aurinkoa; Davisille tekee aurinko hyvää, ja minulle on yhdentekevää,
olenko täällä vaiko Sveitsissä. Olen saanut päähäni kumman ajatuksen.
Tuntuu hiukan oudolta puhua siitä, mutta teen sen kumminkin:
ajoittain tuntuu minusta siltä kuin kristityn sielu, vaikka uskon
lähde olisikin täydelleen kuivunut, ei voisi elää pelkästään muotojen
kauneudesta. Se on minulle suorastaan surullinen keksintö, sillä
jos se osoittautuu paikkansapitäväksi, niin luisuu jalkojeni alta
se pohja, jolla nyt seison. Tuo ajatus palaa minulle kuitenkin aina
takaisin. Me olemme toisen kulttuurin lapsia. Sielumme on täynnä
goottilaista hartautta ja nöyryyttä, josta emme ikinä pääse irti.
Sitä ei ollut kreikkalaisissa sieluissa. Meidän sielumme rakentavat
vaistomaisesti ylöspäin -- he levittivät itseään iloisesti ja
yksinkertaisesti pitkin maanpintaa. Ne meistä, joihin Hellaan henki
on kokoontunut voimakkaammin kuin muihin, tarvitsevat todella
kauneutta ja ajavat sitä kiihkeästi takaa, mutta hekin vaativat
itsetiedottomasti, että Aspasialla olisi Danten Beatricen silmät.
Sellaisia vaatimuksia piilee minussakin. Kun ajattelen, että tuo
iki-ihanainen ihmis-eläin Laura kuuluu minulle ja tulee kuulumaan
niin kauvan kuin tahdon, niin valtaa minut kaksinkertainen ilo:
miehen ja kauneudenpalvelijan. Mutta kuitenkin minulta puuttuu
jotakin, ja minua innoittaa. Kreikkalaisen pyhäkköni alttarilla
seisoo marmorinen jumalatar -- mutta goottilainen pyhäkköni on
tyhjänä. Myönnän, että tielleni on tullut edustaja täydellisyyden
mailta, ja kuitenkaan en voi torjua luotani ajatusta, että sillä
täydellisyydellä on varjonsa. Ennen arvelin, että Goethen sanat:
"Olkaatte kuten jumalat ja kuten eläimet" hallitsivat elämää ja
sisälsivät sen äärimmäisen ilmauksen. Nyt, täyttäessäni tätä käskyä,
tunnen, että siitä puuttuu enkeli.
Huhtikuun 17 p:nä.
Tänään tapasi Davis minut istumassa jakkaralla Lauran jalkojen
juuressa, pää hänen polvellaan. Hänen verettömistä kasvoistaan ja
sammuneista silmistään ei hetkeksikään väistynyt välinpitämätön
tympeys. Pehmeissä, intialaisten solkien kiinnittämissä tohveleissaan
kulki hän hiljaa kuin henki ja hävisi likeiseen kirjastohuoneeseen.
Laura oli komea, kun hänen silmäteränsä säihkyivät hillitsemätöntä
vihaa. Minä olin noussut ja odotin mitä seuraisi. Päähäni pälkähti,
että Davis ehkä palaa kirjastohuoneesta revolveri kädessä.
Tarkoitukseni oli siinä tapauksessa heittää hänet ulos ikkunasta,
vaippoineen, revolvereineen, intialaisine tohveleineen päivineen.
Mutta hän ei palannut. Odotin kauvan ja turhaan. Ties mitä hän
mahtoikaan tehdä huoneessa: miettiä viheliäisyyttään, vaiko itkeä,
vaiko yhä pysyä tavanmukaisessa tympeydessään. Kohtasimme toisemme
kaikki kolme vasta aamiaispöydässä ja istuuduimme syömään ikäänkuin
ei mitään olisi tapahtunut. Ehkäpä vain kuvittelin, että Laura luo
häneen uhkaavia katseita ja että hänen tympeytensä on tavallista
kipeämpi. Tunnustan, että tämä asiain käänne on kiusallisempi kuin
mikä muu tahansa. Näin nuo kasvot silmieni edessä koko päivän ja
tälläkin hetkellä tuijottavat ne minuun kuni mykkä moite. En tosin
ole mikään tappelupukari, mutta teoistani aina vastaan. Lisäksi olen
vielä aatelismies, ja minua harmittaa, että tuo mies on sellainen
pieni, vaivainen, avuton ja onneton raukka. Tuntuu ilkeältä,
ikäänkuin olisin antanut halvattua korville. Harvoin on minusta
tuntunut näin ilkeältä.
