykyistä tilaansa? Minä tunnen, että ihminen,
jolla olisi vähänkin päättäväisyyttä, lähtisi matkaan; minä tunnen,
että kunnioittaisin itseäni, jos sen tekisin, varsinkin kun ei
Sniatynskikaan enään kehoita siihen -- hän joka on niin äkkinäinen.
Kun sitä vain ajattelenkin, valkenee silmissäni. Ja tuossa valossa
näen niin suloiset kasvot, että ne tällä hetkellä ovat mielestäni
suloisimmat maailmassa, ja -- kautta Bacchuksen -- taidanpa vaan
ryhtyä tuumasta toimeen!
Kesäkuun 9 p:nä.
"La nuit porte conseil" -- yö tuo neuvoa! En lähdekään vielä
Ploszowiin, toimisinpa silloin umpimähkään. Sensijaan olen
kirjoittanut tädille pitkän kirjeen aivan toisessa hengessä kuin
se, jonka lähetin Peglistä. Kahdeksan tai viimeistään kymmenen
päivän perästä täytyy vastauksen olla täällä, ja siitä saa riippua,
lähdenkö vai enkö -- yleensä en tiedä mitä teen. Olisin tietysti
varma vastauksesta, jos olisin kirjoittanut esimerkiksi: "Rukoilen,
rakas täti, lähettäkää Kromicki niin kauvas kuin tietä riittää.
Pyydän Anielkalta anteeksi, rakastan häntä ja pyydän häntä omakseni."
Ainoastaan jos häät jo olisivat olleet, olisi pyyntöni turha.
Mutta arvelen, etteivät asiat kai ole kehittyneet niin pitkälle.
En kuitenkaan kirjoittanut tädille mitään sellaista. Kirjeeni
menee nyt kuin mikäkin partiojoukko armeijan edellä vakoilemaan
seutua. Kirjoitin sen sillä tavalla, että täti vastauksessaan on
pakoitettu tekemään minulle selkoa ei yksin siitä, mitä tapahtuu
Ploszowissa, vaan siitäkin, mitä liikkuu Anielkan sydämessä.
Rehellisesti puhuen olin niin päättämätön sentähden, että kokemus on
opettanut minua epäilemään itseäni. Oi! jospa Anielka, huolimatta
siitä, että hänellä on enemmän tai vähemmän syytä kantaa kaunaa
minua vastaan, antaisi rukkaset tuolle Kromickille. Kuinka olisin
hänelle kiitollinen, kuinka korkealle hän kohoaisi silmissäni,
kuinka loitolle erkanisi siitä inhoittavasta naimahaluisen tytön
tyypistä, jonka ainoana pyrintönä ja päämääränä on saada mies.
Vahinko että ensinkään sain kuulla tuosta Kromickista. Lennettyäni
tieheni Lauran luota -- jonka täytyi kun täytyikin tapahtua -- olisin
luultavasti laskeutunut Anielkan jalkojen juureen. Kunnon täti
menetteli kuitenkin aika kömpelösti kertoessaan minulle Kromickin
ponnistuksista ja menestyksestä Celina rouvaan nähden. Tähän aikaan
eivät yksin naisten hermot ole arat kuin mimosa, vaan miestenkin.
Kovakourainen kosketus vain, ja sielu kääriytyy kokoon ja sulkeutuu
ainiaaksi. Tiedän, että se on tyhmää ja pahastikin, mutta se on kun
onkin niin. Muuttuakseni täytyisi minun tilata lääkäriltä toiset
hermot ja säilyttää omani erityisiä tilaisuuksia varten. Ei kukaan,
ei edes rouva Sniatynski, joka tällä hetkellä pitää minua hirviönä,
voisi katsella minua kriitillisemmin kuin minä itse. Mutta onko tuo
Kromicki minua parempi? Onko hänen kehnoutensa, rahatauti, parempi
kuin minun? Kehumatta saatan sanoa, että minussa on kymmenen kertaa
enemmän hienotunteisuutta, jalommat vaistot, parempi sydän, enemmän
herkkyyttä, puhumattakaan siitä, mitä hänen oman äitinsäkin olisi
täytynyt tunnustaa: että hän on tyhmempi minua. Tosin en milloinkaan
tule tuottamaan maailmalle miljardia enkä edes kymmenettä osaa siitä,
mutta Kromickikaan ei ole vielä tuottanut sadattakaan osaa siitä.
