pyörryksissä. Minua kalvaa yhä ääretön tuska ja ikävä. Anielka ei ole
ollut eikä ole minulle yhdentekevä. Mieleeni johtuvat Hamletin sanat:
"Rakastin Ofeliaa enemmän kuin neljäkymmentätuhatta veljeä olisi
voinut rakastaa." Minä vain hiukan muuttaisin lausetta: "Rakastin
Anielkaa enemmän kuin neljääkymmentätuhatta Lauraa." Ja minun pitää
tuottaa hänelle kärsimystä! Silloin tällöin välähtelee silmissäni
ikäänkuin lohdutuksena, että avioliitto minun kaltaiseni miehen
kanssa olisi hänen onnettomuutensa -- mutta se ei ole totta. Jos hän
kerran olisi omani, niin minä olisin hänelle hyvä. Nyt myrkyttää
mieltäni epäilys, että hänelle ehkä riittää Kromicki.
Sitä ajatellessa alkaa minussa taasen kaikki kiehua, ja minä olisin
valmis lähettämään Ploszowiin toisen samanlaisen kirjeen.
Tehtyä kerta kaikkiaan ei saa tekemättömäksi. Lohduttakoot itseään
minun tapaiseni ihmiset siten, että kädet ristissä jatkavat entisiä
laiskanpäiviään. Saattaa olla harvinaisen heikkouden merkki, mutta
sanat, jotka kirjoitin, tuottavat minulle jonkinlaista lohtua.
Saatan jo ajatella tyynemmin.
Koputan siis päähäni ja kysyn itseltäni, miten on mahdollista, että
mies, joka syystä ylpeilee harvinaisen kehittyneestä tietoisuudestaan
-- nyt muutamia päiviä on toiminut yksinomaan hermoliikkeittensä
perustuksella. Mitä virkaa on koko tietoisuudella, jos se heti ensi
raivokohtauksen sattuessa pakenee johonkin aivojen komeroon ja
sieltä vain passiivisena todistajana seuraa hermojen toimintaa. Onko
tarkoitus, että tapausta, kun se on tapahtunut, tutkittaisiin? En
tiedä onko siitä mitään hyötyä, mutta kun ei minulle jää muutakaan
tekemistä, käytän hyväkseni edes sitä huvia. Minkätähden olen sitte
toiminut niinkuin olen? Ainoastaan sentähden, että kyllä olen
lahjakas, ehkäpä hyvinkin lahjakas mies (iskeköön minuun salama,
jos tarkoitukseni tässä on imarrella tai kehua itseäni!) -- mutta
minä en ole järkevä mies. Minulta puuttuu tyyni, miehekäs järki.
En pysty pitämään kurissa hermojani, olen loppuun valvotettu;
minua saattaisi -- käyttääkseni runoilijan sanoja -- haavoittaa
vaikkapa kokoonkäärityllä ruusunlehdellä. Minun lahjakkuudessani
on jotakin naisellista. Ehken siinä suhteessa ole mikään poikkeus,
luultavasti, varsinkin täällä meillä, on paljon samallaisia ihmisiä.
Mutta siitä en paljonkaan kostu. Tämäntapainen äly saattaa ymmärtää
paljon asioita, mutta huonoa on ihmisen sillä älyllä tulla toimeen
elämässä: hän paiskautuu levottomana asiasta toiseen, epäilee, tutkia
saivartelee jokaista aikomusta ja eksyy vihdoin teiden risteyksiin.
Tällä kaikella vähentää hän toimintakykyään ja edistää luonteensa
heikkouden kehittymistä, joka meillä on synnynnäinen ja aivan yleinen
vika. Teenpä itselleni nyt esimerkiksi uuden kysymyksen: jollei
tädin kirjeessä olisi ollut tuota huomautusta Kromickista, niin
olisiko asian ratkaisu tullut toisellaiseksi? Enkä totta totisesti
uskalla vastata: olisi! Ratkaisu ei olisi tullut niin nopeaan --
se on totta -- mutta kukaties se olisi ollut harkitumpi. Heikot
luonteet tarvitsevat alituista helpoittelua -- ainoastaan voimakkaita
luonteita terästää vastustus. Laura, joka muutamissa suhteissa on
tarkkanäköinen kuin piisamieläin, on nähtävästi ymmärtänyt tämän
kaiken ja sentähden ollut niin -- ystävällinen.