Lähdimme kuitenkin, kuten tavallisesti, merelle. En nimittäin
tahtonut, että Laura luulisi minun pelkäävän Davisia. Mutta siellä
sattui meille ensimäinen väärinymmärrys. Olin uskonut hänelle
epäilyksiäni ja sanoin hänelle, kun hän silloin nauroi, suoraan:
-- Tuo nauru ei pue sinua, ja muista, että sinun on lupa tehdä mitä
muuta tahansa paitsi sitä, mikä ei pue sinua.
Silloin hän rypisti kokoonkasvaneita kulmakarvojaan ja virkkoi
kiivaasti:
-- Sen jälkeen mitä meidän välillämme on tapahtunut, saatat kyllä
loukata minua vielä rankaisemattomammin kuin Davisia.
Sellaisen vastauksen perästä ei minulla ollut muuta neuvoa kuin
pyytää häneltä anteeksi, ja pian vallitsikin keskenämme taas sopu
ja Laura rupesi kertomaan itsestään. Sain nyt taasen todisteen
hänen terävästä älystään. Yleensä naiset, niin monta kuin olen
heitä tuntenut -- eräiden asianhaarojen vallitessa osoittavat
vastustamatonta halua saada kertoa itsestään. En lue sitä heille
viaksi, sillä se todistaa vain, että heillä on tarve puhdistaa
itseään omissa ja meidän silmissämme, tarve, jota me miehet emme
tunne ensinkään. Minä puolestani en milloinkaan ole tavannut naista,
joka olisi ollut niin viisas, että hän olisi pidellyt kertomustaan
taiteellisissa rajoissa, ja niin totuudenmukainen, ettei hän olisi
horjahtanut valehtelemaan paremmin puhdistaakseen itseään. Uskallan
väittää tätä kaikkien miesten kokemusten perustuksella, ja he
voivat tarpeen vaatiessa todistaa, että tuollaiset jutut aina ovat
satumaisuuteen saakka toistensa kaltaiset ja lisäksi harvinaisen
ikävät. Laura alkoi hänkin kertomuksensa eräänlaisella hätäisellä
itsekylläisyydellä, mutta siihen päättyikin hänen yhtäläisyytensä
muiden langenneiden enkelien kanssa. Hänen esiintymisessään oli ehkä
jonkun verran erikoisuudentavoittelua, mutta ei minkäänlaista halua
näyttää -- uhrilta. Tietäen, että hänen edessään oli skeptikko,
varoi hän saattamasta itseään siihen vaaraan, että hänelle olisi
anteeksiantavasti hymyilty, silti uskomatta hänen sanojaan. Hänen
suoruutensa tapaili rohkeuden rajoja ja olisi tullut likelle
kyynillisyyttä, jollei sen pohjana olisi ollut jonkinlainen
elämänjärjestelmä, jossa estetiikka täydelleen korvasi etiikan. Hän
tahtoi, että hänen elämänsä esiintyisi apollomaisissa muodoissa eikä
narrin kyttyrä selässään -- siinä hänen filosofiansa. Hän ei ollut
ottanut Davisia suorastaan hänen miljooniensa vuoksi, vaan voidakseen
niiden avulla koristaa elämäänsä kaikella mahdollisella tavalla, eikä
vain tavallisessa mielessä, vaan sanan korkeimmassa taiteellisessa
merkityksessä. Hän ei tunne mitään velvollisuuksia miestään
kohtaan, sillä hän sanoi hänelle etukäteen kaikki. Hän on hänen
silmissään yhtä säälittävä kuin inhoittava, mutta koska hän viettää
päivänsä täydellisessä tympeyden tilassa, niin hän katseleekin
häntä ikäänkuin hän jo olisi kuollut. Hän ei yleensä ota lukuun
asioita, jotka sotivat elämän kauneutta ja miellyttävyyttä vastaan.