Sensijaan saattaisin taata, että minun vaimollani tulee olemaan
lämpimämpää ja valoisampaa kuin hänen vaimollaan ja että hän tulee
elämään rikkaampaa ja jalompaa elämää.
En vertaa itseäni ensi kertaa Kromickiin. Jopa minua suututtaakin,
että teen sen niin usein, sillä pidän itseäni niin paljon korkeampana
olentona. Me olemme kotoisin kahdesta eri taivaankappaleesta; jos
meidän sielumme pitäisi saattaa samalle tasolle, niin täytyisi hänen
tikapuita myöten nousta minun luokseni -- jolloin hän helposti voisi
taittaa niskansa -- ja olennon sellaisen kuin Anielka täytyisi aina
astua alas hänen luokseen.
Mutta olisiko se hänelle kuinkaan vaikeaa? Ikävä kysymys. Olen
kuitenkin siinä suhteessa nähnyt niin kuulumattomia asioita,
varsinkin meillä, jossa nainen yleensä on korkeammalla tasolla kuin
mies, etten voi olla koskettamatta tähän kysymykseen. Olen, jumala
paratkoon, nähnyt todella korkealentoisia, hienotunteisia ja kaikelle
kauniille ja ihmeelliselle herkkiä tyttöjä, jotka eivät ainoastaan
ole menneet pahimmalle tyhmyrille, vaan häiden jälkeisenä päivänä
kääntyneet hänen elämänuskoonsakin, omistaneet hänen mataluutensa,
itsekkäisyytensä, kataluutensa, ahdasmielisyytensä ja pikkuisuutensa.
Ja päällepäätteeksi ovat muutamat tehneet sen ylpeillen, ikäänkuin
heidän vanhat ihanteensa noin vain voitaisiin viskata menemään, kuten
heidän myrttiseppeleensä. Ja he ovat olleet vakuutetut, että heistä
juuri sillä tavalla tulee hyviä vaimoja, eivätkä he ole nähneet,
että jokainen heistä uhraa korkean sielunsa apinan himoille. Tosin
sitte ennemmin tai myöhemmin on tullut vastavaikutus, mutta yleisesti
katsoen Shakespearen Titania on meillä tavallinen ilmiö, jonka
varmaan jokainen meistä on tavannut elämässä.
Olenhan minä skeptikko kiireestä kantapäähän asti, mutta
skeptillisyyteni johtuu sieluni kipeydestä, ja minä olen todella
kipeä, kun ajattelen, että Anielkan voi käydä sillä tavalla. Ehkäpä
hänkin kohauttaa olkapäitään ajatellessaan tyttöhaaveitaan ja
päättelee, että Turkestanin tavara on ainoa kestävä ja oikea, ainoa
jota kannattaa koota tässä elämässä. Minussa nousee kiehuva kiukku
kun ajattelen, että jos asiat kehittyvät tähän, niin minä osaksi olen
siihen syypää.
Toiselta puolen ei harkitsemiseni ja epäilykseni johdu yksin
päättämättömyydestä, kuten Sniatynski kirjoittaa, vaan lisäksi
toisestakin syystä. Minulla on avioliitosta niin korkea käsitys
ja minä asetan siihen nähden niin suuret vaatimukset, että ne
vievät minulta kaiken uskalluksen. Tiedän, että mies ja vaimo usein
suhtautuvat toisiinsa kuten kaksi käyrää lautaa ja elää kituuttavat
kuitenkin. Mutta minulle se ei riitä. Juuri sentähden, että onneen
nähden yleensä olen niin epäilevällä kannalla, sanon itselleni: se ei
riitä minulle. Ja kuinka se riittäisikään? Kummallista! Tällaiseksi
epäilijäksi ja varoilijaksi eivät minua ole tehneet huonot
avioliitot, joita eläissäni olen nähnyt, vaan ne muutamat hyvät,
jotka olen tavannut, sillä juuri niitä ajatellessa sanon itselleni:
vain se riittää! Sitä ei opita kirjoista! se täytyy osata löytää.