Mitä tästä nyt loppujen lopuksi käy selville? Sekö, että minä olen
raukka? Ei suinkaan! Ihminen, joka ei säästä itseään kuulemasta
totuutta, kyllä uskaltaisi kuulla senkin, -- mutta se ei pidä
paikkaansa! Tiedän että empimättä voisin tehdä retken pohjoisnavalle
tai ruveta lähetyssaarnaajaksi sisä-Afrikaan; minussa on eräänlaista
rohkeutta, myötäsyntynyttä uskallusta, ja minä pystyisin erinäisiin
rohkeisiin tekoihin ja ankariinkin ponnistuksiin. Luonteeni on
tulinen, pirteä -- joskaan ei niin suuressa määrin kuin Sniatynskin.
Mutta kun vaaditaan elinkysymyksen ratkaisemista, niin
skeptillisyyteni tekee minut voimattomaksi, minä hukun tutkisteluihin
ja johtopäätösten tekoon, tahtoni ei tapaa mitään kiinnekohtaa -- ja
niin jäävät tekoni osaksi ulkonaisten tapahtumien varaan.
Toukokuun 12 p:nä.
Laurasta en koskaan ole pitänyt, vaikka olen ollut ja yhä olen
hänen fyysillisen hurmansa vallassa. Se saattaa ensi silmäykseltä
tuntua oudolta, mutta itse asiassa tällainen on jotenkin tavallinen
ilmiö. Saattaa rakastaa ihmistä muttei pitää hänestä. Miten usein
minä olenkaan nähnyt rakkauden esiintyvän katkerana, kiduttavana ja
vihan läpitunkemana, juuri sentähden, ettei siinä ollut hellyyden
koossapitävää voimaa. Olen muistaakseni jo maininnut, että
Sniatynskit eivät yksin rakasta toisiaan, vaan tavattomasti pitävät
toisistaan. Sentähden he ovat niin onnelliset... Ah, tunnen että
minäkin pitäisin Anielkasta ja että mekin olisimme onnelliset...
Mutta paras olla puhumatta siitä. Lauraan ovat monet monituiset
miehet voineet rakastua kuolettavasti, he ovat rakastaneet hänen
tummia hiuksiaan, jumalallisia muotojaan, kulmakarvojaan, ääntään,
katsettaan, hänen päänsä ryhtiä j.n.e., mutta olen varma, ettei
kukaan ole pitänyt hänestä. Kummallisesti tuo nainen samalla vetää
puoleensa ja työntää luotaan. Kuten sanottu, ei hänessä paitsi
kauneutta ole mitään, sillä hänen harvinainen älykkäisyytensäkään ei
ole muuta kuin ensimäinen orjatar, joka polvistuu hänen kauneutensa
jaloissa, solmimassa hänen koturnejaan. Noin viikko sitte näin Lauran
ojentavan almua lapselle, jonka isä, kalastaja, hiljan oli hukkunut,
ja minä ajattelin: jos hän tietäisi, että olisi pukevampaa pistää
lapselta silmät puhki, niin hän varmaan täydellä levollisuudella ja
sulolla suorittaisi teon. Sellaiset asiat tuntuvat ilmassa -- ja
sentähden saattaa tuon naisen takia ajaa päänsä puhki seinään --
mutta pitää ei hänestä saata. Hän ymmärtääkin kaiken muun paitsi
tämän.
Mutta sensijaan hän on kaunis! Muutamia päiviä sitte näin hänen
astuvan alas huvilan portaita, keinutellen ihanaista vartaloaan.