Yhteiskunnalliset näkökohdat eivät merkitse hänelle mitään -- minä
erehdyn, jos luulen hänen niistä välittävän. Hänen ystävyytensä
isääni ei ollut laskettua, hän näki hänessä yksinkertaisesti luonnon
mestariteoksen. Minua hän kauvan on rakastanut. Hän ymmärtää, että
antaisin hänelle enemmän arvoa, jos minun olisi ollut vaikeampi häntä
saavuttaa, mutta hän ei tahtonut tinkiä pois omasta onnestaan.
Kummilta kuuluivat korvissani nuo tunnustukset, lausuttuina
ihanilla huulilla, pehmeällä, lempeällä, metallisointuisalla
äänellä. Puhuessaan veti hän hamettaan ympärilleen ikäänkuin
valmistaakseen minulle paikkaa rinnallaan. Silloin tällöin seurasi
hän silmillään ohi lentäviä lokkeja, sitte hän taasen käänsi
katseensa minuun, nähdäkseen kasvoistani mitä minä arvelisin. Minä
kuuntelin tyytyväisenä hänen sanojaan, sillä ne todistivat, että
olin ymmärtänyt hänet oikein. Oli niissä kuitenkin jotakin minulle
täydellisesti uuttakin. Vaikka olin arvioinut hänen älynsä aika
korkeaksi, olin arvellut hänen toimivan pääasiallisesti vaistojensa
varassa, luonteensa mukaisesti; en ollut luullut hänen pystyvän
rakentamaan kokonaista järjestelmää luonnonviettiensä tyydyttämisen
tueksi. Monasti, kun minä olin nähnyt hänen toiminnassaan pelkkää
alhaista laskevaisuutta, oli hän siis menetellytkin periaatteittensa
mukaan. Nuo periaatteet olivat mahdollisesti olleet huonot, ehkäpä
julmatkin, mutta ne olivat joka tapauksessa olleet periaatteita. Minä
olin esimerkiksi luullut, että hän Davisin kuoltua salaa toivoisi
minua miehekseen -- nyt hän osoitti minulle, että olin erehtynyt. Hän
rupesi itse puhumaan siitä, tunnusti, että jos kosisin häntä, hänellä
luultavasti ei olisi voimaa kieltää, koska hän rakastaa minua enemmän
kuin luulenkaan (ja siinä, totta vie, näin kuuman punan kohoavan
hänen kasvoilleen ja kaulalleen). Hän tietää kuitenkin, ettei se
milloinkaan tule käymään päinsä, koska minä ennemmin tai myöhemmin
varsin keveällä mielellä jättäisin hänet -- mutta entä sitte? Nyt hän
esimerkiksi upottaa kätensä veteen ja tuntee suloista virkistystä:
pitäisikö hänen kieltää itseltään tuo nautinto sentähden, että hän
tietää auringon hetken perästä juovan pois viileän kosteuden hänen
käsistään?
Siinä hän kumartui veneen laidan yli -- hänen vartalonsa
piirtyi näkyviin koko verrattomassa täydellisyydessään -- ja
upotettuaan kätensä veteen, ojensi hän ne minun puoleeni märkinä,
ruusunkarvaisina, välähdellen auringonvalossa.
Minä tartuin noihin märkiin käsiin ja ikäänkuin vastauksena
heltymiseeni lausui hän lempeällä, hyväilevällä äänellä:
-- Tule!...
Huhtikuun 20 p:nä.