Kesäkuun 11 p:nä.
Olemme Lukomskin kanssa viime päivinä tulleet hyviksi ystäviksi. Hän
ei enään ole niin vaitelias ja suljettu kuin ennen. Eilen illalla
hän tuli luokseni, kävelimme Caracallan termeille asti, sitte pyysin
hänet tänne ja me juttelimme puoleen yöhön. Kirjoitan muistiin
keskustelumme, koska se teki minuun vaikutuksen. Lukomski ujosteli
jonkun verran purkaustaan "Kuolevan gallialaisen" edessä, mutta minä
johdin tahallani puheen isänmaahan, ongin hänestä esiin kaikki mikä
painoi hänen mieltään ja sanoin vihdoin, kun välimme oli lämmennyt:
-- Suokaa anteeksi, mutta yhtä asiaa en ymmärrä: minkätähden te, joka
kaipaatte kotoista ympäristöä, ette hanki elämäntoveria kotoa. Hän
voisi antaa teille isänmaasta sen, mitä ette saa työhuoneestanne,
ette apulaisiltanne, puhumattakaan puolalaisnimisistä koirista.
Lukomski naurahti, näytti minulle sormustaan ja virkkoi:
-- Olen juuri menemäisilläni naimisiin. Odotamme vain, että vuosi
kuluisi umpeen morsiameni isän kuolemasta. Kahden kuukauden kuluttua
lähden hänen ja hänen äitinsä luo.
-- Sierpcin seuduille?
-- Ei, he ovat kotoisin Wilkomierzestä.
-- Mitä te sitte olette tehnyt Wilkomierzessä?
-- Tutustuin heihin sattumalta Roomassa Corsolla.
-- Sepä onnellinen sattuma.
-- Onnellisin elämässäni.
-- Varmaankin karnevaalin aikana.
-- Mitä vielä! Kävelen eräänä aamuna Via Candottia pitkin. Silloin
huomaan kaksi vaaleaa naista, nähtävästi äiti ja tytär, jotka
huonolla italiankielellä kysyvät Capitolioa. "Capitolio, Capitole,
Capitol", ääntelivät he, eikä kukaan ymmärtänyt heitä, koska nimi,
kuten tiedätte, italiaksi on "Campidoglio". Tunsin että he olivat
puolalaisia, sillä minulla on siinä suhteessa tuntijan silmä.
He tulivat äärettömän iloisiksi, kun puhuttelin heitä puolaksi;
minustakin oli hauskaa enkä ainoastaan näyttänyt heille tietä, vaan
saatoin heidät perille.
-- Ette aavista miten kertomuksenne huvittaa minua. Läksitte siis
yhdessä.
-- Läksimme. Matkalla jo katselin tyttöä: niinkuin poppeli. Kaunis,
komea, pieni pää, korvat niinkuin malliksi tehdyt, paljon ilmettä ja
silmäripset suorastaan kultaiset. Sellaisia ette täällä tapaakaan,
ainoastaan Venetsiassa ja sielläkin harvoin. Minuun teki tavattoman
hyvän vaikutuksen, että hän niin piti huolta äidistään, joka miehensä
äskeisen kuoleman johdosta oli hyvin alakuloinen. Ajattelin: hänellä
on varmaan hyvä sydän. Viikon toimin heidän oppaanaan ja viikon
perästä kosin.
-- Kuinka? Viikon perästä?
-- Niin. Sentähden että he palasivat Firenzeen.
-- Te kuulutte joka tapauksessa ihmisiin, jotka eivät harkitse
asioita kauvan.
-- Kotona Puolassa se tietysti olisi vienyt enemmän aikaa, mutta
täällä, tiedättekö, minun teki mieleni suudella hänen kättään jo
siitä hyvästä, että hän oli puolalainen.
-- Niin kyllä, mutta avioliitto tekee kuitenkin elämässä ratkaisevan
muutoksen.