"Pelkäsin lankeavani" -- käyttääkseni Slowackin sanoja. Olen
kaiken aikaa kahden voiman välissä, joista toinen vetää puoleensa,
toinen työntää luotaan. Minä tahdon Sveitsiin ja samalla tahdon
Roomaan. Lopputulosta en tunne. Ribot sanoo aivan oikein, että _minä
tahdon_ on ainoastaan tietoisuuden tila eikä sisällä mitään tahdon
toimintaa. Vielä vähemmin sisältää kahdenkertainen _minä tahdon_
mitään tahdon toimintaa. Olen asianajajaltani saanut kirjeen,
joka kutsuu minua Roomaan perintöasioiden takia. Pitää suorittaa
joitakin muodollisuuksia, jotka muuten ehkä voidaan suorittaa
myöskin ilman minua, jollen halua lähteä liikkeelle. Mutta onhan
siinä ulkonainen syy... Olen jonkun aikaa pitänyt Laurasta entistä
vähemmin, itse puolestaan ei hän ensinkään ole vaikuttanut siihen,
sillä hän on aina sama, mutta minä olen luultavasti siirtänyt häneen
sen tyytymättömyyden, jota tunnen itseäni kohtaan. Sisällisten
ristiriitojeni aikana en hakenut hänen luotaan yksin lepoa, vaan
ikäänkuin tahallani alennusta. Nyt on hän minulle vastenmielinen
Mielenmyrskyistäni ei hänellä ole ollut edes aavistusta. Mitäpä ne
olisivat liikuttaneet häntä, kun ne eivät ole kelvanneet koristamaan
hänen kauneuttaan. Hän on vain huomannut, että olen jonkun verran
kiihtynyt ja ehkä ärtyneempi kuin tavallisesti. Hiukan hän on
kysellyt syytä, mutta ei mitenkään pakoittavasti.
Ehkäpä hurma, jolla hän pitelee minua, on niin suuri, etten lähde,
mutta joka tapauksessa sanon hänelle huomenna tai vielä tänään,
että minun täytyy lähteä. Tuleepa olemaan hauska nähdä kuinka hän
vastaanottaa uutisen -- minä olen sitä uteliaampi, kun en ensinkään
saata kuvitella mitä se vaikuttaa. Olen hänen tunteestaan -- joka
muuten on hyvin minun tunteeni kaltainen -- huomannut, ettei hän
minusta pidä -- jos hän yleensäkään vaivautuu pitämään tai olemaan
pitämättä kenestäkään. Meidän luonteemme ovat monessa suhteessa
samallaiset jos tuhansin kerroin erilaisetkin.
Olen hyvin väsynyt. En saa irti ajatuksiani siitä, minkä vaikutuksen
kirjeeni onkaan mahtanut tehdä Ploszowissa. Ajattelen sitä
lakkaamatta, silloinkin kun olen Lauran kanssa. Näen alituiseen
tädin ja Anielkan. Miten onnellinen onkaan Laura ikuisessa
levollisuudessaan. Minun on niin vaikea pitää itseäni aisoissa...
Iloitsen siitä, että tulen toiseen paikkaan. Pegli, vaikka
merikylpylä, on kovin hiljainen. Kuumuus on käynyt tavattomaksi. Meri
lepää laiskana, ei aaltokaan liikahda rantaa kohti, tuntuu siltä kuin
ei se enään jaksaisi hengittää helteessä. Joskus herää tuulenhenki,
mutta tukahuttavana ja tuoden mukanansa valkeita tomupilviä, jotka
peittävät palmujen, puksipuiden, viikunain ja myrttien lehdet
paksulla tomukerroksella ja tunkevat taloihin, läpi alaspäästettyjen
uutimien. Silmiäni särkee, sillä seinät heijastavat niin tikerää
valoa, että niihin päivällä on mahdoton luoda katsettaan.
Sveitsiin taikka Roomaan -- yhdentekevää, kunhan pääsen lähtöön. Olen
varma, että missä tahansa on parempi kuin täällä. Kaikki teemmekin
matkavalmistuksia. Davisia en ole nähnyt neljään tai viiteen päivään.