Eilen en nähnyt Lauraa koko päivänä, sillä hän oli sairaana. Hän oli
kylmettynyt istuessaan liian myöhään parvekkeella, ja kylmetyksestä
oli seurannut hammassärky. Ikävää! Onneksi oli taloon eräänä
iltana tullut lääkäri Davisia varten ja jäänytkin tänne. Muuten ei
minulla olisi minkäänlaista puhetoveria. Se on nuori italialainen,
pieni ja musta kuin hiili, suuressa päässä tuliset silmät. Tuntuu
hyvin lahjakkaalta. Nähtävästi hän heti ensi iltana sai selville
meidän suhteemme, toisena hän piti kaikkea vallan luonnollisena
ja tunnusti empimättä minut talon varsinaiseksi herraksi. En
voinut olla hymyilemättä, kun hän tänä aamuna tavatessamme kysyi,
saisiko hän käydä katsomassa "rouva kreivitärtä" voidakseen määrätä
hänelle lääkettä. Missä muualla tahansa pannaan toimeen kokonainen
ajometsästys, kun epäillään naimisissa olevan naisen joutuneen
suhteisiin toisen miehen kanssa. Täällä aivan päinvastoin. Rakkautta
kunnioitetaan niin, että kaikki heti paikalla asettuvat sen puolelle
ja rupeavat rakastavaisten liittolaisiksi. Vastasin italialaiselle,
että kysyn rouva kreivittäreltä haluaako hän ottaa hänet vastaan.
Ja aamiaisen jälkeen pääsin kun pääsinkin Lauran makuuhuoneeseen.
Hän ei ollut hyvillään tulostani, koska hänen kasvonsa ovat hiukan
ajettuneet eikä hän olisi suonut minun näkevän itseään siinä
tilassa. Ja hänet nähdessäni muistuivat todella mieleeni entiset
piirustustuntini. Olin silloin huomannut, että jäljentäessä
uudenaikaisia kasvoja erinäiset epätarkkuudet menevät mukiin, jopa
saattaa kuvaa jonkun verran muuttaakin -- ja ilme jää kuitenkin,
kasvojen sisältö jää kuitenkin, yhtäläisyys ei ole ensinkään
kärsinyt. Mutta toista on piirtäessä antiikin kasvoja: pieninkin
epätarkka viiva, pieninkin hairahdus rikkoo kasvojen sopusuhtaisuuden
ja muuttaa ne toisiksi. Nyt sain Laurasta esimerkin väitteeni tueksi.
Hänen kasvonsa olivat aivan vähän paisuneet, tai suoraan sanoen en
nähnyt sitä ensinkään, sillä hän piti itsepintaisesti näkyvissä
tervettä puolta, mutta koska hänen silmänsä hiukan verestivät ja
silmälaudat olivat jonkun verran raskaammat kuin tavallisesti,
ei hän enään ollut oma itsensä, nimittäin sama kuin kasvojensa
sopusointuisessa täydellisyydessä -- ja kaukana hän oli tavallisesta
kauneudestaan. Tietysti en näyttänyt tätä Lauralle, mutta hän
vastaanotti hyväilyni hiukan levottomana, aivan niinkuin hänellä
olisi ollut paha omatunto. Ja hänen periaatteittensa mukaan kylmetys
tietysti onkin kuolemansynti.
Kummallisia periaatteita joka tapauksessa! Epäilemättä minussakin
on vanhaa kreikkalaista henkeä, mutta paitsi pakanaa on minussa
vielä jotakin muutakin. Laura saattaa filosofioineen käydä varsin
onnettomaksi. Ymmärrän vielä, että ihminen voi tehdä uskonnokseen
kauneuden yleensä -- mutta joka tekee uskonnokseen oman kauneutensa,
se rakentaa onnettomuuttaan. Mikä uskonto se onkaan, jonka ainoa
kylmettyminen voi järkyttää perustuksia myöten ja nenälle asettuva
kärpänen myllertää pohjiin asti?
Huhtikuun 25 p:nä.
Täytyy kuitenkin lähteä Sveitsiin, koska kuumuus näkyy käyvän
sietämättömäksi. Lisäksi tulee silloin tällöin shirokko-tuuli kuin
mikäkin kuuma puhallus Afrikasta. Tosin meri jäähdyttää tätä erämaan
henkäystä, mutta kiusallinen se on sittenkin.