-- Tekee tietysti, mutta mitäpä minä kahdessa tai kolmessa viikossa
olisin voinut saada selville enempää kuin yhdessäkään. Tietysti
minulla oli epäilykseni -- tunnustan sen. Siitä on hiukan vaikea
puhua. Meidän suvussamme on kuurous synnynnäinen. Isoisä ei vanhoilla
päivillään kuullut mitään, isäni tuli neljänkymmenen vanhana
kuuroksi... Voihan silti elää, mutta oli miten oli, niin se on kovaa,
varsinkin ympäristölle, sillä kuurot käyvät aina ärtyisiksi. Minua
kiusasi ajatus, sopiiko miehen, jota tuo kohtalo luultavasti uhkaa
ja jonka kanssa elämä voi käydä vaikeaksi, sitoa tuollainen tyttö
elämäänsä...
Vasta nyt huomasin, että Lukomskin silmien ilmeessä, hänen
päänsä liikkeissä, siinä tavassa millä hän kuunteli, kun hänelle
puhuttiin, oli jotakin, jota tavallisesti tavataan kuuroissa. Hän
kuuli vastaiseksi erinomaisesti, mutta nähtävästi hän kaiken aikaa
tarkkasi, joko hänen kuulonsa heikkenee.
Koetin rauhoittaa häntä, ja hän virkkoikin:
-- Samaa minä olen ajatellut. Ei ihmisen kannata mahdollisesti
sattuvien tapaturmien takia tärvellä omaa onneaan ja toisen elämää.
Tuleehan kolerakin Italiaan, mutta olisivatpa italialaiset hullut,
jolleivät uskaltaisi mennä naimisiin sentähden, että saattavat kuolla
koleraan ja jättää vaimon ja lapset turvattomiksi. Tein niinkuin
minun piti. Sanoin neiti Vandalle etukäteen, että rakastan häntä,
että olisin valmis antamaan elämäni saadakseni hänet omakseni,
mutta että tiellä on sitä ja sitä! Ja tiedättekö mitä hän minulle
vastasi. "Jahka en enään voi teille lausua että teitä rakastan,
niin kirjoitan." Ja vuodatettiinhan siinä hiukan kyyneliä, mutta
viikon perästä nauroimme mokomaa pelkoa, ja minä tekeydyin tahallani
kuuroksi, jotta hänen täytyisi kirjoittaa minulle, että rakastaa
minua.
Tämä keskustelu jäi mieleeni. Sniatynski erehtyy väittäessään
ettei meillä Puolassa ole tahtoa muilla kuin aaseilla. Tuolla
kuvanveistäjällä oli totisesti syytä harkita asemaa, mutta
viikko riitti hänelle perinpohjaisen päätöksen tekemiseen. Ehkei
hänen tietoisuutensa ole siihen määrään kehittynyt kuin minun,
mutta hän on viisas mies. Ja mikä oivallinen nainen tuo tuleva
kuvanveistäjänrouva!... ja kuinka minä pidän hänen vastauksestaan!
Tunnen paikalla, että Anielka kuuluu samaan luokkaan. Jos minä
esimerkiksi tulisin sokeaksi, niin Laura pitäisi lukua sokeudestani
vain siinä määrin kuin se tarjoaisi hänelle tilaisuutta puettaa minut
joksikin faiaakkilaiseksi Demodokokseksi, joka esiintyisi laulajana
hänen juhlissaan. Mutta Anielka! -- hän varmasti ei heittäisi minua,
vaikken edes vielä olisi hänen miehensäkään. Antaisin pääni pantiksi,
että niin on.
Minun täytyy tunnustaa, että tämä varmuus silmieni edessä, viikossa
olisi ollut kylläksi miettimisen aikaa. Ja minä mietin jo viisi
kuukautta. Viime kirjeessäni tädille ei siinäkään ollut mitään varmaa.
Minua rauhoittaa kuitenkin se ajatus, että täti, joka on järkevä
nainen ja rakastaa minua, ymmärtää asiani ja rientää avukseni.
Niinikään asuu sydämessäni toivo, että Anielka rupeaa tädin
liittolaiseksi. Pahoittelen kuitenkin, etten laatinut kirjettäni
selvempään muotoon. Tekee mieleni lähettää toinen kirje, mutta
tukahutan haluni. Täytyy odottaa vastausta ensimäiseenkin. Onnelliset
tuollaiset ihmiset kuin Lukomski, jotka alkavat teosta.
Kesäkuun 15 p:nä.