Varmaan hän jonakin kauniina päivänä tulee hulluksi. Tohtori kertoi
miesraukan alituisesti tahtovan häntä painimaan kanssaan. Se kuuluu
olevan hyvin huono merkki.
Roomassa, Casa Osoriassa, toukokuun 18 p:nä.
Olen nähtävästi kaivannut yksinäisyyttä. Minulla on nyt aivan sama
tunne kuin heti Pegliin tultuani -- olen surullinen, mutta samalla
minun on hyvä olla. Minun on parempikin kuin oli Peglissä, sillä
minua vaivasi alunpitäen outo levottomuus Lauran seurassa ja se
on täällä poissa. Vaeltelen yksinäisessä, pimeässä talossa, jossa
tuhannet esineet muistuttavat minulle isää ja verestävät hänen
muistoansa mielessäni. Hän olikin jonkun verran loitonnut, mutta nyt
koskettaa minua joka askeleella hänen tuttu, jokapäiväinen elämänsä.
Pöydällä hänen työhuoneessaan ovat suurennuslasit, joilla hän
tarkasteli esineitä, pronssiset koukut, joilla hän raappi kuivanutta
maata esiinkaivetuista ruukuista; värejä, pensselejä, aloitettuja
käsikirjoituksia, muinaisesineitä koskevia muistiinpanoja, sanalla
sanoen: tuhansia pikkuesineitä. Hetkittäin tulee mieleeni, että hän
on vaan lähtenyt kaupungille ja palaa jokapäiväiseen työhönsä, ja kun
harhakuva häipyy, valtaa minut todellinen, syvä kaipaus, enkä minä
rakasta yksin hänen muistoaan vaan häntä itseään, häntä, joka nyt
nukkuu ikuista untaan Campo Santossa.
Sentähden olen surullinen, mutta tämä tunne on niin paljon
puhtaampi kuin kaikki ne tunteet, jotka viime aikoina ovat
kuljettaneet minua minne ovat tahtoneet, että se tekee minulle
hyvää, sillä minä tunnen itseni paremmaksi, tai ainakaan en niin
huonoksi kuin luulin... Huomaan niinikään, ettei epätoivoisinkaan
järkeily voi viedä ihmiseltä sitä lohdutusta, että hänessä on
synnynnäisiä jaloja ominaisuuksia. Mistä johtuukaan ihmisen ehdoton
ja kieltämätön ikävöiminen hyvään? Kun rupean kerimään auki sitä
kerää, joudun joskus hyvin kauvas. Meidän järkemmehän on heijastusta
kaikkeudellisen olemisen loogillisesta säännöllisyydestä, ehkäpä siis
ikävöimisemme hyvään on heijastusta jostakin absoluuttisesta hyvästä.
Jos niin olisi, niin saattaisi ihminen yhtäpäätä sanoa itsensä irti
epäilyksistään ja huudahtaa sekä: "heureka!" että "halleluja!"
Pelkään kuitenkin tämän rakennuksen luhistuvan niin monen muun
mukana ja sentähden en uskalla rakentaa sitä loppuun. Tämä on muuten
enemmän tunteen puhetta kuin järjen, mutta ajoittain palaan siihen
ehdottomasti, sillä oka, joka täytyy poistaa, on sydämessäni eikä
jalassani. Tällä hetkellä olen kuitenkin kovin väsynyt. Mutta vaikka
olenkin surullinen, vallitsee mielessäni samalla hiljaisuus ja rauha.
Eiköhän kaikista elävistä olennoista maan päällä yksin ihminen pysty
toimimaan vastoin tahtoaan. Minun teki itse asiassa kauvan mieli
lähteä Peglistä, mutta päivät kuluivat enkä minä liikkunut paikalta.
Vielä illalla ennen lähtöäni olin varma, että jään paikoilleni. Laura
itse ennätti aivan odottamatta avukseni.