Davisia shirokko vaivaa suuresti. Kun ei tohtori salli hänen käyttää
morfiinia, ärtyy hän toisinaan äärimmilleen, toisinaan taas kankenee
täydellisesti tunnottomaksi. Mutta minä olen huomannut, että hän
ärtymisensäkin hetkinä pelkää Lauraa ja minua. Kuka tietää eikö
tuon puolihullun aivoissa ala kehittyä vainoomistauti ja hän jo
mahda hautoa epäilystä, että me aiomme tappaa tai hukuttaa hänet?
Suhteeni häneen on yleensä yksi pimeimpiä puolia roolissa, jota
nykyään näyttelen. Sanon: yksi, sillä tiedän hyvästi, että niitä on
monta muutakin. En olisi oma itseni, jollen huomaisi, että, kaikesta
huolimatta sieluni sekä laiskistuu että nopeasti ja taukoamatta
turmeltuu tuon naisen käsissä. Sanat eivät saata kuvata mitä
inhoa, tuskaa ja omantunnon kidutusta alusta asti olen tuntenut
ajatellessani, että niin heti isän kuoleman jälkeen heittäydyin
aistillisen nautinnon pyörteeseen. Sekä omatunto että hienotunteisuus
jotka ehdottomasti kuuluvat luonteeseeni, ovat nousseet sitä
vastaan. Se on ollut minulle niin kiusallista, etten ole voinut
edes kirjoittaa siitä. Nyt se on minulle yhdentekevää. Ajoittain
vielä soimaan itseäni ja toistelen itselleni pahoja tekojani, mutta
todenteolla en tunne omantunnonvaivoja.
Anielkan koetan unohtaa, sillä hänen muistonsa lamauttaa minua,
tai oikeastaan se kai on niin, etten pääse selville itsestäni, kun
johdatan mieleeni ploszowilaisen episodin elämässäni. Ajoittain
minusta tuntuu siltä, etten ole Anielkan arvoinen; toisinaan taas,
että olen ollut aasi ja näytellyt suorastaan naurettavaa osaa tytön
edessä, joka ei missään suhteessa poikkea tavallisuudesta. Se loukkaa
itserakkauttani, ja siitä syystä minä raivostun Anielkalle. Toisena
hetkenä saattaa minua vaivata paha olo siitä, että olen rikkonut
Anielkaa vastaan, toisena hetkenä ovat nuo rikokset mielestäni vain
typerää lapsellisuutta. En ole tyytyväinen itseeni sellaisena kuin
olin Ploszowissa enkä liioin sellaisena kuin olen nyt. Ero oikean ja
väärän välillä häviää vähitellen tunnostani, ja se on minulle -- sen
pahempi -- yhdentekevää. Tämä kaikki johtuu jonkinlaisesta sielun
laiskistumisesta, ja toiselta puolen sama laiskistuminen lohduttaa
minua, kun sisälliset ristiriitaisuudet minua ahdistavat, sillä se
sanoo: "Edellyttäkäämme, että olet huonompi kuin olet ollut -- entä
sitte? Minkätähden sinä syystä tai toisesta rupeaisit kiusaamaan
itseäsi?"
Havaitsen itsessäni vielä yhden muutoksen. Vähitellen olen tottunut
siihenkin, mikä alussa suuresti loukkasi kunniantuntoani: että annan
halvattua miestä korville enemmän tai vähemmän välinpitämättömänä.
Olen muutamina viime päivinä huomannut, että alennun tekoihin, joita
en ikinä uskaltaisi tehdä, jos Davis olisi voimakas mies ja kykenisi
puolustamaan kunniaansa ja omaisuuttaan eikä Latsarus sekä ruumiin
että sielun puolesta. Emme enään vaivaudu merelle... Totisesti: en
olisi uskonut, että herkkyyteni siinäkin suhteessa siihen määrään
voisi alentua. Helppo on sanoa: vähät minä mokomasta elähtäneestä
Levantin miehestä -- mutta en pääse siitäkään ajatuksesta, että
mustatukkainen jumalattareni _juno_maisine kulmakarvoineen ei
ensinkään ole mikään Juno, vaan Circe, jonka kosketus muuttaa ihmiset
-- mistä nyt löytäisin mytologisimman vertauksen? -- Eumaioksen
kasvateiksi.