Kerroin hänelle asianajajani kirjeestä ja että minun täytyy
lähteä ainoastaan saadakseni nähdä, minkä vaikutuksen se tekee
häneen. Olimme kahden. Odotin häneltä jotakin huudahdusta, jotakin
mielenliikutuksen ilmaisua, jotakin vastustusta -- mutta mitään
sellaista ei kuulunut.
Kuultuaan uutisen kääntyi hän puoleeni, upotti kevyesti sormensa
hiuksiini, likensi kasvojaan minun kasvojani vastaan ja kysyi:
-- Mutta sinä palaat? Palaathan?
Totta totisesti minulle on vielä tälläkin hetkellä arvoitus, mitä
tuon piti merkitä! Ajatteliko hän, että minun ehdottomasti on
lähdettävä? Luottaako hän siihen määrään kauneutensa mahtiin, ettei
hän hetkeäkään epäile palaamistani? Vai käyttikö hän hyväkseen
tilaisuutta päästäkseen minusta? Joka tapauksessa ei minulla tuon
kysymyksen jälkeen ollut muuta tekemistä kuin lähteä. Hyväilevä
liike, joka seurasi kysymystä, puhuu jonkun verran viime olettamusta
vastaan, joka minusta tuntuu oletettavimmalta. Joskus olen muuten
aivan varma siitä, että hän tahtoi sanoa: "Et sinä anna minulle
matkapassia, vaan minä sinulle." Mutta tunnustan, että jos se oli
matkapassi, niin on Lauran taitavuus aivan kuulumaton -- ja sitä
hämmästyttävämpi, kun hän kietoi tekonsa herttaiseen ystävällisyyteen
ja niinmuodoin jätti minut sellaiseen epävarmuuteen, etten tiedä
tekikö hän minusta pilkkaa vai eikö. Mutta minkätähden minä rupeaisin
pettämään itseäni? Kysymyksellään voitti hän joka tapauksessa pelin.
Luultavasti loukattu itserakkaus muuten nostaisi minussa päätään,
mutta nyt on minulle kaikki yhdentekevää.
Emme kuitenkaan olleet toisillemme kylmät tuona viime iltana, vaan
päinvastoin tavallista hellemmät. Erosimme hyvin myöhään. Näen hänet
vieläkin varjostamassa kynttilää kädellään, silmät maahan luotuina
saattaen minua ovelle. Hän oli niin kaunis, että minun suorastaan
tuli vaikeaksi lähteä. Aamulla hän tiellä sanoi minulle hyvästi.
Säilytin hänen ruusukimppunsa Genovaan asti. Kummallinen nainen! Jota
kauvemma hänestä etenen, sitä enemmän tunnen fyysillisen kaipauksen
rinnalla mielihyvää. Matkustin yhtä painoa Roomaan asti ja nyt olen
kuin lintu, joka on päässyt irti häkistä.
Toukokuun 22 p:nä.
Tuttavista en ole nähnyt täällä ainoaakaan. Kuumuus on karkoittanut
heidät kaikki huviloilleen tai vuoristoon. Päivisin on kaduilla
hiljaista, tapaa vain ulkomaalaisia, enimmäkseen englantilaisia,
palttinaiset, harsolla verhotut lakit päässä, kädessä punakantinen
Baedeker ja huulilla iankaikkinen: "Very interesting!" Sydänyöllä
ympäröi Babuinoamme sellainen hiljaisuus, että harvojen ohikulkijain
askeleet kajahtelevat jalkakäytävillä. Sensijaan ovat kadut illoin
kansaa täynnä. Minut valtaa aina siihen aikaan päivästä ahdistava,
hermostunut levottomuus, sentähden lähden ulkoilmaan, kiertelen
katuja väsymykseen asti, ja se tuottaa minulle suurta huojennusta.
Harhailuni päättyvät tavallisesti Pinciolla. Usein kierrän kolmeen,
neljään kertaan ihanan terassin. Siihen aikaan liikkuu siellä
joukottain rakastuneita pareja. Toiset nousevat käsikädessä, poski
poskea vastaan ja katse taivasta kohti kohotettuna onnellisina ylös
vuorta; toiset istuvat penkeillä varjostavien puiden suojassa.
Lyhdyn lepattava valo tuo pimennoista näkyviin milloin bersaljeerin
posken höyhentöyhdon alta, milloin tytön vaalean puvun, milloin
työmiehen tai ylioppilaan kasvot. Joka hetki tulee korviini
kuiskeita, tulisia vakuutuksia, laulun hyräilyä. Kokonaisuus
muistuttaa keväistä karnevaalia, ja minulle tuottaa suurta nautintoa,
kun saan hukkua joukkoihin ja hengittää niiden iloa ja terveyttä.
Se on sellaista onnellista, täyteläistä yksinkertaisuutta. Tuo
yksinkertaisuus vuotaa minuun ja rauhoittaa hermojani paremmin
kuin kloraali. Illat ovat lämpöiset ja valoisat ja täynnä raikasta
ilmanhenkeä. Kuu nousee Trinità dei Montin takaa ja purjehtii yli
ihmisjoukkojen kuin hopeinen vene: valaisten puiden latvoja, kattoja
ja torninhuippuja. Terassin juurella välkkyy ja humajaa kaupunki,
mutta kaukaisuudessa erottautuu hopeisesta sumusta Pietarinkirkon
tumma hahmo, kupukattoineen, joka välkkyy kuin toinen kuu. Rooma ei
pitkiin aikoihin ole silmissäni ollut niin kaunis. Se on kerrassaan
valloittanut minut. Palaan joka ilta myöhään kotiin ja ajattelen
maata pannessani onnellisena, että huomenna taasen herään Roomassa.
Ja nukun!... En tiedä riippuneeko väsymyksestä, mutta minä nukun kuin
kivi ja olen vielä aamulla herätessäni kuin pilvistä pudonnut.
Aamupäivät työskentelen asianajajani kanssa. Joskus teen huvikseni
luetteloa isän tavaroista. Isä ei testamentissaan ole määrännyt
kokoelmiaan kaupungille, ja ne ovat niinmuodoin minun omaisuuttani,
koska minä olen pää-perijä. Jos tietäisin täyttäväni isän tahdon,
lahjoittaisin ne empimättä Roomalle, mutta pelkään, että tädin
esittelyt ehkä ovat herättäneet isässä epäilyksiä ja että hän
tahallaan on jättänyt määräämättä kokoelmien kohtalon, ajatellen
niiden mahdollista siirtämistä kotimaahan. Erinäiset ja lukuiset
ehdot testamentissa osoittavat selvään hänen viime aikoina
miettineen asiaa. Paljon on myöskin kaukaisempia sukulaisia koskevia
pikkumääräyksiä, mutta yksi minua liikutti enemmän kuin sanoin voin
lausua. Se kuuluu: "Madonnan pään (Sassoferraton) määrään poikani
tulevalle vaimolle."
Toukokuun 25 p:nä.