Kun nyt kysyn itseltäni mistä tämä kaikki johtuu, niin monet
entisistä teorioistani menevät nurin. Meidän rakkautemme on
yksinkertaisesti ruumiillista eikä henkistä laatua. Ja aina minulle
palaa ajatus, ettei se riitä nykyajan ihmiselle. Me olemme Lauran
kanssa olleet jumalia ja eläimiä, mutta emme milloinkaan ihmisiä.
Meidän tunteitamme ei edes sovi nimittää rakkaudeksi, sillä ne ovat
olleet vain himoa, vailla hellyyttä. Jos Laura olisi toisellainen
ja minä olisin toisellainen, niin me voisimme olla sata kertaa
onnellisemmat. Ymmärrän, että rakkaus, joka haluaa olla pelkkää
henkeä, hupenee pelkäksi varjoksi. Mutta vailla kaikkea henkeä
käy rakkaus pelkäksi alennukseksi. Silti ihmiset Circen sauvan
koskettamina kyllä voivat viihtyäkin alennuksessaan.
Kummallisen surulliselta tuntuu minusta, miehestä, joka olen
helleeniläistä juurta, panna paperille tällaisia asioita! Mutta minä
olen ruvennut epäilemään Hellastani. Tuntuu siltä kuin ei ihminen
voisi elää loppuunkäytetyistä elämän muodoista. Kirjoitan mitä
ajattelen, koska aina olen suora.
Huhtikuun 30 p:nä.
Eilen tapasi minut tädin kirje. Se on lähetetty Roomasta ja päivätty
kaksi viikkoa sitte, enkä käsitä minkätähden sitä niin kauvan on
pidätetty Casa Osoriassa. Täti edellyttää, että olen ollut Korfussa,
mutta arvelee minun jo palanneen ja kirjoittaa:
"Odotamme levottomina ja kiihkeästi sinulta tietoja. Minä, vanha
ihminen, olen jo kasvanut niin lujasti kiinni maahan, ettei
ensimäinen tuulenpuuska minua järkytä, mutta Anielkaa minun on
vaikea katsella. Hän odotti nähtävästi sinulta kirjettä Wienistä
tai Roomasta ja kävi levottomaksi, kun ei sitä kuulunut. Sitte
tuli, kuten tiedät, isäsi kuolema. Sanoin kerran tahallani Anielkan
kuullen, ettet nyt saata ajatella mitään muuta kuin suruasi, mutta
että muutaman viikon perästä varmaan toinnut ja palaat tavalliseen
elämänjärjestykseen. Emme Anielkan kanssa milloinkaan puhu näistä
asioista, mutta ymmärrämme toisemme silti erinomaisesti. Huomasin,
että hän tuntuvasti rauhoittui. Mutta kun kului kuukausi eikä
sinulta tullut minkäänlaista elonmerkkiä, rupesi hän taasen
murehtimaan, varsinkin terveyttäsi, mutta varmaan myöskin sitä, että
niin kokonaan olit meidät unohtanut. Minä olin minäkin levoton ja
kirjoitin muutamia kirjeitä Korfuhun, osoitteella poste restante,
kuten olimme sopineet. Kun emme ole saaneet mitään vastausta,
koetan osoittaa kirjeen taloosi Roomassa, sillä pelko, että ehkä
olet kipeä, vaivaa meitä. Kirjoita edes muutama sana, mutta ennen
kaikkea toinnu, rakas poikani, surustasi ja tule entisellesi. Olen
sinulle suora. Anielkan kärsimyksiä lisää vielä se, että joku täällä
on puhunut hänen äidilleen, että sinä muka olet yleisesti tunnettu
hurjistelevasta elämästäsi. Käsität miten minä suutuin! Celina kertoi
kiihdyksissään jutun tyttärelleen, ja nyt potee toinen alituista
päänkipua, ja toinen raukka kalpenee, laihtuu ja surkastuu, niin
että on vaikea sitä katsella. Mutta rakas lapsi se on ja aina hyvä
kuin enkeli! Hän koettaa olla iloinen, jottei tuottaisi huolta
äidilleen, mutta minä näen selvästi, millä kannalla asiat ovat ja
sydäntäni särkee. Rakkahin poikani, kunnioittaen suruasi en Roomassa
kajonnut asiaan, mutta tulevathan tuollaiset surut Jumalan kädestä
ja niihin täytyy alistua eikä antaa niiden lamauttaa elämäänsä. Etkö
sinä nyt kirjoittaisi meille muutamia rauhoittavia sanoja? Armahda
tyttöä. En peittele sinulta, että hartain toivoni olisi, että te
surukautesi loputtua, vaikkapa vuoden tai kahden perästä menisitte
naimisiin, sillä minun vakaumukseni mukaan on Anielka jotakin aivan
harvinaista. Mutta vaikkapa täytyisi käydä toisinkin, niin olisi
hyvä, jos jollakin lailla antaisit meille tietoa siitä. Tiedäthän,
ettei minun ole tapana liioitella, ja kun nyt kirjoitan sinulle
tästä, teen sen siksi, että todella pelkään Anielkan terveyttä.