Kuvanveistäjä Lukomski alkoi jo noin kuukausi sitte veistää isän
kuvaa luonnollisessa koossa rintakuvan mukaan, jonka hän itse
teki muutama vuosi sitte. Usein iltapäivisin menen hänen luokseen
katsomaan miten työ edistyy. Hänen työhuoneessaan joudun kuin toiseen
maailmaan. Se on kuin jonkinlainen lato, jonka katonrajaan on
puhkaistu ääretön ikkuna pohjoista kohti; valaistus pysyy kylmänä,
auringonsäteet kun eivät ensinkään pääse sisään. Kun istun tässä
työhuoneessa, tuntuu siltä kuin en olisi Roomassa. Lukomski itse
vaikuttaa osaltaan harhakuvaan, sillä hänellä on pohjoismaalaisen
pää, vaalea parta ja mystikon siniset, verhotut silmät. Hänen
molemmat apulaisensa ovat puolalaisia, ja koirilla puutarhassa on
puolalaiset nimet; sanalla sanoen: tämä on hyperborealainen saari
eteläisessä meressä. Menen sinne kernaasti oudon mielialan vuoksi,
joka siellä kohtaa minua, ja sitäpaitsi on minusta hauskaa katsella
Lukomskia. Hänessä on sekä voimaa että yksinkertaisuutta. Erikoisen
mieltäkiinnittävä hän on, kun hän etenee työstään katsellakseen
sitä kauvempaa ja sitte äkkiä palaa takaisin, ikäänkuin tehdäkseen
hyökkäyksen. Hän on hyvin lahjakas kuvanveistäjä. Isän kuva kasvaa
esiin hänen käsistään ja hämmästyttää yhdennäköisyydellään. Siitä ei
tule ainoastaan muotokuva, vaan taideteos.
Lukomski, jos kuka, on kauniiden muotojen ihailijan perikuva. Minusta
tuntuu, että hänen ajatuksensa lähtevät kreikkalaisista nenistä,
vartaloista ja päistä eikä ideoista -- hahmoista, klassillisista
hahmoista. Hän on asunut Roomassa jo viisitoista vuotta ja käy yhä
museoissa ja taidekokoelmissa, ikäänkuin hän eilen olisi tullut.
Tuollainen rakkaus näyttää siis kuitenkin voivan kokonaan täyttää
ihmisen elämän ja jäädä hänen uskonnokseen -- ehkäpä kuitenkin
niillä ehdoin, että hän pysyy sen pappina. Lukomskia elähyttää
sama kunnioitus kaunisrakenteisia ihmisiä kohtaan kuin se, jolla
hurskaat lähestyvät pyhiä kuvia. Kysyin häneltä ketä hän pitää Rooman
kauneimpana naisena. Hän vastasi empimättä: rouva Davisia. Sitte
hän suurilla sormillaan ja taiteilijalle ominaisilla keveillä ja
kuvaavilla eleillään rupesi piirtämään ilmaan rouva Davisin hahmoa.
Lukomski on itseensä sulkeutunut melankolikko, mutta tällä hetkellä
hän vilkastui niin, että silmistäkin meni tavallinen mystillinen
ilme. "Kas noin", toisteli hän piirtäessään yhä uusia viivoja,--
"tai noin! Hän on kaunein nainen ei yksin Roomassa, vaan yleensä
maailmassa!"
Erityisesti viehättää häntä Lauran kaula. Hän sanoo, että tuo
kaula päätä kohottaessa pidentää kasvoja käymättä kapeammaksi kuin
kasvot, mikä kuuluu olevan hyvin harvinaista. Vain Tiberin toisella
puolen kuuluu kansan naisilla joskus tapaavan sellaisia kauloja,
mutta ei milloinkaan niin täydellisinä. Jos joku tahtoisi ruveta
hakemaan Laurasta ruumiillista vikaa, niin hän totisesti tekisi
turhaa työtä. Lukomskin väitteet menivät niin pitkälle, että hänen
mielestään sellaiselle naiselle jo hänen eläessään olisi pystytettävä
muistopatsas forumille. Minä suinkaan en pane vastaan.
Toukokuun 29 p:nä.
Koko tämä italialainen komento perintöasioiden järjestämisessä
alkaa kyllästyttää minua. Kuinka nämä ihmiset synnynnäisestä
vilkkaudestaan huolimatta ovat hitaat kaikissa toimissaan ja kuinka
kauheasti he puhuvat! He ovat sananmukaisesti suunpieksännällään
piesseet minut loppuun. Olen hankkinut muutamia uusia ranskalaisia
romaaneja ja luen niitä päiväkaudet. Tekijät tuntuvat olevan
taitavia kertojia. Jokainen henkilö on piirretty nopeasti ja
sattuvasti, luonnos tehty voimakkaasti ja rohkeasti, tekniikka
ei voi kehittyä täydellisemmäksi. Sensijaan minun kuvatuista
henkilöistä täytyy toistaa mitä jo kerran olen sanonut, nimittäin
että he rakastavat toisiaan ainoastaan aistillisesti eikä enempää.