Muista, että koko hänen tulevaisuutensa on kysymyksessä. Kromicki
on ruvennut yhä useammin käymään täällä, ja näkyy selvästi missä
tarkoituksessa. Aioin ensin tavalliseen suoraan tapaani ajaa hänet
menemään, koska arvaan juuri hänen kertoneen sinun hurjisteluistasi,
mutta Celina ei millään ehdolla antanut minun tehdä sitä. Hän on
aivan kiihdyksissään eikä enään ensinkään luota sinun ja Anielkan
naimakauppoihin. Mitä minä nyt teen? Ehkäpä hän äitinä näkee asiat
selvemmin? Kirjoita, rakas poikaseni, kiireen kautta. Sinua syleilee
ja siunaa vanha tätisi, jolla ei ole ketään muuta maailmassa kuin
sinä. Anielka tahtoi aikoinaan kirjoittaa sinulle välittääkseen
suruasi, mutta Celina ei antanut hänen tehdä sitä, ja meillä oli
asiasta oikein riita. Celina on erinomainen ihminen, mutta usein hän
minua suututtaa. Sydämellisiä terveisiä kaikilta. Nuori Chwastowski
rakentaa tänne olutpanimon. Jonkun verran on hänellä itsellään rahaa,
ja loput minä lainasin."
Ensi hetkessä tuntui siltä kuin ei kirje olisi tehnyt minuun mitään
vaikutusta. Sitte tapasin itseni kävelemästä pitkin lattiaa ja
huomasin, että olin erehtynyt. Vaikutus kasvoi kasvamistaan ja
kävi vihdoin aivan satumaiseksi. Tunnin kuluttua puhelin itselleni
ihmeissäni: "Mitä hittoa, minähän en enään ajattele mitään muuta!"
Ja merkillistä millä vauhdilla mitä erilaisimmat tunteet, toinen
toisen perässä karkasivat sieluuni aivan kuten pilvet tuulen ajamina.
Kuinka hermostunut ihminen minä kuitenkin olenkaan! Ensin minun tuli
äärettömän sääli Anielkaa. Kaikki mitä hiljan vielä olin tuntenut
häntä kohtaan ja mikä salaa oli kytenyt jossakin sieluni kätkössä,
nousi äkkiä liekkinä pinnalle. Minä lähden, rauhoitan, lohdutan, teen
hänet onnelliseksi -- se oli sydämeni ensi purkaus ja se puhkesi
ulkopuolella tahdon järjestelevää toimintaa, mutta harvinaisen
voimakkaana. Ja kun minä ajattelin hänen puoleksi ummistettuja
silmiään, hänen käsiään käsissäni, tunnetta, joka oli vetänyt minua
hänen puoleensa, niin nousi hän koko voimallaan kuolleista. Sitte
tulin verranneeksi häntä Lauraan, ja vertailu ei suinkaan ollut
Lauralle edullinen. Silmänräpäyksessä tunsin miten se elämä, jota
olin viettänyt täällä, inhoitti minua. Tarvitsen puhtaampaa ilmaa
kuin tämä täällä, hiljaisuutta, hellyyttä ja ennen kaikkea: tunteen
vilpittömyyttä. Samalla valtasi minut ilo siitä, ettei mikään vielä
ole myöhäistä, kaikki on vielä korjattavissa ja kaikki riippuu
vain minun tahdostani. Äkkiä muistui mieleeni Kromicki ja Anielkan
äiti, joka ei luota minuun ja joka nähtävästi on tämän herran
puolella. Häntä ajatellessa valtasi minut kiukku ja vihani kasvoi
kasvamistaan, anastaen tilan kaikilta muilta tunteilta. Samalla kun
järkeni tunnusti, että Celina rouva täydestä syystä katseli minua
epäluulolla, kasvoi minussa kasvamistaan kiukku häntä kohtaan siitä,
että hän uskalsi epäillä minua. Vihdoin oli jonkinlainen epätoivoisa
raivo itseäni ja kaikkia kohtaan ottanut minut valtoihinsa. Saatoin
mahduttaa kaikki ajatukseni ja tunteeni sanoihin: "Hyvä -- käyköön
niin!"
Kirje tuli eilen. Kun tänään tyynemmällä mielellä tarkastelen
itseäni, saatan suorastaan ihmeissäni todentaa, että kiukkuni tällä
hetkellä on mieluummin suurempi kuin pienempi entistään. Se on
kun onkin hallitsevana tunteena minussa. Minä otan lukuun kaikki
lieventävät asianhaarat, mitä ihminen kylmällä järjellä punniten voi
ottaa lukuun, ja kuitenkaan en voi antaa anteeksi tuolle Kromickille
enempää kuin äidille ja Anielkallekaan. Sillä olisihan itse asiassa
Anielka yhdellä ainoalla sanalla saattanut sulkea häneltä tien
Ploszowiin. Hän ei tee sitä, sillä hän tottelee äitiään, hän uhraa
minut äitinsä päänkivun takia. Lisäksi mokomakin Kromicki alentaa
Anielkaa minun silmissäni, hän tahrii häntä ja vie hänet niiden
mauttomien tyttöjen luokkaan, jotka vain odottavat miestä. Minun on
mahdoton levollisesti puhua näistä asioista.
Ehkäpä minä ajattelen ja tunnen liian ärtyisästi. Ehkäpä
itserakkauteni on ylenmäärin loukattu. Tiedän että saatan tarkata
itseäni aivan kuin vierasta, mutta tämä kaksinaisuuskaan ei nyt auta.
Kiihdytän ja ärsytän itseäni yhä enemmän. Kirjoittaminenkin väsyttää
hermojani -- lopetan siis.
Toukokuun 1 p:nä.
Yöllä ajattelin: "Huomenna olet levollisempi." Mitä vielä! Minut
valtaa suorastaan raivo Anielkan äitiä, Anielkaa, tätiä ja itseäni
vastaan. Ilmatkin järjestetään lampaan turkkia myöten, mutta tässä
ei ole otettu lukuun, että minun turkkini on sangen ohut. Eikö minun
sitte ole hyvä Peglissä? Laura on kuin marmoripatsas. Ainakaan
en väsy hänen luonaan, sillä paitsi kauneutta ei hänessä ole
mitään. Mutta minä olenkin saanut kyliäni makeasta, hienostuneesta
hempeydestä. Hakekoot ne sielut lohdutusta Kromickilta.
Toukokuun 2 p:nä.
Vein itse tänään kirjeen postiin. Sisältö oli seuraava: "Toivotan
herra Kromickille ja neiti Anielkalle onnea." Täti pyysi ratkaisevaa
vastausta ja hän on sen saanut.
Toukokuun 3 p:nä.
Pälkähti päähäni, että entä jos tädin viittaukset Kromickiin
olivatkin vain naisen valtioviisauden sanelemat, eikö tarkoitus vain
ollut ärsyttää minua? Jos niin oli, niin onnittelen tätiä hänen
taitavuutensa ja ihmistuntemuksensa johdosta.
Toukokuun 10 p:nä.