Ehkä poikkeustapauksissa, mutta ettei koko Ranskassa tunnettaisi
muuta rakkautta -- uskokoon sen kuka tahtoo. Omasta puolestani
tunnen hyvästi Ranskan ja tiedän, että tämä maa siinä suhteessa
on kirjallisuuttaan parempi. Romanttisten rakkausjuttujen
tavoittelu värikkään, todellisen elämän, kustannuksella tekee sen
valheelliseksi. Ihminen rakastaa yksilöä, mutta yksilöön kuuluu
paitsi kasvoja, katsetta, ilmettä, ääntä, ruumista, järki, luonne,
ajatustapa -- sanalla sanoen: joukko tietoisia ja siveellisiä
piirteitä. Minun suhteeni Lauraan todistaa parhaiten, ettei yksin
ulkonaiseen viehättäväisyyteen perustuva tunne ansaitse edes
rakkauden nimeä. Laura kyllä muuten onkin poikkeus.
Toukokuun 31 p:nä.
Eilen söin Lukomskin kanssa päivällistä. Illalla harhailin kuten
tavallisesti Pinciolla. Mielikuvitus vie minua joskus harhateille.
Kuvittelin että astelimme Anielkan kanssa käsikädessä. Kävelimme,
puhelimme kuten kaksi ihmistä, jotka rakastavat toisiaan yli kaiken.
Minun oli niin hyvä olla, etten Lauran seurassa milloinkaan ole
tuntenut sellaista onnea, mutta kun mielikuvitus lakkasi toimimasta
-- mikä yksinäisyys ympärilläni! Ei tehnyt mieleni palata kotiin.
Yöllä en saanut unta. Elämäni on sentään tavattoman turhaa.
Iankaikkinen itsetutkistelu johtaa loppujen lopuksi kuitenkin aina
tyhjyyteen. Ja minä tunnen, että voisi olla toisin. Ihmettelen, että
Anielkan muisto saattaa olla minussa niin elävänä. Minkätähden en
esimerkiksi milloinkaan ole kuvitellut astelevani käsikädessä Lauran
kanssa, ja nyt kun muistan hänen nimeänsä, lisään hengessä: "Menköön
hän hiiteen!" Usein tulen ajatelleeksi, että olen pidellyt onnea
molemmista siivistä ja päästänyt sen käsistäni.
Kesäkuun 2 p:nä.
Lukomski ei milloinkaan ole siihen määrään antanut minulle
ihmettelemisen aihetta kuin tänään. Kävimme yhdessä Capitolion
museossa. Ja käännellessämme sikäläistä Venuksen kuvaa joka suunnalle
sen liikkuvan jalustan ympäri, kummastutti minua mitä hän sanoi.
Nimittäin että hän pitää Praxiteleen Psykestä Napolissa enemmän,
sentähden että se on henkevämpi. Se oli kummallinen todistus hänen
kaltaisensa plastikon suusta. Mutta vielä suurempi yllätys odotti
minua "Kuolevan gladiaattorin" eli "Gallialaisen" edessä. Lukomski
katseli sitä vaieten puoli tuntia ja virkkoi vihdoin, puhuen
hampaittensa välitse, niinkuin hänen tapansa on, kun hän on kiihtynyt.
-- On jo sanottu sataan kertaan, että hänen kasvonsa ovat
slaavilaiset -- ja totisesti!-- se on aivan ihmeellistä!... Veljeni
pitää Kozlowekin tilaa likellä Sierpieciä. Siellä oli renki Mikko...
joka hukkui viime vuonna uittaessaan hevosia. Minä vakuutan
teille!... hiuskarvalleen samat kasvot. Minä vietän täällä usein
hetkisen, sillä minun täytyy...